Mistä tässä on kysymys?

Tämän blogin tarina on jatkoa ensimmäiseen ja toiseen Bettyn elämästä kertovaan blogiin.

Mikäli haluat tietää taustoja joillekin Bettyn elämän yksityiskohdille, voit lukea kirjoitukseni niistä (vanhasta blogistani) täältä.

****

Olen jo Betty- ja Betty maailmalla -blogien alussa kertonut, miten Betty ja hänen maailmansa syntyivät klassisten tyttökirjojen innoittamina. Nämä blogikirjat saivat kesällä 2008 yllättävän laajan ja innostuneen ystäväpiirin. Tarinan päättyessä tyttökirja-oikeaoppisesti kihlaukseen monet pyysivät minulta jatkoa. Olin aikanaan kirjoittanut sitä muutamia lukuja, mutta sitten tarina oli hyytynyt. Niinpä en antanut mitään toivoa siitä, että kertoisin Bettyn myöhemmistä vaiheista.

Talvella 2008–09 innostuin kuitenkin painattamaan Betty-kirjat itselleni Books on Demand –palvelun kautta. Kun kävin niitä läpi toistamiseen vuoden sisällä, syntyi pieni kutina siitä, että olisipa hauska palata vielä kerran Bettyn maailmaan.

Niinpä päätin kirjoittaa Bettyn tarinan kolmannen osan loppuun ja julkaista sitä suljetussa blogissa sitä mukaa kuin tarinaa syntyi. Lukijaksi sai ilmoittautua kuka tahansa, mutta salasanan vaatimisella soin itselleni vähän selustatukea.

Kolmisenkymmentä lukijaa seurasi helmikuusta toukokuuhun 2009 Bettyn naimisiinmenoa ja avioliiton ensiaikoja. Sain hyvää, rakentavaa palautetta ja paljon hyvää mieltä. Tässä tairnassa onkin Bettyn vaiheiden lomassa "Kirjoittajan mietteitä", joissa olen pohdiskellut kirjoittamista.

Tämä kolmas Betty-tarina poikkeaa monessa suhteessa aiemmista. Ensinnäkin ensimmäistä ja toista osaa kirjoittaessani olin noin parikymppinen, Bettyn ikäinen itse. Toiseksi kirjoitin ne tarinat vain itselleni. Kolmanneksi kirjoitin ne käsin. Ensimmäiset versiot syntyivät pikkuruutuiselle paperille täytekynällä (joka ei varmaankaan ollut yhtä hieno kuin Bettyn), siitä kirjoitin ne puhtaaksi.

Kommenttien perusteella lukijat huomasivatkin eron mainiten, että tässä tarinassa näkyy aikuisempi ote. Itse huomaan eron myös siinä, että vaikka tarinassa on lukuja suunnilleen yhtä monta kuin aiemmissa, sivumäärä on huomattavasti suurempi – luvut ovat pitkiä. Pelkäsin, että kun kirjoitan suoraan julkisuuteen, alan sensuroida tekstiäni, mutta sitä virhettä en toivon mukaan ole tehnyt. Olen luottanut siihen, että joka tätä tekstiä lukee, nauttii tietysti naiiviudesta ja sentimentaalisuudesta.

Vielä julkaisuvaiheessa tarinan työnimenä oli yksinkertaisesti Betty III. Tarinan lähestyessä loppuaan järjestin blogissa kilpailun nimestä, ja sen voitti nimimerkki Hiiruska ehdotuksellaan Betty oppii elämää.

Edelleen kyseessä ei ole mikään oikea historiallinen romaani. En ole tehnyt tähä tarinaan juuri enempää taustatyötä kuin mitä tyttökirjojen ahkera lukeminen ja historian opiskelu aikanaan ovat olleet. Aikakauden ilmapiirin yritän pitää oikeana, mutta muuten tarinan miljöö on edelleen kokonaan ja täysin mielikuvitukseni tuotetta.

Edelleen toivon, että Bettyn viaton maailma voisi ilahduttaa jotakuta arjen keskellä ponnistelevaa, kaikesta naiiviudestaan huolimatta.

****

Lisätietoa julkaistuista kirjoistani löytyy täältä.

Oma blogini Kaisan uusia tuumooksia.

Huom. Vaikka tekstini on saanut kovasti vaikutteita vanhoista tyttökirjoista, se on silti omani ja pidätän sen tekijänoikeudet.

© 1994, 2009 Kaisa Ikola

Kaisa pohtii XII

Rakkaat lukijat, eilen oli viimeinen nimenehdotuspäivä. Valtaisa kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte pohtia nimeä tälle tarinalle! Jos voisin, palkitsisin jokaisen teistä.

Monia, monia hyviä nimiä esitettiin. Yksi niistä kuitenkin osui heti silmiini, sen näette nyt tämän blogin otsikossa: Betty oppii elämää. Se kattaa mielestäni koko tämän tarinan vaiheet aina kihlaus- ja avioliiton alkuajasta Edinburghista nuoren perheen onneen Fort Williamissa, niin aurinkoiset kuin pilvisemmätkin päivät. Lisäksi siinä on jonkinlaista "tyttökirjamaista rytmiä".

Tätä nimeä ehdotti Hiiruska. Laitatko yhteystietosi minulle (kaisantuumooksia at gmail piste com), niin saat palkintosi, kunhan minä saan sen! :)

Vielä kerran kiitos. Tänään avaan tämän blogin "yleisölle".

Kaisa pohtii XI

Jos kyseessä olisi vanhanajan tyttökirja, kirjoittaisin näissä jälkisanoissa jotakin sen tyylistä kuin "ja niin me jätämme tuon nuoren perheen nauttimaan onnestaan". Ai, mutta kyseessähän on vanhanajan tyttökirja!

Näin siis päättyi tämä tarina. Helmikuussa tiesin, että se päättyy pikku Stuartin syntymään. (Etsikääpä taas Anna-viittaus!) Paljon muuta en tiennytkään. Tarina on välillä kuljettanut minua enemmän kuin minä sitä. Osa suunnittelemistani tapahtumista jäi tapahtumatta, kun taas mukaan tuli paljon sellaista, jota en ollut alun pitäen suunnitellut.

On ollut erittäin mielenkiintoinen kokemus kirjoittaa tätä "Betty-kirjaa" samanaikaisesti kuin te olette lukeneet sitä. Sydämellinen kiitos mukana elämisestä ja kommenteista. Välillä olen katkerasti katunut sitä, etten ensin kirjoittanut tarinaa ja sitten vasta julkaissut, mutta tällä hetkellä en antaisi tätä kokemusta pois.

Tämä kolmas Betty-tarina poikkeaa monessa suhteessa aiemmista. Ensinnäkin ensimmäistä ja toista osaa kirjoittaessani olin noin parikymppinen, Bettyn ikäinen itse. Toiseksi kirjoitin ne tarinat vain itselleni, mieleenikään ei koskaan tullut, että julkaisisin niitä missään. Kolmanneksi kirjoitin ne käsin. Ensimmäiset versiot syntyivät pikkuruutuiselle paperille täytekynällä (joka ei varmaankaan ollut yhtä hieno kuin Bettyn), siitä kirjoitin ne puhtaaksi.

Te lukijat olettekin kommenteissa huomanneet eron, kun olette maininneet, että tässä tarinassa näkyy aikuisempi ote. Itse huomaan eron myös siinä, että vaikka tarinassa on lukuja suunnilleen yhtä monta kuin aiemmissa, sivumäärä on huomattavasti suurempi - luvut ovat pitkiä. Pelkäsin, että kun kirjoitan suoraan julkisuuteen, alan sensuroida tekstiäni, mutta sitä virhettä en toivon mukaan ole tehnyt. Olen luottanut siihen, että joka tätä tekstiä lukee, nauttii tietysti naiiviudesta ja sentimentaalisuudesta.

Kiitos seurastanne - ehkä vielä tapaamme näissä merkeissä uudelleen! Ainakin nimikilpailun voittajan palaan vielä julkistamaan.

57. luku: Odotus päättyy

-Huh, sanoi Betty ja istuutui keittiön pöydän ääreen saateltuaan Stevensonin neidit ovelle. –En ole koskaan ajatellut, että joku ihminen voisi olla liian ystävällinen!

Rouva Wallace, joka tiskasi teekuppeja, naurahti.

-Tiedän mitä tarkoitatte, hän sanoi hyväntuulisesti. –Lydia ja Aimee ovat kuin liiaksi sokeroitu kakku. Pieni pala on herkullista, mutta toinen jo liikaa. Mitä he toivat vauvalle?

-Nutun ja myssyn, Betty sanoi. –Lapsi raukalla on nuttuja ja myssyjä kohta ensimmäiseen kouluvuoteensa asti, kuten sisareni sanoisi… Mutta en saa olla tuhma, he tarkoittivat hyvää, ja minkä he voivat sille, että pidän enemmän ihmisistä, joissa on vähän särmää.

-Kuten rouva Smithistä?

Betty hymähti.

-Mieluiten jotakin siltä väliltä… No, ainakin Stevensonin neitien ystävällisyys tuntuu aidolta, toisin kuin Mary Smithin.

-Se on totta, rouva Wallace myönsi. –He ovat syntyneet ihailemaan muita.

Tammikuu kului eteenpäin rauhallisin pakkaspäivin. Ruth jatkoi koulunkäyntiään ja iloitsi tuttujen toverien seurasta, joskin muisti jokaisessa sopivassa ja monesti sopimattomassakin välissä mainita, että oli saanut isältään kirjeen Kanadasta. Duncan vahvistui ja hoiti jo kuun lopulla kauppaa lähes täysipäiväisesti yksin.

Betty kävi läpi runonsa, teki joitakin korjauksia — mutta varovasti, sillä hän ei halunnut pilata tekstinsä aitoutta — ja otti vastaan joukoittain vieraita, jotka halusivat ”tuoda jotakin pikkuista varten”.

Sitten hän vain odotti. Rouva Wallace toimitti suursiivouksen lastenkamarissa, kaikki vauvan lukuisat nutut ja myssyt ja muut vaatteet pestiin, ja ne odottivat hohtaviksi silitettyinä pikku lipaston laatikoissa.

Kuusikukkulan kehto oli ehditty luvata Annielle, joka oli ilmoittanut oman iloisen uutisensa päivää Bettyä aiemmin, ja Betty oli pitkään tämän seikan vuoksi vähän haikea. Mutta sitten eräänä päivänä Cameronit tulivat käymään, ja Mike Cameron nosti reestä uutuuttaan hohtavan, valkeaksi maalatun kehdon, jonka oli itse tehnyt, ja jonka pielukset Fiona oli täyttänyt heidän omien hanhiensa untuvilla.

-Ehkä näin on parempi, Betty sanoi Duncanille sinä iltana, kun he ennen nukkumaanmenoa kävivät ihailemassa lastenkamaria. –Että pikkuinen nukkuu kehdossa, jonka täkäläiset ystävämme ovat valmistaneet… Ehkä se tarkoittaa, että hän kuuluu enemmän Fort Williamiin kuin Glen Longiin.

-Tietenkin hän kuuluu Fort Williamiin, Duncan sanoi. –Glen Long tulee merkitsemään hänelle vain mummolaa, hänen lapsuutensa ihanat muistot liittyvät Koivurantaan.

Kun tammikuu kääntyi lopuilleen, Betty kävi levottomaksi. Pikkuisella ei tuntunut olevaan mitään kiirettä tähän maailmaan, eikä se helpottanut Bettyn oloa, vaikka äiti, Elsie-täti ja Isoäidin mustakantinen vihko todistivat, että esikoisten tuloa jouduttiin joskus odottamaan. Silti äiti soitti kahdesti päivässä ja yritti kömpelösti kautta rantain tiedustella, oliko mitään tapahtunut, ja oli tehdä Bettyn hulluksi.

Kuun vaihteessa Betty ei jaksanut enää lähteä edes kirkkoon, vaan jäi haikeana katselemaan Duncanin ja Ruthin perään ja lukemaan rukouskirjaansa. Yksin ollessaan hän tosin nautti siitä, että sai rupatella pikkuiselle, mutta edes suorat pyynnöt kiirehtimisestä eivät tuottaneet tulosta.

Helmikuun viidentenä aamuna ani varhain soi Koivurannan puhelin. Duncan nousi aamiaispöydästä vastaamaan ja tuli kohta hakemaan Bettyä. Soittaja oli jälleen äiti, mutta hänellä oli uutisia: Annie ja Napier olivat edellisenä yönä saaneet pienen tytön.

-Olen niin kauhean onnellinen heidän puolestaan, Betty nyyhkytti palattuaan keittiöön. –Mutta silti minä jotenkin toivoin, että meidän pikkuisemme ehtisi ensin!

-Sinun vanhempasi saavat tätä nykyä lapsenlapsia sellaisella vauhdilla, että on aivan sama, kuka serkuksista on hiukan toista vanhempi, Duncan sanoi. –Oliko kaikki mennyt hyvin?

-Oli kyllä. Ja Annien tuntien hän nousee huomenna tekemään suursiivousta, Betty mutisi vähän purevasti.

Seuraavan viikon aikana Bettyn levottomuus saavutti sellaiset mittasuhteet, että Duncan katsoi parhaaksi puhua siitä jo Fergus MacDonaldille. Betty ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, vaikka hänen liikkumisensa oli käynyt vaikeaksi. Hän ei keskittynyt edes kirjoihin eikä kirjoittamiseen. Jopa Ruth valitti, ettei hän pystynyt lukemaan läksyjään, kun Betty kulki koko ajan edestakaisin siirtelemässä tuoleja ja astioita ja ikkunalaudan kukkia tuuman sinne ja toisen tänne.

-Jostakin syystä se nyt vain kestää, tohtori sanoi rauhallisesti.

-Minä alan uskoa, että on lapsia, jotka eivät lainkaan synny, kasvavat vain, Betty valitti.

-Minä en ole koskaan kuullut sellaisesta, tohtori ilmoitti.

-Oh, mutta sinä oletkin mies, hänen seurassaan Koivurantaan tullut Alice Gordon ilmoitti nuhdellen. –Betty parka! Etkö sinä voi tehdä mitään, Fergus?

-Voin, jos se tulee tarpeelliseksi. Mutta vielä ei ole mitään kiirettä — sellaiseksi ei lasketa sitä, että lapsen äiti hermostuu.

Betty hillitsi vaivoin halunsa näyttää tohtorille kieltä.

Valentinen päivän aattona Betty ja Duncan heräsivät siihen, että alakerrasta kuului puhetta. Rouva Wallacen pitikin olla paikalla, hän oli ilmoittanut tulevansa Koivurantaan myös sunnuntaisin ”niin kauan kuin on tarvetta”, mutta nyt hänellä tuntui olevan seuraa.

Kun he menivät keittiöön, kuuman teekupillisen äärestä nousi nuori sotilas.

-Davy! Betty parahti. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt ihailla veljensä uljasta ulkomuotoa vai olla tälle vihainen. –Mitä sinä täällä teet?

-Sain parin päivän loman ja kävin kotona katsomassa sisarentytärtäni, Davy sanoi hyväntuulisesti. –Pääsin aamulla kaupunkiin Geordie-sedän kyydissä, hänellä oli asiaa Inverlochyyn, mutta junani lähtee vasta iltapäivällä, joten ajattelin piipahtaa täällä sitä ennen.

-Sinunko käsissäsi meidän kansallinen turvallisuutemme nyt on, Duncan sanoi vähän irvistäen kätellessään. –Vai sanoisinko, että intialaisten turvallisuus…

-Mitä isä sanoi kun näki sinut? Betty kysyi.

-Yhtä ja toista. Davyn poskille nousi kevyt puna. –Alan ymmärtää, miltä Jamiesta ja Robista tuntui aikoinaan, kun isä antoi heidän tietää huutia.

-Se on sinulle oikein, tuhahti Betty ja istui pöydän ääreen. –Ellet olisi niin sietämättömän komea kiltissäsi, ansaitsisit selkääsi.

-Siitä tulikin mieleeni… hyvää huomista Valentinen päivää, Davy sanoi ja kaivoi repustaan pienen käärön. –Tämä on pikkuiselle jo etukäteen.

-Jos siellä on nuttu ja myssy, Betty pakottaa sinut syömään ne aamiaiseksi, Duncan tokaisi.

Davyn onneksi kääröstä paljastui kankaasta ommeltu pehmeä pallo, jonka sisällä kilisi kulkunen.

-Näin noita eräässä myymälässä Invernessissä ja ajattelin, että siitä on sitten myöhemmin lapselle hauskuutta, Davy sanoi. –Eileen sai samanlaisen.

-Kuka?

-Eileen MacPherson, meidän sisaremme tytär. He puhuttelevat häntä jo nimeltä, vaikka kaste on vasta viikon päästä.

-Mikä nimi se sellainen on?

-Noin kaikki sanovat. Davy iski silmää. –Annie ja Napier tahtoivat vähän ravistella ihmisiä, kaikki kuvittelivat, että papin lapsesta tulee Mary tai Sarah tai Miriam tai Ruth…

-Minulla on hyviä kokemuksia niistä nimistä, Betty sanoi moittien.

-Anna sitten omalle pikkuisellesi kaikin mokomin niin raamatullinen nimi kuin tahdot, Davy tokaisi.

Samassa erään raamatullisen nimen omaava nuori tyttö ilmestyi haukotellen huoneestaan. Nähdessään Davyn hän riemastui, sillä piti tästä kovasti. Ja harvoin Ruth Weilson oli astellut kirkkotietään niin ylpeänä kuin sinä aamuna, sillä Davy tuli hänen ja Duncanin mukana jumalanpalvelukseen koko sotilaallisessa komeudessaan palatakseen sitten vielä hetkeksi Koivurantaan.

Puolenpäivän jälkeen Davy lähti junalleen rouva Wallacen väkevästi evästämänä. Hänen mentyään Betty tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi, asettui sohvalle selailemaan kuvalehteä, uppoutui lukemaankin muutamia artikkeleita. Kun Ruth palasi Duncanin kanssa saattamasta Davyn asemalle, Betty pyysi häntä lukemaan heille jotakin ääneen — sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, sillä hän ei ollut jaksanut keskittyä kuuntelemaan.

Rouva Wallace seisahtui keittiön ovelle ja katseli emäntäänsä. Betty näytti nauttivat olostaan Duncanin kainalossa mukavassa sohvannurkassa Ruthin sointuvaa ääntä kuunnellen. Hänen olemuksessaan oli pitkästä aikaa samaa tyyntä rauhaa kuin seinällä olevassa piirroksessa, joka esitti nuorta iloista naista kukkivalla alppiniityllä.

Itsekseen hymyillen rouva Wallace meni vähin äänin liinavaatekaapille ja otti esiin sylillisen puhtaita pyyhkeitä. Sitten hän etsi talouden suurimman vesikattilan ja pesi sen huolellisesti. Ja teeaikaan hän kysyi ohimennen:

-Sopisiko teille, että nukkuisin yöni täällä? Tarkoitan, että oma taloni on näin pakkasilla kovin kylmä…

-Tietysti se sopii, Betty sanoi hajamielisesti, huomaamatta lainkaan Duncanin pelästynyttä ilmettä ja ihmettelemättä sitä, miksei rouva Wallace ennemmin kiiruhtanut lämmittämään kotiaan. –Kiitos ei, ei teeleipää, minulle ei maistu.

-Ehkä teidän kannattaisi kuitenkin syödä, rouva Wallace sanoi niin lujasti, että Betty otti huokaisten leipäpalan.

Yön tullessa pakkanen kiristyi. Se paukahteli Koivurannan nurkissa ja maalasi ikkunoihin pitsikukkasia. Tulisijat hohkasivat lämpöä, ja kipinäsuojien läpi kuulsi hiilloksen kimallus. Muuten oli aivan pimeää ja hiljaista.

Naapuritalossakin nukuttiin lukuun ottamatta rouva Smithiä, joka valvoi makuuhuoneensa ikkunassa ulos katsellen ja ajatuksiaan pyöritellen, kuten niin monena yönä aiemmin. Yhtäkkiä hän näki Koivurannan makuuhuoneen ikkunaan syttyvän valonkajastuksen. Valopiste liikkui vierashuoneeseen, sitten koko yläkerta oli yhtäkkiä valaistu.

Seuraavaksi valot syttyivät keittiöön, ja kymmenen minuutin kuluttua Mary Smith näki, miten tohtorin reki ajoi hurjaa vauhtia katua pitkin pysähtyäkseen talon eteen. Hän huokasi itsekseen, risti kätensä ja pitkästä aikaa toivoi hartaasti jotakin hyvää toiselle ihmiselle.

Koivuranta loisti helmikuisen yön pimeydessä kuin valaistu joulukuusi, lukuun ottamatta Ruthin huonetta, sillä hän oli ainoa joka ei ollut hereillä. Tohtori oli kiiruhtanut suoraan yläkertaan, vain rouva Wallace ravasi portaita edestakaisin kuljettaen kuumaa vettä ja pyyhkeitä.

Duncan Fleming ei ollut koskaan aiemmin elänyt niin pitkää yötä kuin nyt, kiertäessään ympäri olohuonetta kuten häkkiin suljettu eläin. Koskaan aiemmin hän ei ollut tajunnut, millaista oli pelätä toisen ihmisen puolesta — miten Sapphon oli täytynyt pelätä hänen puolestaan. Katkerana hän ajatteli, että jos olisi tajunnut millaista tuskaa rakkaan ihmisen puolesta saattoi tuntea, hän ei olisi koskaan antanut keuhkojensa päästä niin huonoon kuntoon.

Kun punainen auringonkehrä vihdoin nousi talvenkalpealle itätaivaalle, Koivurannassa kajahti ensimmäisen kerran ääni, joka tulisi kuulumaan siellä monina onnellisina vuosina. Duncan, joka oli nääntyneenä torkahtanut sohvalle, ponnahti pystyyn kuin ammuttuna.

-Vai niin, sinä kuulit, tohtori sanoi nauraen kurkistaessaan makuuhuoneesta yläaulaan ja melkein lyödessään ovella sen taakse ilmaantunutta Duncania. –Annetaanpa rouva Wallacelle rauha kylvettää pikkuinen. Olisi häpeä, ellei niin reipas ja terve poika olisi siisti tavatessaan isänsä.

-Poikako se on? Duncan melkein kuiskasi.

-Punatukkainen, lapsi parka. Tohtori iski silmää ja veti oven uudelleen kiinni.

Duncania heikotti niin, että hänen oli otettava seinästä tukea. Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin tohtori avasi uudelleen ja viittasi hänet sisään.

Betty lepäsi vuoteessa hiukset hajallaan. Hän oli väsynyt, mutta onnellinen hymy ei vaatinut ponnistuksia, ei myöskään se, että hän piteli sylissään pientä nyyttiä.

-Ajattele, hän on ihan täydellinen, Betty kuiskasi loistavin silmin. –Hänellä on kaikki sormet ja varpaat ja nenä ja korvat…

-Toivottavasti et ole kuvitellut, että vauvat syntyvät ilman korvia ja ne kasvavat paikoilleen myöhemmin, tohtori sanoi hyväntuulisesti.

Duncan istuutui varovasti vuoteen laidalle. Nyytti Bettyn sylissä inahti ja avasi silmänsä, jotka olivat harmaat kuin aamutaivas. Kapalon sisältä pilkotti pojan päätä peittävää kullanpunaista haituvaa.

-Kovasti on isänsä näköinen, rouva Wallace ilmoitti, aivan kuin tämä olisi ollut tärkein tieto lapsesta. –Ja nyt minä menen alas valmistamaan aamiaista ja herättämään Ruthia. Jos tohtori yrittääkään poistua tästä talosta ilman ruokaa, minä alan suosia Trislaigin lääkäriä.

Tohtori nauroi vähän tavallista riehakkaammin, aivan kuin olisi ollut suunnattoman helpottunut, ja seurasi rouva Wallacea alakertaan.

Makuuhuoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain tulisijasta kuuluva liekkien kohina ja vauvan tuhahtelu. Betty hymyili ja suuteli lapsen päätä.

-Ajattele, ettemme me vielä eilen tähän aikaan lainkaan tunteneet häntä!

-Emme me tunne häntä juuri vieläkään, Duncan muistutti. –Punatukkaisista ei sitä paitsi koskaan tiedä!

Betty nauroi, voihkaisi ja loi mieheensä nuhtelevan katseen.

-Oletko sinä kipeä? Duncan kysyi levottomasti.

-En enää kovin, ja se menee ohi. Haluatko sinä pidellä häntä?

Duncan epäröi hetken, mutta uskaltautui sitten ojentamaan kätensä ja ottamaan vauvan syliinsä. Nyytti oli kevyt, ja silti hän tunsi kannattelevansa vuosikymmenien painoa käsillään.

-Stuart, hän kuiskasi hiljaa.

-Mitä? Betty kysyi.

-Stuart Fleming, Duncan sanoi. –Eikö se olisi lapselle hyvä nimi? Vai haluatko tehdä hänestä Jacobin tai Isaacin tai Abrahamin?

Betty koetti epätoivoisesti olla tärisemättä naurusta.

-Ei, en tahdo, hän tyrski, mutta vakavoitui sitten. –Eikö jokin nimi sinun suvustasi… Tarkoitan, että etkö tahdo…

-Minä tahtoisin, että hän nimelläänkin muistuttaisi minua aina siitä onnesta, jonka olen saanut sinussa, Beatrice Stewart Fleming. Duncan katsoi vaimoonsa silmin, jotka olivat yhtä harmaat kuin vauvalla, mutta kyynelissä. –Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

Betty ojensi kätensä ja kosketti varovasti Duncanin poskea.

-Ei, ei ole, hän kuiskasi. –Stuart on erinomainen nimi…

Samassa portaista kuului juoksuaskeleita, sitten ovi raottui. Ruth kurkisti sisään vielä yöpaidassa ja aamunuttu yllään.

-Tule sisään, lapsi kulta, Betty sanoi.

Arastellen tyttö pujahti huoneeseen, mutta ei tullut lähemmäksi. Hän katsoi Bettyä ja Duncania ja tämän sylissä olevaa vauvaa, ja ilme hänen kasvoillaan oli äkkiä niin yksinäinen, että Bettyn sydämeen koski.

-Tule, tule toki lähemmäksi, hän sanoi ja ojensi kättään.

Duncan vilkaisi Bettyyn, vauvaan ja taas Bettyyn. Sitten hän kääntyi Ruthin puoleen.

-Tule pitelemään vauvaa, hän sanoi. –Sinähän olet tavallaan sen isosisko.

-M-minäkö? Ruth kuiskasi.

-Kuka sitten? Betty kysyi ja koetti peittää huolestuneen ilmeensä, kun Ruth otti lapsen syliinsä. Mutta tytön otteet olivat varmat, hän tuntui tietävän, mitä teki. Vauva avasi taas silmänsä, katsoi ylös Ruthiin ja haukotteli sitten niin levollisesti, että kaikkia nauratti.

-Mikä hänen nimekseen tulee? Ruth kysyi haltioissaan.

-Stuart, jos se käy sinulle, Duncan sanoi totisena.

-Oi, se on hyvä nimi! Ruth kumartui ja suuteli vauvaa otsalle. –Hyvää Valentinen päivää, pikku Stuart!

-Niin, tosiaan. Duncan tarttui toisella kädellään Bettyä kädestä ja laski toisen kätensä Ruthin lasta pitelevälle käsivarrelle. Betty puristi hänen sormiaan ja he katsoivat hymyillen ensin toisiinsa, sitten Ruthiin ja lapseen. –Hyvää rakastavaisten päivää, kaikki minun rakkaani.

****
Bettyn tarinan kolmas osa päättyy tähän.

56. luku: Uuden vuoden kellot

Joulukuun 27. päivänä

”En ollut kuvitellutkaan, että kukaan muu kuin me itse ja korkeintaan lähipiiri muistaisi hääpäiväämme, mutta olin väärässä! Saimme eilen kortteja ja kirjeitä läjäpäin, ja puhelin soi koko ajan. Jopa rouva Wallace oli tietoinen asiasta, sillä hän toi aamulla mukanaan suuren kakun syötäväksi teellä.

Duncan oli aamupäivän kaupassa, ja minä olin vähän huolissani. Mutta tuntuu siltä, että se teki hänelle vain hyvää. Asiakkaita kävi solkenaan, epäilen että kaupungilla kerrottiin kauppias Flemingin asettuneen taas tiskin taakse — Duncanilla oli kyyneliä silmissä kun hän tuli lounaalle, niin moni asiakas oli piipahtanut sisään vain toivottaakseen hänet tervetulleeksi takaisin.

Alice huolehti kaupasta iltapäivän ja vei sitten Ruthin mukanaan illaksi ja koko yöksi. Heillä on ilmeisesti ollut tavattoman hauskaa. Olen kuullut koko päivän kertomuksia kultareunaisista lautasista ja kristallikruunuista ja leikkokukista keskellä talvea ja untuvapatjasta ja vuoteeseen tuodusta aamiaisesta ja siitä, miten hovimestari oli puhutellut Ruthia neidiksi ja miten mukava Alice oli. Kaikkia yksityiskohtia minulle ei tosin ole kerrottu, sillä uskon heillä olleen Alicen kanssa luottamuksellisia keskusteluja, mutta Ruth on ollut tänään iloisempi kuin aikoihin.

Me puolestamme menimme illallisaikaan hotellille. Niin mielelläni olisin ollut hääpäivänäni sievä ja edustava, mutta pelkäänpä, että muistutin Annien sanoja lainatakseni valtamerilaivaa. En käsitä, miten mahdun ovista, jos pikkuinen aikoo kasvaa tätä vauhtia vielä kuukauden. Joka tapauksessa melkein häpesin itseäni, kun hovimestari otti takkini — tässä tilassa olevan naisen ei pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla.

Mutta unohdin pian hävetä mitään, sillä meillä oli ihana ilta. Söimme kolmen ruokalajin illallisen, puhelimme kaikista maailman asioista, ja jälkiruoan aikana Duncan ojensi minulle pienen rasian. 

Olin melkein vihainen hänelle, emmehän olleet sopineet mistään lahjoista, mutta lepyin kun Duncan selitti rasiassa olevan erikoisen korun tarkoituksen. Hopeaketjussa riippui kauniisti kaiverrettu sydän, jonka reunoissa oli pieniä reikiä. Kun pikkuinen syntyy, saan kuulemma yhteen reikään ripustettavaksi pienen kristallipisaran — ja sen jälkeen yhden jokaisesta lapsesta.

Laskin tietenkin heti reiät ja totesin huojentuneena, että niitä on vain viisi. Vaikka kaikki yhdeksän sisarustani ovat minulle rakkaita, epäilen, olisiko minusta samanlaisiin sankaritekoihin kuin äitini.

Oli omituista tulla kotiin, jossa ei ollut Ruthia. Pelkään, että tulen kaipaamaan häntä suunnattomasti, kun hän lähtee. Mutta Duncan otti pitkästä aikaa hyllystä gramofonilevyn ja laittoi sen soimaan, ja me tanssimme olohuoneessa sen minkä jaksoimme — valitettavasti kumpikaan ei jaksanut kovin pitkään.

-Muistatko sinä sen illan Morarissa? Duncan kuiskasi.

Kuvitteleeko hän tosiaan, että voisin unohtaa!”

Joulukuun 29. päivänä

”Fort Williamissa esiintyy joulun ajan kiertävä teatteri, jonka näytelmää mainostettiin koko perheelle sopivaksi. Veimme siis Fionan kanssa joululomailevat Ruthin, Bobbyn ja tämän sisarukset tänään päivänäytökseen.

Näytelmän tekstissä ei varmaankaan ollut mitään vikaa, mutta näyttelijät olivat kylläkin sitä, mitä paikallislehden toimittaja olisi hyvin voinut kutsua ’keskinkertaiseksi’. Olin pahoillani, että ensimmäinen Ruthin näkemä oikea teatterinäytös, jota tämä oli kovasti odottanut, osoittautui tällaiseksi.

-Voi, ei se haittaa, Ruth vakuutti minulle jälkeenpäin. –Minä katsoin kaikkia niitä näyttelijöitä tarkasti nähdäkseni, missä kohdin he tekivät virheitä tai esiintyivät jotenkin epäluonnollisesti, ja nyt tiedän miten ne roolit olisi pitänyt tehdä.

 Joskus pelästyn tuon lapsen lahjakkuutta.”

Joulukuun 30. päivänä

”Eilen rouva Wallace kysyi, miten olimme aikoneet viettää uutta vuotta, ja olinko kenties suunnitellut kutsuja. Hämmennyin vähän, sillä suoraan sanoen en ole suunnitellut yhtään mitään. Olen vain elänyt hetken kerrallaan tätä tyytyväistä ja rauhallista elämää, jossa Duncan on päivä päivältä voimakkaampi ja minua jännittää tuleva päivä päivältä enemmän.

Mutta kun mietin asiaa, huomasin, että olisi hauska pitää vielä kutsut. Kun pikkuinen syntyy, siihen ei aivan heti ole mahdollisuutta, ja haluaisin mielelläni kiittää kaikkia hyviä ihmisiä, jotka ovat olleet kuluneen vuoden aikana meille avuksi.

Puhuin asiasta Duncanille, kun tämä tuli syömään, ja kun rouva Wallace sanoi ilomielin laittavansa tarjoilut, päätimme kutsua ihmisiä uudenvuodenaattona tänne. 

-Mutta ei mitenkään virallisesti, vaan hyvin kodikkaasti, minä sanoin. -Ottaen huomioon, että isäntäväestä ei ole suuresti juhlimaan. 

Kysyin kyllä rouva Wallacelta, eikö tällä ollut omia uuden vuoden suunnitelmia, mutta hän vain nauroi. En tiedä, miten joulu tyttären luona oli sujunut, mutta tuntuu siltä kuin rouva olisi iloinen tullessaan taas meille.

Ruth ilahtui kovasti kutsuista ja siitä, että sai velvollisuudekseen askarrella konfetteja vuoden vaihtumista varten. Rouva Wallace antoi tähän luvan, vaikka se tietää siivousta uudenvuodenpäivänä.

Minä puolestani istahdin puhelimen ääreen ja aloin soittaa läpi ystäviämme. Väkeä tulee paljon jo pelkästään Glen Longista, mutta minun puolestani Koivurannan seinät saavat vaikka pullistua ulospäin, kunhan meillä on mukavaa. Äiti lupasi tuoda lisää lautasia ja laseja ja tuoleja, jotta kaikille riittää.

Kun olin soittanut puhelut, jäin vielä istumaan varaston kirjoituspöydän ääreen. Pöydällä oli nippu kirjoituspaperia, johon on painettu kirjakaupan yhteystiedot, ja ennen kuin ehdin pahemmin ajatella, otin yhden paperin ja kirjoitin sille lyhyen kutsun. Sitten pujahdin liikkeen kautta ulos pakkasilmaan — Alice palveli asiakasta eikä onneksi kysynyt mitään — ja kävin pudottamassa taitetun paperilapun Smithien postilaatikkoon. Päiväpostia ei ollut vielä haettu, joten rouva Smith näkee paperin ensimmäisenä ja voi halutessaan polttaa sen, ettei hänen miehensä saa tietää.”

Joulukuun 31. päivänä

”Minun pitäisi olla alakerrassa taittelemassa lautasliinoja iltaa varten, mutta en pysty siihen, ennen kuin kevennän sydäntäni.

Ilma on muuttunut suojaiseksi, ja lounaan jälkeen innostuimme Ruthin kanssa tekemään lumilyhtyjä takapihalle. Ne tulevat näkymään illalla upeasti keittiöön, jonne tarjoilupöytä katetaan.

Minusta ei toki ole enää kumartelemaan ja kasaamaan lyhtyjä, mutta ehdotin sijoituspaikkoja, kun Ruth pyöritteli palloja innoissaan. Raitis ilma tuntui tuulettavan sekä keuhkojani että mieltäni, ja pitkästä aikaa tunsin hiljaista, rikkomatonta onnea.

Sitten rouva Wallace huusi minulle verannalta.

-Posti tuli, hän sanoi.

-Oliko siellä jotakin tärkeää? kysyin, sillä sanomalehden ehtisin lukea myöhemminkin.

-Kirje teille molemmille. Ruthille Amerikasta ja teille kustantamosta.

En ole koskaan nähnyt Ruthia sellaisena. Hän valahti yhtä valkeaksi kuin lumipallo käsissään, sitten hän lähti liikkeelle hitaasti kuin mekaaninen nukke, josta on veto lähes lopussa. Minun sydämeni pompahti rinnassa niin lujasti, että pelkäsin sen satuttavan iskullaan pikkuista, kun seurasin Ruthia.

Posti oli keittiön pöydällä. Pieni, harmaaksi likaantunut kirjekuori, jossa oli kirjavia postimerkkejä ja Ruthin nimi. MacVurichien osoite oli vedetty yli ja siihen oli korjattu Fort William rouva MacConachien kömpelöllä käsialalla. Itsekseni mietin, oliko rouva todellakin malttanut olla höyryttämättä kirjettä auki ja lukematta sitä.

Ruth tarttui kuoreen ja hänen kätensä vapisivat. Duncan oli tullut olohuoneen ovelle ja ojensi hänelle mitään sanomatta kynäveitsensä, jotta hän sai avata kuoren siististi.

Sisällä oli yksi taitettu paperi, jossa ei ollut paljonkaan tekstiä. Mutta sitä lukiessa väri palasi Ruthin poskille, ja hänen silmänsä alkoivat kimaltaa.

-Se on isältä, hän kuiskasi, aivan kuin emme olisi asiaa arvanneet. –Hän lähettää osoitteensa. 

-Entä mitä muuta hän kirjoittaa? Duncan kysyi pakotetun rauhallisesti. Rouva Wallace, jonka olisi oikeastaan pitänyt kiillottaa hopeita, mytisteli kiillotusliinaa käsissään.

-Hänellä on ollut vähän vaikeaa, hän ei ole pystynyt vielä säästämään tarpeeksi minun matkalippuuni, mutta hän lupaa lähettää sen kevään aikana, Ruth sanoi. Hän katsoi minuun, ja hänen vihreät silmänsä säihkyivät kuin smaragdit. –Tämä on päivätty joulukuun alussa — sinähän sanoit, Betty, että joulun aikaan posti voi myöhästyä!

-Tiesinhän minä sen, kuiskasin, ja loin Duncaniin kiitollisen katseen. Ajatella, jos olisin mennyt ostamaan Ruthille jouluksi jotakin muka hänen isältään, ja totuus olisi nyt tullut julki!

-Minä vastaan hänelle heti, Ruth huudahti, heitti takkinsa yltään ja juoksi huoneeseensa unohtaen lumilyhdyt.

Me jäimme seisomaan keittiöön hiljaisina, kunnes rouva Wallace putosi huokaisten istumaan haarukkapinon ääreen.

-Taivas olkoon kiitetty, hän sanoi. –Minä en olisi enää kestänyt tuon lapsen katsetta.

-Minkähänlaisia ’vaikeuksia’ hänen isällään on ollut, Duncan sanoi vähän happamasti. 

-Emme me saa ajatella pahinta, nuhtelin. –Moni lähtee Amerikkaan kuvitellen, että vuolee siellä kultaa kuin voita, ja joutuu pettymään.

-Entä jos laivalippua ei tule keväänkään aikana?

-Se on sen ajan murhe. Ja Jim Weilsonin murhe… Mutta ei meidän murheemme. Tajusin olevani itsekkään onnellinen siitä, ettei Ruth lähtisikään vielä pois.

Samassa muistin, että minullekin piti olla postia, ja poimin pöydältä ruskean kirjekuoren, jossa oli Joanna-kirjojen kustantajan nimi. –Mikä tämä on?

-Sen me juuri haluaisimme tietää, Duncan sanoi hymyillen.

Minä vapisin kun avasin kuoren. Se oli paksu kuori, sisällä oli nippu paperia. Ehdin jo tuntea pettymyksen tulvahduksen, kunnes tajusin, että kuoresta tipahti myös maksumääräys ja koneella kirjoitettu saatekirje — ei monistettu hylkäys.

-Taivas varjele, kuiskasin ja vaivuin istumaan.

Parahin rouva Fleming, kirjeessä sanottiin. Kiitämme jatkuvasta luottamuksestanne ja runoista, jotka lähetitte kommentoitavaksemme. Tekstinne on erinomaista, paikka paikoin ehkä hiukan hiomatonta, mutta kaikkineen sisällöltään ja muodoltaan huomattavan lahjakasta. 

Julkaisemme kokoelmanne osana kevään kustannusohjelmaamme ja toivomme, että onnellisesta elämäntilanteestanne huolimatta ehtisitte käydä tekstinne läpi ja harkita pieniä korjauksia kohtiin, jotka on merkitty käsikirjoitukseen. Niitä ei ole monta, ja kyse on lähinnä joistakin sanavalinnoista ja rytmillisistä seikoista.

Toivomme, että palautatte käsikirjoituksen sekä toisen oheisista kustannussopimuksista allekirjoitettuna meille tammikuun aikana. Ennakkomaksuna voitte lunastaa oheisen maksumääräyksen käyttämässänne pankissa.

-Ne julkaistaan, Duncan! minä kuiskasin.

-Mitkä? Äkkiä Duncanin silmissä välähti. –Sinun runosi?

-Katso! Ojensin kirjeen hänelle, sieppasin käsikirjoitusnipun ja selasin sen läpi. Nuo runot, jotka olin kirjoittanut Duncanin sairastaessa — tuskalliset tekstit, joissa oli kuitenkin sinnikäs toivon kipinä — ne julkaistaisiin! Punaisia korjausmerkintöjä ei tosiaankaan ollut monta, ja osa koski vain runojen järjestystä. Tästä minä kyllä selviäisin ennen pikkuisen tuloa.

-Maksavatko ne teille rahaa jo etukäteen? rouva Wallace kysyi hämmentyneenä.

Muistin vasta nyt maksumääräyksen. Luulin summan olevan sama, jonka olin saanut Joanna-kirjoista, mutta erehdyin. Se oli suurempi — se oli suuri. Sillä maksetaan meidän kahden kuukauden velan lyhennyksemme.

-Minä en tiennyt, että sinä lähetit ne, Duncan sanoi.

Minä nauroin.

-Kirjoitin ne nopeasti puhtaaksi heti marraskuussa, ennen kuin ehtisin katua, sanoin. –En kuvitellut, että ne menisivät läpi — ainakaan näin pian!

-Sanoinhan minä, Duncan virnisti. –Ja kumpi tässä on saanut kirja-alan koulutuksen?”

Tammikuun 1. päivänä

”Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Olen tänään haukotellut vähän väliä, mutta ollut oikein hyvällä tuulella. Duncanin kanssa totesimmekin, että olemme viettäneet ensimmäisen avioliittovuotemme vähän liian vakavissa tunnelmissa, meidän pitäisi hullutella enemmän, kuten ennen vanhaan.

Eiliset kutsut tosin olivat monella tavalla hätkähdyttävät. Se alkoi postin tulosta ja jatkui sinä hetkenä, jolloin äiti ilmaantui astioiden ja tuolien kanssa. Osasin odottaakin Jennietä, Maryä ja Elizaa jo hänen seuranaan, mutta ällistyksekseni reestä nousi myös David.

-Oletko sinä vielä lomalla? kysyin ihastuneena syleillessäni pitkää, komeaa pikkuveljeäni. –Tuleeko John illalla isän kanssa?

-John on kyllä matkustanut Glasgow’hun, äiti sanoi äänessään terävyyttä, jota harvoin kuulee. 

Davyn ilmeen nähdessäni en kysellyt enempää, vaan laitoin tulijat töihin. Kun olimme rouva Wallacen kanssa todenneet, että kutsuilla tulisi olemaan koko paljon nuorisoa, olimme päättäneet kattaa alle 15-vuotiaille oman tarjoilupöydän yläaulaan. Davy sai tehtäväkseen kantaa Ruthin huoneessa olevan pikkupöydän yläaulaan, ja minä menin muka neuvomaan häntä. Näin saimme olla hetken kahden.

-No, tiukkasin, kun pöytä oli paikallaan ja levitin liinan sen päälle. Myönnän, että hetken ajan ehdin kuvitella Davyn ottaneen mallia Johnista ja keksineen jotakin romanttista ja idioottimaista — mutta toisaalta olin saanut muun järisyttävän postini mukana iloisen kirjeen Miriam-tyttöseltä, joka on äitinsä kanssa palannut Sveitsistä jouluksi Edinburghiin, eikä siinä puhuttu mitään karkaamisista. (Ei siinä kyllä puhuttu mitään siitäkään, kirjoittelevatko he toisilleen Davyn kanssa. Pelkään Miriamin tulleen ikään, jolloin hän ei jaa enää salaisuuksiaan edes minulle.)

-Minä en jatka enää Will-enon luona, Davy sanoi huolettomuutta tavoittelevalla äänellä.

-Kiitos, olen ymmärtänyt sen. Mitä sinä sitten aiot?

-Olen ilmoittautunut Cameronin Ylämaalaisiin.

-Mitä? minä parahdin ja tarrasin pöytään pysyäkseni jaloillani. –Armeijaan?

Davy nyökkäsi, ja kevyt puna nousi hänen poskilleen.

-Oletko sinä hullu? minä kysyin.

-Sitä sinun pitää kysyä herra Macmillanilta, jolla taitaa olla tarkin tieto älynlahjoistani.

-Lopeta! tiuskaisin. –Ethän sinä voi olla tosissasi. Miksi ihmeessä sinä menisit ilmoittautumaan armeijaan?

-Ehkä siksi, että haluan sitä.

-Mitä? Ihmisten tappamista?

-Äh, sanoi Davy kärsimättömästi. Hän ei selvästikään käynyt tätä keskustelua ensimmäistä kertaa. –Sodat kuuluvat historiaan.

-Oh, niinkö? Entä buurisodat?

-Ainakaan Euroopassa ei sellaista tapahdu. Muutaman tunnin kuluttua me elämme 1910-lukua, eikä kukaan enää nykypäivänä ole niin hullu, että aloittaisi sodan. 

-Duncan on toista mieltä, minä sanoin. –Hänen mielestään kaikki ne sitoumukset, joita Euroopan maat ovat tehneet keskenään…

-Minä en luottaisi niin kivenkovaan kirjakauppiaan käsityksiin politiikasta, Davy keskeytti.

-Minä luottaisin, ainakin enemmän kuin keskenkasvuisen kakaran, tiuskaisin loukkaantuneena.

-Älä nyt viitsi, Davy lepytteli. –En minä sotaan haluakaan. Minä haluan nähdä maailmaa, seikkailla vähän, kokea itse kaiken sen, mitä olen romaaneista lukenut. Ja palata sitten eläkkeelle kotimaahan kihtisenä everstinä, joka ikävystyttää kaikki loppumattomilla kertomuksillaan Intiasta…

-Intiasta? minä sanoin terävästi.

-Koulutusjakso Invernessissä alkaa loppiaisen jälkeen, Davy sanoi. –Syksyllä meidät laivataan jonnekin… todennäköisesti Intiaan. Tai Kiinaan. Pahimmassa tapauksessa niin lähelle kuin Kreetalle tai Maltalle.

-Mitä isä sanoo? minä kysyin.

Davy vakavoitui.

-Sinä voit arvata, hän sanoi hiljaa.

Kyllähän minä arvaan. Meidän isämme on lakimies eikä koskaan sano julkisesti sanaakaan Imperiumia vastaan — mutta kaikki me tiedämme, että sydämessään hänellä on kovin kapinallisia mielipiteitä. 

Ja se näkyy välillä nurinkurisesti. En ole esimerkiksi milloinkaan nähnyt isää tai veljiäni kiltissä, sillä isä ei ole halunnut sitä. Hänen mukaansa englantilainen hallitus voi kaikin mokomin pitää hyvänään ylämaalaispuvut, kun kerran ne jakobiittikapinoiden jälkeen kielsi. Kieltohan kumottiin toistasataa vuotta sitten, mutta hän ei aio ’hyppiä minkään kansallisromanttisen päähänpiston mukaan’, vaikka Walter Scottin romaaneista pitääkin. Joten voin vain kuvitella, mitä isä sanoo, kun yksi hänen pojistaan tahtoo palvella siinä armeijassa, joka jakobiitit kukisti, vaikka kuinka Cameronin ylämaalaisrykmentissä.

Samassa Jennie nousi portaita astiapino mukanaan, ja Davy alkoi nopeasti puhua jostakin muusta. Ilmeisesti tätä asiaa oli käsitelty kotona enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sydäntäni särkee ajatella, että rakas pikkuveljeni lähtee ensi syksynä jonnekin kauas, yhdeksi nimettömäksi numeroksi valtavissa siirtomaajoukoissa.

Onneksi iltapäivä oli niin täynnä puuhaa, etten ehtinyt paljon ajatella omia murheitani. Kun kävin illansuussa hetken lepäämässä ennen kuin aloin pukeutua ja Jennie istui seuranani, kuin yhteisestä sopimuksesta emme puhuneet Davystä sanaakaan.

-Oletko sinä kutsunut Myran? Jennie sen sijaan kysyi.

-Oletko sinä hullu, minä vastasin. –Mutta Katien ja Megin ja Andrew’n kyllä… Joten Keith tietää kutsuista.

Jennie punastui ja kysyi äkkiä, halusinko että hän kiillottaisi kenkäni.

Kun ilta koitti, meidän Koivurantamme seinät tuntuivat todellakin pullistuvan. Olin iloinen siitä, että nuori väki valtasi yläkerran, sillä muuten tilanne olisi ollut mahdoton. Nytkin väkeä istui jopa varastossa ja myymälän puolella ja Ruthin luvalla hänen huoneessaan, ja yläkerran lattia tuntui välillä notkahtelevan lasten riehuessa. Keith Murray ilmaantui paikalle sisartensa ja lankonsa kanssa ja pyysi anteeksi kuokkimistaan — Jennie-parka oli seota täysin. Myra on kuulemma uuden vuoden sukulaisissa Glasgow’ssa.

Aioimme juuri Duncanin kanssa mennä itse ottamaan ruokaa uskoen, että kaikki vieraat olivat tulleet ja tervehditty, kun rouva Wallace pujahti eteisestä ja viittasi meitä tulemaan.

Ovella seisoi rouva Smith Victorian ja Hamiltonin kanssa.

-Tervetuloa, minä huudahdin sydämestäni ja tartuin hänen käsiinsä. –Niin mukavaa!

Rouva Smith näytti vähän hämmentyneeltä.

-Andrew on työvuorossa mutta hän partioi toisella puolella kaupunkia, hän mutisi puoliääneen. –Jätin meille valot palamaan, niin että näyttäisi kuin olisimme kotona, mutta emme voi viipyä kauan…

Duncanin kunniaksi on sanottava, ettei hän koskaan kysele silloin, kun kysymykset eivät ole tarpeen. Sen sijaan hänkin toivotti rouva Smithin tervetulleeksi ja pyysi tätä seurakseen hakemaan syötävää tarjoilupöydästä. Minä puolestani kutsuin Ruthia, joka hyppeli kohta alas rappusia.

-Victoria ja Hamilton, hauskaa! hän huudahti aidon ilahtuneena, enkä koskaan ole ollut niin ylpeä tuosta tytöstä kuin nähdessäni, miten Smithin lasten aristelevat kasvot kirkastuivat heidän seuratessaan Ruthia yläkerran ’lastenkutsuihin’.

Huomasin kyllä, että Stevensonin neidit ja Alice ja Fergus ja Morrisonit ja Cameronit ja kaikki muut, jotka rouva Smithin tuntevat — tai luulevat tuntevansa — hiljenivät tämän astuessa olohuoneeseen. Mutta esittelin hänet reippaasti Glen Longista tulleille vieraille, ja vaikka näin Annien kulmakarvojen hypähtävän tukanrajaan hänen kuullessaan nimen, jätin rouva Smithin turvallisesti Annan ja äidin ja Meg MacDonaldin seuraan. 

Lopulta kävi niin, ettei rouva Smith malttanutkaan lähteä kotiin ennen kahtatoista, vaikka riskinä oli, että hänen miehensä saisi tietää heidän olleen vierailulla naapurissa. Ja niin tunnelma oli huipussaan, kun Duncan ja Fergus ja Rob ja Davy livahtivat ulos ja puoliltaöin ampuivat takapihalla raketteja, joiden olemassaolosta minä en ollut tiennyt mitään, ja Ruth, Mary, Eliza, Bobby sisaruksineen ja kaikki muut lapset alkoivat kiljuen heitellä konfetteja meidän niskaamme portaiden kaiteen yli. 

Kirkonkellojen kumutessa me kaikki tartuimme toisiamme käsistä ja muodostettuamme valtavan, ympäri taloa kiemurtelevan piirin lauloimme Menneet ajat — minun toisesta kädes-täni piti kiinni Mary Smith, toisesta Annie, enkä voinut estää kyyneliä valumasta poskilleni nähdessäni ikkunan läpi rakettien valossa Duncanin iloiset kasvot.

-Nyt meidän pitää mennä, rouva Smith sanoi hengästyneenä heti, kun laulu loppui ja ihmiset alkoivat syleillä toisiaan ja toivottaa hyvää uutta vuotta. –Kiitos teille, rouva Fleming — kiitos.
-Sano toki vain Betty, minä kuiskasin ja äkillisestä mielijohteesta syleilin häntä.

Portaissa metelöineet Victoria ja Hamilton livahtivat äitinsä perään kuin näkymättömän langan vetäminä, kun tämä viittasi heille. Mutta uskon ja toivon, että heilläkin oli ollut mukava ilta, ja ettei tästä ’tottelemattomuudesta’ aiheutunut heille harmeja.

Samassa isä kilisti lasiaan ja piti puheen, johon juuri sisään tullut Duncan vastasi vielä päällysvaatteet yllään. Ja sitten seurasi muita puheita ja lauluja, ja jossakin vaiheessa Ruth ja Bobby esittivät villin miekkatanssin eteisessä sateenvarjojen avulla. Pikku Roz nukahti yläkerran rappusille, josta Rob hänet kantoi Ruthin vuoteelle, ja Anna kuiskasi loistavin silmin, että tarvitsisi kesällä takaisin sen matkalaukullisen leveitä pukuja, jonka oli syksyllä minulle tuonut.

Kutsut olivat siis loppujen lopuksi täydellisen onnistuneet — vaikka huomasinkin, että isä ja Davy välttelivät toisiaan ja Davy jopa lähti kotiin Ewanin ja Catrionan reessä, vaikka Kuusikukkulankin reessä olisi ollut tilaa.

Aamulla kerroin hänen suunnitelmistaan Duncanille, joka puisti päätään.

-Et sinä voi estää nuorta miestä toteuttamasta unelmaansa, hän sanoi. –Voit vain rukoilla hartaasti, että hänen käsityksensä maailmanpolitiikasta olisi oikeampi kuin minun.”

55. luku: Maassa rauha

-"Yhtenä tilaisuuden valopilkkuna esiin nousi nuori koulutyttö, Ruth Weilson. Hän loisti kuin tähti Joululaulun muuten kovin keskinkertaisessa näyttelijäkaartissa…”

-Voi sentään, Betty parahti, -toivottavasti Fiona ei lue tuota!

-Tietenkin hän lukee, koko kaupunki lukee, Duncan muistutti.

-”…ja hänen lausuntasuorituksensa oli tavattoman eloisa, vaikka tekstin kirjoittaja, rouva Fleming, joka paremmin tunnetaan kirjailijatar Beatrice Stewartina, ei tällä kertaa ollutkaan luonut suoranaista mestariteosta.”

-Mitä? Duncan kohottautui sohvalta. –Minä menen sinne toimitukseen ja sanon niille muutaman valitun sanan!

-Ottaen huomioon, ettei Bettyn olisi saanut rasittaa itseään tässä vaiheessa yhtään millään tilaustyöllä, se runo oli mestariteos, Fergus MacDonald huomautti ankarasti.

-”Tämä nuori taiteilijatar tulee toivottavasti tuottamaan vielä monia ilon hetkiä Fort Williamin asukkaille”, Alice lopetti adventtijuhlakuvauksen lukemisen ja taittoi lehden kasaan. –Jokohan Ruth on kuullut tästä koulussa?

-Tuskinpa, lehtihän tuli vasta päiväpostin mukana. Toivottavasti se vähän ilahduttaa häntä, Betty sanoi.

-Eikö hänen isästään ole kuulunut mitään?

Betty puisti päätään.

-Soitin eilen rouva MacConachielle Claymuiriin ja vielä postitoimistoonkin ja varmistin, ettei mitään kirjettä ole tullut. Ei edelleenkään edes tietoa Jim Weilsonin olinpaikasta. Ruth parka, hän luotti niin vakaasti siihen, että joulun aikaan jo lähtee isänsä luo — hän kysyy joka päivä kotiin tullessaan, onko hänelle postia, ja meidän sydämemme särkyy joka kerta, kun joudumme vastaamaan kieltävästi tai sanomaan, että Emilia Hendryltä Claymuirista on kirje…

Olohuoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Joulukuinen iltapäivä alkoi hämärtää, keittiöstä leijaili leivonnaisten tuoksua rouva Wallacen valmistellessa jouluherkkuja.

Alan Smollett oli matkustanut takaisin Edinburghiin pari viikkoa aiemmin. Tämän paluuta edeltävänä iltana Alice Gordon oli ilmestynyt Koivurantaan ja ilmoittautunut työhön kauppaan.

-Minä olen elänyt hyvin itsekkäästi viimeiset kahdeksan vuotta, hän oli ilmoittanut Bettylle, joka oli täysin häkeltynyt tästä tarjouksesta. –Ajatellut vain itseäni ja omaa suruani tajuamatta, että minulla olisi mahdollisuus helpottaa muiden elämää. En ole mikään kauppias, mutta ainahan voin juosta tälle puolelle kysymään neuvoa Duncanilta, ellen osaa.

Niinpä Alice seisoi päivittäin tiskin takana ja palveli joulua kohti lisääntyvää asiakaskuntaa. Hän teki työnsä reippaasti ja pystypäin, vaikka tiesi, että kaupungilla levisi toinen toistaan villimpiä huhuja siitä, miksi rikas leskirouva Gordon työskenteli kirjakaupassa — samoin kuin siitä, miksi tohtori MacDonaldilla oli niin usein asiaa Gordonin suureen taloon.

Myös Koivurannassa tohtori kävi nyt useammin, mutta ei enää niinkään lääkärinä kuin ystävänä. Sairaalassa paine alkoi vähitellen helpottaa ja johtokunta oli suostunut siihen, että vuoden alusta sinne palkattaisiin vakituisesti toinenkin lääkäri, joten Fergus MacDonald oli ehtinyt tänään tulla nauttimaan rouva Wallacen erinomaisesta lounaasta.

Alice huoahti, nousi ja laittoi vastatulleen sanomalehden pöydälle. Hän muistutti enää kovin vähän surevaa leskeä. Joskin tummansinistä hametta ja siniharmaata puseroa ei voinut suorastaan iloisena asuna pitää, hän oli joka tapauksessa hylännyt kokomustat vaatteensa ja suruharsonsa. Hunajanvärinen tukka oli muodikkaalla kampauksella ja silmissä uusi loiste, ja Betty tiesi monien miespuolisten asiakkaiden hätkähtäneen heidän tajutessaan, miten kaunis nainen leskirouva Gordon oikeastaan oli.

-Minä menen nyt kaupan puolelle, Alice sanoi ja oikaisi hamettaan. –Jos iltapäivä on yhtä vilkas kuin eilen, voin varmaankin pitää ovet auki vähän myöhempään?

Duncan hymyili ja nyökkäsi. Hän oli toipunut jo niin paljon, että vietti enimmän valveillaoloaikansa alakerran sohvalla eikä enää vuoteessa.

-Jos vain jaksat, hän sanoi.

-Voi, minullehan tämä on vain leikkiä! Alice hymyili vähän rohkeammin kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Hänen epäluulonsa elämää kohtaan oli selvästi alkanut haihtua. –Näkemiin, Fergus — nähdään illalla.

Alicen mentyä tohtorikin nousi.

-Toivottavasti Ruthin asia ratkeaa, hän sanoi. –Puoleen tai toiseen, sillä en todellakaan tiedä, kumpi tytölle olisi parempi: saada jäädä teidän luoksenne ympäristöön, jonne hän on kotiutunut, vai päästä isänsä luo kenties hyvinkin epävarmoihin oloihin.

-Minä sanoin Duncanille, että ellei Jim Weilsonista kuulu jouluksi mitään, meidän pitäisi ehkä ostaa lahja Ruthilla aivan kuin hänen puolestaan, mutta Duncan kielsi, Betty sanoi epävarmasti.

-Ja siinä hän teki viisaasti. Tytölle on suuri pettymys, ellei isä muista häntä jouluna — mutta vielä suurempi pettymys on, jos hän luulee saaneensa isältä lahjan ja jossakin vaiheessa totuus selviää, kuten yleensä käy.

-Niin kai sitten, Betty mutisi harmissaan ja nousi saattaakseen tohtorin ovelle.

Joulunalusaika oli Koivurannassa muiden kotien tapaan täynnä iloista kiirettä ja suuria salaisuuksia. Naisyhdistyksen joulumyyjäiset olivat suurmenestys, ja Bettyn kirjoittamat tarinat myytiin loppuun alta aikayksikön. Ruth ja Bobby linnoittautuivat muutamina iltoina jommankumman huoneeseen tehdäkseen joululahjoja ja väliajat kilpailivat hurjasti kokeissa saadakseen luokan parhaan todistuksen — lopulta sen sai kuitenkin Ruth. Betty puolestaan oli aivan ihastunut postimyyntikuvastoihin, jotka mahdollistivat lahjaostokset, vaikka hän ei juuri enää jaksanut lähteä kaupungille.

Rouva Wallace ei tullut Koivurantaan jouluaattona, sillä hän oli matkustanut vanhimman tyttärensä luo ja palaisi toisen joulupäivän jälkeen. Alice puolestaan piti kaupan auki koko päivän ja ”teki rahaa kuin pieni painokone”, kuten tohtori MacDonald ihastuneena kuvasi.

-Ellei Alice haluaisi olla työssä ilman palkkaa, minä ottaisin hänet myymälään pysyvästi — hän on lahjakas, Duncan sanoi teen jälkeen, kun Alice oli vihdoin malttanut sulkea myymälän ovet, toivottanut hyvää joulua ja mennyt kotiinsa. Hän oli kuiskannut Bettylle, että Fergus söisi seuraavan päivän jouluaterian hänen luonaan, mikäli tälle ei tulisi päivystystapausta. –Mutta en voi vaatia häntä tekemään tuota ilmaiseksi kovin pitkään. Ja loppujen lopuksihan Fergus antoi minulle luvan kokeilla puolta päivää kaupassa ensi viikosta alkaen. Uskon, että pian pärjään yksin jo koko päivän.

-Voithan pyytää Alicea silloin tällöin auttamaan, kuten pyysit Hamilton Smithiä, Betty sanoi. Hän ei ollut puhunut Duncanille mitään siitä, mitä oli rouva Smithiltä kuullut, sillä halusi säilyttää tämän luottamuksen. Mutta Ruth mainitsi joskus koulusta kertoessaan Victorian ja Hamiltonin — nämä olivat alkaneet viettää välitunteja hänen seurassaan.

Rouva Wallace oli valmistanut heille täyden valikoiman jouluruokia. Koska he kuitenkin menisivät seuraavana päivänä jouluaterialle Kuusikukkulalle, paistia ja vanukasta syötiin jo aattona illalliseksi.

Ruuan jälkeen Ruth tarjoutui tiskaamaan. Hän oli opetellut taloudenhoitoa rouva Wallacen johdolla ja oli hyvin ylpeä siitä, että pystyi olemaan avuksi. Betty kiitti avusta, vaikka häntä ahdisti — vielä iltapostin kantoon asti hän oli jaksanut toivoa, mutta siellä ei ollut edelleenkään ollut mitään viestiä Kanadasta. Nyt hän epäili, että Ruth tahtoi tiskata vain saadakseen ajatuksensa muualle.

Olohuoneen nurkassa seisoi kuusi, jonka Betty ja Ruth olivat koristelleet kreppipaperiruusukkein ja kynttilöin, aivan kuten Kuusikukkulan joulupuu oli aina koristeltu. Pöydällä oli maljoissa omenia, pähkinöitä ja makeisia, ja takanreunus oli kadonnut kokonaan saapuneiden joulukorttien alle.

Saatuaan keittiön siistiksi Ruth ilmestyi olohuoneen kynnykselle ja katseli ympärilleen. Hänen ilmeensä oli jollakin tavalla tutkimaton, aivan kuin hän olisi yrittänyt suojautua jotakin vastaan tai pitää jotakin sisällään.

-Minä taidan mennä jo nukkumaan, Ruth sanoi hiljaa. –Hyvää yötä.

-Mutta etkö aio ripustaa sukkaasi? Betty kysyi ystävällisesti. Kaikkein mieluiten hän olisi siepannut Ruthin kynnykseltä syliinsä, tuudittanut tätä ja vakuuttanut, ettei isä ollut häntä hylännyt, vaan aivan varmasti lähettäisi postia. Mutta hän tiesi, että Ruthissa oli jäljellä vielä koko joukko villikissaa, ja että tämä vain pakenisi hellyydenosoituksia.

-Sukkaani? Ruth toisti.

-Joulusukkaasi tietysti, Duncan sanoi ja iski silmää. –Miten joulupukki osaa jättää sinulle lahjoja, ellei takanreunuksella ole sukkaasi?

Hetken Ruth näytti siltä kuin olisi epäillyt, että hänestä tehtiin pilaa. Betty tajusi, ettei Weilsonien mökissä todennäköisesti ollut puhuttu joulusukista eikä joulupukista — oliko Ruth saanut juuri lahjojakaan?

Sitten tytön poskille levisi innostunut puna.

-Millaisen sukan minä laitan? hän kysyi melkein hengästyneesti.

-Suosittelen kohtuullisen kookasta, Duncan sanoi hymyillen.

Lopulta Ruth ei malttanutkaan mennä nukkumaan, vaan sukkansa ripustettuaan istui hetken olohuoneessa syömässä pähkinöitä, ihailemassa kuusta ja puhelemassa joulusta. Mutta tuskin hän sitten oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja vuode oli narahtanut, kun Duncan nousi ja kiiruhti varastoon. Kohta hän palasi kantaen suurta pahvilaatikkoa.

Betty oli lopulta suostunut siihen, ettei voisi ostaa Ruthille lahjaa tämän isän nimissä. Hän olikin sitten lohduttautunut hankkimalla tytölle lahjoja heidän nimissään. Lisäksi tyttö oli saanut paketteja muualtakin, joten Ruthin sukka — joka oli vanha ja varsin laajaksi venynyt — osoittautui heti liian pieneksi, ja suurin osa paketeista sijoitettiin sievästi sen alle.

-Mitä sinä ajattelit vuosi sitten tähän aikaan? Duncan kuiskasi Bettylle ja kietoi kätensä tämän ympäri, kun he työnsä tehtyään ja valot sammutettuaan seisoivat hetken pimeässä huoneessa kuunnellen jouluyön hiljaisuutta.

Betty naurahti.

-Jännitin häävalmistelujen onnistumista… Ja sitä, miten äiti saa majoitettua kaikki seuraavan päivän vieraat… Ja muistaako Napier vihkiä minut ylihuomenna Beatricena eikä Bettynä!

-Et varmaankaan ajatellut, että vuoden kuluttua olet keuhkotautisen miehen vaimo ja aivan kohta äiti ja hylätyn orpotytön huoltaja?

-Et sinä ole keuhkotautinen! Ferguskin sanoo, että jos olisit, et olisi kestänyt sairautta! Ja minä toivon niin hartaasti, ettei Ruth kokisi olevansa hylätty…

Duncan puristi häntä lujemmin syliinsä.

-Kaikki järjestyy, hän kuiskasi. –Minä uskon, että kaikki järjestyy.

Seuraavana aamuna Betty heräsi varhain. Häntä väsytti vähän, mutta sillä mukavalla tavalla, jota tuntee kun on valvonut hauskassa puuhassa liian myöhään ja tietää, että alkava päivä tarjoaa vain lisää hauskuutta. Kääntäessään päätään hän näki, että Duncankin oli hereillä, ja he toivottivat toisilleen hyvää joulua. He olivat jo aikaa sopineet, etteivät vaihtaisi keskenään joululahjoja, eikä Betty osannut parempaa lahjaa toivoakaan kuin sen, että Duncan oli iloisena ja jo käytännössä terveenä hänen lähellään.

-Onkohan Ruth malttanut nukkua, vai onko hän käynyt yöllä kurkkimassa? Duncan pohti pukeutuessaan.

-Uskon, että hän on käynyt — tyttö parka ei ole aivan varma siitä, puhuimmeko lahjoista tosissamme, Betty sanoi. –Nyt laittamaan aamiaista, isä sanoi tulevansa hakemaan meitä ennen puoltapäivää!

Ruth oli selvästi ollut jo hetken hereillä. Kun Betty alkoi pumputa vettä aamuteetä varten, keittiöntakaisen kamarin ovi raottui ja Ruth kurkisti ulos täysissä pukeissa.

-Hyvää joulua, Ruthie, Betty sanoi hymyillen. –Sinun tilallasi menisin käymään olohuoneessa.

-Hyvää joulua, Ruth melkein kuiskasi ja lennähti olohuoneen puolelle. –Ovatko — nuo kaikki minulle?

-Joulupukki taisi yöllä mainita jotakin siitä, että sinulta on jäänyt muutaman joulun lahjat saamatta, Duncan selitti totisena.

Ruth nauroi, mutta hänen silmissään oli kyyneliä, kun hän hiipi lähemmäksi saalistaan.

Teevesi sai kiehua hyvän aikaa itsekseen, sillä Betty ja Duncan halusivat seurata Ruthia tämän avatessa pakettejaan. Lahjat eivät olleet kalliita eivätkä suuria, mutta ne oli valittu harkiten ja Ruthin mieltymykset tietäen. Painettuja näytelmävihkosia, tyttökirjoja, pari rouva Wallacen ompelemaa kaunista kaulusta, turkishattu ja kaulus talvitakkiin, oikeat silkkisukat, pussi appelsiineja, rouva MacConachien neulomat lapaset, Kuusikukkulalta lähetetty nahkainen salkku koulukirjoille ja rasiallinen piparkakkuja sekä Flemingeiltä Edinburghista tullut tyhjä päiväkirja ja melkein samanlainen täytekynä kuin Bettyllä.

Avattuaan kaikki paketit, silitettyään paperit siististi yhteen pinoon ja käärittyään narut rullalle Ruth huokasi syvään kuin olisi syönyt hyvän aterian, ja katseli tavarapaljoutta ympärillään.

-Kiitos, hän kuiskasi. Sitten hän äkkiä hypähti pystyyn. -Minä unohdin!

Tyttö juoksi huoneeseensa ja palasi kohta kahta pakettia kantaen.

-Nämä ovat teille, hyvää joulua!

Bettyn saamassa nenäliinalaukussa ja Duncanin kynänpyyhkimessä näkyi koulutytön kädenjälki, joka oli ehkä ennemmin innokas kuin taidokas. Mutta molemmat tiesivät, että näistä pikku esineistä tulisi heidän aarteensa, kävi Ruthille miten kävi.

-Kiitos, rakas ystävä, Betty kuiskasi. –Kiitos kaikesta!

-Mistä kaikesta? Ruth kysyi hämmentyneenä.

-Olet saanut olemassaolollasi täällä aikaan paljon hyvää, Duncan jatkoi.

-M-mutta… Ruthin silmissä välähti, Betty melkein näki hänen ajatuksiinsa ja arvasi hänen muistelevan karkaamistaan, Duncanin kastumista ja sairastumista ja muuta aiheuttamaansa sotkua.

-Aivan niin, Betty sanoi lujasti. –Ellet sinä olisi ilmaantunut tänne, Alice Gordon tuskin olisi uskaltautunut ihmisten ilmoille, saati että hän olisi ystävystynyt niin lämpimästi tohtorin kanssa… Ilman sinua emme mekään olisi saaneet uusia ystäviä… Ilman sinua ei Smithien elämä olisi muuttunut ehkä vähän helpommaksi.

-Niin mutta — enhän minä ole tehnyt mitään!

-Aivan, Duncan sanoi merkitsevästi. –Aina ihmisen ei tarvitse tehdä mitään ollakseen tärkeä. Useimmiten riittää, että hän vain on.

Ruth punastui ja tuijotti käsiään. Sitten hän katsoi taas lahjojaan ja huokasi vähän.

-Minä… minä en tahdo olla kiittämätön, mutta…

Betty vilkaisi Duncaniin, joka puri huultaan.

-Rakkaani, Amerikasta on tänne pitkä matka, posti voi harhailla monen mutkan kautta ja joulun alla kaikki postitoimistot ovat aivan tukossa, Betty sanoi koettaen kuulostaa vakuuttavalta.

Samassa keittiöstä kuului sihahdus.

-Varjelkoon, teevesi, Betty puuskahti ja yritti päästä nopeasti sohvasta ylös. Mutta Ruth oli jo juossut keittiöön ja siirtänyt kattilan tulelta.

Hiukan ennen puoltapäivää tuomari Stewartin reki pysähtyi Koivurannan portille. Bettyn piti muistuttaa itselleen, ettei hän kyennyt enää hypähtelemään, niin mielellään hän olisi tanssahdellut polkua eteenpäin. Joulupäivä oli aurinkoinen, tohtori oli antanut Duncanille luvan tähän rekimatkaan, Ruth oli niin soma uusissa asusteissaan, ja isän näkeminen herätti Bettyssä lapsellisen turvallisuudentunteen.

Joulupäivän vietto Kuusikukkulalla muodostui sellaisesta määrästä rakkaita muistoja ja uusia hauskoja kokemuksia, että välillä Bettyn oli vain istuttava hiljaa mitään ajattelematta ja imettävä itseensä lapsuudenkodin lämpöä ja iloisuutta.

Koko suku oli paikalla, tungos oli melkein yhtä kova kuin heidän häissään. Annie valitti muistuttavansa valtamerihöyryä, jonka ei pitäisi enää lähteä kodin seinien sisäpuolelta mihinkään, ja Rose kuunteli urhoollisesti sisarensa valitusta. Jamien ja Floran pikku Joe esiteltiin ensimmäisen kerran, ja Meggie ja Geordie kieppuivat riemusta kiljuen Bettyn ympärillä.

Jennie tuntui kasvaneen Edinburghissa monta tuumaa ja oli tuonut mukanaan korillisen paketteja Bettylle Isoäidiltä ja muilta ystäviltä. Ruth katosi Maryn ja Elizan mukana jonnekin yläkertaan pelaamaan näiden joululahjapelejä. Robin ja Annan Roz leikki Bessin ja Frankin pikku Joannan kanssa, ja Bettyä värisytti hänen ajatellessaan, että kesällä heidän pikkuisensa olisi jo Joannan ikäinen, jos kaikki kävisi hyvin.

Duncan oli ensimmäistä kertaa sairastumisensa jälkeen kodin ulkopuolella ja istui tavallista hiljaisempana salin nurkassa. Mutta hänen silmänsä loistivat, ja Bettyä hymyilytti, kun äiti ei selvästi tiennyt, kumpaa olisi enemmän hemmotellut — vävyään, joka oli toipunut tappavasta taudista, vai tyttäriään, joiden suuri hetki koittaisi kuukauden sisällä. Jopa Marian-täti pysähtyi Duncanin luona sanomassa jotakin ystävällisellä äänensävyllä.

-Hän sanoi toivovansa, ettei keuhkokuume ollut jättänyt minuun pysyviä vammoja, Duncan selvitti illalla, eikä Betty tiennyt olisiko revennyt nauruun vai kuristanut tätinsä.

Kun väkeä oli paljon, oli mahdollista viettää aikaa myös yksin. Betty teki itsekseen pienen pyhiinvaelluksen talossa. Hän kävi tervehtimässä vanhaa Effietä ja huomasi surukseen, että tämä tuskin enää kauan kykenisi työhönsä. Effie parka, miten tämä voisi antaa jonkun muun pitää huolta Kuusikukkulan perheestä!

Sitten Betty kierteli alakerran huoneissa, vaihtoi muutaman sanan sukulaisten kanssa, nousi portaat ja huomasi yläkerrassa muutoksia. Kun talossa ei enää ollut käytännössä kuin kaksi lasta, olivat monet entiset makuuhuoneet muuttuneet varasto-tiloiksi.

Rosen ja Bettyn entisessä huoneessa istui sisaruksia ja serkkuja, kuten aina joulukutsuilla. Mutta keskustelu oli toisenlaista kuin aiemmin — toisenlaista kuin se oli ollut vielä kesällä. Lattialla pyöri niin monta lasta, tulossa oli niin monta pienokaista, että Betty totesi haikeana nuoruusajan olevan jäämässä tosiaan taakse. Jos he olivat aiemmin kiistelleet naisasiasta tai haaveilleet tulevaisuudesta, nyt puhuttiin taloustöistä ja lapsista ja maailman uutisista, oltiin täysi-ikäisiä ja vastuullisia.

-Minä melkein kadehdin Ruthia, Betty sanoi myöhään sinä iltana Koivurannassa, kun he istuivat vielä Duncanin kanssa keittiön pöydän ääressä. Päivä oli ollut niin täynnä tapahtumia, ettei kumpaakaan nukuttanut. Betty epäili, ettei Ruthkaan malttanut vielä nukkua, sillä kamarin oven alta pilkisti lukulampun valo.

-Siksikö, että hän on vielä niin nuori? Duncan kysyi.

Betty hymyili. Tästä hän piti — että Duncan ymmärsi niin vähästä.

-Siksi. Tahtoisin sanoa hänelle, että hänen pitää nauttia joka hetkestä, ettei hänen saa haaveilla tulevaisuudesta liiaksi, sillä se tulee liiankin äkkiä – että vielä tulee hetki, jolloin hän kaipaa näihin huolettomiin aikoihin, mutta ei enää koskaan voi palata niihin.

-Ruthin elämä ei ole ehkä kaikkein huolettomimmasta päästä.

-Ei, mutta silti hän on nuori.

-No, sinun tilallasi en sanoisi mitään. Ei hän kuitenkaan ymmärtäisi. Kolmetoistavuotiaalle mikään ei ole niin tavoittelemisen arvoista kuin aikuisuus. Duncan ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Bettyn käteen. –Ja kaikesta haikeudesta huolimatta — haluaisitko sinä antaa pois kaiken tämän palataksesi koulutytöksi?

-En tietenkään, en hetkeäkään tästä, Betty sanoi nauraen. –Mistä tuleekin mieleeni: miten vietämme huomenna hääpäivää?

Duncan virnisti.

-Varasin meille pöydän hotellin ravintolasta.

-Mitä?

-Kuulit kyllä. Alice lupasi tarjota Ruthille illallista ja yösijan, jotta voimme mennä kahden.

-Mutta… Onko meillä varaa?

-Shh, sanoi Duncan. –Minä olen nykyaikainen mies ja suon naisille monia oikeuksia, mutta yhdessä kohdassa esi-isämme olivat oikeassa: kun mies haluaa tarjota jotakin, nainen vaietkoon raha-asioista.

54. luku: Mary Smith puhuu

-Voi hyvänen aika, Fiona Cameron kuiskasi ärtyneesti. –Eilen kotona harjoitellessaan hän osasi kaiken kuin vettä!

-Hän jännittää, Betty kuiskasi vastaan. –Hän yrittää liikaa.

He istuivat seurakuntasalissa, joka oli lähes pimeä näyttämövaloja lukuun ottamatta. Oli naisyhdistyksen adventtijuhlan kenraaliharjoitus, varsinaista juhlaa vietettäisiin seuraavana iltana.

Bobby, joka oli mennyt täysin sekaisin vuorosanoissaan, aloitti näyttämöllä alusta ja sekaantui uudelleen. Mutta Ruth nappasi tilanteesta kiinni, muutti vähän omia repliikkejään ja vei kohtauksen kunnialla loppuun.

-Jospa hän jännittäisi huomenna tarpeeksi muistaakseen, mitä hänen pitää sanoa, Fiona mutisi.

-Ei kukaan tiedä mitä hänen pitäisi sanoa, Betty muistutti. 

-Väitätkö sinä, ettei yleisö osaa Dickensiään? 

-En minä väitä, minä tiedän — olen sentään opettajatar, Betty kuiskasi päättäväisesti, ja he tirskuivat hetken kuin nuoret tytöt.

-Kiitoksia, huusi rouva Morrison, joka oli muokannut Dickensin Joululaulun kuvaelmaksi ja yritti epätoivoisesti ohjata monentasoista näyttelijäseuruetta. –Barbara, sinun kannattaisi varmaan vielä vähän kerrata tekstiä.

Bobby hyppäsi alas näyttämöltä ja tuli nyrpeänä äitinsä luo. Häntä seurasi Ruth, jota Betty olisi mielellään kehunut hyvästä suorituksesta, mutta ei tässä tilanteessa uskaltanut. Sen sijaan hän otti tyttöä kädestä ja puristi sitä salaa.

-Minä osaan ne, äiti! Bobby nurisi. –Ja sitten kaikki vain katosi! Miksi Ruth oppii kaiken ulkoa niin paljon nopeammin!

-En minä opettelekaan ulkoja vain lauseita, Ruth huomautti. –Minä opettelen sen, mitä sanon. Niin asia tulee esille, vaikka en juuri tarkkaan muistaisikaan, miten se piti sanoa.

Fiona Cameron nauroi ja taputti tyttärensä poskea.

-Eivätkä ihmiset tiedä, miten sen pitäisi mennä, hän lainasi lohdutusta Bettyltä. 

-Joko sinä voit lähteä? Betty kysyi Ruthilta.

-Ei, rouva Morrison tahtoo että koko ohjelma mennään läpi ja minun pitää lausua sinun runosi. Ruthin posket rusottivat ja silmät kimalsivat. Päästessään näyttämölle hän alkoi loistaa.

Tarkkasilmäinen Fiona vilkaisi Bettyä.

-Väsyttääkö sinua? hän kysyi.

-Itse asiassa kyllä. Kirjoitin koko aamun sitä onnetonta myyjäistarinaani ja huomaan, että liika istuminen ei tunnu hyvältä. Betty huokasi. –Mutta onneksi se on nyt valmis, rouva Morrison vie sen huomenna sanomalehteen ja kuulemma kirjaset tulevat heiltä painettuina ensi viikolla, sopivasti myyjäisiin.

-Mene vain kotiin, me tuomme kyllä Ruthin myöhemmin, Fiona sanoi. –Duncankin on joutunut olemaan koko iltapäivän yksin.

-Kun minä viimeksi olin vähän aikaa poissa kotoa, hän oli järjestänyt itsensä myymälään, eikä Alan ollut saanut häädetyksi häntä ulos, Betty naurahti puoleksi vihaisena, puoleksi huolissaan. –Ethän ole pahoillasi, Ruth, jos minä lähden?

-En tietenkään, Ruth sanoi iloisesti. –Sitä paitsi olet kuullut minun lausuvan jo aika monta kertaa.

Helpotuksesta huokaisten Betty nousi epämukavasta tuolista — hänen pitäisi puhua rouva Morrisonille näistä tuoleista — otti päällysvaatteensa viereiseltä istuimelta ja puki ne ylleen mennessään ravintolasaliin. Olisi ihana päästä kotiin pitkälleen.

Joukko naisia oli asettelemassa liinoja pöydille ja järjestämässä astioita tarjoilupöytään seuraavaa iltaa varten. Pysähtyessään napittamaan takkiaan Betty tajusi, että viereiseen pöytään asetti kynttilää rouva Smith.

He hymyilivat toisilleen vähän arasti, aivan kuin epäillen, vastaisiko toinen hymyyn. Sitten rouva Smith rykäisi.

-Kotiin menossa?

-Väsähdin vähän, Cameronit lupasivat tuoda Ruthin, Betty sanoi.

Rouva Smith puri huultaan, sitten hän vilkaisi muita naisyhdistyksen jäseniä, jotka puuhailivat kauempana.

-Haluaisitteko seuraa kotimatkalle? He eivät varmaankaan kaipaa minua juuri nyt.

Betty nyökkäsi ja veti hansikkaat huolellisesti käsiinsä. Hänen olonsa oli yhtä epätodellinen kuin silloin viikkoja sitten, Duncanin sairastuttua ja rouva Smithin ilmestyttyä kauppaan. Äkkiä hän melkein toivoi, ettei olisi tavannut naapuriaan — Ruthin seikkailuiden ja Duncanin sairauden ja Alicen elämänmuutoksen jälkeen hän ei kaivannut enää yhtään dramatiikkaa.

Rouva Smith tosin ei vaikuttanut erityisen dramaattiselta otettuaan omat päällysvaatteensa ja astuttuaan Bettyn rinnalla kirpeään joulukuun alun iltapäivään. Lähes koko matkan he rupattelivat huomisesta juhlasta, sen ohjelmasta ja tarjoiluista, tulevista myyjäisistä ja lasten joulutodistuksista.

He olivat jo lähes ”Särkyneiden sydänten kujalla”, kun rouva Smith rykäisi, aivan kuin aikoisi pitää puheen.

-Minä… olen iloinen, että miehenne voi paremmin, hän sanoi hiljaa.

-Teistä oli suunnaton apu kaupassa, Betty vastasi.

Rouva Smithin askeleet hidastuivat ja hän näperteli käsilaukkuaan, kuin olisi halunnut repiä irti sitä kiertävän koristeremmen.

-Me emme ole olleet teille hyviä naapureita, hän sitten sanoi.

Betty räpytteli silmiään. Tällaista avausta hän ei ollut osannut odottaa.

-No… jokaisellahan on omat tapansa, hän sitten mumisi ympäripyöreästi.

Rouva Smith naurahti.

-Te olette aina ihmisille ystävällinen, eikö niin? Jopa silloin, kun ette siedä heitä?

-No mutta…

-Tottahan se on. Harva sietää meidän perhettämme… Harva sietää minua.

Betty toivoi äkkiä, että olisi sittenkin jäänyt kuuntelemaan Ruthin lausuntaa. Sillä mitä hän osaisi vastata tuollaisiin puheisiin — että rouva Smith oli aivan oikeassa, ettei kukaan häntä tosiaan sietänytkään?

-En minä aio puolustella itseäni, rouva Smith jatkoi puoleksi itsekseen. –Ellei puolustukseksi lasketa sitä, että jokaisella ihmisellä on pyrkimys säilyttää edes pieni murunen arvokkuudestaan… Jos ei muuten, niin toisia tallaamalla.

Vieläkään Betty ei tiennyt mitä sanoa. Vuosi sitten hän olisi varmaankin vastannut jotakin älykästä, mutta kuluneiden kuukausien aikana hän oli oppinut, ettei älykkäistä puheista ollut paljonkaan apua silloin, kun ihmisillä oli todellinen hätä.

-Minä olin aikanaan samanlainen kuin te, rouva Smith sanoi ja katsoi äkkiä Bettyyn melkein pistävästi. –Nuori ja iloinen, ystävällinen ja toisten parasta tarkoittava. Työpaikkani, Armstrongin sekatavarakaupan asiakkaat pitivät minusta — he kysyivät minua, ellen ollut tiskin takana — minut haettiin paikalle, jos joku asiakas oli vaikea, sillä minä selvisin tilanteesta yleensä kunnialla.

-Nuori ihminen on useimmiten iloinen, Betty sanoi ja häpesi moista klisettä.

Rouva Smith hymähti, kuin olisi ajatellut lauseesta samoin.

-Sitten Andrew tuli tänne poliisiksi. Oi, miten komea hän oli univormussaan! Kaikki tytöt olivat hulluina häneen. Hänet oli kuin luotu poliisiksi, hän sai pelkällä katseellaan ihmiset järjestykseen…

Betty värähti ja toivoi, ettei rouva Smith huomannut sitä.

-Minä voitin kilpailun Andrew’sta, rouva Smith sanoi lievän ironisesti. –Luulin saaneeni hänet koukkuun — mutta tosiasi-assa koukussa olin minä. Kun jossakin vaiheessa yritin rimpuilla, tajusin, etten enää pääsisi irti.

-Mitä te tarkoitatte? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Minä luulen, että te kyllä tiedätte, mitä minä tarkoitan. Rouva Smith katsoi häneen tiukasti. –Joka joutuu Andrew’n vaikutuspiiriin, taipuu vähitellen hänen tahtoonsa. Tekin pelkäätte häntä, vaikka olette onneksenne sen piirin ulkopuolella.

Betty tunsi punastuvansa. Totta, hän pelkäsi konstaapeli Smithiä, tahtoi tai ei.

-Andrew haluaa hallita, rouva Smith jatkoi hiljaisemmin. –Työssään hän saa hallita tiettyyn pisteeseen saakka — perheessä hän saa hallita kokonaan. Hänhän on perheenpää. Hän sanoo, mitä minä ja lapset saamme tehdä, minne mennä, kenen kanssa puhua.

-Ei mutta hyvänen aika, Bettyltä lipsahti.

-Aivan, se kuulostaa mielipuoliselta. Te näkisitte, jos asuisitte vähän aikaa meidän kanssamme… Kun mies tarpeeksi monta kertaa suoraan ja epäsuorasti kertoo, miten hyvä on, että hän pitää meistä huolta, miten ilman häntä emme osaisi emmekä kykenisi tekemään mitään, miten olemme täysin avuttomia ja osaamattomia ellei hän neuvo meitä, niin… siihen alkaa uskoa.

-Mutta…

-Ei, en minä pyydä teitä ymmärtämään. Ette te voi ymmärtää, ellette ole sitä kokenut. Meni kauan, ennen kuin minäkään ymmärsin, mikä oli vialla. Andrew’han oli niin huolehtivainen, oli niin helppoa tehdä kuten hän sanoo.

He kävelivät hetken hiljaisina. Betty tunsi vapisevansa, vaikka pakkasta ei ollut paljon. Toisaalta hän tunsi kummallista helpotusta, kun joku muotoili sanoiksi sen epämääräisen pahan, mitä hän oli konstaapeli Smithin lähellä tuntenut.

-Jossakin vaiheessa minä aloin kapinoida, rouva Smith melkein kuiskasi. –Lasten tähden — ja itseni. Yritin tehdä oman tahtoni mukaan, en Andrew’n. Mutta hän ei päästänyt minusta irti, päinvastoin… Sain kuulla suoraan, miten huono olen, miten ymmärtämätön, miten kiitollinen minun pitäisi olla siitä, että hän on kelpuuttanut minut vaimokseen… Mutta minä keksin pakokeinon, sittenkin!

-Pakokeinon?

Rouva Smith puri huultaan.

-Kun olin vuosia kuullut, miten huono olen, niin mitä muuta olisin voinut tehdä kuin yrittää todistaa, että muut ovat vielä huonompia. Kun kaivoin esiin lähimmäisteni viat, sain edes pienen hetken tuntea olevani muita parempi tai edes näiden vertainen. 

-Senkö vuoksi… Betty napsautti suunsa kiinni, mutta rouva Smith naurahti.

-Niin, sen vuoksi minä puhun pahaa muista ihmisistä näiden selän takana. Sillä tavoin saan edes hetken tuntea ylemmyyttä — vaikka samalla niin hartaasti toivon, että he pitäisivät minusta, että kelpaisin tällaisenaan.

-Niin mutta kelpaattehan te! Kuinka hyvä olette nyt ollut meille! Betty huudahti järkyttyneenä.

-Kun Victoria tuli kotiin sinä päivänä ja kuiskasi minulle käyneensä kaupassanne ja että miehenne oli sairas, ajattelin että kuolen siihen paikkaan. Aivan kuin olisin pahuudellani vetänyt onnettomuuden teidän päällenne…

-Rouva Smith, minä tiedän millaisia ovat ihmiset, jotka tahtovat toiselle pahaa, ettekä te ole sellainen, Betty sanoi äkillisen varmana.

Rouva Smith hymähti.

-Andrew ei pidä muutoksista, sillä ne uhkaavat hänen hallitusvaltaansa. Siksi hän ei alun perin pitänyt siitä, että Fordit muuttivat pois ja te tulitte tilalle. Hän kielsi Victoriaa ja Hamiltonia seurustelemasta kanssanne — hän kai pelkäsi, että te nuoret iloiset ihmiset opettaisitte heille itsenäisyyttä.

-Mutta Hamiltonhan kävi auttamassa kaupassa!

-Voi, teidän miehenne on viisas. Hän tietää, että Andrew haluaa kaiken näyttävän täydelliseltä ulospäin… totta kai Hamilton sai käydä teillä, koska muuten asiaa olisi ihmetelty. Mutta se uimaretkenne oli liikaa, sen jälkeen hän kielsi ehdot-tomasti meitä olemasta missään tekemisissä kanssanne. Kun minä siten ilmoitin tulevani sijaiseksi myymälään, me… riitelimme. Ensimmäisen kerran minä todella pidin puoleni. Ellei Andrew tahtoisi kaiken näyttävän ulospäin niin siistiltä, hän kai olisi… lyönyt minua.

Betty olisi halunnut ravistella päätään, joka tuntui kiehuvan ajatuksista.

-Minä… en osaa sanoa mitään, hän lopulta tunnusti. He olivat kirjakaupan ovella ja hän näki rouva Smithin vilkaisevan hermostuneesti katua ylös ja alas ja vielä Stevensonin neitien ikkunoihinkin — tämä kai pelkäsi miehensä tulevan työstä ja näkevän hänet puhelemassa Bettyn kanssa, tai jonkun muun näkevän ja kertovan tälle.

-En minä odotakaan vastausta teiltä. Halusin vain kertoa tämän. Kukaan muu ei tiedä… ellei rouva Wallace sitten ole arvannut. Hän on paljon elämää nähnyt nainen.

-Minä luulen, että rouva Wallace on arvannut, Betty kuiskasi.

Rouva Smith ojensi kätensä ja tarttui Bettyn käteen.

-Meistä ei voi tulla ystäviä, hän sanoi hiljaa. –Mutta toivon, ettette vihaa minua.

-Tietenkään en vihaa teitä! Betty huudahti. –Jos voin auttaa…

-Ei, ei missään nimessä, te ette saa olla tietävinänne mistään, ette saa hiiskahtaa kenellekään… Rouva Smith puri huultaan. –Yritän järjestää niin, että Victoria ja Hamilton voisivat edes koulussa leikkiä Ruthin kanssa niin, ettei Andrew saa tietää. Muuta en voi luvata. Tiedän, että lankonne on nyt työssä kaupassa ja haluaisin tarjoutua tilalle kun hän lähtee, mutta enää en uskalla. Olen uhitellut jo liiaksi.

-Rouva Smith, Betty puuskahti, -ettehän te voi…

-Shh, rouva Smith sanoi kuin tottelemattomalle lapselle. –Te ette ymmärrä. Ette te voikaan ymmärtää. Ja siitä olen onnellinen. Pyydän vain, ettette koskaan kerro kenellekään… Minäkin haluan säilyttää kauniin ulkokuoren. Näkemiin.

Hän irrotti otteensa ja eteni pitkin katua niin nopeasti, ettei Betty ehtinyt sanoa enää mitään. Koko keskustelu tuntui kuin omituiselta unelta. Betty puristi kättään nyrkkiin ja muisti äkkiä kihlausiltansa — Duncan oli silloin pilaillut pyytämällä, ettei hän löisi poliiseja ”kovin usein”… 

Vasta kun Bettyn jalkoja alkoi paleltaa, hän tajusi seisoneensa liikkumatta naapurinrouvan perään tuijottaen ties miten kauan.

-Mitä on tapahtunut, rouva Fleming? Tehän olette aivan kalpea! rouva Wallace puuskahti Bettyn viimein astuessa sisään. –Minähän sanoin, ettei teidän olisi pitänyt lähteä kenraaliharjoitukseen, Ruth olisi hyvin voinut mennä yksin, kun kerran Bobbyn äiti on siellä!

-Ei, ei se ole sitä. Betty riisui hattunsa ja silitti sen pehmeää turkista hajamielisesti. –Minä puhuin… rouva Smithin kanssa.

-Oh, sanoi rouva Wallace, ja puoliksi kuorittu peruna luiskahti hänen käsistään takaisin pesuveteen.

-Hän… minä… En voi ymmärtää!

Rouva Wallace huokasi, poimi perunan ylös ja tarkasteli sitä hajamielisesti.

-Kukaan ei voi sitä ymmärtää, hän sanoi. –Minähän en tiedä, mitä rouva Smith teille kertoi, mutta luulen että arvaan. Hän ja lapset ovat kummallisessa häkissä, jossa ei ole lukkoja eikä seiniä, mutta joka on Dartmooria turvallisempi.

-Molempien naapuriemme nimi on Andrew, Betty puuskahti äkkiä, -enkä voi olla ajattelematta, että kun toinen heistä otettiin, se oli väärä henkilö…

-Shh, sanoi rouva Wallace, -sitä te ette tarkoita. 

Betty huokasi ja riisui takkinsa.

-Haluaisin ajatella, että kun ihmeitä tapahtuu… kun Duncan toipuu… kun Alice on löytänyt elämänilon… että myös rouva Smithille tapahtuisi ihme!

-Kuka tietää, rouva Wallace sanoi hiljaa. –Mutta on niitäkin rukouksia, joihin meille vastataan ”ei”… Menkääpä nyt hetkek-si pitkällenne, herra Fleming muuten kuulee äänenne ja tulee alakertaan ennen aikojaan, ja milläs minä sitten tohtorille selitän, jos hän sairastuu uudelleen.