lauantai 28. helmikuuta 2009

20. "Te voitte valita"

Klinikan käytävä oli harmaa ja kaikuva. Betty istui kovalla penkillä ja puristi käsilaukkuaan lujasti. Professori oli pyytänyt häntä odottamaan ulkona tutkimuksen ajan, ja häntä pelotti hirvittävästi. Pelkoa ei hälventänyt käytävässä leijuva väkevä lysolin tuoksu, joka kuvotti häntä ja muistutti Robin tulirokosta vuosia aiemmin.

Jennie oli soittanut heti vierailuaan seuranneena päivänä ja sanonut, että Greta Durchmann oli luvannut itse kysyä isoisältään vastaanottoaikaa. Bettyllä oli asiasta huono omatunto, sillä hän tiesi, että professorille olisi ollut varmasti jonossa useita muitakin potilaita. Mutta jos Greta tahtoi tehdä Jennielle ystävänpalveluksen, minkä hän sillekään voi.

Aika oli lopulta järjestynyt kesäkuun alkupuolelle. Kuluneet viikot olivat olleet kiduttavia. Joka päivä Duncan oli ilmoittanut, ettei lähtisi millekään klinikalle ja että ajan voisi kaikin mokomin perua. Joka päivä Betty oli puhunut hänet ympäri. Yleensä keskustelu oli päättynyt siihen, että Duncan oli hermostunut, alkanut yskiä ja haukkoa henkeään.

Betty huokasi ja vaihtoi asentoa epämukavalla penkillä. Hän ei tiennyt, kumpaan oli enemmän väsynyt, pelkoon Duncanin puolesta vai tämän sairauden salaamiseen. Duncan oli ehdottomasti kieltänyt häntä hiiskahtamasta lääkäriajasta edes kummankaan vanhemmille. Ja kun hän itse oli edellisenä päivänä käynyt tohtori Burnettin luona, hänen oli pitänyt näytellä, että kaikki oli hyvin — ja illalla hän ei ollut saanut kerrotuksi käynnistään kotona, koska he olivat riidelleet professorin vastaanottoajasta vielä kovemmin kuin muina iltoina.

Betty kaivoi laukustaan nenäliinansa, joka tuoksui kevyesti mintulta, ja hengitti hetken sen läpi saadakseen lysolin hajun pois nenästään. Hän oli kuivannut minttua nenäliinojensa väliin kesällä Kuusikukkulalla, kuten oli tehnyt jo vuosia, ja hetkeksi tuttu tuoksu toi mieleen kodin. Jospa hän voisi puhua edes äidille!

Ei, hänen piti nyt piristyä. Hänen piti muistaa, että Ruususen linna oli löyhkännyt lysolilta eniten silloin, kun Rob oli parantunut ja sairaanhoitajatar desinfioi talon. Duncankin parantuisi, he Jennien kanssa olivat varmasti olleet väärässä! Professori nauraisi heidät ulos ja sanoisi, ettei Duncania vaivannut mikään muu kuin kiusallinen yskä, johon apteekista löytyisi apu! Tämä painajainen loppuisi ja kaikki olisi taas kuin ennen — tai ei kuin ennen, vaan paremmin, sillä hän saisi kertoa Duncanille…

Ovi avautui ja harmaatukkainen professori Durchmann kurkisti ulos.

-Frau Fleming, olkaa hyvä, voitte käydä sisälle. Hän puhui englantia hupaisasti.

Betty nousi ja huomasi jalkojensa vapisevan niin, että hänen oli vaikea kävellä käytävän yli ja sisään vastaanottohuoneen ovesta. Duncan napitti kiinni liiviään eikä katsonut häneen.

Professori viittasi vapaaseen tuoliin ja kääntyi sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan jotakin potilaskorttiin. Betty melkein putosi istumaan ja yritti tavoittaa Duncanin katseen, mutta tämä väisti yhä. Istuessaan viereiseen tuoliin hän kuitenkin haparoi Bettyn käden omaansa ja puristi sitä niin, että Bettyn teki mieli huutaa.

-Kas niin. Professori laski kynän pöydälle, riisui silmälasinsa ja pyöritteli niitä hetken. Tuo liike kertoi Bettylle kaiken, ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. Hyvien uutisten kertomista ei aloitettu silmälaseja pyörittelemällä.

-Mitä — miten… hän sopersi.

Professori katsoi Bettyyn. Hänellä oli hyvän ihmisen lämpimät, myötätuntoiset silmät.

-Herr Fleming kertoi, että te vaaditte häntä lääkäriin, ja siinä te teitte hyvästi viisaasti.

Joskus muulloin tohtorin puhetapa olisi huvittanut Bettyä, mutta nyt hän tuskin huomasi sitä.

-Hänellä oli keuhkokuume, eikän hän antanut sille aikaa parantua kunnolla. Sittemmin hän on rasittanut itseään, on saanut kylmää, tekee työtä kirjapölyn keskellä. Keuhkot eivät kestä tätä enää kauan. Ellei mitään tehdä, niin minä sanon — vuosi, korkeintaan.

Kesti hetken, ennen kuin Betty ja Duncan tajusivat, mitä hän tarkoitti. Ensimmäisen kerran he katsoivat toisiinsa, ja ensimmäisen kerran Betty näki Duncanin silmistä, että tämä pelkäsi.

-Mutta, professori jatkoi, ennen kuin kumpikaan ehti puhua mitään, -en minä sano, että tämä on toivotonta. Te ette yski vielä verta, Herr Fleming, ja silloin voidaan tehdä jotakin parantumisen hyväksi. Me emme anna periksi, oder?

-Onko — jotakin sitten tehtävissä? Duncan kysyi käheästi. Jotenkin kysymys lohdutti Bettyä. Nyt Duncan sentään osoitti olevansa edes kiinnostunut parantumisesta.

-Oh, kun on elämä, on toivo! Professori kumartui nyt eteenpäin ja hymyili kuin ystävällinen isoisä. –Minä annan kaksi vaihtoehtoa teille, ja te valitsette. Ensimmäinen on parantola.

-Ei, Duncan sanoi niin lujasti, että Betty melkein hypähti.

-Älkää torjuko heti, professori nuhteli. –Siellä tehdään ihmeitä!

-Minä en lähde parantolaan.

-No, on toinen vaihtoehto. Professori katsoi nyt Bettyyn. –Minä ymmärrän oikein, Frau Fleming, että te olette pohjoisesta, vuorilta?

-Ylämaalta, kyllä, Betty melkein kuiskasi.

-Muuttakaa sinne. Lähtekää pois kaupungista. Jos te jäätte tänne — toivoa ei ole. Minä kuulin, että asuntonne on vanhassa kaupungissa. Se ei ole hyväksi. Menkää pois, maalle, raikkaaseen ilmaan. Asukaa väljässä, kuivassa, lämpimässä talossa. Liikkukaa paljon, kulkekaa luonnossa, hengittäkää vahvaa ilmaa. Syökää hyvää maalaisruokaa ja nukkukaa ikkunat auki. Silloin te paranette.

Betty ja Duncan istuivat tyrmistyneinä paikoillaan.

-Onko se — niin yksinkertaista? Betty kysyi hiljaa.

Professori levitti kätensä.

-Paras tie on usein yksinkertaisin! Mitä tahansa teette, menkää pois Edinburghista. Tämä kosteus, tämä sumu, tämä kivihiilipöly — osch, sehän tappaa terveenkin. Menkää pois. Heti. Muuten en voi taata, että elätte vuottakaan.

Professori vaikeni, ja huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Sitten hän rykäisi.

-Kas niin, Herr Fleming, kirjoitan korttiin että te tulette takaisin tänne luokseni vuoden kuluttua. Me kuuntelemme keuhkot uudestaan silloin. Minä lupaan, että jos te teette kuten sanon, te tulette vuoden kuluttua — ja tulette terveenä miehenä. Jos muutatte mielenne ja haluatte lähetteen parantolaan, soittakaa minulle.

Myöhemmin Betty ei käsittänyt, miten he selvisivät ulos vastaanottohuoneesta. Käytävä ulos klinikan ovelle oli pitkä ja kapea kuin painajaisunessa. Duncan käveli Bettyn rinnalla kasvot entistä harmaampina, silmät tuijottavina. Mutta he pitivät toisiaan lujasti kädestä, ja jollakin tavalla se lohdutti Bettyä. Duncan ei ollut enää niin kaukana hänestä kuin aiemmin.

Kadulla puhalsi pehmeä kesätuuli. Koululapsia juoksi heidän ohitseen, tyttöjen palmikot heiluivat villisti ja pojat heittelivät lakkejaan ilmaan lähestyvän kesäloman riemussa. Vaunut ja autot kulkivat ohi kyydissään iloisia, huolettomia ihmisiä, jotka nauttivat kesästä.

Duncan ei puhunut sanaakaan koko kotimatkalla, eikä Betty uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Hän oli niin hartaasti toivonut, että tohtori olisi sanonut huolen aivan turhaksi, että he olisivat palanneet klinikalta hilpeinä ja iloisina, lörpötellen niitä näitä, kuten yleensä kävellessään, ja että Betty olisi saanut kertoa Duncanille asiansa. Mutta he kulkivat eteenpäin kuin pieni hautajaissaatto.

Kotona Duncan romahti istumaan olohuoneen sohvalle ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vihdoin puhui.

-Kaupassa kävi eilen asiamies myymässä henkivakuutuksia… Minä en luvannut ottaa… Miksi en ottanut!

Betty seisoi ovella ja vapisi. Hän oli jo toivonut, että Duncan haluaisi tarttua professorin neuvoihin, mutta tämä istui siinä puhumassa henkivakuutuksesta!

-Meidän pitää nyt miettiä mitä teemme, hän sanoi arasti. –Soittaa vanhemmillesi…

-Sinä et soita kenellekään, tiedäkin se! Kukaan ei saa tietää, minä en kaipaa kenenkään sääliä. Eikä mitään ole tehtävissä. Parantolaan minä en mene — ja miten muka voisimme muuttaa Ylämaalle! Minne sinne? Mitä tekemään?

-Voisimmehan me mennä Kuusikukkulalle… edes hetkeksi.

-Mitä hetki auttaa, kun hän puhui muuttamisesta — ainakin vuodesta! Älä kuvittele, että hankkiudun sellaiseksi ajaksi äitisi vaivoiksi! Minulla on työni täällä, ja sinulla myös…

-Mutta voimmehan miettiä…

-Ei ole mitään mietittävää! Duncan alkoi yskiä. –Pelkään tartuttavani sinut…

-Voi, ei tohtori puhunut mitään tartuntavaarasta! Älä nyt tuollaisesta murehdi!

-Mistä muusta enää voisin murehtia? Duncan kääntyi ja katsoi Bettyyn tutkimattomin silmin. –Kadun vain sitä, että sidoin sinut itseeni – mutta kuvittelin vielä syksyllä, että paranen… Hankin huomenna sen henkivakuutuksen, en hiisku mitään lääkärillä käynnistä, eivät ne vakuutusyhtiössä sitä saa selville, luulevat että sain lentävän... Sinulle maksetaan edes jotakin sitten kun…

-Lopeta! Betty huusi, käännähti ja syöksyi työhuoneeseen. Hän tempasi oven kiinni, romahti istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja purskahti hillittömään itkuun.

Betty ei tiennyt, kauanko itki siinä. Jossakin vaiheessa hän havahtui tajuamaan, ettei Duncan ollut tullut perässä, ei ollut yrittänyt lohduttaa häntä ja kääntää asioita parhain päin, kuten yleensä. Oliko tämä tosiaankin luopunut toivosta noin täysin?

Pöydällä oli kirje Roselta, se oli tullut edellisenä päivänä. Rose kirjoitti hauskoja, pitkiä kirjeitä, joissa kuvaili elävästi Ballachulishin elämää ja Charlien omaperäisiä potilaita.

Charlie oli lääkäri. Hänen täytyi tietää jotakin. Hänen täytyi osata auttaa! Hän ei jättäisi heitä oman onnensa nojaan kuin tuo professori, joka ei tarjonnut kuin viisaita neuvoja ja parantolalähetettä, hän oli tuonut Bettylle kainalosauvat tämän loukattua kaksi vuotta sitten polvensa, hän ei hylkäisi heitä!

Lapsellisen lujassa uskossa Betty sieppasi eteensä nipun puhdasta paperia ja alkoi kirjoittaa.

perjantai 27. helmikuuta 2009

19. Kadotettu paratiisi

Kesä oli todella tullut, yllättäen, kuten se aina tulee. Ruoho oli hehkuvan vihreää Edinburghin puistoissa, ja kukkien kirkkaus melkein koski silmiin. Aurinko paistoi yhä korkeammalta ja yhä lämpimämmin, kadut pölysivät ja mereltä tuuli.

Luonnon kukoistaessa Duncanin vointi kävi yhä huonommaksi. Pääsiäisen jälkeen hän kysyi Bettyltä, pahastuisiko tämä, ellei hän tulisikaan vastaan Lime Housen luo Miriam-tyttösen tuntien jälkeen, vaan lepäisi illan. Betty oli huolissaan, mutta sanoi, ettei tietenkään pahastunut.

Sitten Duncan ei enää niin usein tarjonnut apuaan taloustöissä. Ja lopulta hän ei useimpina iltoina jaksanut työstä tultuaan muuta kuin maata takan edessä sohvalla. Tuli oli takassa lähes joka ilta, sillä häntä vilutti. Kauheinta oli kuitenkin kuiva yskä, jota hän ei enää pystynyt Bettyltä millään tekosyyllä peittämään.

-Sinun pitäisi ottaa sairaslomaa, Betty sanoi eräänä toukokuun iltana istuessaan sohvan viereisessä nojatuolissa kertomusvihko kädessään. Hän oli yrittänyt kirjoittaa lontoolaislehden tilaamaa jatkokertomusta, mutta ei pystynyt keskittymään, kun Duncanin jokainen yskänpuuska tuntui leikkaavan hänen omaa sydäntään. –Levätä vähän.

-Pian on kesäloma, kyllä tämä sitten helpottaa, Duncan mutisi.

-Mutta sinun lomaasi on vielä viikkoja, Betty huomautti ja värähti tajutessaan, että oli juuri pääsiäisenä puolustellut Duncania Rosielle tuolla samalla turhanpäiväisellä fraasilla ”pian on kesäloma”, kuin se olisi auttanut kaikkiin vaivoihin. –Meidän pitäisi lähteä edes hetkeksi jonnekin… Tämän asunnon kosteus sopii keuhkoillesi yhtä vähän kuin isoäitisi jaloille.

-Kyllä minä pärjään. Duncan veti huovan melkein kasvojensa yli sen merkiksi, ettei tahtonut puhua asiasta enempää.

-Menisit sitten edes lääkäriin! Betty sulki vihon kokonaan ja käänsi täytekynänsä korkin kiinni. –Rakas, eihän tästä tule enää mitään!

Hän ei aikonut hiiskahtaa siitä, että Elsie-täti oli soittanut iltapäivällä tietäessään Bettyn tulleen jo koulusta ja rukoillut häntä taivuttamaan Duncanin lääkäriin. Vaikka tämä yritti esittää tervettä kaupassa, hänen vanhempansa tiesivät, ettei kaikki ollut hyvin.

-Minä sain lääkäreistä kyllikseni viime kesänä.

-Et sinä voi niin sanoa! Lääkäri kuuntelisi keuhkosi, kertoisi onko tuo vain vilustumista vai tarvitsetko lääkettä…

-Mitä lääkettä? Duncan heitti huovan yhtäkkiä yltään ja nousi istumaan. –Kyllä sinä tiedät, ettei tähän ole lääkettä! Jos olisi, niin ei kai ihmisiä kaatuisi keuhkotautiin kuin heinää…

-Älä! Betty parahti. Hänestä tuntui kuin Duncan olisi taudin nimen sanomalla manannut sen esiin. –Ethän sinä voi tietää, onko sinulla edes… sitä, ellet anna tutkia itseäsi!

-Minä en mene lääkäriin, usko nyt! Siitä ei ole mitään hyötyä, rahanmenoa vain!

-Jos se rahasta olisi kiinni, niin kuinka sinulla oli varaa ostaa minulle viime viikolla se huivi, mutta ei muka mennä lääkärille!

-Huivista sinun kauniilla hartioillasi on enemmän iloa kuin tohtorin munkkilatinasta. Duncan hymyili, mutta hänen silmänsä eivät tuikkineet entiseen tapaan. Hän oli harmaa – hän muistutti huolestuttavan paljon sitä Duncania, joka oli viime kesänä karannut amerikkalaisesta sairaalasta ennen aikojaan.

Betty puri huultaan. Jos Duncan olisi pysynyt hoidettavana New Yorkissa tarpeeksi kauan, olisiko tämä nyt noin heikko? Duncan oli lähtenyt sieltä ilman lääkärin lupaa kuultuaan, että Betty oli tulossa Flemingin perheen vieraaksi täysihoitolaan Morariin. Ja hän oli lähtenyt ylipäänsä koko Amerikkaan osittain siksi, ettei Betty ollut ajoissa kuunnellut omaa sydäntään…

-Minä pyydän, hän vielä yritti ottaa huumorin avuksi. –Vai menenkö vaihtamaan valkoisen musliinipuvun ylleni?

-Älä viitsi, Sappho. Duncan nousi lisäämään takkaan puita. Betty näki, että hän värisi. –Usko nyt, ettei lääkäristä ole mitään hyötyä — enää.

-Duncan, älä! Betty parahti. –Miksi sinä puhut noin? Miksi sinä olet antanut periksi?

-Mitä minä muuta voisin! Duncanin ääni oli äkkiä vihainen. –En minä ole tyhmä, totta kai minä olen alusta lähtien tiennyt mikä tilanne on, en minä tarvitse lääkäriä sitä sanomaan!

-Mutta hän voisi lähettää sinut parantolaan…

-Minä en tarvitse parantolaa! Miksi antaisin lähettää itseni pois sinun luotasi, kun en tiedä, paljonko aikaa on enää jäljellä!

Betty haukkoi henkeään.

-Aiotko sinä sitten kuolla noin vain minun käsiini, panematta tikkua ristiin elämän hyväksi? hän tiuskaisi. –Heittää pois lahjan, jonka olet Luojalta saanut?

-Mitä sinä tiedät minun elämästäni! Mitä sinä tiedät siitä, millainen olo minulla on, millainen…

Duncanin lause katkesi kesken, hän taipui kaksinkerroin, yski tukehtuakseen. Betty heitti vihkonsa ja kynänsä pois ja juoksi tukemaan häntä, mutta ei jaksanut pitää miestä pystyssä. He vaipuivat molemmat polvilleen lattialle, Duncan yski niin rajusti että tempautui hänen käsistään, vaipui makuulle takanedusmatolle ja haukkoi henkeään.

Kohtaus meni vähitellen ohi. Duncan jäi makaamaan matolle kasvot kylmästä hiestä kiiltäen, koko ruumis nääntyneenä, silmät suljettuina. Betty kumartui ja painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa, silitti hänen käsivarsiaan ja yritti pidättää itkuaan. Hän ei saanut itkeä nyt. Se ei auttaisi, päinvastoin.

-Eikö se tästä, Duncan mutisi vähän ajan kuluttua ja kohottautui. –Taidan mennä jo vuoteeseen.

-Minä laitan sinulle hunajavettä, se lämmittää, Betty sanoi ja auttoi hänet pystyyn. He kumpikin puhuivat kuin näytelmän vuorosanoilla, joissa ei ollut mitään aitoa. Molemmat tajusivat, ettei vuodelepo eikä hunajavesi enää auttaisi.

Seuraavana aamuna Betty yritti saada Duncanin jäämään pois kaupasta, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan lähti tavalliseen tapaan yhtä matkaa työhönsä väittäen voivansa paljon paremmin.

Kun Duncan illansuussa tuli kotiin, Betty kattoi teepöytää kolmelle.

-Tuleeko meille vieraita? Duncan kysyi tavoitellen ääneensä sitä hilpeyttä, jolla vielä talvella olisi uutista tervehtinyt.

-Pyysin Jennien teelle, Betty sanoi.

Duncan nojasi ruokailutilan ovipieleen ja rypisti kulmiaan. Puku roikkui hänen yllään.

-Vai niin, Duncan sanoi. –Kun en suostunut lääkäriin, tuot sairaanhoitajattaren tänne.

-Sinä ehkä aiot nostaa kädet pystyyn, mutta minä en! Betty tiuskaisi kiukkuisemmin kuin oli ajatellutkaan. Hän oli koko päivän koulussa yrittänyt peittää pelkonsa ja turhautumisensa. –Sinä et totisesti tapata itseäsi mikäli minä voin sen estää!

Etäinen kajo vanhasta välähdyksestä näkyi Duncanin silmissä ja hän hymyili äkkiä.

-Voi sinua Sappho, hän mutisi, kääntyi ja meni sohvalle.

Jennie tuli suoraan koulusta yllään sairaanhoito-oppilaan univormu. Hän näytti se yllään paljonkin seitsemäätoista ikävuottaan vanhemmalta, vaikka Betty toki ymmärsi, ettei sisar vuoden koulunkäynnin jälkeen ollut vielä paljoakaan oppinut.

Teepöydässä tunnelma oli lähestulkoon yhtä iloinen kuin vielä muutamia viikkoja aiemmin, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota Duncanin yskähdyksiin. Mutta kun Betty oli kaatanut kaikille kolmannet kupilliset, Duncan nojautui taaksepäin tuolissaan, risti kätensä rinnalleen ja sanoi:

-No niin, käly, mikä on diagnoosisi?

Se tuli niin yllättäen, että Jennien lusikasta putosi pala piirakkaa takaisin lautaselle.

-M-miten niin, hän sanoi ja vilkaisi Bettyyn.

-Luuletko etten minä tiedä, miksi sinut on kutsuttu?

-Tarkoitatko, etten saisi vierailla sisareni luona ilman syytä? Jennie sanoi moittivasti.

-Kunhan et sekoita minun terveydentilaani niihin vierailuihin.

Jennie tuijotti alas teekuppiinsa, sitten hän katsoi taas Bettyyn, joka murenteli pikkuleipää lautaselleen. Tämä oli voinut vähän pahoin koko päivän, eikä keskustelun saama käänne ainakaan ruokahalua parantanut.

-Itsepä kysyit, Jennie sanoi sitten ja ryhdistäytyi. Myöhemmin Betty sanoi, että näytti siltä, kuin joku olisi sytyttänyt sähkövalon Jennien sisään — sairaanhoitajatar hänessä alkoi loistaa. –Duncan, meillä on sairaalassa moniakin keuhkopotilaita. Ja jos minä sanon suoraan, niin jokainen heistä näyttää paremmalta kuin sinä.

Ruokailutilaan laskeutui hetkeksi niin täydellinen hiljaisuus, että kun seinäkello löi puoli, kaikki hypähtivät.

Duncan tuijotti pöytään. Väri hänen poskillaan vaihteli ja hän näkyi purevan hampaitaan yhteen. Sitten hän katsoi taas Jennieen ja sanoi melkein pilkallisesti:

-Sinä olet kai jo varannut minulle sen lääkäriajan, jota Betty on koettanut tyrkyttää.

Jennie helähti nauruun.

-Voi sentään, minun asemassani oleva opiskelija ei juuri edes näe lääkäreitä! Sitten hän vakavoitui. –Mutta tiedän, että meillä on klinikalla aivan erinomainen keuhkospesialisti.

-Käveleekö hän kenties vetten päällä ja herättää kuolleita?

-Duncan, Betty sanoi moittien.

-Ihmehän tässä tarvittaisiin! Duncan nousi äkkiä ja meni ikkunaan. –Mikä sen sinun spesialistisi nimi on?

-Hän on professori Durchmann.

-Sakemanni? Sekin vielä.

-Duncan, älä ole noin typerä, Betty tiuskaisi. –Saksalaiset eivät ole tehneet meille mitään pahaa.

-Hänen pojantyttärensä on samalla kurssilla kanssani, Jennie jatkoi reippaasti. –Voisin kysyä Gretalta, milloin hänen isoisältään voisi tiedustella aikoja.

Oli taas pitkään hiljaista. Seinäkello naksutti rauhallisesti eteenpäin. Bettyä kylmäsi äkkiä niin, että hänen oli kiedottava villatakki tiukemmin ympärilleen. Hänestä tuntui kuin kello olisi haukannut minuutin kerrallaan pois hänen ja Duncanin onnesta, jota heidän piti yhdessä elää elämän loppuun asti.

Duncan kääntyi.

-Olkoon sitten, kysy Gretaltasi, jos minä pääsen sillä rauhaan.

torstai 26. helmikuuta 2009

18. Rosie menee naimisiin

-Lapsena minä ajattelin, että on sopimatonta, jos pitkänäperjantaina paistaa aurinko, Betty sanoi hyväntuulisesti ja kohotti kasvojaan silmät suljettuina. –Vasta nyt ymmärrän, että sekin kertoo pääsiäisen armosta.

-Olen niin iloinen, että on luvassa kaunista, Rosie huokasi. –Pelkäsin kauheasti, että sataisi – mutta isä sanoo, että kaikki ennustavat poudan jatkuvan myös huomenna.

-Minä pelkäsin lumimyrskyä omiksi häikseni, Betty tirskahti. –Eikä sitä tullut. Niin että nauti sinä vain päivästäsi, kultaseni.

-Oh, sinä alat kuulostaa viisikymmenvuotiaalta! Rosie puuskahti puoliksi närkästyneenä. –Tekeekö naimisiinmeno ihmisestä vanhuksen?

Betty nauraa heläytti, avasi silmänsä ja jatkoi kukkakimppujen solmimista.

He istuivat Copperfield Housen, Rosien kodin, takakuistilla Aberdeenissä ja tekivät kukka-asetelmia seuraavaksi päiväksi. Huhtikuun alun ilma oli niin lämmin ja miellyttävä, että rouva Wardlaw oli ehdottanut työn siirtämistä ulos – osittain tietysti siksikin, että talo oli kuurattu häitä varten katosta lattiaan, ja kuisti olisi helpompi siivota pudonneista kukanvarsista.

-Minä pelkään, että nämä kuihtuvat kuitenkin, Rosie jatkoi kulmiaan rypistäen ja katseli narsissikasaa edessään. Hänen äitinsä oli aamulla käynyt katkomassa kaikki ne kukat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä puutarhan ulkonäölle.

-Eivät ne maljakoissa kuivu, usko pois. Ja lakkaa nyt rakas ystävä murehtimasta. Kohta varmaan alat pelätä, että Edinburghin-juna putoaa kiskoilta eivätkä Chrissy ja Alan ja muut pääse tänne asti.

Rosie hymyili ja hänen ilmeensä lientyi.

-Tiedän että olen typerä, hän sanoi. –Mutta ottaen huomioon, miten vaikean tien me olemme Ianin kanssa kulkeneet, minua pelottaa viimeiseen asti, että jokin menee pieleen.

-Mutta vanhempasi ovat aina hyväksyneet Ianin. Ja Isoäiti palvoo häntä nyt, kun menneisyyden haamuille on annettu rauha.

-Silti. Maailma on kovin epävarma paikka.

-Kultaseni, narsisseissa ja pääsiäisen auringossa ja vihkiseremoniassa ei ole mitään epävarmaa, Betty sanoi lujasti. –Minun pitää käskeä Duncanin puhua kanssasi, hänellä on taito saada ihminen unohtamaan murheensa.

Rosie vilkaisi häneen, puri huultaan ja poimi kasasta pari uutta narsissia.

-Mitä nyt, Betty kysyi. Hän värisi äkkiä ja muisti Effien tapaavan sanoa, että silloin joku käveli hänen hautansa yli.

-Ei mitään. Rosie katsoi alas narsisseihin.

-Rosie!

Morsian huokasi ja laski sitomansa kimpun pöydälle. Sitten hän katsoi Bettyyn pähkinänruskeilla silmillään, jotka olivat hyvin totiset.

-Miten Duncan jaksaa? Onko hän toipunut kunnolla siitä viimevuotisesta?

Betty nielaisi. Kuluneet kolme kuukautta olivat olleet hänen elämänsä onnellisimmat — ja samalla hän oli koko ajan tiennyt, että paratiisissa oli käärme. Duncan oli alkanut olla yhä väsyneempi, hänen yskänsä oli yhä kovempaa. Betty oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, että se oli ohimenevää, että hyvä ruoka ja lämpimät untuvatäkit auttaisivat. Mutta samalla hän oli alkanut pelätä hetkeä, jolloin joku ensimmäisen kerran kysyisi jotakin.

Kukaan ei ollut vielä kysynyt, vaikka Betty oli nähnyt pelästyneen ilmeen Elsie-tädin kasvoilla, ei vaikka Moira-täti oli välillä tarttunut pojanpoikaansa olkapäästä ja sanonut nuhdellen, ettei tämän pitäisi tehdä niin paljon työtä. Ehkä oli tarkoitus, että juuri Rosie, hänen rakkain ystävänsä, sanoisi sen ääneen: Onko hän toipunut siitä viimevuotisesta.

-Ei, Betty melkein kuiskasi yhä Rosien silmiin katsoen. –Näethän sinä, ettei hän ole.

Rosie ojensi kätensä pöydän yli ja puristi lujasti Bettyn kättä.

-Kultaseni… Hän nieleskeli eikä vähään aikaan osannut sanoa enempää. Betty puristi Rosien sormia kuin ne olisivat olleet hukkuvan viimeinen oljenkorsi.

-Minä uskoin, että kun aikaa kuluu… Tohtori Burnett antoi syksyllä hyvän ennusteen, Betty kuiskasi niin hiljaa, että Rosien oli kumarruttava pöydän yli kuullakseen.

-Mitä tohtori sanoo nyt?

-Ei mitään, koska hän ei tiedä asiasta! Duncan ei suostu siihen, että soittaisin hänelle!

-No mutta sehän on typerää, Rosie sanoi äkkiä niin arkisella äänellä, että Bettyn rintaa puristava vanne helpotti vähän. Ystävättären äänensävy pienensi suuren ja kauhean asian mittasuhteita. -Tietysti hänen pitää mennä lääkäriin!

-Hän väittää, ettei ole mitään syytä…

Rosie huokasi.

-Minä – minä pelästyin asemalla, kun te eilen tulitte, hän sanoi suoraan. –Onhan Duncan ollut laiha ja kalpea koko ajan Amerikasta palattuaan, mutta jouluna hän oli sentään saanut vähän lihaa luidensa ympäri, oli niin iloinen ja hilpeä. Ja nyt – nyt – hän on harmaa!

Betty kavahti äkkiä taaksepäin kuin sotilas, joka tajuaa veljeilleensä vihollisen kanssa ja asettuu nopeasti takaisin puolustusasemiin.

Monet yskivät talvisin, varsinkin Edinburghissa, joka on tosiaan lempinimensä veroinen Vanha savupesä! hän sanoi. -Ja kesä on tulossa ja Duncan pystyy pitämään vähän lomaa, minä luulen että se auttaa. Hän nosti nopeasti sitomansa narsissikimpun maljakkoon ja tarttui uuteen kukkanippuun.

Rosie katseli ystävätärtään, jonka vapisevista käsistä putosi pari kukkaa kuistin lattialle. Hän tiesi, että Betty oli joskus mestari kieltämään totuuden itseltään – kuten oli ollut niinä vuosina, jolloin oli väittänyt, ettei hänellä ollut Duncania kohtaan mitään muita kuin sisarellisia tunteita. Mutta hän tiesi myös, että sellaisesta sokeudesta olisi jokaisen itse herättävä, ja vain mielessään rukoili, ettei herätys olisi liian raju.

Rosie Wardlaw ja Ian Vernon vihittiin pääsiäislauantain kirkkaassa auringonpaisteessa Copperfield Housen takakuistilla. Viime hetkeen asti seremonia oli ollut tarkoitus pitää salissa, mutta sää oli lämmennyt niin, että siitä oli päätetty ottaa kaikki hyöty irti.

Betty seisoi ystävien parvessa ja niisti nenänsä, kun Ian pujotti sormuksen Rosien sormeen. Hän muisti sen päivän, jolloin Ian oli pyytänyt Rosieta daamikseen poikakoulun tanssiaisiin mutta Isoäiti oli ehdottomasti kieltänyt tätä menemästä, kunnes Betty oli taivutellut hänet antamaan luvan. Hän muisti, miten järkyttynyt Isoäiti oli ollut Rosien ja Ianin kihlauksesta, ja miten tuolloin oli selvinnyt tämän oma järkyttävä rakkaustarina. Ja nyt Isoäiti istui häntä varten nurmikolle nostetussa korituolissa ja pyyhki poskiltaan onnenkyyneliä.

Duncan tarttui Bettyn käteen ja puristi sitä lujasti, kun hääpari kääntyi ja ihmiset alkoivat hurrata. Betty katsoi ylös ja kohtasi Duncanin harmaat, hellät silmät. Mutta samalla hän näki myös, että silmänaluset olivat mustat ja posket kuopalla.

-Mitä nyt? Duncan kysyi hiljaa, kun väri Bettyn poskilla vaaleni.

-Ei mitään – tule nyt, mennään onnittelemaan!

Hääpäivällinen syötiin ruokasalissa, sillä vieraita oli vain kohtuullisesti. Herra Wardlaw piti loistavan puheen, johon Ian vastasi ainakin yhtä nerokkaasti, ja sen jälkeen Betty luki tilaisuuteen kirjoittamansa humoristisen runon. Aurinko paistoi, narsissit tuoksuivat kaikkialla, ja huolet tuntuivat olevan jossakin hyvin kaukana.

Illalla puutarhassa tanssittiin. Wardlaw’n piano oli nostettu kuistille ja Rosie oli pyytänyt Duncania soittamaan. Betty käänsi nuottien sivua ja ajatteli hajamielisenä, että heidän pitäisi ehkä säästää pianoa varten, Duncan tahtoisi varmaan ylläpitää soittotaitoaan Lady Stairs –kujalla.

Samassa kappale loppui ja herra Wardlaw tuli kuistille.

-Menkää tekin toki tanssimaan, hän sanoi, -minä soitan välillä.

Duncan oli hyvä tanssija, Betty oli tiennyt sen aina ja todennut heidän talvisten yksityistanssiaistensa aikana taidon vain kehittyneen. Mutta nyt tämä oli omituisen kömpelö ja hajamielinen. Äkkiä hän alkoi yskiä ja pysähtyi.

-Oletko pahoillasi jos mennään istumaan, Duncan sai sanotuksi. –Minä — olen tainnut vilustua, väsyttää. Hänen kätensä, joka yhä piteli Bettyn kättä, vapisi.

-En tietenkään ole pahoillani, Betty sanoi. Hänestä tuntui, kuin joku olisi kaatanut saavillisen jäävettä hänen niskaansa.

Wardlaw’n perhelääkäri, jonka Rosien äiti oli esitellyt Bettylle, oli kuistilla puhelemassa Isoäidin kanssa heidän mennessään sisään. Äkkiä Bettyn teki mieli juosta tämän luo ja pyytää apua. Mutta hän tiesi, että kun Duncan oli päättänyt olla menemättä lääkäriin, siitä tulisi vain riita. Ja ehkä se oli vain vilustumista — ehkä…

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

17. Talvisydämenä

Ensimmäisinä loppiaisen jälkeisinä viikkoina Betty totesi, että hänen uudenvuodenyön puheensa olivat olleet kohtuullisen uhmakkaita, ja ettei hän ollut koskaan osannut kylliksi arvostaa vapauttaan taloustehtävistä. Toki hän Kuusikukkulalla oli aina osallistunut niihin, mutta ei kantanut päävastuuta. Ja Charlotte Squarella Peggy oli hoitanut lähes kaiken. Betty oli saanut lähteä aamulla työhönsä, tulla iltapäivällä kotiin, valmistaa tuntinsa ja sen jälkeen kirjoittaa tai tavata ystäviään, miten vain tahtoi.

Nyt hän huomasi, että kodin siistinä pitäminen, ruuanlaitto ja muut taloustehtävät nielivät uskomattomasti koulun jälkeistä aikaa. Vaikkei hänellä ollut paljon tunteja Tiedon Kunnailla, ja vaikka Duncan mielellään auttoi häntä kotitöissä sen verran kuin osasi, Betty huomasi, ettei hänellä enää ollut paljonkaan vapaata. Ja kun sitä iltamyöhällä oli, hän oli väsynyt.

Betty ei silti valittanut asiasta Duncanille puolella sanallakaan. Itsepä hän oli sanonut, etteivät he tarvinneet palvelijatarta. Lisäksi hän tiesi Duncanin tekevän pitkää päivää kaupassa siksi, että he saisivat rahaa säästöön ja voisivat joskus vielä elää mukavammin.

Mutta vähitellen hän alkoi tottua taloudenhoitoon, kykeni tekemään asioita ilman pitkällistä pohtimista ja osasi suunnitella päivänsä niin, ettei kaatunut suoraan sänkyyn viimeisen lautasen tiskattuaan. Tässä ei vähiten auttanut Isoäidin antama mustakantinen vihko, josta oli löytynyt pelastava neuvo jo muutamaan pulmalliseen tilanteeseen. Ja vihkon lopussa oleville tyhjille sivuille Betty oli alkanut kirjoittaa omia muistiinpanojaan.

Niinpä Betty saattoi vähitellen taas nauttia yhtä lailla opetustyöstään kuin kodistaan ja illoista Lady Stairs –kujalla. Kun Duncan oli tullut kotiin, kun oli syöty ja pöytä korjattu, he asettuivat takan ääreen. Duncan oikaisi usein makuulle sohvalle – Betty oli vähän huolissaan tästä, mutta koetti vakuuttaa itselleen, ettei Duncan yskinyt paljoakaan – ja Betty asettui lepotuoliin.

Ja sitten he puhuivat kaikesta taivaan ja maan välillä: päivän tapahtumista koululla ja kirjakaupassa, ystävien kuulumisista, kirjallisuudesta, musiikista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jopa politiikasta. Bettystä tuntui, että noina viikkoina hän oppi tuntemaan Duncania paremmin kuin kaikkina kuluneina vuosina yhteensä.

Jossakin vaiheessa Betty otti tavakseen antaa Duncanin lukea kertomuksensa, ennen kuin lähetti niitä lehtiin. Ensimmäisillä kerroilla hän katui sitä.

Duncan ei ihaillutkaan hänen tekstejään varauksettomasti ja kehunut niitä, päinvastoin. Tämä oli äärimmäisen kriittinen, analysoi pienetkin tarinat pala palalta, nosti esiin jokaisen epäjohdonmukaisuuden ja epäuskottavan juonikuvion, suorastaan välillä kuulusteli Bettyä saadakseen selville, oliko tämä todella pohtinut henkilöidensä luonteet loppuun asti.

-En minä tiennytkään olevani noin huono, Betty sanoi närkästyneenä eräänä helmikuun iltana, kun Duncan oli kehottanut häntä harkitsemaan vakavasti Jokamiehen Lukemistoon tarkoitetun tarinan uudelleenkirjoittamista.

Duncan työnsi kätensä punaisen tukkansa läpi, joka seisoi jo valmiiksi pystyssä, sillä hän oli lähestulkoon repinyt sitä kertomuksen puutteita valittaessaan.

-Älä ole tyhmä, Sappho, hän sanoi. –Et sinä ole huono!

-Mikäs sitten? Betty sormeili vihaisena kertomuksensa sivuja.

Duncan ähkäisi.

-Sinä olet äärimmäisen lahjakas, hän sanoi lujasti. –Sen vuoksi minä en voi kestää ajatusta, että päästät julkisuuteen jotakin vasemmalla kädellä sutaistua.

-En minä ole mitään sutaissut!

-Oletpa. Tuon nyt viimeksi. Sappho, kun sinä osaat kirjoittaa niin loistavan hyvin, niin miksi et haasta itseäsi? Miksi et pyri eteenpäin, tavoittele tähtiä?

Betty mutristi suutaan ja tuijotti vihamielisenä omaa muotokuvaansa, jonka Duncan oli ripustanut seinälle takan viereen. Takan toisella puolella oli heidän hääkuvansa, jonka Jim-eno oli lähettänyt. Hän ei oikein tiennyt, loukkasiko Duncan häntä vai oliko sanonut juuri suuren kohteliaisuuden.

-Eivät lukijat ole valittaneet, hän sanoi haikeasti.

-Eivät tietenkään. Eiväthän he osaa vaatia kermaa, kun ovat oppineet juomaan kurria!

-Mutta ei kustantajanikaan…

-Sappho, sinä olet voittanut kirjoituskilpailun muutamia vuosia sitten, olet julkaissut romaaneita ja kertomuksia. Mutta et sinä voi jäädä lekottelemaan siihen harhakuvitelmaan, että se riittää. Että kunhan olet joskus saanut aikaan jotakin julkaisukelpoista, sinun ei tarvitse enää pyrkiä eteenpäin. Päinvastoin, sinun on juuri sen vuoksi opiskeltava koko ajan lisää, kehitettävä itseäsi, koska muuten huomaat jonakin kauniina päivänä, että aika on ajanut ohitsesi. Duncan oli puhunut niin kiivaasti, että joutui yskimään.

Betty murjotti. Mutta kun aika kului ja hän pitkin hampain totteli Duncanin neuvoja, yritti kehittää tarinoitaan, jaksoi kirjoittaa niitä uudelleen, hän huomasi hämmästyksekseen saavansa niitä julki yhä helpommin – itse asiassa niitä pyydettiin yhä useampiin lehtiin.

-Kumpi meistä olikaan opiskellut kustannusalaa, Duncan sanoi silmää iskien, kun Betty ihmetteli erään lontoolaislehden lähettämää tilausta jatkokertomuksesta. –En minä koko Amerikassa-oloni aikaa vain farmeilla seikkaillut.

Mutta ei Lady Stairs –kujalla myöskään pidetty aina kirjoittajakoulua. Joinakin iltoina Betty ja Duncan käärivät syrjään olohuoneen maton, kuten uudenvuodenyönä, Duncan veivasi gramofonin käyntiin, ja sitten he pitivät kahdenkeskiset tanssiaiset. Joskus he vain kuuntelivat musiikkia sohvalla, Betty oli käpertynyt Duncanin syliin kuin kissa ja olisi kehrännyt, jos olisi osannut.

Monina iltoina Lady Stairs –kujan portaita nousivat myös vieraat. Bettyä huvitti, kun hän huomasi muistuttavansa yhä enemmän äitiään: häntä ei enää pelottanut, vaikka iltateepöytään olisi yhtäkkiä pitänyt kattaa puoli tusinaa kuppia kahden sijasta.

Kun Duncanin perhe ensimmäisen kerran tuli vierailulle, häntä jännitti – etupäässä se, mitä tämän isoäiti sanoisi asunnon nykyisestä järjestyksestä ja siitä, että vanhat lautaset, vadit ja kattilat olivat varastossa – mutta Moira-täti syleili Bettyä ja sanoi häpeävänsä, kun ei ollut itse keksinyt asetella kalusteita noin mukavasti.

Toisaalta myös he itse kävivät paljon vierailuilla. Betty totesi, ettei ollut pääsiäiseen mennessä juuri joutunut laittamaan sunnuntaipäivällistä, sillä he olivat syöneet sen milloin Flemingeillä, milloin Isoäidin luona, milloin Mallyn pikkuisen keittiönpöydän ympärillä, milloin Dalrympleillä tai Nannyn luona.

Yhtenä talven suurimmista juhlahetkistä Bettyn mieleen jäi se harvinainen kerta, jolloin hän sunnuntaina keitti, sillä Miriam-tyttönen tuli heille kylään. Duncan meni alas pihalle vaunuja vastaan ja kantoi Miriamin ylös asuntoon rouva Somervillen seuratessa kävelytelinettä kantaen.

Miriamin silmät loistivat hänen päästessään rakkaan Betty-neidin luo – Betty-rouvan, kuten hän yritti epätoivoisesti oppia sanomaan. Hän halusi kurkistaa joka paikkaan asunnossa, kun se kerran oli kävelytelineen kanssa mahdollista. Hän halusi kuulla jokaisen esineen tarinan, katsoa albumin jokaisen valokuvan. Ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän sai istua päivällispöydässä tasaveroisena muiden kanssa.

-Kummallista, Betty sanoi sinä iltana ollessaan käpertyneenä sohvaan Duncanin kainaloon ja ihaillessaan takkatulen tanssia. –Miriam on niin muuttunut siitä, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Minä – minä melkein jaksan toivoa, että… Hän puri huultaan, kuin toiveen ääneen lausuminen olisi estänyt sitä toteutumasta.

Duncan suuteli hänen hiuksiaan.

-Sinulla on sellainen vaikutus ihmisiin, hän kuiskasi. –Parantava.

-Valitettavasti se ei ole tepsinyt sinuun. Kuulin, miten yskit äsken keittiössä.

-Äh, sain leivänmurun kurkkuuni.

-Voi, älä valehtele leivänmuruista! Yöllä hengityksesi rahisi niin, että heräsin siihen. Eikö sinun pitäisi käydä näyttämässä itseäsi tohtori Burnettille?

-Miksi pitäisi? Ei minussa ole mitään vikaa.

Betty huokasi ja kiersi kiharaa sormensa ympäri.

-Sain eilen kirjeen pikku Ruth Weilsonilta Claymuirista, hän sanoi puoleksi itsekseen. –Tai ei hän enää ole pieni, kohta kolmentoista… Hänen äitinsä on vakavasti sairaana.

-Hänkö oli se oppilaasi, jota sanoit niin lahjakkaaksi?

-Hän juuri. Pelkään, miten Ruth-paran käy, ellei äiti parane – pelkään, että herra Weilson rupeaa taas juomaan ja Ruth jää heitteille. Ja kuitenkin tiedän, että sillä tytöllä olisi niin paljon annettavaa maailmalle!

-Et sinä voi pelastaa kaikkia onnettomia, Duncan sanoi hiljaa.

Betty hymähti.

-Tahtoisin edes yrittää, hän sanoi ja nousi. –Ja niinpä menen nyt keittämään sinulle hunajavettä.

Duncan voihkaisi, mutta ymmärsi vastustelun turhaksi. Aina yritettyään saada Duncania lääkärintarkastukseen ja epäonnistuttuaan Betty kosti juottamalla tälle kuumaa hunajavettä.

tiistai 24. helmikuuta 2009

16. Uusi vuosi omassa kodissa

Betty astui askeleen taaksepäin, silmäili ruokapöytää arvostelevasti ja nyökkäsi sitten. Se oli hyvä, oikein hyvä. He kaikki mahtuisivat istumaan. Hän kiiruhti keittiöön riisuakseen esiliinansa ja mennäkseen vaihtamaan pukua.

Uudenvuodenaatto oli valjennut Edinburghissa lumisena mutta lauhana. Kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä ja joidenkin kirkkojen kellot soivat jo nyt. Duncan tulisi toivottavasti pian kotiin.

Betty ja Duncan olivat saapuneet Edinburghiin neljä päivää aiemmin ja siitä pitäen ”leikkineet kotia”, kuten Duncan sanoi. Molempien vapaapäivät olivat tulleet tarpeeseen, kun he olivat asettuneet aloilleen ja järjestäneet tavaroita. Lisäksi asemalta oli tuotu edellisenä päivänä melkoinen lasti, kun Bettyn kirjoituspöytä, häälahjat ja muut tavarat olivat saapuneet.

-Minä en uskonut, että se saadaan kunnialla tänne ylös, Betty oli huokaissut, kun pöytä oli vihdoin ollut ajurin, Duncanin, Alan Smollettin ja John Flemingin avustamana paikoillaan Moira-tädin entisessä vierashuoneessa. –Mutta nyt kun se on täällä, olen iloinen! Hän oli nostanut esiin pahvilaatikon, johon oli tyhjentänyt pöydän kaapit ennen pakkaamista.

-Mikä tämä on? Duncan oli tarttunut päällimmäisenä olevaan paperirullaan ja avannut sen. –Hyvänen aika, sehän olet sinä! Hän piti käsissään piirustusta, jossa Betty istui kukkakedolla kirja kädessään.

-Oh, tuo, en muistanutkaan sitä, Betty oli sanonut nauraen.

Duncan oli siristänyt silmiään nähdäkseen signeerauksen.

-Ken lie E. D.? Ah, vaan onko minun hänelle oltava mustasukkainen? hän kysyi matkien varsin kehnosti Shakespearea.

-Ainakin jos Miriam-tyttöseltä kysytään. Hän oli varma siitä, että minusta tulee ruhtinatar roomalaiseen palatsiin. Betty oli puistanut päätään kuin ainakin nuorten typeryyksille puistetaan. –Sen piirsi Enrico Duchetti, se italialainen taiteilija, joka oli samassa täysihoitolassa kanssamme silloin pari vuotta sitten Sveitsissä, muistathan!

-Aivan, hän. Se mies totisesti osaa piirtää. Duncan oli katsellut kuvaa ihaillen. –Pannaanko tämä seinälle?

Betty oli myöntynyt siihen, että se pantaisiin. Ja nyt Duncan oli tahtonut vielä ennen kauppojen sulkemista juosta ostamaan kehyksiä, hupsu poika.

Tullessaan keittiöstä Betty vilkaisi vielä kerran ympärilleen ylpeänä. Hän rakasti tätä asuntoa.

Ensinnäkin se oli vanha. Eihän hän koskaan ollut asunut uudessa talossa – mutta ei myöskään näin vanhassa. Tämä talo oli ollut paikoillaan jo silloin, kun Charlie-prinssi oli saapunut voittokulussa Edinburghiin, ja tässä asunnossa oli vietetty juhlia jo silloin, kun hänen isovanhempansa olivat olleet kapaloissa. Ja nyt hän sai kattaa täällä pöydän ystävilleen. Hän oli kutsunut vieraita edellisenäkin uutena vuotena Isoäidin luo – mutta nyt hän teki sen omassa kodissaan. Ruoka oli uunissa ja tiedossa oli hauska ilta.

Tästä juontunut ajatus sai Bettyn äkkiä rypistämään vähän kulmiaan. Samassa lukko rapsahti ja Duncan pisti päänsä sisään.

-Löysin sopivan, hän ilmoitti voitonriemuisena ja heilutti ruskeaan paperiin käärittyä pakettia.

-Sinä olet tyhmä, Betty sanoi nauraen ja meni suutelemaan Duncania. –Ikään kuin sen kuvan kehystämisellä olisi ollut tuollainen kiire!

-Tahdon sen illaksi näkyviin, että kaikki voivat ihailla, miten kaunis vaimo minulla on. Duncan vakavoitui. –Mitä nyt?

-Miten niin mitä nyt?

-Sinun silmissäsi on murhetta. Duncan painoi viileän kätensä Bettyn poskelle. –Paloiko paisti?

-Älä ole hupsu!

-Mitä se sitten on?

Betty huoahti.

-Mietin vain iltaa, hän sanoi. –Ja sitä, että katoin juuri yhdeksälle.

-Monelleko olisi pitänyt?

-Ehkä kahdeksalle.

-Nyt minä en ymmärrä, Duncan sanoi ja riisui päällysvaatteensa. –Otetaan yksi lautanen pois.

-Ei – minä ajattelen vain – Jerryä.

-Toivon mukaan et siinä mielessä, että katuisit mitään nykytilanteesta!

-Minä en puhu enää koko asiasta, ellet ota sitä vakavasti! Betty sanoi pahoillaan.

-Sappho, anna anteeksi, olen vain vähän riehakkaalla tuulella. Duncan veti hänet syliinsä. –Mistä olet huolissasi?

-No niin, mehän olemme kutsuneet Chrissyn ja Alanin, Jessien ja Tedin, Nannyn – Martinia en ole kutsunut, sillä Jessien mukaan hän ei edelleenkään ole Nannyn kanssa puheväleissä – ja Mallyn ja Jerryn. Mutta minä mietin, mahtaako Jerry tulla. Viime uutenavuotena nimittäin… Bettyn ääni vaimeni.

Duncan silitti hänen tukkaansa.

-Anteeksi että pilailin, hän sanoi hiljaa. –En muistanut. Oliko se uudenvuoden aatto vai päivä, kun purit kihlauksen?

-Uudenvuodenpäivä. Mutta aattona kaikki olivat Brodiella – ja Chrissy salakuljetti minulle sinun kirjeesi – ja luin sen ja riitelin Jerryn kanssa ja – no, sitten minä tiesin mitä tehdä. Nyt vain mietin, onko Jerrystä tulemaan ensinnäkään meille ja toiseksi juuri tänään. Ja jos hän jää pois, tuleeko Mallykään.

-Viime uudenvuoden aattona minä olin Johnsburghissa, Pohjois-Dakotassa, Duncan mutisi. –Yöllä lähdin ratsastamaan, katselin taivaan miljoonia tähtiä, ja ajattelin sinua – vaikka tiesin, etten olisi saanut, että kuuluit toiselle. Yritin etsiä elämälleni jonkin suunnan, jonkin tarkoituksen… Ja nyt me olemme tässä. Ja Jerryllä on Madeleine. Ja minä luulen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu.

Betty naurahti. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miten Duncan sen teki, mutta jollakin kummallisella tavalla tämä sai hänen huolensa aina haihtumaan.

Ja turhaan hän olikin murehtinut, sillä Jerry ilmestyi paikalle Madeleine Fraserin seurassa. Vaikkakin hän tuli pidättyväisenä ja hiljaisena, niin hän ei kuitenkaan pilannut pois jäännillä tai murjottamisella Mallyn sen enempää kuin isäntäväenkään uuttavuotta.

Iloisen ilta-aterian jälkeen Bettyn oli esiteltävä työhuoneeseen pinotut häälahjat ystävättärilleen.

-Voi, minäkin tahtoisin tällaiset, Chrissy sanoi haikeana ja nosti esiin hopeisen kermakon ja sokerikon, jotka olivat vielä laatikossaan. –Pikkutyttönä ajattelin aina, että olen aikuinen, kun minulla on hopeinen kermakko!

-Kiitos vihjeestä, Betty sanoi ja iski silmää, ja Chrissy punastui tajutessaan, että saisi itse häälahjoja puolen vuoden kuluttua.

-Mitkä täkit, huokasi Madeleine ja silitti valtavia, kuohkeita untuvatäkkejä.

-Ne ovat Somervilleiltä, Betty sanoi. –Mary Somerville on vieraillut tässä asunnossa usein Duncanin isoäidin luona ja epäilen vahvasti hänen vihjaisseen miniälleen, että täällä ei ole kovin helposti liian kuuma…

-Keneltä tämä on, huusi Jessie ja penkoi innoissaan kauniilla paperilla päällystettyä laatikkoa. Hän nosti esiin emalisen lävikön, keittiövaa’an, nipullisen erikokoisia kauhoja, useita sievästi taiteltuja tiskirättejä, kaksi pesuvatia, sarjan mittakannuja, posliiniset suola- ja jauhosalkkarit, kirjaillun teepannun myssyn, kaksi kuumavesipulloa, vispilän, posliinisen taikinakulhon ja punaruutuisen leivinliinan.

-Se on Roselta ja Charlielta, Betty sanoi nauraen muiden mukana. –Rose sanoi, että minun – köh – taloustaitoni tuntien tarvitsen jonkinlaisen ensiapupakkauksen… En vieläkään oikein tiedä, pitäisikö minun loukkaantua häneen verisesti vai olla kiitollinen! Nuo kattilat ovat Marian-tädiltä ja Jim-enolta. En ymmärrä mihin saamme ne keittiössä mahtumaan, kun Moira-täti jätti tänne lähes kaikki omat astiansa…

-Mutta me emme syöneet hänen lautasistaan, minä tunnistaisin ne kyllä, Chrissy sanoi.

-Ei, halusin kattaa teille sen astiaston jonka Anna ja Rob antoivat. Bettyn ilmeestä näki, että hänen emännänylpeytensä ei sallinut juurikaan lainatavaroiden käyttöä. Itse asiassa hän oli aamulla pohtinut Duncanille ääneen, mahtaisiko Moira-täti loukkaantua, jos he siirtäisivät kaikki tämän tavarat tyhjillään olevaan palvelijattaren huoneeseen.

Samassa olohuoneesta kajahtivat Tonava kaunoisen sävelet.

-Mikä se oli? Nanny, joka oli seurannut muiden puuhaamista vaiteliaana, hätkähti. Bettyä kirpaisi hänen miettiessään, miten paha olo Nannyllä täytyi olla.

-Kerroinhan minä, että Isoäiti osti meille gramofonin ja sylillisen levyjä, hän sanoi. –Duncan taitaa vihjata, että meidän on aika palata muiden seuraan…

Naisväen ihaillessa lahjoja olohuone olikin muuttunut tanssisaliksi. Sohva ja nojatuolit oli työnnetty takaisin seinänvierille ja matot kasattu, ja Betty ehti tuskin astua kynnyksen yli, kun Duncan jo kumarsi hänelle.

-Voi sentään, Betty kuiskasi tajutessaan, että myös Jessie ja Ted, Mally ja Jerry sekä Chrissy ja Alan alkoivat tanssia, mutta että Nanny livahti gramofonin viereen yrittäen näyttää siltä, kuin hänestä olisi ollut hyvinkin hauska huolehtia kammen vääntämisestä.

-Minä haen hänet seuraavaan tanssiin, Duncan kuiskasi takaisin, ja Betty puristi hänen olkapäätään kiitollisena.

He tanssivat, kunnes pinon jokainen levy oli soitettu läpi — jopa se, jossa Nellie Melba lauloi aarian La bohémesta, vaikka Chrissy koetti väittää, ettei se ollut mitään tanssimusiikkia. Sitten Betty haki keittiöstä hedelmäsalaatin, huonekalut vedettiin taas paikalleen, ja joukko asettui valtavan takan ääreen virkistäytymään. Bettyn muotokuva, jonka Duncan oli laittanut häthätää kehyksiin ja nostanut takan reunukselle, sai asianomaista ylistystä, ja nyt ripustuspaikaksi esitettiin lähes yhtä monta ehdotusta kuin huoneessa oli ihmisiä.

Lopulta Jessien ehdotuksesta ryhdyttiin leikkimään – ”me olemme jo niin vanhoja, ettei meitä voida enää sanoa lapsellisiksi”, hän selitti. Arvaustehtävät ja sormus ehdolla saivat kaikki nauramaan katketakseen, jopa Nannyn.

Kun kellot sitten alkoivat lyödä puolta yötä, kaikki tungeksivat leveillä ikkunalaudoilla nähdäkseen raketit ja voidakseen toivottaa juuri oikealla hetkellä hyvää uutta vuotta. Tässä vaiheessa Betty ja Duncan livahtivat taas keittiöön ja palasivat kohta mukanaan kaksi tarjotinta täynnä pieniä laseja – Isoäiti oli lähettänyt heille uudenvuodenyllätyksenä pullollisen kuohuviiniä.

Vasta aamuyöllä vieraat lähtivät, viimeisenä Madeleine, joka syleili Bettyä vielä eteisessä Jerryn ollessa jo rapuissa menossa.

-Kiitos, hän kuiskasi, eikä Betty ollut oikein varma siitä, mistä hän kiitti.

-Oliko sinulla mukavaa? Duncan kysyi hymyillen tullessaan auttamaan Bettyä astioiden korjaamisessa. –Ethän väsynyt liiaksi?

-Voi en, ja huomennahan saamme nukkua! Bettyn silmät loistivat vielä hauskan illan jäljiltä. –Mutta jaksatko sinä palata töihin ylihuomenna? On niin ikävää, ettet voi olla vapaana loppiaiseen.

-Enhän voi vaatia isää ja Chrissyä huolehtimaan kaupasta viikkotolkulla, kun olin välillä kaksi vuotta kokonaan poissa – ja sitä paitsi meillä on varmasti käyttöä niillekin tuloille. Toivottavasti sinulla ei ole täällä ikävää, kun minä menen töihin, mutta sinulla on vielä joululoma.

-Voi ei, ei ollenkaan. On kaikenlaista puuhaa, ja saan opetella oikein kunnon perheenemännäksi. Betty hymyili. –Kunhan neiti Jameson vain näkee, miten hienosti hoidan sekä työni että kotini, niin toivon hänen saavan hiukan uusia ajatuksia!

Duncan virnisti.

-Näen, että olet ollut runsaasti Madeleine Fraserin seurassa, hän sanoi nauraen.

maanantai 23. helmikuuta 2009

15. Joulumorsian

Taivas oli vetäytynyt pilveen tapaninpäivän aamiaisen jälkeen, ja ennen lounasta oli alkanut sataa. Mutta kyseessä ei ollut Bettyn pelkäämä lumimyrsky, vaan hiutaleet leijuivat alas pehmeästi tanssien. Tervapadat, joita oli nyt asetettu sekä Kuusikukkulan portille että kuistin portaiden molemmin puolin, paloivat sievästi ja lepattamatta.

Tyttöjen huoneessa oli hiljaista. Vieraspatjoja oli kasattu, jotta lattiatilaa oli vapautunut, ja siellä täällä näkyi puseroita, hameita ja nopeasti jalasta potkaistuja kenkiä. Toiset olivat jo pukeutuneet ja menneet alas.

Rosie kiinnitti toisenkin helmisoljen paikalleen.

-Tuntuuko se tukevalta? hän kysyi.

Betty katsoi peiliin. Huntu kehysti hänen kasvojaan ja laskeutui selkeään pehmeänä kuin hienoin usva. Kermanvärinen hääpuku oli huomattavan vanhanaikainen, mutta se puki häntä täydellisesti – se oli kuin kasvanut hänen päälleen, kuten Rosie oli äsken sanonut.

-Kyllä se on tukeva, hän sanoi hiljaa. –Kiitos.

Rosie puristi ystävättärensä kättä ja he katsoivat hetken toisiaan peilin kautta.

-Oletko varma, ettet tahdo kahvia? Rosie sitten kysyi käytännöllisesti. -Valvoitko tosiaan koko yön?

-Valvoin, mutta ei minua väsytä. Se tulee varmaankin sitten, kun kaikki on ohi – jospa pyytäisit Effietä varaamaan minulle kahvia, ennen kuin lähdemme.

-Teen sen. Sisään!

Oveen oli koputettu, ja rouva Fleming kurkisti huoneeseen.

-Rose sai tämän valmiiksi, hän sanoi ja astui sisään kädessään maljakko, jossa oli morsiuskimppu. –Hän on todella taitava.

Kimppu oli ihastuttava. Rose oli leikannut rouva Stewartin hellimät ruusunkukat ja kehystänyt ne piikkipaatsaman ja mistelin oksilla. Vihreä ja valkoinen väri sointuivat Bettyn pukuun ja muistuttivat, että hän oli joulumorsian.

-Voi kultaseni, oletpa sinä kaunis, rouva Fleming huokasi katsoessaan Bettyä, kun Rosie otti kimpun maljakosta ja kääri varret tätä tarkoitusta varten varattuun pitsiliinaan. Rose oli asetellut ruusut niin taitavasti keskelle, ettei yksikään piikki tulisi pistämään morsianta. –Minä – minä olen niin onnellinen. Sekä sinun että Duncanin puolesta.

Hän suuteli Bettyä, joka nyökkäsi kyyneleet silmissä.

Samassa oveen koputettiin taas. Nyt tulija oli Cathy-rouva.

-Onko kaikki valmista? Tuntuuko puku hyvältä?

-Se on juuri sellainen kuin pitääkin. Betty nousi harjoitellakseen vähän liikkumista pitkän laahuksen ja hunnun kanssa ja tajusi polviensa vapisevan. –Voi sentään, nyt minä melkein kadun, etten sittenkin pyytänyt Charlielta jotakin rauhoittavaa, kun hän kysyi tarvitsenko.

-Älä ole hupsu, kultaseni. Äiti veti hänet syliinsä varovasti, ettei puku rypistyisi. –Tämä on elämäsi onnellisin päivä, eikä sellaista pidä turruttaa lääkkeillä.

-Onko Duncan tullut? Betty kysyi. Aamun sekamelskassa hän oli todennut, että vieraita tuli ja meni, lähti ja palasi, mutta ei tiennyt, missä Duncan oli.

-Hän tuli juuri Robin kanssa. Chrissy oli unohtanut pakata hänelle laukkuun sukat, meidän täytyi lähettää Eliza juoksuttamaan niitä.

-Ottaen huomioon sen, mitä johtopäätöksiä Myra Knox on tehnyt meidän taloudellisesta tilanteestamme minun hääpukuni perusteella, olisi Duncanin sukattomuus vain vahvistanut kuvaa vararikostamme, Betty tirskahti. Hän oli äkkiä kiitollinen pienestäkin humoristisesta seikasta tässä päivässä, joka tuntui suurelta ja pelottavalta.

-Oletko sinä varma, että haluat olla nyt yksin? Rosie kysyi vähän epäillen ja laski kimpun pöydälle. –Jos minä jään luoksesi odottamaan, että Tom-setä tulee?

-Ei, rakas, älä jää. Kyllä minä selviän. Betty hymyili. Hän oli sanonut Rosielle, että tahtoisi olla viimeisen neljännestunnin ennen vihkimistä aivan yksin.

Kun äiti, anoppi ja ystävätär olivat kadonneet, Betty meni taas sen ikkunan luo, jonka ääressä oli niin usein istunut kirjoittamassa, unelmoimassa, iloitsemassa ja itkemässä, viimeksi edellisenä yönä. Alakerrasta kuului puhetta ja askeleita, vieraita tulvi kai oven täydeltä.

Betty kohotti varovasti pukunsa helmaa ja polvistui ikkunan ääreen. Hän risti kätensä ja painoi otsansa niihin. Hän puristi silmänsä lujasti kiinni, koska ei halunnut vuodattaa kyyneleitä – hän näytti niin helposti itkettyneeltä – ja hengitti syvään.

Sitten hän kuiskasi rukouksen, jossa oli sanoja vain vähän, mutta hartautta sitäkin enemmän. Hän rukoili, että voisi olla juuri sellainen vaimo, jonka Duncan tarvitsi tullakseen onnelliseksi – että vaikka heidän yhteistä elämäänsä koettelisivat rajutkin myrskytuulet, he selviytyisivät niistä yhdessä ja Jumalan avulla – että mitä tahansa tapahtuisi, hänen ja Duncanin ei koskaan tarvitsisi katua niitä lupauksia, jotka he kohta antaisivat.

-Aamen, Betty kuiskasi sillä hetkellä, kun kuuli isänsä askeleet portaista. Kun oveen koputettiin, hän nousi, pyyhkäisi varovaisesti kasvojaan ja suoristi helmansa. –Saa tulla!

Tom Stewart astui kynnykselle. Hän ei järkyttynyt tällä kertaa yhtä kovasti kuin syksyllä, koska tiesi jo, mitä Bettyllä olisi yllään, mutta pysähtyi silti.

-Sinä olet toiseksi kaunein koskaan näkemäni morsian, hän sanoi hymyillen ja ojensi molemmat kätensä, kuin Betty olisi taas ollut se pieni pallero, joka opetteli kävelemään Kuusikukkulan pihalla ja horjahteli päättäväisesti suoraan isänsä syliin. –Tule, meitä odotetaan.

Betty otti kimppunsa ja tarttui isäänsä käsipuolesta. Portaista kuului kevyitä juoksuaskeleita – Mary siellä riensi ilmoittamaan, että morsian oli tulossa.

Lähtiessään laskeutumaan portaita Betty loi nopean silmäyksen alakertaan. Väkeä oli niin paljon, että eteinenkin oli täynnä, mutta portaista oli jätetty avoin kulkureitti saliin. Ja Duncan seisoi portaiden juurella, katsoi ylöspäin ja hymyili. Bettyn sydän löi äkkiä muutaman nopean lyönnin.

Samassa salista alkoi kuulua laulua.

-M-mitä tuo on, Betty kuiskasi isälleen ja pysähtyi. –Eikö Annie soita…

-Rosie tahtoi yllättää sinut, isä kuiskasi vastaan.

Hetken he seisoivat ja kuuntelivat Rosien kirkasta, voimakasta ääntä, joka lauloi ikivanhaa rakkauslaulua. Vieraat liikehtivät ja kuiskuttelivat hekin, laulu harmooninsoiton sijasta oli kaikille yllätys.

-No niin, kultaseni, eiköhän Duncan ole odottanut jo tarpeeksi, Tom Stewart sanoi ja lähti taas liikkeelle.

Morsiamen luovutus tapahtui toiseksi alimmalla askelmalla. Näin mahdollisimman moni näki, miten tuomari irrotti Bettyn käden käsivarreltaan ja laski sen Duncanin käsivarrelle. Betty oli pelännyt tätä hetkeä, sillä hänestä olisi ollut kauheaa ruveta itkemään kaikkien ihmisten nähden. Mutta äkkiä häntä ei itkettänytkään. Sanoinkuvaamaton rauha täytti hänen olemuksensa, kun isä astui sivuun ja hän katsoi ylös Duncanin harmaisiin silmiin.

-Mennäänkö, Sappho? Duncan kysyi hymyillen, ja Betty nyökkäsi.

Napier MacPherson odotti heitä pienen pöydän takana. Myöhemmin rouva Brown väitti kivenkovaan, että pastori oli morsiusparille tapansa mukaan nyökätessään iskenyt morsiamelle silmää. Häntä ei kuitenkaan uskottu, sillä miksi ihmeessä pappi olisi niin tehnyt?

Pastori puhui sinä iltapäivänä tavattoman kauniisti tunteista, jotka yltävät lähestulkoon kuoleman rajan yli, uskollisuudesta, joka kestää merten tuolle puolen. Jessie Dalrymplen piti jo puolivälissä puhetta tunkeutua Ted Welshin tukemana ruokasalin puolelle itkemään ääneen, sillä hän ei kyennyt mihinkään niin hillittyyn kuin pieneen niiskutukseen.

Kun pastori lopetti puheensa, avasi käsikirjan ja esitti kysymyksensä Duncanille, Betty tajusi, ettei ollut kaikista peloistaan huolimatta todellakaan itkenyt. Hänen oli vain niin hyvä, niin sanomattoman hyvä olla. Kuluneiden vuosien epäröinnin jälkeen tuntui vapauttavalta olla jostakin asiasta niin varma kuin hän oli vastatessaan omalla vuorollaan kysymykseen, ojentaessaan kätensä ja antaessaan Duncanin pujottaa sormuksen nimettömäänsä.

Mutta kun Napier MacPherson julisti heidät mieheksi ja vaimoksi ja ilmoitti, että Duncan voisi suudella morsianta, tuntui kuin jokin suojaava kupla olisi puhjennut. Annie alkoi soittaa riehakasta häämarssia, äiti ja isä olivat siinä, samoin Duncanin vanhemmat ja Chrissy, Duncanin isoäiti ja hänen rakas Isoäitinsä – Betty räpytteli silmiään kuin unesta heränneenä ja tajusi itkevänsä ja nauravansa kulkiessaan sylistä syliin. Jessiekin oli toipunut liikutuksestaan ja syöksyi hänen kaulaansa.

Betty oli joskus häistään haaveillessaan toivonut, että ne olisivat hiljaiset ja romanttiset. Nyt hän tajusi, että niiden piti olla juuri tällaiset – meluisat ja iloiset, täynnä rakkaita ihmisiä, paljon naurua ja puhetta, Rosien laulua, Annien soittoa, tanssia, jossa hän kulki käsivarsilta toisille.

-Etkö sinä hae häntä pois? kysyi Tom Stewart huvittuneena vävyltään, kun tämä seisoi salin ovella ja katseli Bettyn tanssivan poikaserkkujensa ja muiden Glen Longin nuorten miesten kanssa.

-Miksi hakisin? He saavat tanssittaa häntä vain muutaman minuutin, minulla on loppuelämä. Duncan hymyili.

Hääpäivällinen oli katettu ruokasaliin, mutta istumapaikkoja ihmisten oli etsittävä muista huoneista. Sekin tuntui niin sopivalta, aivan kuin kaikki olisivat olleet retkellä – jopa arvokas Isoäiti, joka söi tyytyväisenä ruokaansa harmoonijakkaralla istuen, kunnes kauhistunut Ian Vernon raivasi hänelle tilaa sohvaan.

Betty ja Duncan kiersivät käsi kädessä huoneesta toiseen saadakseen puhua vuorollaan kaikkien vieraiden kanssa. Bettyn ystäväpiiri oli valloittanut yläaulan, ja sieltä kiiri alakertaan välillä niin hillittömiä naurunpurskahduksia, että Marian-täti rypisti kirjastossa kulmiaan ja mutisi pelkäävänsä Bettyn tulleen kaupungissa kevytmieliseksi. Mutta kun hääpari sitten ilmaantui kirjastoon ja Betty mitään ajattelematta kiersi hetkeksi kätensä tädin kaulaan – temppu, jonka syytä hän ei myöhemmin käsittänyt, sillä Marian-täti oli viimeinen jota hän oli koskaan kuvitellut syleilevänsä - tämä taputti hänen poskeaan yllättävän lempeästi ja sanoi jotakin suloisesta tytöstä.

Jim-eno oli järjestänyt valokuvauskoneensa saliin, koska siellä oli eniten lamppuja. Silti hän joutui käyttämään magnesiumia, ja Maryn ja Elizan tehtävänä oli syöksyä avaamaan ikkuna heti, kun salama oli välähtänyt. Enon puuhaaminen toi Bettyn mieleen erään toisen valokuvan ja illan pesutuvassa, ja vilkaistessaan Duncaniin hän näki tämän hämillisestä ilmeestä, ettei ollut muistonsa kanssa yksin.

Ollessaan vieraana häissä Betty oli usein itsekseen miettinyt, eikö hääparista ollut sääli lähteä pois kesken juhlien, kun muut jäivät pitämään hauskaa. Mutta kun Rose tuli nyt kuiskaamaan hänelle, että kello oli seitsemän ja että oli aika vaihtaa pukua, mikäli he tahtoivat tosiaan ehtiä yöjunaan, ei se tuntunut ollenkaan pahalta. Bettyn sydän oli niin täynnä sitä iloa ja rakkautta, joka hänet oli tänä iltapäivänä ympäröinyt, että hänestä oli hyvä lähteä.

Tuntia myöhemmin Betty napsautti pienen matkalaukkunsa kiinni yläkerrassa. Hän oli vaihtanut hääpukunsa pois ja pakannut viimeiset välttämättömyydet. Huone oli täynnä tyttöjä, jotka olivat muuttuneet sitä hiljaisemmiksi, mitä pidemmälle morsiamen muodonmuutos rouvaksi oli edennyt.

-Onko sinulla nyt kaikki? Chrissy kysyi.

-Kaikki muu paitsi häälahjat, ja Rose on luvannut auttaa äitiä pakkaamaan ne, Betty sanoi ja hymyili sisarelleen.

-On hassua jäädä vielä tänne, kun sinä lähdet, Jessie sanoi ja heilutteli sääriään niin, että hänen juhlapukunsa helma hulmahteli. –Mutta kun äitisi kerran sanoi, että saamme jäädä…

-Tietenkin te jäätte, olisihan hullua ajaa vieraat yötä myöten junaan, Betty sanoi nauraen ja otti päällystakkinsa. –Me näemme ensi viikolla Edinburghissa.

-Oletko sinä aivan varma, että haluatte kutsua meidät jo uutenavuotena? Nanny kysyi huolissaan. –Tarkoitan, eikö sinulla ole kaikenlaista laittamista ja…

-Höpsis, kyllä minä selviän. Betty asetti hatun päähänsä. Yhtäkkiä hän oli tietoinen jokaisesta liikkeestään, joka vei häntä pois Kuusikukkulalta.

-Voi sentään, huokasi Amy-serkku yhtäkkiä itkuisesti.

Samassa oveen koputettiin.

-Sappho? Duncanin ääni kuului ulkopuolelta. –Rob odottaa meitä jo hevosen kanssa.

-Minä tulen. Betty otti laukkunsa ja katsoi ympärilleen. –Näkemiin, rakkaat, nähdään pian!

-Voi! parahti Rosie ja lennähti hänen kaulaansa. Ja Duncan ja Rob joutuivat odottamaan vielä hyvinkin neljännestunnin, ennen kuin Betty oli selviytynyt ulos huoneesta ja alas rappusia.

-Soita heti aamulla kun olette päässeet perille, Cathy-rouva mutisi peitellessään tytärtään rekeen. –Ja kirjoita usein!

-Kyllä, äiti, varmasti! Betty suuteli häntä ja puristi lujasti isänsä kättä.

Tässä vaiheessa Rob totesi, että jos hän tosiaan aikoi saada hääparin junaan, heidän oli pakko mennä. Reki lähti liukumaan pihan yli vieraiden huiskuttaessa ja hurratessa portailla.

Bettyn silmistä tulvivat kyyneleet, kun hän kääntyi katsomaan taakseen. Ei hän edes tiennyt, miksi itki – hän oli onnellisempi kuin koskaan, ja silti onneton.

Samassa Kuusikukkulan vanhan huvimajan yläpuolella paukahti ja taivas kirkastui moniväriseksi.

-M-mitä se oli? Betty huudahti ja pyyhki silmiään nähdäkseen.

-Se taitaa olla viimeinen yllätys meille, Duncan sanoi nauraen, kun seuraava raketti syöksyi ilmaan ja levisi hehkuvanpunaiseksi kukaksi tapaninyön pimeyteen.

Betty nauroi ääneen. Hän näki Johnin ja Davyn varjot näiden juostessa puutarhassa sytyttämässä valmiiksi asettamiaan raketteja, jotka kirkastivat koko heidän matkansa alas kylään ja lämmittivät Bettyn mieltä vielä sittenkin, kun valoja ja ääniä ei enää kuulunut. Duncan oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja katsoi häneen hymyillen, kimaltavin silmin. Ja vaikka kiusaus oli suuri, Rob ei vilkaissut kuskinpukilta kertaakaan taakseen ennen kuin Fort Williamin asemalla.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

14. Morsiamen juhla

Joulupäivän iltaan mennessä Kuusikukkula oli alkanut muistuttaa menestyvää täysihoitolaa. Neljän reen karavaani oli tuonut vieraita Fort Williamista, ja Betty alkoi vihdoinkin ymmärtää, miten hänen äitinsä oli majoituksen järjestänyt.

Duncanin vanhemmille oli varattu Jamien entinen huone, ja Isoäiti ja Moira Fleming majoittuivat pikkutyttöjen huoneeseen. Bettyn ja Jennien huoneen lattia oli peitetty varapatjoin, joilla Chrissy, Nanny, Jessie ja Rosie nukkuisivat, ja miesväki oli tungettu Johnin ja Davyn huoneeseen ja vierashuoneeseen. Rose ja Charlie majoittuivat pappilaan ja Jim-eno, Marian-täti sekä Will-eno ja Carrie-täti Walter-enon ja Meg-tädin luo ja Flora ja Jamie sekä lapset Geordie-sedän ja Annie-tädin hoiviin.

Vielä kuullessaan kulkusten äänen Betty oli ollut kauhuissaan siitä, miten kaikki järjestyisi. Mutta huoli oli ollut turha. Hänen ystävättärensä olivat olleet Kuusikukkulalla ennenkin ja olivat heti kirjaimellisesti kuin kotonaan auttaen koristeluissa ja järjestelyissä, ja muutenkin tunnelma oli iloinen ja vapautunut.

Ainoa asia, joka Bettyn mieltä pahoitti, oli Martin Carswellin puuttuminen vierasjoukosta. Hänet oli kutsuttu Nannyn kavaljeerina ja vielä Edinburghista lähtiessään Betty oli luullut hänen myös tulevan. Mutta Nanny tuli yksin, ei selittänyt mitään eikä tuonut Martinilta edes terveisiä.

-He ovat riidelleet, Jessie kuiskasi Bettylle nostaessaan matkalaukusta juhlapukuaan vaateripustimeen siliämään. –Kaksi päivää ennen joulua. Ja minä pelkään, että se on vakavaa.

Betty huokasi. Lapsellisesti hän oli toivonut, että hänen häissään jokainen olisi onnellinen.

Kun talo oli tupaten täynnä väkeä, Bettyn ja Duncanin ”karkaaminen” onnistui kuitenkin paremmin kuin he olivat uskaltaneet edes odottaa. He livahtivat ulos keittiön ovesta silloin, kun Effie oli ruokakomerossa, ja juoksivat ulkona nopeasti pois ikkunoiden valopiiristä.

Keijulehdossa oli hiljaista, oksat rapsahtelivat ja jouluaattona satanut lumi narahteli kenkien alla. Taivas oli selkeä ja tähdet loistivat.

Betty oli kuvitellut, että heillä olisi paljon puhuttavaa, kun kahdenkeskiseen keskusteluun viimein olisi tilaisuus. Mutta yhtäkkiä hänestä oli parempi olla hiljaa. Ja hiljaa oli Duncankin. Välillä he katsoivat toisiinsa ja hymyilivät kävellessään käsi kädessä polkua pitkin lammelle, joka pari päivää aiemmin oli kaikunut iloisten luistelijoiden ääniä. Yksi tervapata oli unohtunut rantaan.

Hiljaisuus oli melkein käsinkosketeltavaa, ilma raikasta kuin kristalli.

-Muistatko, kun olin täällä ensimmäisen kerran. Duncan puhui viimein.

-Silloin, kun kiersit Suuressa Laaksossa myymässä lehtitilauksia…

-Silloin. Se oli ihana matka.

-Tämä on kaunista seutua, Betty ymmärsi tahallaan väärin, ja Duncan nauroi ja puristi hänet syliinsä.

-Kyllä sinä tiedät, hän sanoi. –Mutta myönnän, ettei sinun tapaamisesi ollut ainoa syy, joka jätti sen retken mieleeni. Olin niin vapaa, olin omillani, tajusin pärjääväni, sain ruumiillista liikuntaa – ehkä tuosta kesästä jäi kaipuu siihen vapauteen, jota hain Amerikan-matkallani.

-Sinulta tässä pitäisi kysyä, pystytkö asettumaan Edinburghiin, Betty hymyili.

Duncan katsoi lammen yli eikä vastannut hymyyn.

-Pakkohan meidän on, hän sanoi hiljaa. –Elantomme on isän kaupassa.

-Onhan se sinunkin kauppasi, Betty muistutti. –Olet osakas.

-Isän se on silti.

-Ja sinä tahtoisit olla vapaa, Betty sanoi tunnustellen.

Duncan huokasi, katsoi häneen ja hymyili nyt.

-Typeriä puheita häidemme aattona, hän sanoi. –Piti vain muistelemani menneitä – sitä, miten ensimmäisen kerran näin sinut onnellisella saarellasi, Sappho.

-Ellet sinä olisi silloin osunut tänne ja tuonut tietoa Jokamiehen Lukemiston kirjoituskilpailusta, en olisi varmaan koskaan päässyt kirjoittajana näin pitkälle, Betty sanoi.

Duncan rykäisi.

-Itse asiassa minun on pitänyt jo pitkään tunnustaa jotakin, hän sanoi kujeillen. –En minä osunut tänne.

-Miten niin?

-Tiesinhän minä, missä sinä asut – olinhan nähnyt Chrissyn kirjekuorissa osoitteesi.

-Duncan Fleming! Betty huusi ja vetäytyi kauemmas. –Järjestitkö sinä muka koko matkan minun takiani?

-En ihan, Duncan vakuutti. –Olin useana kesänä kiertänyt lehtiasiamiehenä, joskin Alamaassa. Olin taas lähdössä ja rupesin tutkimaan karttaa… Eikä isä kysynyt mitään, kun ehdotin, että tulisinkin Ylämaalle. Eikö kukaan ole paljastanut, että kysyin Glen Longissa tietä Betty Stewartin kotiin?

Betty puisti päätään eikä tiennyt, olisiko hänen pitänyt suuttua vai nauraa.

-Sinä olet roisto, hän lopulta tokaisi. –Täysin epäluotettava.

-Hyvin syvästi ihastunut tuossa vaiheessa, Duncan sanoi taas vakavana, lähtemättä leikkiin mukaan. –Hyvin paljon sinua ikävöivä. Tahdoin nähdä sinut – ja tahdoin kokeilla, mitä tunteeni silloin sanoisivat.

-No, mitä ne sanoivat?

-Sen minä kerron huomenna, kun lankosi kysyy, tahdonko minä. Duncan katsoi Bettyä syvälle silmiin.

Kun Betty ja Duncan puoli tuntia myöhemmin livahtivat Keijulehdon portista puutarhaan, heidän aikomuksensa oli hiipiä sisään yhtä salaa kuin he olivat sieltä lähteneetkin. Mutta kun he aikoivat ylittää pihan päästäkseen keittiön ovelle, kuistilta kuului:

-Stop tykkänään!

Rob nojasi pylvääseen ja lämmitteli kuin ajurit.

-Sepä kesti, hän tokaisi. –Luulin jo, että jäädyn tähän paikkaan…

-Mitä sinä täällä teet? Betty kysyi ällistyneenä.

-Tulin hakemaan Duncania. Rob avasi ulko-oven ja huusi sisään: -He ovat täällä nyt.

Samassa ovi lensi auki ja valokeilaan ilmaantui naurava tyttöjoukko. Sen läpi tunkeutui Chrissy matkalaukkua kantaen.

-Siinä pitäisi olla kaikki, hän ilmoitti ja ojensi laukun veljelleen. –Jos jotakin puuttuu, soita aamulla, niin lähetämme tuomaan. Sormus on vasemmassa liivintaskussa silkkipaperissa.

-Mitä – mistä nyt on kysymys? Duncan tuijotti laukkua eikä tajunnut tarttua siihen, ennen kuin Chrissy pudotti sen melkein hänen varpailleen.

-Sinä lähdet minun mukaani, Rob ilmoitti reippaasti. –Tämä talo on nyt naisten valtaama.

-Hetkinen, huusi Betty. –Minne sinä hänet viet? Miten niin naisten valtaama?

-Älä pelkää, pikku sisko, hän tulee kyllä huomenna ehjänä takaisin. Rob virnisti. –Menemme meille – siellä on muukin kylän miesväki.

-M-mutta… Betty ei saanut enää sanaa suustaan, eikä olisi ehtinyt sanoakaan mitään, kun Rosie ja Chrissy tarttuivat häneen ja kuljettivat sisään.

-Tämä on sinun viimeinen yösi tyttönä, ja me aiomme pitää huolta siitä, että siitä tulee ikimuistoinen, Rosie ilmoitti. –Riisu nyt päällysvaatteesi että päästään syömään, te viivyitte kauemmin kuin luulimme.

Betty katsoi ympärilleen. Eteinen oli täynnä väkeä – hän tajusi, että jos Robin luona oli kylän miesväki, täällä olivat naiset. Una heilutti hänelle salin ovelta, Flora nauroi ja taputti käsiään ruokasalin pöydän ääressä, Katie Murray tirskui eteisessä Annien kanssa kuin ennen vanhaan. Betty vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta Rose tarttui hänen hattuunsa, heitti sen hyllylle ja samalla kuiskasi, etteivät he toki Myra Knoxia olleet kutsuneet.

-Kas niin, kultaseni, älä näytä noin säikähtäneeltä. Äiti tuli hymyillen ruokasalista pikku Geordie sylissään – tämä oli ainoa mieshenkilö, jolla oli sinä iltana pääsy Kuusikukkulalle. –Tytöt tahtoivat järjestää sinulle morsiankestit, ja minusta se oli mainio idea.

-Niin mutta eihän meillä ole ollut tapana… Betty aloitti.

-Nyt on, ilmoitti Kate Thomson ja tuli halaamaan serkkuaan.

-Varjelkoon, mutisi Betty ja alkoi nauraa. Oliko tuo tosiaan Marian-täti, joka istui Floran kanssa pöydän ääressä – Marian-täti morsiankesteissä!

-Riisu nyt viimein päältäsi, Jessie touhusi. –Ruoka jäähtyy!

-Miten te tiesitte, missä me olemme? Betty kysyi riisuutuessaan.

Duncanin äiti nauroi.

-Sinun täytyy uskoa, etten yleensä salakuuntele, mutta kuulin teidän sopivan asiasta Duncanin kanssa, hän sanoi. –Ja Effie tuli kertomaan meille, kun olitte menneet…

-Effie! huusi Betty moittivasti nähdessään, miten tämä toi juuri ruokasalin pöytään valtavaa kinkkuvatia.

Effie tyrski kuin nuori tyttö.

-Emme kai me päästä Bettyä miehelään ilman jotakin hauskuutta, hän sanoi silmät tuikkien. –Betty ei yhtään murehdi, minä olen lähettänyt toisen iltapalan Sellorin taloon…

-Niin, eivät he kuole nälkään siellä, vaikken minä olekaan paikalla, Anna sanoi hymyillen ja kietoi kätensä Bettyn ympäri. –Tule nyt!

Vähän ajan kuluttua ruokasalin pöydän ympärille oli koottu lähes kaikki irtotuolit, jotka alakerrasta löydettiin. Oli ahdasta ja kuumaa, mutta tunnelma korvasi kaiken. Nuorin kemuihin osallistuja oli Annan ja Robin pikku Rosemary, vanhan oli Effie – Moira Fleming tosin yritti ottaa sen kunnian ja kiisteli asiasta leikkisästi Isoäidin kanssa, mutta joutui perääntymään. Tytöt pitivät Bettylle lukuisia puheita, joissa muisteltiin menneitä ja annettiin niin hullunkurisia elämänohjeita, että jopa Marian-täti hymyili muutaman kerran.

Maukkaan ja meluisan iltapalan jälkeen siirryttiin saliin, ja Cathy-rouva sytytti kuusenkynttilät. Se hiljensi joukon, tunnelma muuttui rauhallisemmaksi ja kodikkaammaksi. Betty istui sohvassa kainalossaan Eliza, joka oli kietonut kätensä lujasti isonsiskon ympäri. Äiti oli antanut hänelle ja Marylle luvan valvoa sinä yönä niin myöhään kuin tahtoivat.

Kuinka paljon kauniita muistoja, hyviä toivotuksia, viisaita neuvoja ja hauskoja sutkauksia sinä iltana kerrottiinkaan! Vanha kellokin salin seinällä tuntui hidastavan käyntiään, niin että yö olisi mahdollisimman pitkä.

Isoäiti ja Moira Fleming tosin vetäytyivät aikanaan nukkumaan, ja pian Cathy-rouva, Duncanin äiti ja Bettyn tädit seurasivat heitä vieden mukaan myös pikkulapset. Heidän jälkeensä nousi Flora, joka kuiskasi Bettylle tarvitsevansa aina tässä tilassa pitkät yöunet. Bettyä hymyilytti hänen tajutessaan, että äidin tekemä nukkumasuunnitelma oli taas uudistunut.

Lopulta salissa istuivat enää nuoret naiset. Eliza oli nukahtanut, Mary sinnitteli vielä sitkeästi, vaikka haukotus repikin hänen suupieliään. Äkkiä Jennie hiipi keittiöstä mukanaan valtava kulhollinen jäätelöä – Effie oli jättänyt hänen vastuulleen sen tarjoamisen ”niille, jotka jaksavat valvoa yli puolenyön”.

Nyt keskustelu muuttui entistä luottamuksellisemmaksi. Vaikka Edinburghista tulleet vieraat eivät juuri tunteneet Bettyn Glen Longin ystäviä, kaikille oli sanomattakin selvää, ettei sinä yönä kerrottuja asioita koskaan hiiskuttaisi ulkopuolisille. Kuusen kynttilät paloivat loppuun, mutta yön taika ei sammunut.

Sinä yönä Nanny kertoi Martinin kanssa käymästään riidasta, jonka epäili olevan lopullinen. Sinä yönä Rose kertoi melkein kuiskaten pelosta ja jatkuvasta pettymyksestä, kun hänelle ja Charlielle ei vieläkään ollut suotu lasta. Sinä yönä Amy Knox tunnusti, miten vaikeaa hänen oli välillä tulla toimeen anoppinsa ja kälynsä kanssa. Sinä yönä jokaisella tuntui olevan äärimmäisen salainen huoli, jonka lausuminen ääneen auttoi sen kutistamisessa.

Jennie ei puhunut. Betty tarkkaili häntä ja huomasi, että sisar oli muutaman kerran katkaisemassa tunnustusten välisen hiljaisuuden. Mutta ehkä oli parempi, ettei Jennie puhunut, ei sittenkään. Amy oli kuitenkin Kennethin vaimo, ja Kenneth oli Myran veli, ja Myra piti kovin lujasti kiinni Keithistä.

Kello oli kilauttanut muutaman aamuyön lyönnin, kun kylästä tulleet vieraat alkoivat tehdä lähtöä koteihinsa ”katsomaan, onko miesväki jo palannut”. Betty peitteli Elizan sohvalle, koska ei jaksanut kantaa pian kymmenvuotiasta nukkuvaa tyttöä yläkertaan, ja talutti lähes unissaan kävelevän Maryn vuoteeseen, ennen kuin pujahti kuiskuttelevan tyttöjoukon kanssa huoneeseensa.

Kuhina, supina ja peittojen kahina hiljeni vähitellen. Lopulta Betty oli ainoa, joka valvoi. Hän mietti kulunutta yötä, tunsi lämpimän ailahduksen ajatellessaan, että ystävät olivat halunneet järjestää hänelle ja Duncanille yllätyksen, värisi vähän muistellessaan yön taikapiirissä kerrottuja huolia.

Olisi luullut hänen olleen väsynyt vauhdikkaasta päivästä, reippaasta kävelystä ulkoilmassa ja koko yön valvomisesta, mutta uni ei tullut. Lopulta Betty nousi äänettömästi, hiipi vieraspatjoilla nukkuvia väistellen oman ikkunansa luo peitto kainalossa, kietoi sen ympärilleen ja istui ikkunalaudalle katselemaan ulos. Mahtoiko Duncan nukkua jo?

Tähdet loistivat yhä, puut kimalsivat. Pian alakerrasta kuuluisi kolinaa, kun Effie sytyttäisi tulen keittiön lieteen ja alkaisi laittaa aamiaista. Oli hänen hääpäivänsä aamu.

lauantai 21. helmikuuta 2009

13. Häiden alla

Joulukuun 16. päivänä
”Olin tänään viimeisen kerran Miriam-tyttösen luona tänä syksynä. Toki jatkan hänen opettamistaan joulun jälkeenkin — olen kuitenkin vähentänyt käynnit kahteen iltaan viikossa — mutta silti ilmassa oli haikeutta.

Enemmänkin kuin haikeutta, sillä Miriam itki lähtiessäni. Hän ei pääse häihin, vaikka olisimme molemmat niin toivoneet. Ymmärrän kuitenkin, että pitkä junamatka näin kylmänä vuodenaikana voisi aiheuttaa vahinkoa hänen selälleen. Koetin siis lohduttaa häntä kaikin tavoin.

Duncan oli minua hakemassa, ja Brodielle kävellessämme valitin naimisiinmenon olevan kauheaa. Miriam itkee, Isoäiti huokailee, Jennie näyttää surulliselta. Minä kun kuvittelin, että häät ovat iloinen juhla!

-Ainakin Chrissy on iloinen, Duncan sanoi hymyillen. –Ja äitini. Ja isäni. Ja isoäitini. Lohduttaako se sinua yhtään?

-Ei, ilmoitin. –Heidän kuuluukin olla iloisia!”

Joulukuun 18. päivänä
”Olen pakannut tavarani sekä joulua että häitä ajatellen. Toisaalta olemme Kuusikukkulalla vain tapaniniltaan, toisaalta taas talo on täynnä vieraita jouluna ja minun pitäisi olla edukseni. Lisäksi olen pakannut kaikki muut tavarani lähetettäviksi Lady Stairs –kujalle.

Huomenna on Tiedon Kunnaiden joulujuhla, lähdemme pohjoiseen sen jälkeen. Käynnistä tulee lyhyt, mutta pääsen sentään vielä kerran jouluksi Kuusikukkulalle. Toissa joulu Claymuirissa ja viime joulu Isoäidin kanssa Edinburghissa olivat varmaankin hyväksi henkiselle kehitykselleni, mutta silti mieleni tekisi nyt tanssia ja laulaa. Kuusi päivää, melkein viikko kotona!

Palaamme Edinburghiin tapaninpäivän yöjunassa, niin että minulla on aikaa laittaa kotimme täysin kuntoon ennen kuin koulu alkaa loppiaisen jälkeen. Äiti kyllä ihmetteli, mikä kiire meillä on lähteä, voisimmehan jäädä pidemmäksi aikaa kotiin. Flemingin kirjakauppakin on joka tapauksessa suljettu vielä joulun jälkeisen maanantain, ja sitten John-setä jo onkin itse paikalla ja on sanonut, että Duncan voi pitää vapaata uuteenvuoteen asti. Mutta tiedän, että täynnä talo on ihmisiä ja hälinää, ja haluan päästä omaan kotiini.

Omaan kotiin. Se tuntuu ihmeelliseltä. En ole erikoisemmin kaivannut omaa kotia kuluneina vuosina — se on aina ollut Kuusikukkulalla, ja toisaalta Isoäidin talo on ollut kotini, vaikka olenkin täällä täysihoitolaisena. Mutta nyt tuntuu suloiselta puhua omasta kodista.

Mally tulee tänään vielä käymään. Hän ei pääse häihin, koska joutuu olemaan töissä heti joulun jälkeen, joten luulen, että saamme häälahjan. Toisaalta monet edinburghilaisystävämme ovat muutenkin jo antaneet lahjan, koska ei ole järkeä kuljettaa niitä Glen Longin kautta. Pikku Ruth Weilson Claymuirista lähetti meille kauniin kuvakortin, johon oli kirjoittanut tervehdyksensä – hänen on täytynyt säästää kauan sitä varten.

Mutta melkein järkyttynein olen Isoäidin lahjasta. Luulin, että paksu mustakantinen vihko riittää, mutta ei - saimme häneltä gramofonin ja aika kasan levyjä! En olisi ikinä uskonut, että Isoäiti on niin moderni. Mutta hän sanoi arvelevansa, että saamme kylliksi lautasia ja ruokailuvälineitä ja pöytäliinoja kaikilta muilta, ja halusi kuulemma antaa jotakin oikein epäkäytännöllistä, josta olisi paljon iloa.

Ruma sanoa, mutta olen melkein huojentunut siitä, ettei Mally tule häihin. Jos hän olisi tullut, olisi Jerrykin mahdollisesti tullut — ja epäilen, ettei Duncan olisi erityisemmin kaivannut häntä meidän vihkiäisiimme.

Enemmän harmittelen sitä, että Sarah ja Neil joutuvat jäämään pois, vaikka syy onkin mitä onnellisin. Sarah valitti viime kirjeessään, ettei enää juuri liiku kotoa mihinkään, koska tuntee itsensä elefantiksi. Odotamme siis iloista uutista päivänä minä hyvänsä!”

Kuusikukkulalla 20. joulukuuta
”On kummallista olla taas kotona. Niin luonnollista — ja silti outoa. Ehkä se johtuu siitä, että Duncan on mukana.

Tiedon Kunnaiden joulujuhla oli tavallisuuden mukainen lauluineen ja runoineen. Mutta päätössanoissaan neiti Jameson kertoi, että minä olin menossa naimisiin, kutsui minut sitten eteen ja ojensi opettajien lahjan. Ja oppilaani olivat keränneet hekin rahaa ja antoivat lahjan. Olin aivan mykistynyt — tuo maljakko ja valokuvakehys tulevat saamaan kunniapaikan kodissamme.

Tulimme kotiin myöhään yöllä, ja tämä aamu on vielä mennyt laiskotellessa. Aion kuitenkin auttaa valmisteluissa kaikin tavoin Mhairia ja Effietä, jonka selkä on, jos mahdollista, entistä kumarampi. Jennie, reipas hoitajatarsiskoni, on jo solahtanut sujuvasti entiseen pikkuemännän rooliinsa. Ja Duncan on lähdössä iltapäivällä hakemaan Johnin kanssa joulukuusta. Toivon, että näiden muutamien päivien raitis ilma ja ulkonaolo parantaisivat hänen yskänsä.

Talossa on vielä rauhallista, ja nautin jokaisesta hetkestä, jonka saan viettää näiden tuttujen, rakkaiden seinien sisäpuolella. Äiti silittää minua aina ohi mennessään, ja epäilen hänen sittenkin liittyvän niiden häitämme surevien joukkoon — vaikka toki ymmärrän, että hän on onnellinen puolestani. Eliza ja Mary puolestaan roikkuvat minussa kuin mitkäkin joulukuusenkoristeet. Eliza on alkanut jopa suhtautua kylmästi Duncaniin, entiseen suosikkiinsa, koska on nyt tajunnut tämän ’vievän’ minut!

Nyt minun on mentävä leipomaan pari joulukakkua. Effie parka on tosiaan vanha, ensimmäisen kerran hän pyysi minua tekemään sen.”

Joulukuun 22. päivänä
”Rob toi tänään neiti Pepdien luota suuren arkun, jossa ovat kapioni. Lakanoita, pyyhkeitä, alusvaatteita. Astiat ja muut ei-ommeltavat odottavat onneksi jo Lady Stairs –kujalla syksyisen ostoskierroksemme jälkeen. Olen hämilläni tästä tavarapaljoudesta, mutta kiitollinen siitä, että äiti ja isä pystyvät varustamaan tyttärensä näin hyvin. Yritin tarjota maksua edes neiti Pepdien työstä, mutta äiti melkein loukkaantui.

Hääpukuni odottaa siistittynä ja uljaana vaateripustimessa huoneeni kaapinovessa. Äiti lainaa helmiäisneulat hunnun kiinnitykseen, ja itse ostin Edinburghista pätkän sinistä samettinauhaa Duncanin antamaan medaljonkiin, joka tulee olemaan kaulassani. Asuni on siis juuri vanhan lorun mukainen: jotain vanhaa, uutta, sinistä ja lainattua.

Annie kertoi Myra Knoxin ihmetelleen viimeisimmässä naisyhdistyksen kokouksessa kovaan ääneen, onko sulhaseni vararikon partaalla, kun minun täytyy pukeutua johonkin ’iankaikkisen vanhaan riepuun’. Toivoin niin hartaasti, ettei Knoxeja olisi kutsuttu häihin, mutta äiti sanoi, että on pakko, kun olemme heidän kanssaan tekemisissä. (Miksi muuten olemme?)

On sovittu, ettei suku tänä vuonna tule joulupäivälliselle Kuusikukkulalle, vaan hääpäivällinen toisena joulupäivänä korvaa sen. Äiti sanoi, että tahtoi tällä tavalla rauhoittaa joulun perheen keskeiseksi. Rose ja Charlie toki tulevat aattona, ja Jamie ja Flora myös. Flemingit ja Isoäiti tulevat vasta joulupäivänä, samoin muut vieraat.

Olenkin tänään tuulettanut Jennien kanssa lähestulkoon kaikki talon varapatjat ja vieraslakanat — äiti on selittänyt makuujärjestelyt minulle ainakin pari kertaa, mutta se on niin monimutkaista, että vain luotan hänen löytävän yösijan jokaiselle tarvitsevalle. Ilmeisesti Fort Williamin hotellia ei sitten lopulta kuitenkaan käytetä, kun osa voidaan häätää sukulaisten luo alas kylään.

Catriona soitti äsken ja kertoi, että pojat laittavat tänä iltana tervapatoja Keijulehdon lammen ympäri, ja saamme luistella iltamyöhään! Odotan sitä innoissani, en ole luistellut aikoihin. Onneksi Jamien vanhat luistimet löytyivät ullakolta, jotta Duncanin ei tarvitse liukua pelkillä kengänpohjilla.

Meillä on nyt käynyt väkeä koko ajan, vähän väliä joku tuttu kylästä pistää päänsä sisään milloin minkin tekosyyn varjolla. Osa haluaa nähdä Duncanin — kuten rouva Knox, joka mittaili tätä kuin mitäkin torilla myytävää lohiviipaletta tullessaan tänään pyytämään Effieltä lainaksi vähän inkivääriä — ja osa haluaa rehellisesti toivottaa onnea ja siunausta jo ennen häitä.

Anna ja pikku Rosemary olivat täällä koko aamupäivän auttamassa. Roz tosiaan on avuksi, hän kuljettaa tavaroita pyynnön mukaan ja osaa sekoittaa taikinaa. Kaksi- ja puolivuotiaana! Kuiskasin Duncanille, että olen hänestä vähän huolissani — Annalle tai Robille ei voisi siitä hiiskahtaa. Mutta onko normaalia, jos lapsi on liian kiltti?”

Joulukuun 23. päivänä
”Olen käynyt läpi tavaroitani täällä Kuusikukkulalla ja Jennien avustuksella pakannut kaiken sen, mitä arvelen tarvitsevani uudessa kodissa. Isä on rakentanut suuren puulaatikon kirjoituspöydälleni, ja se lähetetään junassa Edinburghiin sitten kun häälahjat voidaan laittaa samaan lähetykseen. Saamme kai hakea lastin ensi viikolla.

Muutama laatikollinen löytyi myös muuta tavaraa kirjoituspöydän seurana matkustamaan. Ullakolla oli niin kylmä, että siellä olevan jäämistöni käyn läpi vasta kesällä – eikä siellä taida ollakaan paljon muuta kuin vuosien takaisia näytelmiä ja kertomusvihkoja, vanhat pukunikin ovat kuluneet jo aikaa puhki pikkusiskojen yllä – mutta kyllin haikealta tuntui huoneeni kaappien läpikäynti. Paljon tavaraa kannoimme Jennien kanssa kirjaston takkaan, mutta kirjeet ja vanhat päiväkirjat tahdoin säästää.

Polkupyöräni on nyt ongelma. Duncan sanoo, ettei halua minun ajavan Edinburghissa – ei siksi, että herättäisin sillä pahennusta, vaan siksi, että en ole tottunut ajamaan liikenteen seassa ja olisin vaaraksi itselleni ja muille. Lopulta päätimme jättää pyörän tänne ja miettiä sen kohtalon myöhemmin. Vähän haikeana kävin sitä silittelemässä vajassa. En kaipaa Claymuirin talvea, mutta jotakin iloisen nuoruuden nostalgiaa pyörääni sisältyy.”

Joulukuun 25. päivänä
”Hyvää joulua! Varastin pienen hetken aamiaisen jälkeen kirjoittaakseni päiväkirjaa vielä kerran Betty Stewartina. En vieläkään käsitä sitä, että huomenillalla olen jo Betty Fleming. (Jamie aikanaan kiusoitteli minua sanoen, että minut vihitäänkin Bettynä. Harkitsen puolitosissani, soittaisinko pappilaan ja muistuttaisin Napieria varmuuden vuoksi siitä, että ristimänimeni on sentään niinkin juhlava kuin Beatrice...)

Sovimme, että vain Mary ja Eliza saavat tänä vuonna sukkiinsa lahjoja, koska hälinää ja vaivaa on muutenkin kylliksi. Silti aamiaispöydässä lautaseni vieressä oli korkea, kapea paketti. Kun avasin sen, papereista paljastui ruukussa kasvava valkoinen, monihaarainen ruusu.

-Täytyyhän sinun saada oikea morsiuskimppu, äiti sanoi, sillä paketti oli häneltä. –Istutin pistokkaan heti kun lokakuussa kuulin hääpäivästänne… Leikkaamme tuon huomenna ja koristamme sen mistelillä, siitä tulee kaunis.

Minusta on sääli leikata ihania valkeita ruusuja yhden päivän vuoksi. Minulle riittäisivät kimpussa misteli ja rautatammi, joista alun perin oli puhetta. Mutta tiedän, että tämä on äidille tärkeää, enkä sano vastaan.

Päiväjuna saapuu muutaman tunnin kuluttua, se taitaa olla täynnä meidän häävieraitamme. Jennie ja Rose sijaavat viimeisiä vuoteita ja minun pitää kohta juosta kaikki huoneet läpi ja tarkistaa, että pesukannuissa on vettä ja kaikki muutenkin kohdallaan. Ehkä se on hyvä, en ehdi jännittää.

Mutta vieraita tai ei, tänä iltana olemme Duncanin kanssa sopineet karkaavamme kävelylle. Haluamme olla kahden kesken ensimmäisen kerran koko joulun aikana – ja viimeisen kerran ennen häitä.”

perjantai 20. helmikuuta 2009

12. Suursiivous

-Voi, tämä on aivan hurmaava! Jennie kurkisti sisään valtavaan takkaan. -Minä näen katolle asti!

-Hyvä, ainakin pellit ovat auki. Otapa nenäsi nyt pois tulesta, kälyseni. Duncan oli ottanut tulitikkurasian ja sytytti takkaan asettelemansa puut palamaan.

-Jennie, jos aiot olla hyödyksi, ole hyvä ja käy ulkona puistelemassa nämä. Betty pinosi sisarensa syliin kasan pöytäliinoja. –Äläkä pudottele niitä kaiteen yli!

-Minä olen puistellut sairaalassa niin paljon kaikkea, etten varmasti pudota, Jennie sanoi vähän harmissaan. Hän olisi halunnut jäädä seuraamaan, miten tuli syttyi ja ihmisen mentävä savupiippu alkoi vetää.

Oli pilvinen joulukuun lauantai, ja Lady Stairs –kujan asunnossa tehtiin suursiivousta. Chrissy kulki ympäriinsä käsissään valtaisa pölyhuiska, joka näytti siltä kuin siihen olisi käytetty useammankin strutsiparan pyrstösulat, Madeleine seurasi häntä luudan ja Nanny lattiarievun kanssa, ja Jessie raahasi tamppaamiaan mattoja takaisin sisään. Ajettuaan Jennien liinoineen ulos Betty jatkoi ovenpielien pesemistä.

Moira Fleming oli itse ehdottanut Bettylle, että tämä järjestäisi asunnossa siivouspäivän ennen häitä.

-Minulla kävi kyllä eräs rouva kesällä tekemässä siivouksen, kuten on käynyt siitä lähtien kun meistä ei Janen kanssa ole enää siihen ollut, hän sanoi. –Mutta tuntisit paikan varmasti enemmän kodiksesi, jos saisit vähän myllätä siellä.

Tästä kuultuaan Chrissy oli heti ilmoittanut tahtovansa mukaan ”mylläämään”, ja lopulta joukko oli kasvanut vielä Jessiellä, Nannyllä, Mallyllä ja Jennielläkin. Samalla asunnon sisustusta muutettiin, Duncan oli jo siirtänyt suuren sohvan ja kaksi vanhanaikaista nojatuolia olohuoneen seinänvieriltä takan ääreen. Vierashuoneesta oli siirretty epäkäytännöllinen senkki olohuoneeseen, sen tilalle tuotaisiin Kuusikukkulalta Bettyn vanha kirjoituspöytä. Duncan tahtoi, että tämä saisi oman työhuoneen kirjoittamista varten.

Chrissy aivasteli tarmokkaasti tullessaan makuuhuoneesta pölyhuiskan kanssa.

-Se oli viimeinen nurkka, hän sanoi niiskuttaen. –Jennie, otapa tämä ja puistele se ulkona.

-Äh, sanoi Jennie, joka palasi juuri pöytäliinojen kanssa. –Onko vielä jotakin puisteltavaa? Antakaa se nyt tai vaietkaa iäksi!

-Tämä luuta tietysti… aloitti Mally härnäten, ja Jennie heitti häntä pienellä kirjotulla liinalla ennen kuin katosi pölyhuiskan kanssa.

Jessie totesi lattioiden kuivuvan hyvää vauhtia Nannyn rievun jäljiltä ja Betty kiiruhti auttamaan häntä mattojen levittämisessä.

-Hassua, sanoi Chrissy ja romahti istumaan toiseen takan ääressä olevista nojatuoleista. –Minä olen aina pitänyt isoäidin asuntoa vähän synkkänä, etkö sinäkin, Duncan? Mutta eihän tämä ole yhtään synkkä!

-Se johtuu siitä, että Betty on täällä, Jessie sanoi ja rutisti ystävätärtään ohimennen mennessään vetämään ison maton toisesta reunasta. –Siellä missä Betty on, paistaa aina aurinko.

-Älä ole tyhmä, Betty nauroi. –Vanhat asunnot ovat usein vähän pimeitä. Mutta paljon teki jo se, että vaihdoimme verhot.

-Muistaakseni minä ne vaihdoin, huomautti Duncan, joka oli jäänyt kohentamaan tulta välttyäkseen enemmiltä naisväen komennoilta. Hän oli jo parina aikaisempana iltana auttanut Bettyä ja Jennietä siivoamaan keittiön kaapit ja komerot.

-Ja se oli sinulle oikein, Chrissy tokaisi ja taivutti päätään taaksepäin nähdäkseen ikkunat. Niitä kehystivät entisten paksujen samettiverhojen sijaan ohuet satiiniuutimet, jotka lady Florence Mailford oli lähettänyt Lontoosta häälahjaksi. –Isoäiti kyllä sanoi, että nuo eivät ehkäise vetoa yhtä hyvin kuin samettiset.

-Mutta ne loistavat kuin tähdet, Betty hymyili ja suoristautui. Hänen poskensa punottivat mattojen kanssa ahertamisesta, esiliinassa oli tomua ja hiussuortuvia oli irronnut nutturasta. Mutta hän katseli ympäri tulevaa valtakuntaansa ylpeänä kuin kuningatar. –Te olette niin kilttejä kun autatte!

-Tietenkin me autamme, sanoi Nanny, joka pudotti lattiarievun vesisankoon. –Molemmat makuuhuoneetkin kiiltävät nyt. Onko tuo palvelijattaren huoneen matto? Minä vien sen. Vai tuleeko siitä varastohuone?

-Jätä matto vielä rullalle, Betty sanoi. –Minä taidan mennä laittamaan teetä. Kello on jo paljon. Päivä oli pimentymässä nopeasti. Jostakin kaukaa kadulta kuului joululauluja laulavien lasten ääniä. Itse asiassa Bettyn olisi pitänyt olla kirjoittamassa arvosanoja oppilaidensa todistuksiin ja Jennien lukemassa syyslukukauden viimeiseen tenttiin, sillä jouluun oli enää pari viikkoa. Jouluun ja häihin. Bettyä värisytti, kun hän keittiössä laski vettä pannuun. Hän lähtisi Duncanin ja Jennien kanssa viikon kuluttua Kuusikukkulalle, eikä hän enää koskaan tulisi Edinburghiin neiti Stewartina — paitsi kirjoittaessaan. Betty oli päättänyt käyttää tyttönimeään kirjailijanimenään jatkossakin. Kun kattila porisi liedellä, Betty meni hakemaan ruokakomerosta tarjottavaa. Kiitokseksi avusta he olivat Duncanin kanssa tyhjentäneet tyttöjä varten puoli leipurinliikettä. Oli huimaava tunne liikkua ruokakomerossa, joka olisi pian hänen omansa — puuhata keittiössä, joka olisi pian hänen omansa — kutsua vieraita pöytään kodissa, jossa hän pian asuisi Duncanin kanssa! Betty tunsi taas pienen kouraisun sydämessään ajatellessaan sitä vastuuta, joka kaikkeen tähän liittyi, mutta rauhoittui nopeasti muistaessaan Isoäidin mustakantisen vihon.

Kun Betty tuli ulos komerosta, Jennie seisoi keittiössä.

-Autanko pöydän kattamisessa? hän kysyi.

-Ei, minä autan. Duncan oli ilmestynyt ovelle. –Menepä sinä vaikka — hm — onko meillä enää mitään puisteltavaa, Betty?

-Oh, odotapas vain, kun joudut sairaalaan ja minä olen hoitajattaresi! Jennie tokaisi nenäkkäästi ja nauroi.

Betty hymyili. Hän oli iloinen siitä piristävästä vaikutuksesta, joka Duncanilla oli pikkusiskoon.

-No, kumpi kattaa? hän kysyi. –Teekupit ja isommat leivoslautaset.

-Minä, sanoi Duncan ja työnsi Jennien ulos. Sitten hän kietoi hetkeksi kätensä Bettyn ympäri. –Pikku rouvani.

-En minä ole rouvasi, Betty nauroi. –Kaksi viikkoa vielä!

-Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. Duncan painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa. –Kuvittelen jo, millaista on, kun sinäkin asut täällä… Tämän päivän jälkeen se on entistä helpompaa, kun näen jo kätesi jäljen.

-Kaksi viikkoa on kovin lyhyt aika, Betty sanoi hiljaa. –Joskus liiankin lyhyt. Sen jälkeen me emme enää koskaan ole kihloissa.

-Mutta lopun elämäämme naimisissa. Duncan nipisti häntä poskesta. –Teekupit ja isommat lautaset, niinkö sanoit?

-Hyvä, Betty! Mally huusi olohuoneesta ja taputti käsiään, kun näki Duncanin laskevan astiapinon ruokailutilan pöydälle. –Minä näen, että olen saanut taottua päähäsi muutamia järkeviä mielipiteitä taloustöiden jakamisesta.

-Et kai sinä kuvittele, että olisin uskaltanut olla osallistumatta taloustöihin, kun olet katsomassa? Duncan virnisti.

Betty, joka tuli keittiön ovesta leivosvadin kanssa, avasi jo suunsa sanoakseen jotakin tyhjänpäiväistä siltä varalta, että Duncan kaikessa viattomuudessa härnäisi Mallyä Jerryllä. Mutta onneksi tämä ei jatkanut.

Vähän ajan kuluttua pöydän ympärillä istui riehakas seurue. Siivoamisen aiheuttama väsymys sekoittui kauniin kodin aikaansaamaan hyvänolontunteeseen, ja meteli kasvoi välillä hirvittäväksi.

-Olenpa kiitollinen, että näissä vanhoissa taloissa on paksut seinät, Duncan sanoi muka korviaan pidellen, ja Chrissy potkaisi veljeään pöydän alla.

Ilta oli jo pitkällä, kun pöytä oli lopulta korjattu, jäljelle jääneet leivonnaiset pakattu ja jaettu siivoojajoukon kesken ja astiat tiskattu. Betty riisui vielä esiliinaansa keittiössä, kun kuuli muiden jo pukeutuvan eteisessä.

-Me odotamme sinua ulkona, Betty! Jennie huusi. Sitten ovi avautui ja hälisevä joukko siirtyi rappukäytävään.

-He ovat hienotunteisia, loppujen lopuksi, Duncan sanoi ja iski silmää Bettyn tullessa eteiseen. –Jenniekin oli tänään oikein iloinen.

-Välillä minä mietin, olisiko parempi, ettei hän olisi meidän mukanamme niin usein, Betty sanoi, kun Duncan auttoi takin hänen päälleen. –Tarkoitan — ehkä hänen olisi helpompi olla, ellei hän näkisi… niin usein…

-Tällaistako? Duncan kysyi ja kumartui suutelemaan morsiantaan.

-Niin… Tällaista. Betty painautui hetkeksi Duncania vasten. Äkkiä hänestäkin tuntui, että tulevat kaksi viikkoa olisivat hänen elämänsä pisimmät. –Isoäiti toivoo, että tulisit huomenna lounaalle Charlotte Squarelle.

-Kiitos, tulen mielelläni. Joko rouva Brodie on päättänyt, miten matkustaa häihimme?

-Hän menee ensin Aberdeeniin Rosien vanhempien luo, ja tulee sitten sieltä Rosien ja Ianin kanssa Glen Longiin. Se onkin viisainta, hän ehtii levätä hetken Aberdeenissä, vaikka muuten olisikin järkevää matkustaa suoraan Ylämaalle.

-Sinä et muuten ole puhunut mitään häämatkasta, Duncan sanoi ja katsoi Bettyä tutkivasti silmiin.

Betty räpytteli.

-Häämatkasta? Kuvittele, en ole edes ajatellut sitä. Olen vain murehtinut hääjärjestelyjä ja muuta turhaa… Ja ajatellut, miten ihanaa on tulla tänne, kotiin. Viettää jo uusi vuosi täällä!

-Oletko varma, ettet tahdo minnekään?

-Duncan Fleming, älä kysele tuollaisia, ikään kuin olisin viisivuotias! Tiedän hyvin, ettei meillä ole varaa lähteä ulkomaille, ja tähän vuodenaikaan Skotlannissa on jokaisen paras pysytellä oman takkatulensa ääressä. Meillä se sitä paitsi on harvinaisen komea. Betty hymyili.

Duncan silitti hänen tukkaansa ja huokasi.

-Olen pahoillani siitä, että sinun on otettava kaikessa huomioon se, mihin meillä on varaa, hän sanoi hiljaa. –Haluaisin niin mieluusti hankkia sinulle kaiken mitä toivot.

-Mutta minullahan on kaikki mitä voin toivoa! Betty nauroi ääneen. –Sinut, ja tämä suloinen oma pesämme, ja rakas perhe ja ystävät. Minulta ei puutu mitään sellaista, minkä sinä voisit rahalla minulle ostaa!

-Voi rakas Sappho… Duncan puristi hänet lujasti rintaansa vasten. –Minä lupaan, että joskus…

-Shh, mumisi Betty. –Emmekö me ole matkustaneet kylliksi, Amerikkaa myöten… Mutta jos välttämättä haluat, niin voimmehan käydä kesän tultua Lontoossa. Sarahin vanhemmat kutsuivat meitä hartaasti siinä kirjeessä, joka tuli ikkunaverhojen mukana.

Samassa rappukäytävästä kajahti erittäin sekaäänisesti taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun…

-Varjelkoon, he hankkivat meille häädön ennen kuin ehdin edes muuttaa tänne! Betty sieppasi hattunsa ja hansikkaansa. –Nähdään huomenna!

Duncan ehti hädin tuskin suudella morsiantaan hyvästiksi, kun tämä jo loikki rappuja alas ulko-ovella odottavan, kikattavan ystävätärjoukkonsa luo.

-Ottaen huomioon, ettette te vielä ole naimisissa, niin rajansa halailullakin! ilmoitti kuorolaulua johtanut Jessie, tarttui Bettyä kauluksesta ja talutti tämän ovesta kuin opettajatar pahantapaisen koulutytön.

torstai 19. helmikuuta 2009

11. Kiviä sydämeltä

Marraskuun viimeisen päivän ilta oli tummunut ikkunan takana, kun Betty suoristautui pöytänsä ääressä ja hieroi vähän niskaansa. Lampun valokehä puhkaisi lämpimän aukon huoneen hämäryyteen, ja oven läpi kuului Jennien lörpöttely. Pikkusisko oli tänään ollut jossakin lukuisista tenteistään, uskoi päässeensä läpi, ja helpottuneena oli rupatellut Isoäidille salissa koko illan.

Betty hymyili itsekseen kerätessään ympäri pöytää valahtaneita pieniä, kermanvärisiä kuoria kasaan. Onneksi Jennie jäisi tänne asumaan, ja onneksi Isoäiti oli jo lujasti ilmoittanut vaativansa saada majoittaa aikanaan myös Maryn ja Elizan, opiskelisivat nämä sitten mitä tahansa. Isoäiti oli varma siitä, että jokainen Bettyn sisarista tahtoi opiskella.

Kuoria oli aikamoinen pino, ja Betty selasi ne vielä läpi varmistaakseen, että nimet täsmäsivät heidän Duncanin kanssa tekemäänsä listaan. Häävieraiden valinta oli ollut kauhea tehtävä — ei Duncanin, mutta Bettyn puolelta. Hänen sukunsa oli jo itsessään suuri, ja hänen ystäväpiirinsä lähes yhtä laaja. Onneksi Fort Williamissa oli hotelli, jonne voitaisiin majoittaa ne vieraat, joita ei voitu laittaa nukkumaan Kuusikukkulan yläaulan lattialle.

Hääkutsut olivat tulleet painosta eilen. Duncan oli ehdottanut myös kuorien painattamista tai kirjoittamista edes Sihteerillä, Bettyn kirjoituskoneella, mutta Betty oli kieltäytynyt. Hän tahtoi kirjoittaa kuoriin osoitteet itse ja ajatella samalla jokaista ystäväänsä ja läheistään. Duncan oli puolestaan lainannut Sihteerin illaksi kotiinsa. He olivat sopineet, että kummankin kutsut olisivat aamulla valmiit postitettaviksi.

Tapaninpäivään oli vajaat neljä viikkoa. Äiti oli kirjoittanut, että hääpukua oli tuuletettu ahkerasti ja käännelty lumessa, ja että se oli jälleen kuin uusi. Neiti Pepdie oli majoittunut lakanakangaspakan ja ompelukoneensa taakse, ja Rose oli tulevalla viikolla menossa käymään Glen Longissa viedäkseen lakanapitsit — niitä oli sellainen määrä, että koko matka Ballachulishista alkaen olisi voitu peittää pitsein, väitti Charlie.

Hääpäivällinen oli suunniteltu, ja se oli lopulta ollut helpoin osuus. Olisihan joulu, ja kaikki odottivatkin saavansa jouluruokia. Rob oli luvannut hankkia pakallisen silkkipaperia ja teettää koululaisillaan kahmaloittain paperiruusukkeita. Hän oli väittänyt olevansa suorastaan kiitollinen saadessaan lapsille jotakin tekemistä viimeiselle viikolle ennen joulua, jolloin nämä olivat tuskaisen levottomia.

Bettyä värisytti yhtäkkiä. Tuliko tämä sittenkin liian pian? Vielä vuosi sitten tähän aikaan Duncan oli ollut Amerikassa ja hän oli kuvitellut menevänsä naimisiin Jerryn kanssa. Oli vain neljä kuukautta siitä, kun Duncan oli palannut Skotlantiin — vain neljä kuukautta illasta Morarissa. Betty piti seikkailuista ja yllätyksistä, mutta tämä ei ollut mikään päähänpistona keksitty luisteluretki.

Hän oli kuvitellut, että heidät vihittäisiin joskus kesällä, sitten, kun koulu olisi loppunut. Hän oli kuvitellut Kuusikukkulan täynnä kukkia ja köynnöksiä, puutarhaan katetun päivällisen ja Floran soittamassa harmoonia puiden katveessa, kuten Annan ja Robin kihlajaisissa.

Entä jos tulisi lumimyrsky? Kova pakkanen? Entä jos Fort Williamin hotelli olisi täynnä? Entä jos sataisi vettä, olisi märkää ja loskaista?

-Mikä minua oikein vaivaa, Betty mutisi, nousi ja taputteli korttipinon käsissään täsmällisen suoraksi. –Ottaen huomioon viime kevään…

Hän muisti, millaisia olivat olleet ne viikot, jolloin Duncanista ei kuulunut mitään, jolloin hän oli epäillyt kaikkia tunteitaan ja samalla kokenut itsensä hylätyksi. Olisiko hän silloin jaksanut paremmin, jos olisi voinut tietää, mitä tulevana jouluna tapahtuisi?

Oveen koputettiin ja Jennie kurkisti sisään.

-Illallinen on pöydässä, hän sanoi.

Onneksi pikkusisko oli yhä niin hyvällä tuulella, että huolehti ruokapöydässä keskustelusta Isoäidin kanssa. Mutta kun Peggy korjasi astiat pois ja Jennie vetäytyi huoneeseensa tekemään kotitehtäviään, Isoäiti pyysi Bettyn mukanaan kirjastoon.

-Kas niin, kultaseni, hän sanoi ja meni pienelle seinäkaapille. Siellä oli aina pullo sherryä ja kaksi kristallilasia. Isoäiti ei ollut koskaan aiemmin tarjonnut Bettylle sherryä, joten tämä arvasi, että jotakin vakavaa oli tulossa. –Otahan tästä.

Betty maistoi varovasti lasin reunalta ja käpertyi sohvalle vastapäätä Charlie-prinssin kuvaa. Isoäiti oli tänään vaihtanut maljakkoon taas uudet valkoiset ruusut.

-Minun tulee ikävä näitä iltahetkiä, Betty sanoi. –Duncan tosin lupasi ostaa minulle painokuvan Charlie-prinssistä, jos se auttaa minua kotiutumaan Lady Stairs –kujalle.

Isoäiti nauroi hyrisevää nauruaan.

-Sinä taidat olla huolissasi, hän sitten sanoi niin yhtäkkiä, että Betty melkein läikytti lasistaan.

-Minä? hän toisti typerästi.

-Niin, sinä. Olet istunut koko illan huoneessasi, ja ruokapöydässä puhuit tuskin mitään.

-Kirjoitin hääkutsut.

-Tiedän, mutta ei sen pitäisi tehdä sinusta noin vakavaa.

-Eikö avioliitto ole vakava asia? Betty yritti tavoitella naurua ääneensä.

Isoäiti katseli hetken prinssin muotokuvaa. Sitten hän kääntyi Bettyyn päin, ja hänen silmänsä olivat hyvin hellät.

-Sinä varmaankin tiedät, miten rakas olet minulle, Ylämaan tyttöni, hän sanoi.

-Niin tekin minulle, Isoäiti!

-Älä sitten valehtele vanhalle ihmiselle. Oletko sinä huolissasi jostakin? Eihän sinua kaduta?

-Minä rakastan Duncania, Betty sanoi hiljaa, ja hänen sydämessään läikähti paljon suurempi lämpö kuin minkä sherrylasillinen olisi koskaan voinut aiheuttaa. –Mutta kyllä… minua pelottaa.

-Mitä sinä pelkäät? Jännitätkö häitä?

-Oh, minä pelkään kaikkea! Betty laski lasinsa pöydälle. Äkkiä tuntui niin hyvältä saada purkaa kaikki. –Minä pelkään, että häissä jokin asia unohtuu tai menee pieleen, kun ne järjestetään näin kiireellä… Minä pelkään, että ikävöin Lady Stairs –kujalla aivan hirveästi tänne… Minä sanoin Duncanille, ettemme tarvitse palvelijatarta, mutta en minä osaa hoitaa taloutta! Minä pelkään — sitä, ettei minusta ole vaimoksi…

Betty veti polvensa koukkuun sohvalla ja hautasi kasvot syliinsä. Hän olisi tahtonut sanoa tämän kaiken äidille kotona käydessään, mutta siihen ei ollut tilaisuutta. Talo oli ollut täynnä väkeä koko ajan, lyhyt yhteinen hetki oli kulunut hääpuvun sovittamiseen, ja koko vierailu oli Johnin tempauksen vuoksi kutistunut paljon lyhyemmäksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Kuului helman kahahdus, kun Isoäiti nousi ja siirtyi omasta tuolistaan samalle sohvalle Bettyn kanssa. Sitten hänen silkinhieno, ryppyinen kätensä silitti Bettyn hiuksia.

-Kultaseni, olen odottanut ja toivonut, että haluaisit puhua kanssani, hän sanoi hiljaa. –Olen vanha ihminen, ja minulla on vanhanaikaisia mielipiteitä — mutta on asioita, jotka eivät muutu.

Seuraavien tuntien aikana Bettystä tuntui, kuin Isoäiti olisi nostanut hänen sydämeltään pois kiven toisensa jälkeen. He kuulivat Jennien menevän kylpyhuoneeseen, tulevan pois ja sulkevan huoneensa oven; he kuulivat Peggyn sammuttavan valot salista; he kuulivat ulkoa palovahdin askeleet. Mutta yhä vain he puhuivat.

Lopulta kirjastossa oli hiljaista. Betty pyöritti tyhjää lasia käsissään ja tunsi olonsa keveäksi kuin olisi leijunut pilvellä. Miten typeristä asioista saattoi kasvattaa itselleen taakan, kun niitä ei jakanut jonkun kanssa! Miksi hän ei ollut vaikka kirjoittanut Rosielle? Tai ei — ehkä hän oli tarvinnut juuri Isoäidin elämänkokemusta.

-Mitä taloudenhoitoon tulee, niin kun minä menin naimisiin Donaldin kanssa, tämä talo oli vielä täynnä palveluskuntaa, Isoäiti sanoi. Vaikka kello oli paljon ja hän kävi yleensä varhain levolle, ei hän näyttänyt nyt lainkaan väsyneeltä. –Sitä minä vasta pelkäsinkin… Ajattelin, etten pysty olemaan emäntä, en hankkimaan palvelusväen kunnioitusta enkä pitämään tätä taloa siinä kunnossa kuin pitäisi.

Betty tirskahti.

-Niin, kai minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että vain Duncan saa tietää, ellen osaa laittaa ruokaa tai siivota! Mutta murehdin silti vähän. Olen asunut aina kotona tai täysihoidossa, en minä tiedä mistä hankitaan mitäkin ja kuinka hyvä emäntä toimii…

-En epäile ollenkaan ettet osaisi hoitaa taloutta, sillä sinulla on hyvä äiti, Isoäiti sanoi melkein nuhdellen. –Mutta tiedätkö sinä, mitä minä tein?

-Kertokaa, Isoäiti!

-Minä ostin paksun tyhjän vihon ja sulkeuduin sen ja oman äitini kanssa kotini arkihuoneeseen. Ja kun me tulimme ulos, äiti oli kirjoittanut minulle muistiin kaiken, mitä piti tietää: ketä pesijätärtä hän käytti, milloin torilta kannatti ostaa mitäkin, mistä liikkeestä tuotiin juhliin kukat ja viinit, miten palvelusväen vapaapäivät järjestettiin, mistä voisin tilata huokeat mutta laadukkaat kaulukset Donaldille… Älä naura, lapsi!

Bettyn huojennus ja väsymys saivat hänet tyrskimään kuin pikkutyttö.

-Anteeksi, hän melkein nyyhkytti ja pyyhki silmiään. –Tuo kuulostaa vain niin juhlalliselta!<

-Sitä meidän yhteiskuntaluokkamme elämä oli vielä kuusikymmentä vuotta sitten, Isoäiti sanoi silmät tuikkien. –Onneksi monissa asioissa on järkevöidytty… No, mutta siitä vihosta minun piti puhua. Katsos, se oli yksi parhaita lahjoja, joita koskaan äidiltäni sain. Ja siksi tahdoin tehdä sinulle tämän.

Isoäiti nousi, tassutteli takan luo ja otti sen reunukselta pienen mustakantisen vihon.

-Ei mutta Isoäiti, sanoi Betty, eikä hän nauranut enää.

-Tässä on varmaankin paljon turhaa, Isoäiti sanoi vihkoa ojentaessaan. –Mutta ehkä tämä joskus auttaa sinut pulasta. Katsos, kultaseni, Duncanin tuntien hän ei aina ole vähävarainen nuori kauppias. Mutta toisaalta hän on varmasti sitä vielä jonkin aikaa. Et voi tietää, mikä sinua elämässä odottaa.

Betty selasi vihkoa. Sen jokainen sivu oli numeroitu ja täynnä Isoäidin siistillä käsialalla kirjoitettua tekstiä. ”Vaatehuolto”, luki erään sivun yläreunassa. Sitten seurasi kuvaus Edinburghin parhaista pesuloista ja silitysliikkeistä. ”Astiat”, luki toisella sivulla, ja sinne Isoäiti oli kirjoittanut omalta äidiltään saamiaan neuvoja siihen, miten lautaset pestiin ilman että ne kuluivat, ja miten kermakannun murtunut nokka kiinnitettiin paikalleen lujasti ja huomaamattomasti.

”Sairaudet”, luki kolmannella sivulla, ja siellä kerrottiin kotikonsteista kylmänvihoja, nikotusta ja mahanpuruja vastaan. ”Lapset”, oli eräs otsikko, ja Betty tajusi lukevansa, miten herne saatiin lapsen nenästä ja miten kapalo taiteltiin lapselle mukavimmin. ”Palvelusväki”, oli seuraava otsikko, ja siinä selvitettiin, mikä oli kohtuullinen palkka sisäkölle ja mikä keittäjättärelle — ja kuinka ne vapaapäivät oli paras järjestää.

-Isoäiti, milloin… hän sanoi ja nosti katseensa vihosta.

Isoäidin nauru hyrisi jälleen.

-Minulla on pitkät päivät aikaa, kun te olette Jennien kanssa poissa, hän sanoi. –Peggy on auttanut minua hieman, itse en enää juuri liiku kaupungilla enkä ole selvillä kaikesta… Ajattelin nimittäin, että et ole sitä laatua, joka soittaa itkien äidilleen kysyäkseen lihamurekkeen valmistusohjetta — joten on hyvä, että sellainen löytyy huomaamattomasti keittiön hyllystä. Sivu kaksikymmentä, se on sukuni ikivanha resepti. Kerrotaan sitä tarjotun Charlie-prinssillekin.

Betty etsi murekkeen ohjeen. Sitten hän sulki vihon ja painoi sen lujasti rintaansa vasten.

-Isoäiti, hän sanoi hiljaa, -me saamme varmaankin paljon kauniita häälahjoja – mutta mikään niistä ei voi olla yhtä kaunis kuin tämä!

-Olen iloinen, että olet sitä mieltä, Isoäiti sanoi hiljaa. –Mietin, kirjoittaisinko samanlaisen vihon Rosielle, mutta päätin, etten tee sitä. Hänhän asettuu kotikaupunkiinsa, Aberdeeniin, enkä minä tiedä asioita siellä — ja hänellä on äitinsä lähellään, melkein naapurissa, mikäli olen oikein käsittänyt. Mutta sinä, Ylämaan tyttöni, jäät tänne vieraaseen maailmaan, joka on minulle tuttu.

-Ei se niin vieras ole minullekaan, Betty sanoi ja nousi suutelemaan Isoäitiä. –Ei mikään paikka, jossa on rakkaita ihmisiä, voi olla vieras!