tiistai 10. helmikuuta 2009

3. Suosion varjopuoli

Syyskuun viimeisenä iltana virtasi professori Haigin tilavaan asuntoon loppumattomalta tuntuva joukko vieraita. Suureen saliin oli valmistettu katsomo ja esiintymiskoroke, ja ruokasalissa naisyhdistyksen jäsenet viimeistelivät kiireellä valtavaa illallispöytää.

Duncan, Betty, Isoäiti ja Jennie, jolle Isoäiti oli tahtonut ostaa illalliskortin, saapuivat paikalle hyvissä ajoin. Duncanin mukaan Chrissy oli vielä jäänyt irrottelemaan uusia ranskalaisia papiljottejaan hiuksistaan, joten ”Alan-parka ehtii hyvinkin lukea päivän lehdet häntä odottaessaan”. Isoäiti näytti hieman paheksuvalta; hänestä ei miehen ollut sopivaa puhua julkisesti papiljoteista, ei ainakaan ranskalaisista.

Tervehdittyään professoria ja tämän rouvaa Betty jäi tuijottamaan surkeana esiintymiskoroketta.

-Toivoin että se olisi ollut korkeampi, hän mutisi Duncanille. –Tunnen itseni niin toivottoman pieneksi.

-Pieni ja sievähän sinä oletkin, Duncan nauroi.

Betty irvisti.

-Enkö ole kertonut sinulle, mitä tapahtui kun lausuin raittiusyhdistyksen juhlassa? Ohjelman jälkeen muuan rouva tuli luokseni ja sanoi: ”Se oli oikein herttaista, kultaseni. Sanohan, millä luokalla olet koulussa?”

Duncan räjähti nauruun, saapunut yleisö kääntyi katsomaan häntä ja Isoäiti rypisti kulmiaan.

-Ei pidä herättää huomiota, hän sanoi lempeän nuhtelevasti.

Betty hymyili.

-Onko se pahinta mitä ihminen voi tehdä? hän kysyi kujeillen.

-Rakkaani, älä ole nenäkäs. Hyvää iltaa, rouva Wood!

Rouva Wood tervehdi Isoäitiä ystävällisesti, mutta Bettylle, Jennielle ja Duncanille hän vain nyökkäsi.-Mitä tuo merkitsi? Duncan kysyi.

-Hän muistaa vielä kahvin, jonka kumosin hänen ylleen, Betty sanoi rauhallisesti, -ja Emma on kiillottanut kilpeäni. Varjelkoon, tuleeko tänne noin kauheasti ihmisiä!

-Ajattele isättömiä perheitä, Duncan kuiskasi ja puristi Bettyn kättä. Tyttö tunsi punastuvansa. Ei enää vuottakaan…

-Oletko sinä valmis? kuului samassa Madeleinen ääni Bettyn vierestä. –Professori puhuu ensin, ja sitten sinä lausut.

Bettyn vatsanpohjaa kouraisi. Niin, hänen piti lausua, lausua kaikkien näiden arvostelevien, ylhäisten ihmisten edessä. Mutta olihan hän lausunut yliopistollakin — ja tämä oli hyväntekeväisyyttä.

Professori Haig piti lyhyen, nasevan tervetuliaispuheen, ja sitten Betty astui korokkeelle. Hän puristi yhteen vapisevat kätensä, katsoi Duncaniin ja aloitti.

Neljännestunnin kuluttua yleisö taputti raivokkaasti käsiään, ja Betty romahti paikalleen punottavana ja helpottuneena.

-Menikö se miten? hän kuiskasi Jennielle erään laulajattaren esityksen aikana.

-Loistavasti, sisar vastasi.

Kun ohjelma oli lopussa ja Madeleinen ”hattu” oli tullut lähes täyteen, oli illallisen vuoro. Paikkoja ei ollut merkitty etukäteen, sillä illalliskortteja oli myyty vielä ovelta. Äkkiä Betty tajusi, että Duncanin lisäksi kolme muutakin nuorta miestä tarjosi hänelle käsivarttaan ja ilmoitti ihastuneensa hänen lausuntaansa.

-Mutta hyvänen aika, Betty änkytti ja koetti pitää huumorintajunsa kurissa.

-Teidän täytyy tulla daamikseni, sanoi yksi näistä kolmesta. –Ette voi olla niin julma, että kieltäydytte!

-Luen aina kaikki kertomuksenne, neiti Stewart, sanoi toinen. –Tahtoisin niin mielelläni illastaa kanssanne.

-Olen kuullut teistä paljon, mutta en ymmärtänyt miten viehättävä olette, sanoi kolmas.

Betty ei voinut olla nauramatta. Tämähän oli koomillista!

-Kiitos ystävällisistä sanoistanne, hän aloitti, -mutta… Tyttö aikoi vetää kädestään pitsihansikkaansa, niin että paljastuva kihlasormus valaisisi hänen ihailijoilleen asiain tilaa, kun tajusikin, että Duncan ja Jennie katosivat juuri Isoäidin kanssa juhlasaliin.

-Mitä nyt, neiti Stewart? kysyi yksi nuorista miehistä.

-Oh, ei mitään. Betty rypisti kulmiaan. Tahtoiko Duncan välttämättä, että hänen oli illastettava näiden kolmen kanssa, vai oliko tämä loukkaantunut? –Hyvä on, tyttö kääntyi sen nuorukaisen puoleen, joka oli ilmoittanut lukevansa kaikki hänen kertomuksensa, -ehkä olette ystävällinen ja saatatte minut pöytään.

Illallisen jälkeen alkoi tanssi, ja Betty etsi Duncanin käsiinsä.

-Mikä sinua vaivaa? hän tiukkasi. –Ei ollut kovin ritarillista jättää minua niiden hurmureiden armoille!

-Hurmureiden tosiaan. Duncanin ilmeestä näki, että hän murjotti. –Hyvinpä sinä näytit heidän seurassaan viihtyvän.

Betty purskahti nauruun.

-Oletko sinä mustasukkainen? hän kiusoitteli. –Ei kai meidän kihlauksemme merkitse sitä, että minun on oltava mahdollisimman tyly jokaiselle miehelle joka minua puhuttelee!

-Ei sinun myöskään olisi tarvinnut katsoa heitä niin.

-Miten ”niin”?

-Niin – niin kuin sinä katsoit minuun silloin kun minä sinuun rakastuin!

-Ja muistatko milloin se oli? Betty kysyi yhä hymyillen. –Kertomasi mukaan Chrissyn syntymäpäiväkutsuilla, jolloin ujostelin sinua kauheasti. Myönnän, että näytin äsken samalta kuin silloin – säikähtäneeltä maalaistytöltä, jolle kaupunkilaispoika osoittaa huomiota!

Duncan murahti jotakin ja tuijotti ulos salin ikkunasta.

-Hyvä on, murjota sitten. Betty tunsi harmistuvansa. –Pilasit iltani täydellisesti, jos se sattuu sinua kiinnostamaan. Hän marssi Isoäidin luo, joka istui sohvassa muutamien muiden vanhojen rouvien kanssa.

-No, kultaseni. Tuliko Duncan järkiinsä? Isoäiti kysyi matalasti – kuiskaamaan hän ei hyvän kasvatuksen saaneena seurassa alentunut. –Hän käyttäytyi oikein tyhmästi, kun ei saattanut sinua pöytään.

-Hän on – on – kovakalloisin mies, jonka olen tavannut Ylämaan ulkopuolella, mutisi Betty, joka tunsi kurkkuaan alkavan kuristaa. –Missä Jennie on? Minä tahdon kotiin.

-Hän on tanssimassa. Anna tytön pitää hauskaa, hän käy niin harvoin ulkona – minä tulen kanssasi ja annan Jennielle rahaa ajuriin.

-Ei, enhän minä voi vaatia sitä. Eihän tästä ole pitkä matka kotiin.

-Et kai tarkoita että lähtisit kadulle yksin tähän aikaan illasta? Isoäiti näytti yhtä järkyttyneeltä kuin jos Betty olisi esittänyt seisomista käsillään keskellä Charlotte Squarea. –Rouva Haig järjestää jonkun saattamaan sinua.

-Äsh, enhän minä enää ole lapsi, Betty tiuskaisi hermostuneena, kääntyi kannoillaan ja meni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti