tiistai 17. helmikuuta 2009

9. Ei mitään!

Junamatka oli ikävä, sillä kukaan ei ollut puhetuulella. John hieroi hansikkaita käsissään, Lillian tuijotti ulos ikkunasta ja Betty selaili hajamielisenä mukaan ottamaansa romaania. Ilmakin oli harmaa ja tihkusateinen. Duncan ei ollut soittanut ennen heidän lähtöään, joten ainakaan vielä asia ei ollut selvinnyt, eikä se suinkaan virkistänyt matkalaisia.

Oli jo ilta, kun juna pysähtyi Glasgow’ssa asemalle. John laskeutui vaunusta ensin, otti vastaan Bettyn laukun ja auttoi sitten maahan sisarensa ja Lillianin. Samassa heidän ympärillään oli joukko miehiä kameroineen ja lehtiöineen.

-John Stewart, niinhän? eräs heistä huudahti. –Mitä tahtoisitte sanoa…

-Hän ei tahdo sanoa mitään, ettekö te näe, Betty tiuskaisi miehelle itsekin ihmetellen rohkeuttaan. –Antakaa meidän mennä!

-Pidätte itseänne syyttömänä, niinkö? eräs reportteri jatkoi sinnikkäästi. –Miksi sitten…

-Minun on pyydettävä teitä poistumaan, kuului samassa voimakas ääni, ja joku tunkeutui toimittajajoukon läpi. Se oli Jamie, joka siistissä päällystakissaan ja tyylikkäässä hatussaan teki selvästi vaikutuksen uutisnälkäisiin reporttereihin. –Herra Stewart ei halua antaa nyt mitään kommentteja. Hän otti Bettyn laukun. –Tulkaahan, mennään. Ettekö te usko, ei kommentteja eikä valokuvia! Eräs toimittaja oli kohottanut kameransa, mutta Jamie ehti siepata hatun päästään ja asettaa sen linssin eteen niin, että kuva meni pilalle. Sitten hän raivasi tiensä asemalaiturin yli.

-Eikö tuo tyttö ollut se kirjailijatar – Beatrice Stewart? kuului joku toimittajista sanovat heidän takanaan.

-Älä käänny, Jamie sanoi nopeasti ja nosti kätensä Bettyn harteille. –Jos he saavat kuvasi tässä tilanteessa, olet hukassa. Nopeasti sisään nyt.

Samassa asemalaiturille astui autonkuljettajan univormuun pukeutunut mies.

-Päivää, Masterton, Lillian sanoi hiljaa ja nöyrästi.

-Päivää, neiti. Masterton teki kunniaa, mutta hänen kasvonsa olivat murheelliset. –Herra Constable lähetti minut teitä vastaan. Pyydän, kiirehtikää, toimittajia on aseman etupuolellakin.

Lillian puristi Johnin kättä, nyökkäsi muille ja kiiruhti sitten pää painuksissa Mastertonin perässä sisään asemalle.

-Tyttö raukka, Jamie mutisi. –Vanhemmat olisivat edes voineet itse… No, tulkaahan. Jätin vuokra-auton odottamaan kadunkulman päähän, nuo nälkäsudet eivät kohta saa meitä kiinni.

Vasta kun he istuivat turvallisesti vuokra-auton takaistuimella, Jamie kääntyi Johnin puoleen.

-Idiootti, hän sanoi veljelleen. –Ja sinua minä olen pitänyt Davyä järkevämpänä! Mitä kuvittelet Floran eilen ajatelleen, kun Davy säntäsi kotiin kesken iltapäivän kysymään, oletko sinä siellä – tyttö raukka soitti toimistooni vuorenvarmana siitä, että olet jäänyt auton alle tai hypännyt sillalta! Ja miten luulet minun taikovan sinut syyttömäksi typerien tempaustesi jälkeen!

-Minä – minä menetin hermoni, John mutisi. –Herra Constablen puheet… Ja hän aikoi hakea poliisin!

Jamie näytti siltä kuin olisi tahtonut ravistella veljeään tämän kunnioitettavista 21 ikävuodesta huolimatta.

-Olisit antanut hakea! Siinähän olisi ollut vierasmies kuulemassa, mikäli Will-enoa ja Davyä olisi pidetty jääveinä todistajina kunnianloukkausjutussa – sillä sellaisen minä mielelläni nostaisin Constablen pään menoksi! Miksi et soittanut toimistooni? Olisin ollut paikalla viidessä minuutissa, ja saanen sanoa, että minulla on jo melkoinen maine Glasgow’n lakimiespiireissä!

Nyt Jamie ei enää voinut hillitä itseään vaan tukisti Johnin hatun alta pilkistäviä niskahiuksia.

–Esiintyä nyt kuin mikäkin – elokuvatähti! Typerys! On ihme, jos saat tämän jälkeen enää edes kävellä Constablen talon ohi – ja Lillian-neidille voit kyllä jättää hyvästit! Vaikka selviäisitkin kavallussyytteestä, joudut hankaluuksiin sen vuoksi, että raahasit hänet mukaasi – Constablen ukko ei takuulla tahdo naittaa tytärtään sinulle, joten joudut luultavasti maksamaan melkoiset korvaukset…

Betty ei puuttunut vanhimman veljensä sanatulvaan. Hän tiesi, että Jamie motkotti vain siksi, että oli ollut suunniltaan huolesta. Kerran Betty oli kuullut hänen olevan todella vihainen, silloin, kun isä oli ajanut hänet ja Floran ulos Kuusikukkulalta, ja silloin Jamien ääni oli ollut toinen, kova ja teräksinen. Silloin hän ei myöskään puhunut näin paljon. Johnkin istui hiljaa ja nöyränä ja näkyi räpyttelevän silmiään. Jamie vaikeni, tuijotti hetken auton ikkunasta ulos ja hengitti kiivaasti. Sitten hän taputti äkkiä pikkuveljen käsivartta.

-No, älä nyt sentään ala vetistellä, iso mies, hän sanoi. –Kyllä minä junailen sinut tästä ulos – kuten sanoin, maineeni on jo melkoinen… Kas niin, olemme perillä. Hän kumartui ojentamaan kuljettajalle maksun.

He nousivat portaita suuren kivitalon neljänteen kerrokseen ja Jamie avasi oven. Jamien ja Floran asuntoon kuului olohuone, kaksi makuuhuonetta ja keittiö – se oli vaatimaton, sillä vaikka lakimies tienasikin kohtalaisesti, olivat asunnot Glasgow’ssa kalliita ja Jamie joutui maksamaan vuokraa myös toimistostaan, jonka piti sijaita hyvässä kaupunginosassa asiakkaiden houkuttelemiseksi. Flora oli kuitenkin saanut asunnon oikein kodikkaaksi, ja Betty tunsi rauhoittuvansa kummasti nähdessään ruusutapetit ja iloisen väriset matot.

Flora riensi heti eteiseen kuullessaan oven käyvän.

-No siinä te olette, hän huudahti ja ravisteli Johnia, mutta paljon lempeämmin kuin mitä Jamie olisi tehnyt. –Tuhma poika, olin suunniltani huolesta!

-Anteeksi, John mutisi.

-Rakas ystävä. Flora syleili häntä kuin omaa veljeään. –Kun seuraavan kerran karkaat, ole hyvä ja ilmoita etukäteen!

John hymyili vaisusti ja alkoi riisuutua, kun Betty ja Flora tervehtivät. Sitten David tuli paitahihasillaan olohuoneesta ja jäi nojaamaan ovipieleen.

-Loistavaa, velipoika, hän sanoi ironisesti. –Miksi kävisin elävissä kuvissa tai lukisin salapoliisiromaaneja, kun sinä järjestät jännitystä aivan tarpeeksi arkielämään! Mihin olet pannut Lillianin?

-Masterton oli häntä vastassa, John vastasi, ja Davy vihelsi.

-Masterton yksin? Tyttö parka, häntä tässä taitaa tuomioistuin kohdata. No terve, sisko. Mitä kotiin kuuluu?

-Olosuhteisiin nähden hyvää, Betty myönsi. –Onko Duncan jo tullut?

-Hän soitti iltapäivällä ja sanoi istuvansa Constablen toimistossa tilikirjoja lukemassa niin myöhään kuin mahdollista, Flora sanoi.

-Constablen? Betty huudahti. –Miten hän on sinne päässyt?

-Hän sanoi tuntevansa jonkun sieltä ja tämä oli hommannut hänet sisään, Jamie sanoi rauhallisesti. –Tulkaa nyt peremmälle. Ovatko lapset nukkumassa?

-Ovat, ajattelin että on parempi etteivät he kuule, Flora sanoi. –Meggie lörpöttelee vielä asioista leikkitovereilleen, ja Geordie olisi vain tiellä. Istukaa, illallinen on kohta valmis.

-Minä tulen auttamaan, Betty sanoi nopeasti ja meni Floran mukana keittiöön. –Voi Flora, se oli kamalaa – asemalla oli lauma toimittajia!

-He ovat soitelleet tännekin, Flora sanoi kurkistaessaan perunakattilaan. –Mutta minä olen sanonut, että heillä on väärä numero… Onneksi he eivät vielä tiedä osoitetta! En tahtoisi olohuoneeni ikkunaa huomiseen aamulehteen. Ole kultainen ja kata pöytä. Kas, Davy, sinä voit pilkkoa vihannekset.

Davy, oli tullut sisään ja sitaisi nyt pyyhkeen vyötäisilleen.

-Sinä? Betty sanoi hämmästyneenä.

-Veljestäsi tulee taitava kokki, kunhan vielä vähän opetan häntä, Flora hymyili, ja Davy virnisti iloisesti vastaan.

-Täytyyhän minun jotenkin maksaa asunnosta, hän sanoi huolettomasti ja alkoi pilkkoa vihanneksia näppärästi kuin olisi tehnyt sitä kaiket päivät, eikä suinkaan istunut Will-enon firman konttorissa. –Floralla on meistä muutenkin riesaa.

-No, harvoin teitä sentään kavalluksesta syytetään, Flora sanoi nauraen. –Ja kun olen päivät pitkät kahden Megin ja Georgen kanssa, on mukavaa istua illalla aikuisten ihmisten seurassa.

-Kerro nyt kuulumiset, David sanoi Bettylle. –Miten Edinburghissa voidaan?

-Oikein hyvin, Isoäiti on vain onneton naimisiinmenoni vuoksi, Betty sanoi hymyillen. –Ja Miriam-tyttönen myös! Vaikka olenkin vakuuttanut, että pidän hänelle edelleen tunteja.

-Miten Miriam voi? David kysyi ja kumartui äkkiä poimimaan ylös muutaman pudottamansa porkkanansiivun.

-Hän käy viikoittain voimistelulaitoksella harjoittamassa lihaksiaan, Betty rupatteli. –Ja sieltä hän on saanut lainaan telineen, jonka avulla voi kävellä hiukan. Hän on niin onnellinen siitä! Tohtori Burnett on ihmeissään ja sanoo, ettei ole aiemmin ymmärtänyt miten suuri mahti tahdonvoima on parantumisessa. Mutta lopulliseen toipumiseen tarvittaisiin suuri leikkaus Lontoossa, ja minusta tuntuu, että se pelottaa Somervillejä.

-Raukkamaista, David puuskahti. –Eikö kaikkea pitäisi kuitenkin kokeilla Miriamin hyväksi! Hänen niskansa oli äkkiä vaaleanpunainen valkoisen paidankauluksen yläpuolella, ja Betty, joka oli avannut suunsa sanoakseen jotakin, napsautti sen kiinni. Sitten hän vilkaisi Floraan, joka iski silmää.

-Niin, Miriamin hyväksi, Betty sitten sanoi puoleksi itsekseen. Hänen sieluaan oli kuluneen vuorokauden aikana höykytetty niin monin tavoin, että tämä äkkinäinen varmuus Davidin kiinnostuksesta Miriamiin tuntui vievän kaikki voimat hänen jäsenistään. Tyttö putosi istumaan pöydän vieressä olevalle tuolilla sylissään pino lautasliinoja.

-Voitko sinä huonosti? Flora kysyi. –Mene pois, sinun pitää nyt levätä, tällaisten järkytysten jälkeen. Kyllä me selviämme kahden. Lempeällä väkivallalla hän talutti Bettyn ulos keittiöstä, ja tämä jäi hetkeksi nojaamaan keittiön ja olohuoneen välisen välikön seinään.

David piti Miriamista! Eikö hän ollut sitä ennen huomannut, jo silloin, kun Davy oli käymässä Edinburghissa? Mutta voi, Betty tunsi silmiensä kostuvan, he olivat niin kauhean nuoria, Miriam oli viidentoista ja Davy yhdeksäntoista. Ja Miriam oli rampa, sitä tosiasiaa ei voitu muuttaa.

-Ehkä hän unohtaa, Betty mutisi itsekseen Davyä ajatellen. –Hän löytää terveen ja iloisen tytön – ei hänen toki ole vielä aika alkaa vakiintua.

Samassa ovikello soi ja sitten eteisestä kuului Duncanin ääni. Hyvänolontunne hulvahti Bettyn yli. Oli kuin pelkkä Duncanin äänikin olisi karkottanut pois kaikki peikot, lehtikuvaajat ja selkäsairaudet, kuin ei mitään pahaa ja vaarallista voisi olla siellä, missä Duncan oli. Hän kiiruhti olohuoneeseen.

Duncan astui sisään pörröpäisenä ja verestävin silmin, mutta Bettyn nähdessään hänen väsyneille kasvoilleen kohosi ilahtunut hymy.

-Kultaseni, hän mutisi ja tuli suutelemaan morsiantaan. –Sinua minä nyt tarvitsenkin!

-Eikö mitään? Betty kysyi välittämättä virnistyksestä, jonka Jamie ja John vaihtoivat. –Näytät niin väsyneeltä!

-Minä olen väsynyt, en ole nukkunut puoleentoista vuorokauteen, Duncan sanoi rauhallisesti. –Eikä tilikirjojen lukeminen ole ihmisen silmille sopivaa työtä! Ei, vielä en ole löytänyt mitään, mutta se ei merkitse sitä, etteikö mitään voisi löytyä – sellainen rahasumma ei häviä itsestään.

John päästi pienen äännähdyksen.

-Älä murehdi, Duncan sanoi ja hieroi otsaansa kuin lapsi. –Kyllä kaikki järjestyy… Olisiko talossa mitään päänsärkypulveria? Ottaisin sellaisen ja menisin nukkumaan, suonette anteeksi.

-Ensin syödään, sanoi kynnykselle ilmestynyt Flora. –Oletko saanut lounasta?

-Freddy haki minulle katukojusta voileivän iltapäivällä, Duncan tunnusti. –Myönnän, ettei se ihan vienyt nälkääni. Päivää, Davy!

-Terve. David oli riisunut pyyheliinan vyötäisiltään ja puki ylleen sohvalle heittämänsä takin. –Eikö mitään?

Sitä samaa toisteltiin illallispöydässä. Ei mitään – mutta jotakin täytyi olla, jotakin täytyi löytyä! Ellei jommastakummasta liikkeestä, niin sitten pankista.

-Osaatko sinä epäillä ketään? Duncan kysyi Johnilta. –Olethan sentään ollut tekemisissä Constablen yhtiön kanssa.

John epäröi.

-Minä en aio syyttää ketään varkaaksi, hän aloitti, -mutta tiedän että Constablen pääkirjanpitäjä ei pidä minusta. Silloin, kun vielä olin puotipoika ja juoksutin joskus papereita Constablen toimistoon, hän piikitteli minua kaiken aikaa. En tiedä, miksi – ehkä vain siksi, että olin häntä alempi…

-Sivistymätön ihminen ei ole välttämättä epärehellinen ihminen, Duncan sanoi. –Mutta käynpä huomenna tilikirjat vielä kerran läpi… Kiitos, jätän jälkiruoan väliin. Jos saisin oikaista itseni nyt makuuasentoon, se olisi kaikkein parasta.

-Olen sijannut sinulle telttavuoteen Davyn ja Johnin huoneeseen, Flora sanoi. –Se on eteisen toisella puolella, vasemmanpuoleinen ovi. Kylpyhuone on keskimmäisen oven takana.

-Kiitos, pelkkä vuode riittää, Duncan sanoi, nousi ja meni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti