sunnuntai 8. helmikuuta 2009

1. Jälleennäkemisiä

-Voi, tulkaa nyt katsomaan!

Mamie Anderson oli polvillaan kirjoituspöydällä ja kurkisteli ulos.

-Mitä se on? kysyi Fiona MacNeil, joka kääri vastapestyä tukkaansa paperirullien ympäri. Paperirullat olivat ankarasti kiellettyjä Edinburghin Naisopistossa, mutta tähän asti Fiona oli onnistunut kätkemään ne muiden kuin huonetoveriensa silmiltä niin, että opettajakunta luuli hänen tukkaansa luonnonkiharaksi.

-Neiti Stewartin sulhanen on häntä hakemassa!

Hetkessä Fiona ja huoneen kolmas asukas, pikkuinen juniori, kiiruhtivat ikkunaan. Se oli korkea ja kapea, kuten kaikki Naisopiston ikkunat, ja tytöt olivat kolauttaa päänsä yhteen tirkistellessään yhtä aikaa ulos – eikä asiaa helpottanut se, että paperirullat paisuttivat Fionan pään kaksinkertaiseksi.

-Onko hän punatukkainen? pikku juniori kysyi pettyneenä nähdessään, miten nuoren miehen tumman kuparin värinen tukka säkenöi syysauringossa hänen kohottaessaan hattuaan.

-Sinäpä et tiedäkään, Mamie sanoi. –Hän on ollut rakastunut neiti Stewartiin hirveän kauan, siitä alkaen kun neiti oli koulussa täällä, mutta neiti antoi hänelle rukkaset, ja sitten hän lähti Amerikkaan, ja neiti meni toisen kanssa kihloihin, mutta sitten purki kihlauksen, ja kun hän oli hirveän sairas Amerikassa, niin neiti näki sen unessa, ja hänet löydettiin ja hän parani ja nyt he ovat kihloissa, ja se on niin kaunista!

Tämän lievimmin sanottuna sekavan esityksen jälkeen pikku juniori vasta ymmärsi, miten romanttista se todella oli.

-He menevät naimisiin ensi kesänä, Fiona jatkoi. –Ja sitten neiti kirjoittaa lisää kirjoja.

Betty Stewart ei lainkaan tiennyt olevansa näin suunnattoman mielenkiintoinen kulkiessaan kaupunkia kohti käsi Duncan Flemingin kainalossa. Hän oli vain vähän väsynyt – syksyn ensimmäinen kouluviikko otti aina voimille loman jälkeen – ja hyvin rakastunut ja tavattoman onnellinen. Duncan puheli mukavia, kertoi Flemingin kirjakaupassa sattuneista hauskoista välikohtauksista ja silitti välillä hänen sormiaan.

-Tiedätkö, joka aamu kun herään, kiitän Jumalaa siitä että saan herätä, hän äkkiä sanoi. –Ja siitä että sinä olet morsiameni!

Betty nauroi iloisesti.

-Luuletko, etten minä kiitä! Välillä tunnen melkein syyllisyyttä siitä että kaikki on näin hyvin.

-Ei sinun tarvitse. Meillä oli niin paljon vaivaa toisistamme, että olemme tämän onnen ansainneet.

Heillä oli vuorokauden eron jälkeen niin paljon puhumista, että he seisoivat puoli tuntia rouva Brodien talon luona Charlotte Squarella, ennen kuin Duncan suuteli Bettyä ja tyttö juoksi portaat ylös.

Jennie oli juuri kulkemassa hallin läpi toisessa kädessään puoliksi syöty omena ja toisessa anatomian oppikirja.

-Hei, medisiinari! Betty pyöräytti hänet vallattomasti ympäri niin, että pikkusiskon ranteenvahvuiset palmikot heilahtivat. –Milloin alatte poistaa umpisuolia?

-Sinä olet hassu, Jennie ilmoitti ihastuneena. Hän oli läpäissyt pääsykokeen, opiskeli nyt Punaisen Ristin sisareksi ja nautti elämästään. –Huomenna minun pitää osata kaikki jalkojen lihakset.

-Kunhan et opettele niitä minun jaloistani. Missä Isoäiti on?

-Salissa. Jennie haukkasi omenaa ja pujahti omaan huoneeseensa, jossa isosisko Annie oli asunut edellisenä talvena.

Betty riisui hattunsa ja takkinsa ja meni saliin, jossa Margaret Brodie istui virkkaamassa.

-Terveisiä koulusta! Tyttö suuteli häntä. –En muistanutkaan, että siellä on näin mukavaa.

-Kotimatkoilla varsinkin, Isoäiti sanoi silmää iskien. –Tiedätkö, mitä tästä tulee? Hän levitti pitsinauhan syliinsä.

-En.

-Pitsi sinun kapionenäliinoihisi.

-Hyvänen aika. Betty punastui. –Varjelkoon, en minä ole vielä ajatellut koko kapioita. Enkä minä osaa ommella ja nimikoida!

-Sinä opit, Isoäiti sanoi tyynesti ja jatkoi työtään. –Kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää.

-Ettekö luule, että elämässä selviää ilman merkattuja nenäliinoja ja pitsireunaisia lakanoitakin? Betty kysyi viattomana.

Isoäiti nauroi.

-Kultaseni, minä koetan vain todistella itselleni, että sinun naimisiinmenossasi on edes jotakin hyvää minulle. On niin ikävää, kun et ensi syksynä asukaan täällä.

-Mutta olenhan silti samassa kaupungissa, Betty vakuutti ja taputti Isoäidin kättä. –Minä menen katsomaan, tarvitseeko Peggy apua teepöydän kattamisessa.

Sinä iltana Duncan vei Bettyn teatteriin. Kyseessä oli hyvin romanttinen kappale, joka esitettiin sellaisella paatoksella, että Betty hytkyi pidätetystä naurusta ensimmäisestä näytöksestä alkaen.

-Sinä olet kyyninen, Duncan sanoi moittivasti, kun he väliajalla joivat teetä lämpiössä. –Mitä huvittavaa oli Sir Everardin kosinnassa?

-Jos sinä olisit kosinut minua heittäytymällä vatsallesi jalkoihini ja suutelemalla hameenhelmaani, olisin potkaissut sinua, Betty tyrski. –Missä on sinun huumorintajusi?

Duncan puristi hänen sormiaan pöydän yli.

–Nyt minä ymmärrän, miksi rakastuin sinuun, hän sanoi.

Betty hymyili tavalla, joka aina sai Duncanin sydämen lyömään hyvin nopeasti. Hän avasi suunsa sanoakseen morsiamelleen jotakin vielä romanttisempaa, kun Betty äkkiä vakavoitui.

-Varjelkoon, pitipä sattua, hän mutisi, sillä Madeleine Fraser ja Gerald Oag olivat juuri raivaamassa tietään kohti heidän pöytäänsä. –Duncan, lupaa minulle että käyttäydyt säädyllisesti!

-En tohdi luvata sellaista mitä en mahdollisesti voi pitää, Duncan vastasi tyynesti ja nousi vetämään esiin lisää tuoleja. –Hyvää iltaa!

-Bet, senkin roisto, Madeleine huudahti ehtimättä edes tervehtiä. –Missä sinä olet piileskellyt tämän viikon? Olen kolmena iltana soittanut Brodielle.

-Olen liehunut seuraelämän pyörteissä, Betty sanoi nauraen. –Onpa imartelevaa, että kaipaat minua noin, Mally.

-Naisyhdistys sinua kaipaa. Järjestämme illanvieton isättömien perheiden hyväksi, Madeleine jatkoi ja istuutui. –Sinun pitää tulla sinne lausumaan, ja Duncan ostaa illalliskortin ja mielellään ottaa niitä kirjakauppaan myyntiin – yhdistys maksaa sinun korttisi palkkioksi esiintymisestä.

-Älä touhua niin hirveästi, Jerry sanoi ja vilkaisi ympärilleen. –Ihmiset alkavat katsoa.

-Siksihän heillä on silmät. Lupaathan tulla, Bet? Neiti Macquaire ehdotti, että lausuisit jotakin Stevensonin Lapsen runotarhasta, se saisi yleisön liikuttumaan ja lahjoittamaan suurempia summia.

-Missä tämä illanvietto pidetään? kysyi Duncan, joka kieltämättä oli vahingoniloisen huvittunut tavasta, jolla Madeleine käsitteli Jerryä.

-Professori Haigin suuressa salissa – siksihän Jerrykin suostuu ostamaan illalliskortin, Madeleine kiusoitteli. –Nytkö kello jo soi? No, sinä tulet, Bet – tämän kuun viimeisenä päivänä kello kahdeksan illalla?

-Mielelläni, Betty sanoi nauraen ja työnsi kätensä Madeleinen kainaloon. Jerry ja Duncan jäivät kulkemaan vierekkäin.

-Olet onnenpoika, Fleming, Jerry sanoi matalasti.

-Sen saa mitä ansaitsee, Duncan täräytti. –Eihän Mallyssäkään mitään vikaa ole.

-Ei – mutta hän ei ole Bet. He olivat katsomon ovella, ja Jerry ja Madeleine, joiden paikat olivat parvella, nousivat raput ylös.

Syyskuinen sade vihmoi katuja, kun näytös loppui, ja Duncan otti ajurin.

-Uskotko, että muutaman vuoden kuluttua on aivan yleistä tilata ajurin sijasta auto, hän sanoi, kun he istuivat vaunun hyvinharjatuilla plyysi-istuimilla.

-Se kuulostaa kauhean kolkolta. Olen ajanut autossa muutaman kerran ja se on ollut toki mukavaa. Mutta silti en tahtoisi minkään muuttuvan – en omassa elämässäni enkä yhteiskunnassa, Betty vastasi miettiväisesti ja hypisteli käsilaukkuaan.

-Etköhän sentään? Duncan laski kätensä Betty vasemman käden päälle ja hyväili sormillaan kihlasormusta saaden tytön punastumaan ja nauramaan. –Mitä tehdään huomenna, tuletko meille? Chrissy ja äiti ovat pahoillaan, kun et ole vielä lainkaan käynyt.

-Voisin tulla huomenna suoraan koulusta. Kas, olemme perillä. Betty otti laukkunsa ja hansikkaansa, mutta Duncan pidätti häntä. Ja ajuri, jolla oli useampien vuosien kokemus nuorista pareista, vain hymyili itsekseen joutuessaan odottamaan.

10 kommenttia:

  1. Ihanaa :) Kiitos kun ryhdyit tähän! Olikin jo ikävä Bettyä..

    VastaaPoista
  2. Hih, tästä tulee kutkuttavaa. Tosi ihanaa, että jatkoit vielä Bettyn tarinaa!

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. wau! Ihanaa,että jatkat vielä Bettyn tarinaa.

    www.sinttu.vuodatus.net

    VastaaPoista
  5. Ihanaa, että jatkat tätä. :) Kemiantuntia on mukava käyttää lukemalla Bettyä...

    VastaaPoista
  6. Ilahduttavan romanttinen aloitus - ja etenkin tämän luvun lopetus (kaksi viimeistä virkettä) oli herkullinen.

    Tähän alkuun toivoisinkin juuri romantiikkaa. Kun itse menin kihloihin, vanhat ja viisaat tädit sanoivat, että kihloissa oleminen on naisen elämän parasta aikaa ja siitä pitäisi nauttia täysillä. (Itse olen muuten sivumennen sanoen aivan päinvastaista mieltä - kihloissa oleminen oli minulle vain rasittava pakollinen välivaihe. Mutta ehkä juuri siksi soisin Bettyn nauttivan kihloissa olemisesta täysin rinnoin - elämä ehtii varmaan kolhia häntä ihan tarpeeksi myöhemmin!)

    VastaaPoista
  7. Sain tänään luettua ensimmäisen tarinan läpi, ja olen koukussa. Ensi yö m enee varmaan lukiessa toista ja sitten aletaankin odottaa tätä kolmatta...

    Ihana tarina!!
    Pärjäisköhän Bettyn tarinalla huomisessa tentissä...

    VastaaPoista
  8. Ihanaa, Kaisa, ihanaa, kun teet taas tätä Bettyä! Huomasin vasta tänään. Jatkan huomenna toiseen lukuun.

    VastaaPoista
  9. Kiitos kaunis, Kaisa! Ihana aloitus!

    VastaaPoista