keskiviikko 18. helmikuuta 2009

10. Auringonnousu

Glasgow’ssa lokakuun 5. päivänä
”Nukuin viime yön Jamien vuoteessa, hän oikaisi itsensä olohuoneen sohvalle, vaikka vakuutin, että minä voisin nukkua siellä paremmin kuin hän, jonka kaikki voimat tarvittiin nyt Johnin asian ajamiseen. Pikku Geordie itkeskeli yöllä ja Floran oli noustava häntä katsomaan, joten minäkin nukuin huonosti. Neljän jälkeen en saanut enää unta ollenkaan, ja niin tassuttelin olohuoneeseen, otin sieltä sanomalehden varoen herättämästä Jamieta ja menin keittiöön lukemaan.

Duncan istui siellä ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hänen ulkoasunsa oli niin ryppyinen, että ymmärsin hänen nukkuneen vaatteet yllä, ja hänen leukaansa peitti lyhyt kuparinvärinen parransänki. Silmänaluset olivat sinertävät, ja mieleni teki ottaa hänet syliin niin kuin hän olisi ollut pikku Geordie.

-Miksi et ole nukkumassa? kuiskasin.

-Nukuin kai jo tarpeekseni, Duncan sanoi hymyillen ja veti minut viereensä istumaan. –Koetan miettiä niitä laskutoimituksia, joita vielä voisin suorittaa Constablen tilikirjojen parissa. Ellei sieltä löydy mitään, menen pankkiin ja nostan metelin siellä. Ja viimeksi käyn läpi herra Clarken kirjanpidon – tosin se on Johnin ja vanhemman kirjanpitäjän vastuulla, mutta tähän voi olla jokin viaton selitys … Hän silitti kättäni. –Miksi sinä et nuku?

-En saa unta. Voi, tämä on niin kamalaa. Ne toimittajat asemalla – joku heistä tiesi nimeni! Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, ettei ole mukavaa olla kuuluisa.

-Jos sinut sekoitetaan kavallusskandaaliin, se vain lisää kirjanmyyntiä, Duncan sanoi rauhallisesti. –Mutta sinun tilallasi soittaisin huomenna rouva Brodielle ennen junan lähtöä ja kysyisin, minkälainen asemasi on Edinburghissa – tarkoitan, että neiti Jameson ei välttämättä osaa arvostaa Edinburghin Naisopistolle tuomaasi mainetta! Eikä tämä ole mikään vitsi.

Nauroin sillä tavoin kuin nauretaan kun ei muutakaan voida.

-Sinä näytät kamalalta, sanoin rehellisesti. –Ovimies heittää sinut ulos, jos pyrit Constablen toimistoon tuon näköisenä. Miksi et riisuutunut ennen nukkumaanmenoa?

-En minä ’mennyt nukkumaan’ niin kuin sanotaan, Duncan virnisti. –Jaksoin juuri ja juuri hoiperrella makuuhuoneeseen ja kaaduin pitkäkseni sänkyyn heti kun olin istunut sen laidalle riisuakseni kenkäni. Kun äsken heräsin, oli joku ystävällinen sielu vetänyt peitteen ylitseni. Näytänkö minä todella niin ikävältä?

-Suunnilleen siltä kuin olisit viettänyt viikon Glasgow’n siltojen alla, tokaisin, sillä Duncanin ulkonäkö oli tosiaan kamala. Kunpa tämä rasitus ei olisi pahaksi hänen keuhkoilleen! –Kuule, Jamien aamutakki on olohuoneessa. Mene vaihtamaan se yllesi, niin minä silitän vaatteesi – Flora ei ehdi sitä tehdä aamulla.

-Äsh, sanoi Duncan, -onko se tarpeen?

-On, mikäli et tahdo että sinut pidätetään roistona, ilmoitin ja nousin hakemaan komerosta Floran silitysrautaa ja kääntämään lieden kaasuhanaa auki. Duncan kohautti olkapäitään ja meni. Olin saanut silitysraudan luodin kuumenemaan siihen mennessä kun hän palasi Jamien aamutakki yllään ja vaatemytty kainalossaan.

Kun levitin Duncanin paidan pöydälle, jonka suojaksi olin asettanut villahuovan, tajusin äkkiä, että silitin nyt ensimmäistä kertaa hänen vaatteitaan. Aloin oudosti ujostella, kun suoristin paidankauluksen ja avasin kalvosinnapit voidakseni tehdä työn kunnolla.

-Kodikasta, Duncan sanoi samassa pöydän toiselta puolen. –Ihan kuin leikittäisiin kotia! Kuule, et kai tahdo omassa kodissasi silittää keittiön pöydällä? Minä hankin sinulle sellaisen silityslaudan, olen nähnyt niitä jossakin.

-Olen tottunut tähän, sanoi rauhallisesti. Mutta mieleni oli äkkiä hupsun iloinen. Duncanin ajatukset olivat kulkeneet samoja polkuja kuin minunkin – se tuntui hyvältä. Hän ymmärsi minua. Tunsin oloni yhtä turvalliseksi kuin illalla, kun kuulin hänen äänensä eteisestä.

-Sinulla on niin kaunis tukka, Duncan sanoi. –Olen kaivannut sitä siitä pitäen kun aloit pitää sitä ylhäällä.

-Hupsu poika, nuhtelin. –Ei oikeastaan ole sopivaa, että näet sen näin. Heitin olkapääni yli valahtaneen palmikkoni nopeasti takaisin selkään.

-Miksi olisi sopimattomampaa nähdä se alhaalla nyt kuin silloin, kun olit seitsemäntoista? Duncan kysyi hymyillen, ja minä aloin nauraa.

-Ehkä Isoäiti on tartuttanut minuun jotakin, virnistin. –Hänen mielestään on sopimatonta, että hameenhelmani on niin lyhyt että kengänkärjet näkyvät. Eikö se ole surkeaa – pikkutyttönä haaveilin ajasta, jolloin saisin pitää täyspitkiä pukuja, ja nyt muoti ei enää niitä hyväksy!

-Kangasta säästyy, Duncan tokaisi.

Prässäsin samantien hänen housunsa ja silitin myös liivin ja takin. Duncan väitti, etteivät ne ole olleet niin sileitä sen jälkeen, kun hän sai puvun räätälistä, ja meni sitten pukeutumaan sillä aikaa kun minä korjasin silitysraudan pois. Olin rauhoittunut ja uninen, ja takaisin tullessaan Duncan käskikin minut nukkumaan. Hän itse sanoi tekevänsä joitakin laskelmia ja väitti, että jaksaisi kyllä pysyä valveilla.

Nukuinkin sitten aamiaiseen asti. Silloin Duncan oli jo lähtenyt – hänen ystävänsä Freddy päästi hänet sisään Constablelle ennen kuin toimisto avattaisiin, jotta hän ei herättäisi liikaa huomiota.

Aamiaispöydässä oikeastaan vain Meggie, joka oli aivan ihastunut herättyään aamulla ja löydettyään niin monta vierasta kotoaan, jaksoi sirkuttaa ja puhella. Geordiekin pisti väliin huomautuksia lapsenkielellään, mutta me aikuiset istuimme hiljaisina. Näin, että Jamiella oli päänsärkyä epämukavalla sohvalla nukutun yön jälkeen – hän siristää silloin aina silmiään, muistan sen jo koulusta kokeiden ajalta – ja Davykin katsoi parhaaksi olla hiljaa. Kun kello löi puoli yhdeksän, hän sanoi lähtevänsä työhön ja kysyi, mitä John tekisi.

-En – en tiedä, John sanoi ja katsoi Jamieen. Äkkiä me taas turvasimme häneen kuten silloin, kun olimme pieniä ja saaneet aikaan jotakin pahaa, josta piti lähteä tekemään isälle ja äidille tiliä. –Mitä sinä sanot?

-Mennään molemmat käymään Will-enon luona, minun on joka tapauksessa neuvoteltava hänen kanssaan, Jamie sanoi. –Jää tänne, Betty, äläkä pistä nenääsi ulos. Ei koskaan tiedä, minkä nurkan takana lymyää valokuvaaja. Hän suuteli Meggietä ja Geordieta. –Olkaa kilttejä äidille ja Betty-tädille, isä tulee vasta myöhään kotiin.

Flora saattoi heidät kaikki eteiseen, minä jäin auttamaan Geordieta puuron syönnissä. Sitten lapset juoksivat leikkeihinsä ja me joimme vielä rauhassa teetä.

-Näistä hetkistä minä nautin, Flora tunnusti. –Kun lapset eivät juuri tarvitse minua ja Jamie on työssä, kun saan olla aivan yksin… Sitten jaksan puuhata koko päivän.

-Etkö koskaan väsy siihen, että John ja Davy asuvat täällä? kysyin. –Tämä on kuitenkin sinun ja Jamien koti.

-Meidän kotimme on aina avoin sukulaisille ja ystäville, Flora sanoi lempeästi. –Asumme muuten täällä niin eristyksissä Glen Longista. Ja pojathan ovat paljon poissa, päivät työssä ja illatkin menossa, Davy käy mielellään elävissä kuvissa ja teatterissa, ja John kävelyttää Lilliania. Silloinhan saamme olla vain perheen kesken, ja on vain mukavaa, kun he taas tulevat. Davy kutsuu minua toisinaan 'Flora-äidiksi', hän lopetti nauraen, mutta näin, että hän oli nimityksestä mielissään.

-Davystä on tullut jo mies, sanoin. Eilisen keittiökohtauksen jälkeen olen joutunut tunnustamaan itselleni, että Davy on ottanut sydämestäni sen lempiveljen paikan, joka on aikanaan ollut Jamiella ja sitten Tiedon Kunnaiden aikaan Robilla. –Toivoisinpa… Purin huultani.

-Hän on hyvin nuori, Flora sanoi ja joi teensä loppuun. –Hän unohtaa.

Emme maininneet nimiä, mutta tiesimme kumpikin mistä ja kenestä puhuimme.

Aamun lehdessä oli ’Clarken kavallusjuttu’ uutisoitu näyttävästi. Purin hammasta nähdessäni otsikon, mutta ymmärsin kyllä, että kun Johnia epäiltiin, kutsuttiin tapahtunutta tietysti ’Clarken’ kavallusjutuksi. Minusta tuntui, etten voisi enää katsoa Carrie-tätiä ja Will-enoa silmiin, niin paljon harmia heille oli ollut Johnista.

-Johnin nimeä ei sentään mainita, Flora sanoi luettuaan lehden. –Jamie soitti eilen päätoimittajalle ja asetti sanansa niin, ettei tämä nyt tahdo raastupaan…

Koska Jamie oli kieltänyt minua menemästä ulos, lähti Flora torille ja leipäkauppaan ja minä lupasin huolehtia viikkosiivouksesta. Laitoin Geordien keittiön puulaatikolle rakentamaan Eiffelin tornia palikoistaan ja otin Meggien avukseni. Tyttö osaakin pyyhkiä pölyjä oikein näppärästi – minua huvitti, kun näin, millaisella huolella hän tomutti vanhempiensa hääkuvaa olohuoneen piirongin päällä. Sitten hän auttoi minua käärimään matot rullalle ja lakaisi lattiat sillä välin kun minä tomutin matot puolta kerrosta alempana olevalla parvekkeella. Lopulta käskin hänen pitää seuraa Geordielle ja pesin lattiat.

Saimme kaiken valmiiksi juuri siksi kun Flora palasi kotiin koreineen ja nyytteineen, ja pikku Meggie oli pakahtua huonosti salatusta ylpeydestä, kun hänen äitinsä ja minä kilvan kehuimme hänen emännäntaitojaan. Kehua niitä kannattikin – kun minä olin viisivuotias, olin oppinut vain sen, miten lauantaina saattoi livistää kotoa niin ettei joutunut siivoamaan!”

Lokakuun 6. päivänä
”Kirjoitin äskeisen eilen iltapäivällä lounaan jälkeen, kun Geordie oli päiväunilla, Meggie leikki omiaan ja Flora parsi Jamien sukkia. Se olikin päivän viimeinen rauhallinen hetki – mutta voi, minä en valita, en, vaikka tällaisia hullunmyllyjä sattuisi joka päivä, sillä – on todistettu, että John on viaton!

Äiti soitti kolmen aikaan ja kysyi, tiesimmekö mitään uutta, vaikka hän oli jo soittanut Carrie-tädille eikä tämäkään ollut tiennyt, paitsi että oli antanut äidille neuvoja siitä, miten tämän olisi tullut kasvattaa lapsensa, etteivät nämä joutuisi vaikeuksiin (on kai turha sanoa, ettei Carrie-tädilla ja Will-enolla itsellään ole lapsia!).

Lohduttelin äitiä parhaani mukaan enkä maininnut mitään perjantai-illan toimittajalaumasta asemalla enkä niistä puhelinsoitoista, joita eri sanomalehdistä oli tullut ja joihin olin vastannut kuten Flora – ilmoittamalla, että keskus oli yhdistänyt väärin tai että heillä oli väärä numero. Sen saimme nyt kuitenkin tietää, että John oli saanut jäädä työhönsä normaalisti. Will-eno oli tahtonut siten osoittaa luottamuksensa tähän.

John ja Davy tulivat kotiin teeaikaan, kuten aina lauantaisin. John oli hiljainen ja sanoi vain, että he olivat joutuneet lähtemään takaovesta, sillä Will-enon liikkeen etupuolelle oli majoittunut joukko reporttereita. En ole ennen tajunnutkaan, miten inhottavaa mahtaa olla niiden elämä, joista kerrotaan lehdissä ilkeitä paljastuksia! Jamie oli kuulemma mennyt toimistoonsa sen jälkeen kun John oli saanut palata työhönsä.

Joimme juuri teetä – tai paremminkin lapset, Flora ja minä joimme, sillä John vain liikutteli lusikkaa kupissaan eikä Davykään tahtonut kuin yhden keksin – kun puhelin soi. Minä menin vastaamaan, sillä tämä sotku on sentään veljeni aiheut-tama enkä tahtonut, että Flora joutuisi kärsimään siitä enemmän kuin on tarpeen.

Soittaja oli Duncan.

-Betty? Rakas tyttö, se on selvä nyt! Kaikki on ohi!

-Mitä sinä puhut? läähätin. Puhelin on välikössä, joten kaikki kuului keittiöön, ja hetkessä Flora, Davy ja John seisoivat ympärilläni. –Selvä?

-Constablen vanhempi kirjanpitäjä – se, josta John puhui – on paljastunut – se oli taitava kavallus, oikein näppärä, ja vain muutamia pilkkuja siirtämällä – mutta se on selvä nyt – herra Constable tietää – Jamie on täällä – Johnin pitää tulla heti! Duncan kuulosti siltä kuin olisi ollut sekaisin päästään.

-Mistä sinä soitat? ymmärsin kysyä.

-Constablen toimistosta. Jamie käski Johnin ottaa ajurin ja tulla heti!

John meni ja Davy hänen mukanaan. Minäkin olisin tahtonut mennä, vaikkapa vain nähdäkseni Walter Constablen ilmeen, mutta enhän voinut jättää Floraa yksin. Olimme kuin tulisilla hiilillä pari tuntia, kunnes Jamien avain rapsahti lukossa. Silloin säntäsimme eteiseen.

Se oli melkoinen seurue. John nauroi ja itki yhtäaikaa, Davy hakkasi häntä selkään ja Jamie näytti ruumiillistuneelta ’minulla on melkoinen maine Glasgow’n lakimiespiireissä’ -lausahdukseltaan, vaikka vakuuttikin toistakymmentä kertaa, että Duncan on ihme ja että ilman häntä ei rikosta olisi koskaan selvitetty. Duncan oli hiljaa ja vain virnisti minulle.

Mutta hämmästyttävintä oli se, että näiden meluavien miesten mukana tuli – Lillian Constable, tällä kertaa Gertrude Cromptonin saattamana.

Kun olimme saaneet tämän roikan olohuoneen puolelle, Duncan vihdoin selvitti kaiken. Hän oli käynyt tilikirjoja läpi yhä uudelleen ja uudelleen – luvut täsmäsivät, mutta jotakin outoa hän niissä näki. Ja lopulta hän oli kokeillut vähän ’siirrellä pilkkuja’ kuten hän sanoi (Duncan tietää, etten ymmärrä mitään matematiikasta, eikä siksi yrittänytkään selittää mitä oikeasti oli tehnyt!) ja huomannut, että sillä tavoin tileistä todella uupui suuri summa – monta kertaa suurempi kuin se, jonka kavaltamisesta Johnia oli syytetty.

-Kävin tilit nyt vielä kerran läpi samalla tekniikalla ja löysin puolen tusinaa vajausta – suuria summia, mutta ei niin suuria, etteikö niitä Constablen kokoisen liikkeen liikevaihdossa olisi voitu selittää tappiollisina liiketoimina, Duncan sanoi. –Ja lopulta löysin myös sen rahasumman, joka olisi pitänyt maksaa Clarkelle.

Pääkirjanpitäjä ei ollut tiennyt Duncanin paikallaolosta mitään, niin hyvin Freddy Campbell oli onnistunut sen salaamaan. Freddy oli myös vähin äänin ilmoittanut asiasta poliisille ja herra Constablelle. Ja nyt pääkirjanpitäjä on kiinni ja herra Constable Lillianin sanoin ’niin kauhean nolo ja pahoillaan, ettei tahdo näyttää Johnille eikä herra Clarkelle naamaansa, mutta pyysi sanomaan, että tekee mitä vain korvatakseen aiheuttamansa mielipahan’.

-Minä sanoin hänelle ja äidille joitakin suoria sanoja, Lillian ilmoitti. Hän istui hentona mutta suoraselkäisenä Johnin vieressä ja piti tätä kädestä. –En ole tehnyt sitä ennemmin, ja se tuntui virkistävältä!

Räjähdimme nauruun paitsi tietysti Gertrude-neiti, joka nyrpisti nenäänsä. Hän oli selvästi herra Constablen viimeinen yritys hallita tytärtään, mutta epäonnistunut sellainen!

Me koetimme kehua Duncania, mutta tämä torjui sen ja sanoi, ettei olisi koskaan löytänyt kavallusta, ellei hän olisi pienestä pitäen auttanut isänsä kaupassa ja tottunut tutkimaan tilejä.

Sitten Will-eno soitti ja pyysi meitä kaikkia tulemaan heille, ja me menimme. Carrie-täti oli oikein nolo ja kiltti meille, ja kun toimittajat soittelivat heidänkin puhelimeensa, John meni nyt itse puhumaan, sillä hän oli sankari – Walter Constable oli kuulemma sanonut, että ellei hän olisi lähettänyt sitä maksumuistutusta, ei pääkirjanpitäjää olisi koskaan saatu kiinni vaan tämä olisi jatkanut Constable & Co:n tilien ’jyrsimistä’. Duncaniakin olisi haluttu haastatella, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti.

Tänään ’Constablen kavallusjutuksi’ muuttunut uutinen oli sitten lehdessä. Tällä kertaa he olivat saaneet ottaa Johnista kuvan, jonka alla luki ’tunnollinen nuori kirjanpitäjä’. Ja John oli pitänyt huolen siitäkin, että Duncanin nimi mainittiin useaan kertaan hyvin imartelevassa yhteydessä samoin kuin se, että hän oli tottunut kirjanpitoasioihin nimenomaan Flemingin kirjakaupassa Edinburghissa!

-Äsh, sanoi Duncan aamulla ja heitti lehden luotaan. –Kuka tahansa olisi tehnyt saman. Mutta hän ei näyttänyt olevan ollenkaan pahoillaan, kun suutelin häntä, vaan sanoi nauraen: -Se oli aivan sinun syytäsi, Sappho. Mies tuntee itsensä varmaksi, kun hänen vaatteensa on hyvin silitetty!”

Edinburghissa lokakuun 20. päivänä
”Kaksi viikkoa on mennyt kuin ajatus – ’toipumiseen’, kuten Jennie tänään sanoi.

Lähdin Glasgow’sta Edinburghiin sunnuntaina, jolloin viimeksi kirjoitin, ja sain perille päästyäni ensi töikseni selvittää Isoäidille, Peggylle, Flemingeille, Nannylle, Jessielle, Mallylle ja yleensä kaikille lukutaitoisille ystävilleni sen, mitä sanomalehdet eivät kertoneet. John-setä ja Elsie-täti olivat haljeta ylpeydestä Duncanin vuoksi ja Chrissy kiusoitteli minua kysyen, enkö ollut iloinen, etten ollut antanut hänen veljensä kuolla Valtoihin! Jopa neiti Jameson nyökytteli suopeasti lehteä lukiessaan. Pikku Gwen Bonnet niiasi minulle käytävässä ja kysyi silmät suurina, voisinko hankkia hänelle Duncanin nimikirjoituksen!

Mutta uudet uutiset tulivat ja tämä skandaali, joka oli tuhota koko perheemme elämän, on jo melkein unohtunut. Lähipiirissäni sen hautasi alleen uutinen siitä, että häämme ovatkin jo jouluna. Isoäiti oli jo kuullut asiasta Moira Flemingiltä ja oli järkyttynyt. Hän kun kuulemma olisi niin mieluusti pitänyt minut täällä edes kesään asti! Jenniekin vaikuttaa pettyneeltä, vaikka hymyilee urhoollisesti. Toisaalta toivon, että yksin Isoäidin kanssa asuessaan hänen olisi pakko tulla vähän rohkeammaksi, kun minä en ole paikalla pitämässä kaikessa hänen puoliaan.

Koska kaikki päättyi näin onnellisesti, voin muistella Jamien ja Floran luona viettämääni paria päivää hyvillä mielin. Eikä asiaa huonontanut se, että sunnuntaina, saattaessaan meitä asemalle, Flora kuiskasi minulle ihanan uutisen. Olen niin iloinen! Ja samalla vähän punastun ajatellessani, että vuoden kuluttua on mahdollista minunkin saada kertoa ihmisille sellaisia uutisia.”

Lokakuun 25. päivänä
”Olin tänään Miriam-tyttösen luona. Hän on todella alkanut opiskella entistä ahkerammin, ja kun lausuin asian johdosta iloni ja ihmetykseni, hän sanoi, että kokee työn mielekkäämmäksi nyt, kun ei ole enää täysin avuton liikkumisen suhteen. Hänen selkäänsä ei särje enää kuin sateen tullessa (tosin Edinburghissa sitä tapahtuu aika usein!) ja hän on alkanut istua oppituntien ajan pöydän ääressä tavallisessa lepotuolissa niin, että välillä unohdan kokonaan hänen olevan rampa.

Mietin Davyä katsellessani Miriamin kivitaulun yli kumatunutta päätä tänään. Miriam on kaunis, sen ymmärtää jokainen. Hänen tukkansa säkenöi iltapäiväauringossa ja hänen ihonsa on kuin maitoa ja mansikoita. Ja hän on muuttunut hyvin romanttiseksi – todelliseksi nuoreksi tytöksi. Nuket istuvat siistissä rivissä ikkunalaudalla, mutta niillä ei enää leikitä; sen sijaan leposohvan vieressä on pino romaaneja. Koetan ohjata hänen makuaan pois liiasta siirapista, mutta myönnän kyllä, että välillä ihmisen on mielenterveytensä vuoksi nautittava sitäkin.

Miriam saattoi minut kävelytelineensä kanssa alakertaan vievien portaiden yläpäähän.

-Minulla on haave, hän sanoi, kun suutelin häntä lähtiäisiksi. –Tahtoisin, että voisin joskus saattaa teidät ulko-ovelle asti.

- Kuka tietää, minä hymyilin ja päätin lisätä aiheen iltarukoukseni pitkään ’tilauslomakkeeseen’.”

Marraskuun 1. päivänä
”Olimme tänään Jennien ja Isoäidin kanssa kirkossa ja sitten Flemingeillä lounaalla. Alan Smollettkin oli kutsuttu. He ovat Chrissyn kanssa niin hauska pari — heidän tarinansa on tasainen kuin maantie, seurustelua kouluajoista lähtien, kihlaus viime kesänä Morarissa ja häät ensi kesänä. Silloin me olemme olleet Duncanin kanssa naimisissa jo puoli vuotta, huh!

Välillä mietin, olemmeko me Duncanin kanssa ’varastaneet show’n’, kuten Duncan jenkkiläisittäin sanoo. Sinä kuuluisana tanssiaisiltana Andersonien täysihoitolassahan me molemmat parit menimme kihloihin, mutta jotenkin Duncanin ja minun kihlauksesta nousi paljon suurempi hälinä. Välillä mietin, onko Chrissy siitä pahoillaan.”

Marraskuun 16. päivänä
”On ollut mahdottoman synkkää ja pimeää, satanut melkein joka päivä, ja kosteus tunkeutuu kiviseinistä suoraan vaatteiden läpi. Jennie aivastelee ja minä kieltäydyn menemästä hänen lähelleen, sillä en tahdo sairastua. Duncan yrittää olla yskimättä seurassani, mutta olen vähän huolissani hänen kunnostaan.

Rosie ja Ian olivat Edinburghissa pari päivää. Rosie kävi tapaamassa joitakin tuttaviaan, jotka kiinnostuivat pikku Gwenistä, ja lupaili että tämä voisi ehkä mennä laulamaan johonkin hyväntekeväisyyskonserttiin. Toivokaamme parasta!

Ian tuli päivälliselle ja Isoäiti suhtautui häneen oikein herttaisesti. Mietin joskus mielessäni Isoäidin traagista rakkaustarinaa. Minä en voisi olla olematta katkera, jos olisin hänen sijassaan! Puhuinkin siitä joskus, mutta Isoäiti naurahti.

-Tietysti Alanin ajatteleminen sattuu vähän, hän sanoi, -mutta nyt, kun tiedän asian oikean laidan, ei se enää satu niin kuin ennen. Ja minä rakastin Donaldia, sen voit uskoa.

-Voiko rakastaa kahta miestä? kysyin epäuskoisena.

-Kyllä voi, kultaseni. Isoäiti taputti minua päälaelle. –Se on vain erilaista rakkautta.

Eilen menimme Rosien kanssa ostoksille – ’Aberdeen on ihana, mutta en voi elää ilman Jennersiä’, kuten hän sanoi. Ja kun sitten kävelimme mainittua tavarataloa kohti, hän paljasti, että he aikovat mennä Ianin kanssa naimisiin keväällä! Katselimme siis läjäpäin vaaleita silkki- ja taftikankaita ja pitsejä, joskin voin vakuuttaa, ettei mikään niistä ollut yhtä kaunista kuin äidin hääpuvussa.

-Entä kapiot? kysyin nenäkkäästi, sillä Rosie väitti nauraneensa itsensä kipeäksi kirjeelleni, jossa kerroin omista kapio-ostoksistani.

-Aberdeenissä myydään oikein siistiä lakanakangasta, sitä ei tarvitse kantaa täältä, Rosie sanoi rauhallisesti laskostaessaan kermanväristä satiinia käsissään.

Ostosten välillä istuimme pienessä teehuoneessa ja keskustelimme tarkemmin häistä. Heidät vihitään Copperfield Housessa ja vain lähimmät ystävät ja sukulaiset kutsutaan.

-Sinä oletkin sitten jo rouva, Rosie sanoi vähän haikeana. –Se on pääsiäislauantai, luuletko että pääsette tulemaan?

-Varmaankin, Duncan pystyy kyllä järjestämään vapaata ja minullahan on pääsiäisloma, sanoin. –Olen niin iloinen puolestanne!

-Ja me olemme kiitollisia, Rosie sanoi kyyneleet silmissä. –Ilman sinua…

Ymmärsin äkkiä, miksi Duncan ei tahtonut että häntä ylistetään – se tuntuu nololta.

-Älä viitsi, sanoin. –Ianhan kaiken järjesti!

Tänään Ian ja Rosie lähtivät; he olivat kadonneet sillä välin kun olin koulussa. Mutta illalla Duncan haki minut katsomaan isoäitinsä asuntoa. Alan nyt vasta käsittää, että muutamme sinne vain runsaan kuukauden kuluttua!

Moira Fleming otti meidät sydämellisesti vastaan ja esitteli joka sopen. Asunto sijaitsee Lady Stairs –kujan sisäpihalla ikivanhassa kivitalossa. Juhlavat portaat johtavat ylös terassille, josta mennään sisään ja noustaan taas uusia portaita ylös asunnon ovelle.

Rappuset ovat keskeltä kuopalla tuhansien ja taas tuhansien askelten jäljiltä ja ikkunoista vetää. Ymmärrän hyvin, että Duncanin isoäiti tahtoo muuttaa sieltä pois — mutta ymmärrän senkin, että asunnolla on liikaa tunnearvoa myytäväksi, sillä hän on aikanaan tullut sinne morsiamena.

Onneksi Moira-tädillä on hyvä maku kalustuksen suhteen, sillä vaikka huonekalut ovatkin vanhoja, ne eivät ole liian prameita tai päällekäyviä. Makuuhuoneet ovat pieniä, olohuone ja siihen liittyvä ruokailutila vähän avarampia. Palvelijattaren huone on jo tyhjillään, sillä Moira-tädin vanha palvelijatar oli muuttanut tyttärensä luo.

Mutta keittiössä on sentään juokseva vesi ja viemäri, ja olohuoneen takka on niin iso, että voisimme kattaa sinne päivällispöydän, ja ikkunasyvennyksissä mahtuu istumaan, ja eteisessä on puhelin, jonka aiomme pitää! Joten luulen, että pidän kovasti uudesta kodistamme. (Miten voisin olla pitämättä. Duncanhan on siellä. Ja Mallyn asunnolle on tästä paljon lyhyempi kuin Charlotte Squarelta.)

Sovimme, että Duncan tuo tavaransa asuntoon tämän viikon lopulla ja samalla autamme Moira-tätiä viemään tavaransa Flemingeille. Niin ’sinulle jää aikaa laittaa kotia vähän enemmän omannäköiseksesi, kultaseni’, kuten Moira-täti sanoi.

Kotimatkalla Duncan kysyi arastellen, haluaisinko kotiapulaisen. Tiedän, ettei meillä tule olemaan liikaa rahaa, joten vakuutin, etten tarvitse sellaista. Kodinhoidolliset kykyni tuntien toivon hartaasti, etten joudu katumaan sankarillisuuttani, ja aion ahkeroida keittokurssilla entistä enemmän.”

Marraskuun 25. päivänä
”Jessie piti eilen illalla nekkukestit, Jenniekin oli mukana ja huvitti meitä kertomalla kauhujuttuja sairaalasta, jossa on nyt harjoitellut pari viikkoa tuntien ohella. Hän on kylmäverisempi pieni nainen kuin olen luullutkaan!

Suuri muutto on tapahtunut, nykyään Duncan ei työpäivän jälkeen kipaisekaan portaita kotiinsa vaan kävelee kaupungin toiselle puolelle. Onhan se epäkäytännöllistä, mutta itsepä hän tahtoi häitä kiiruhtaa…

Kun Duncan tänään haki minut Lime Housesta, kysyin, miltä poikamieselämä maistui.

-Olen tänään syönyt sekä lounaan että teeaterian äitini pöydässä ja saanut tähteitä mukaan iltaa varten, hän virnisti. –Niin että tuskin olen nälkään kuolemassa.

Nauroin.

-Minä tunnen itseni pikkutytöksi, joka on saanut nukkekaapin, myönsin. –Kaikkein hauskinta olisi tietysti saada sisustaa koti alusta alkaen, mutta melkein yhtä hauskaa on suunnitella huonekalujen uusi järjestys. Oletko varma, ettei isoäitisi pahastu siitä?

-Itsehän hän käski meidän tehdä mitä haluamme, Duncan sanoi. –Ja myönnettäköön, että on huojennus, kun emme joudu ostamaan kalusteita emmekä maksamaan korkeinta mahdollista vuokraa. Ja että myös sinä tienaat ainakin tämän kevään.

-Senkin jälkeen kirjoituksillani, jos se minusta riippuu, sanoin. –Mutta pelkään, että koetat tehdä liikaa työtä ja rasitat itseäsi liikaa. Duncan yskähtelee yhä toisinaan, enkä pidä siitä.

-Höpsis, Duncan sanoi. –Se on vain tämä syysilma, ei mikään muu.

Toivoisin hartaasti voivani tilkitä kotimme ikkunat niin, että hänen ei tarvitsisi valehdella syysilmasta.”

6 kommenttia:

  1. Voi että mä olen NIIN koukussa tähän Bettyyn (tai ihastunut Duncaniin)- pakko katsoa monta kertaa päivässä joko olis lisää... Nyt jännittää Duncanin terveys ja lähestyvät häät....
    Kiitos Kaisa kun kirjoitat tätä meidän iloksi!

    VastaaPoista
  2. On jotenkin todella hankalaa kommentoida, kun ei ole tottunut tällaiseen tapaan lukea kirjaa... Mutta minäkin olen koukussa ja käyn täällä päivittäin siinä toivossa, että saisin lisää luettavaa.

    Tykkään kertomuksesta ja tyylistäsi kirjoittaa. Kertomus ei laahaa paikallaan, vaan koko ajan sattuu ja tapahtuu. Romantiikkaa riittää, mutta tarina ei ole liian siirappista, koska sitä ei tuoda esiin ylitsepursuavalla tavalla vaan pienissä herkullisissa yksityiskohdissa.

    Olen tässä miettinyt, kuinka pitkään saamme Bettyn elämää seurata. Tietyllä tapaa olisi hauska seurata häntä ja Duncania aina vanhuksiksi asti, mutta toisaalta taas... hehän saattavat hyvinkin elää 50- tai 60-luvulle saakka, ja onko siinä aikakaudessa enää mitään romanttista ja ihanaa?

    VastaaPoista
  3. Minun "korvaani" särähti tuo roikka-sana, minusta se ei sovi tarinan tyyliin, liian murteellista muuhun verrattuna.

    Olen toivottoman jäljessä tarinan lukemisessa, sillä tässä välillä on ollut ihan liikaa tekemistä. Koitan kuitenkin kiriä, sillä Betty on ah niin addiktoiva! :o)

    VastaaPoista
  4. Makepeace, "roikka" on ihan tarkoituksellisen murteellinen (tai "katukielinen", kuten Betty olisi itse ehkä sanonut) valinta kuvaamaan tuota metelöivää ja riehakasta porukkaa. :)

    VastaaPoista
  5. Niin arvelinkin, kerroin vain oman vaikutelmani.

    VastaaPoista
  6. Hyvä niin! :) Epäilen muuten, että tässä osassa kieli "köyhtyy" - en jaksa ehkä pyöritellä sitä niin vanhahtavasti kuin aiemmissa.

    VastaaPoista