torstai 19. helmikuuta 2009

11. Kiviä sydämeltä

Marraskuun viimeisen päivän ilta oli tummunut ikkunan takana, kun Betty suoristautui pöytänsä ääressä ja hieroi vähän niskaansa. Lampun valokehä puhkaisi lämpimän aukon huoneen hämäryyteen, ja oven läpi kuului Jennien lörpöttely. Pikkusisko oli tänään ollut jossakin lukuisista tenteistään, uskoi päässeensä läpi, ja helpottuneena oli rupatellut Isoäidille salissa koko illan.

Betty hymyili itsekseen kerätessään ympäri pöytää valahtaneita pieniä, kermanvärisiä kuoria kasaan. Onneksi Jennie jäisi tänne asumaan, ja onneksi Isoäiti oli jo lujasti ilmoittanut vaativansa saada majoittaa aikanaan myös Maryn ja Elizan, opiskelisivat nämä sitten mitä tahansa. Isoäiti oli varma siitä, että jokainen Bettyn sisarista tahtoi opiskella.

Kuoria oli aikamoinen pino, ja Betty selasi ne vielä läpi varmistaakseen, että nimet täsmäsivät heidän Duncanin kanssa tekemäänsä listaan. Häävieraiden valinta oli ollut kauhea tehtävä — ei Duncanin, mutta Bettyn puolelta. Hänen sukunsa oli jo itsessään suuri, ja hänen ystäväpiirinsä lähes yhtä laaja. Onneksi Fort Williamissa oli hotelli, jonne voitaisiin majoittaa ne vieraat, joita ei voitu laittaa nukkumaan Kuusikukkulan yläaulan lattialle.

Hääkutsut olivat tulleet painosta eilen. Duncan oli ehdottanut myös kuorien painattamista tai kirjoittamista edes Sihteerillä, Bettyn kirjoituskoneella, mutta Betty oli kieltäytynyt. Hän tahtoi kirjoittaa kuoriin osoitteet itse ja ajatella samalla jokaista ystäväänsä ja läheistään. Duncan oli puolestaan lainannut Sihteerin illaksi kotiinsa. He olivat sopineet, että kummankin kutsut olisivat aamulla valmiit postitettaviksi.

Tapaninpäivään oli vajaat neljä viikkoa. Äiti oli kirjoittanut, että hääpukua oli tuuletettu ahkerasti ja käännelty lumessa, ja että se oli jälleen kuin uusi. Neiti Pepdie oli majoittunut lakanakangaspakan ja ompelukoneensa taakse, ja Rose oli tulevalla viikolla menossa käymään Glen Longissa viedäkseen lakanapitsit — niitä oli sellainen määrä, että koko matka Ballachulishista alkaen olisi voitu peittää pitsein, väitti Charlie.

Hääpäivällinen oli suunniteltu, ja se oli lopulta ollut helpoin osuus. Olisihan joulu, ja kaikki odottivatkin saavansa jouluruokia. Rob oli luvannut hankkia pakallisen silkkipaperia ja teettää koululaisillaan kahmaloittain paperiruusukkeita. Hän oli väittänyt olevansa suorastaan kiitollinen saadessaan lapsille jotakin tekemistä viimeiselle viikolle ennen joulua, jolloin nämä olivat tuskaisen levottomia.

Bettyä värisytti yhtäkkiä. Tuliko tämä sittenkin liian pian? Vielä vuosi sitten tähän aikaan Duncan oli ollut Amerikassa ja hän oli kuvitellut menevänsä naimisiin Jerryn kanssa. Oli vain neljä kuukautta siitä, kun Duncan oli palannut Skotlantiin — vain neljä kuukautta illasta Morarissa. Betty piti seikkailuista ja yllätyksistä, mutta tämä ei ollut mikään päähänpistona keksitty luisteluretki.

Hän oli kuvitellut, että heidät vihittäisiin joskus kesällä, sitten, kun koulu olisi loppunut. Hän oli kuvitellut Kuusikukkulan täynnä kukkia ja köynnöksiä, puutarhaan katetun päivällisen ja Floran soittamassa harmoonia puiden katveessa, kuten Annan ja Robin kihlajaisissa.

Entä jos tulisi lumimyrsky? Kova pakkanen? Entä jos Fort Williamin hotelli olisi täynnä? Entä jos sataisi vettä, olisi märkää ja loskaista?

-Mikä minua oikein vaivaa, Betty mutisi, nousi ja taputteli korttipinon käsissään täsmällisen suoraksi. –Ottaen huomioon viime kevään…

Hän muisti, millaisia olivat olleet ne viikot, jolloin Duncanista ei kuulunut mitään, jolloin hän oli epäillyt kaikkia tunteitaan ja samalla kokenut itsensä hylätyksi. Olisiko hän silloin jaksanut paremmin, jos olisi voinut tietää, mitä tulevana jouluna tapahtuisi?

Oveen koputettiin ja Jennie kurkisti sisään.

-Illallinen on pöydässä, hän sanoi.

Onneksi pikkusisko oli yhä niin hyvällä tuulella, että huolehti ruokapöydässä keskustelusta Isoäidin kanssa. Mutta kun Peggy korjasi astiat pois ja Jennie vetäytyi huoneeseensa tekemään kotitehtäviään, Isoäiti pyysi Bettyn mukanaan kirjastoon.

-Kas niin, kultaseni, hän sanoi ja meni pienelle seinäkaapille. Siellä oli aina pullo sherryä ja kaksi kristallilasia. Isoäiti ei ollut koskaan aiemmin tarjonnut Bettylle sherryä, joten tämä arvasi, että jotakin vakavaa oli tulossa. –Otahan tästä.

Betty maistoi varovasti lasin reunalta ja käpertyi sohvalle vastapäätä Charlie-prinssin kuvaa. Isoäiti oli tänään vaihtanut maljakkoon taas uudet valkoiset ruusut.

-Minun tulee ikävä näitä iltahetkiä, Betty sanoi. –Duncan tosin lupasi ostaa minulle painokuvan Charlie-prinssistä, jos se auttaa minua kotiutumaan Lady Stairs –kujalle.

Isoäiti nauroi hyrisevää nauruaan.

-Sinä taidat olla huolissasi, hän sitten sanoi niin yhtäkkiä, että Betty melkein läikytti lasistaan.

-Minä? hän toisti typerästi.

-Niin, sinä. Olet istunut koko illan huoneessasi, ja ruokapöydässä puhuit tuskin mitään.

-Kirjoitin hääkutsut.

-Tiedän, mutta ei sen pitäisi tehdä sinusta noin vakavaa.

-Eikö avioliitto ole vakava asia? Betty yritti tavoitella naurua ääneensä.

Isoäiti katseli hetken prinssin muotokuvaa. Sitten hän kääntyi Bettyyn päin, ja hänen silmänsä olivat hyvin hellät.

-Sinä varmaankin tiedät, miten rakas olet minulle, Ylämaan tyttöni, hän sanoi.

-Niin tekin minulle, Isoäiti!

-Älä sitten valehtele vanhalle ihmiselle. Oletko sinä huolissasi jostakin? Eihän sinua kaduta?

-Minä rakastan Duncania, Betty sanoi hiljaa, ja hänen sydämessään läikähti paljon suurempi lämpö kuin minkä sherrylasillinen olisi koskaan voinut aiheuttaa. –Mutta kyllä… minua pelottaa.

-Mitä sinä pelkäät? Jännitätkö häitä?

-Oh, minä pelkään kaikkea! Betty laski lasinsa pöydälle. Äkkiä tuntui niin hyvältä saada purkaa kaikki. –Minä pelkään, että häissä jokin asia unohtuu tai menee pieleen, kun ne järjestetään näin kiireellä… Minä pelkään, että ikävöin Lady Stairs –kujalla aivan hirveästi tänne… Minä sanoin Duncanille, ettemme tarvitse palvelijatarta, mutta en minä osaa hoitaa taloutta! Minä pelkään — sitä, ettei minusta ole vaimoksi…

Betty veti polvensa koukkuun sohvalla ja hautasi kasvot syliinsä. Hän olisi tahtonut sanoa tämän kaiken äidille kotona käydessään, mutta siihen ei ollut tilaisuutta. Talo oli ollut täynnä väkeä koko ajan, lyhyt yhteinen hetki oli kulunut hääpuvun sovittamiseen, ja koko vierailu oli Johnin tempauksen vuoksi kutistunut paljon lyhyemmäksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Kuului helman kahahdus, kun Isoäiti nousi ja siirtyi omasta tuolistaan samalle sohvalle Bettyn kanssa. Sitten hänen silkinhieno, ryppyinen kätensä silitti Bettyn hiuksia.

-Kultaseni, olen odottanut ja toivonut, että haluaisit puhua kanssani, hän sanoi hiljaa. –Olen vanha ihminen, ja minulla on vanhanaikaisia mielipiteitä — mutta on asioita, jotka eivät muutu.

Seuraavien tuntien aikana Bettystä tuntui, kuin Isoäiti olisi nostanut hänen sydämeltään pois kiven toisensa jälkeen. He kuulivat Jennien menevän kylpyhuoneeseen, tulevan pois ja sulkevan huoneensa oven; he kuulivat Peggyn sammuttavan valot salista; he kuulivat ulkoa palovahdin askeleet. Mutta yhä vain he puhuivat.

Lopulta kirjastossa oli hiljaista. Betty pyöritti tyhjää lasia käsissään ja tunsi olonsa keveäksi kuin olisi leijunut pilvellä. Miten typeristä asioista saattoi kasvattaa itselleen taakan, kun niitä ei jakanut jonkun kanssa! Miksi hän ei ollut vaikka kirjoittanut Rosielle? Tai ei — ehkä hän oli tarvinnut juuri Isoäidin elämänkokemusta.

-Mitä taloudenhoitoon tulee, niin kun minä menin naimisiin Donaldin kanssa, tämä talo oli vielä täynnä palveluskuntaa, Isoäiti sanoi. Vaikka kello oli paljon ja hän kävi yleensä varhain levolle, ei hän näyttänyt nyt lainkaan väsyneeltä. –Sitä minä vasta pelkäsinkin… Ajattelin, etten pysty olemaan emäntä, en hankkimaan palvelusväen kunnioitusta enkä pitämään tätä taloa siinä kunnossa kuin pitäisi.

Betty tirskahti.

-Niin, kai minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että vain Duncan saa tietää, ellen osaa laittaa ruokaa tai siivota! Mutta murehdin silti vähän. Olen asunut aina kotona tai täysihoidossa, en minä tiedä mistä hankitaan mitäkin ja kuinka hyvä emäntä toimii…

-En epäile ollenkaan ettet osaisi hoitaa taloutta, sillä sinulla on hyvä äiti, Isoäiti sanoi melkein nuhdellen. –Mutta tiedätkö sinä, mitä minä tein?

-Kertokaa, Isoäiti!

-Minä ostin paksun tyhjän vihon ja sulkeuduin sen ja oman äitini kanssa kotini arkihuoneeseen. Ja kun me tulimme ulos, äiti oli kirjoittanut minulle muistiin kaiken, mitä piti tietää: ketä pesijätärtä hän käytti, milloin torilta kannatti ostaa mitäkin, mistä liikkeestä tuotiin juhliin kukat ja viinit, miten palvelusväen vapaapäivät järjestettiin, mistä voisin tilata huokeat mutta laadukkaat kaulukset Donaldille… Älä naura, lapsi!

Bettyn huojennus ja väsymys saivat hänet tyrskimään kuin pikkutyttö.

-Anteeksi, hän melkein nyyhkytti ja pyyhki silmiään. –Tuo kuulostaa vain niin juhlalliselta!<

-Sitä meidän yhteiskuntaluokkamme elämä oli vielä kuusikymmentä vuotta sitten, Isoäiti sanoi silmät tuikkien. –Onneksi monissa asioissa on järkevöidytty… No, mutta siitä vihosta minun piti puhua. Katsos, se oli yksi parhaita lahjoja, joita koskaan äidiltäni sain. Ja siksi tahdoin tehdä sinulle tämän.

Isoäiti nousi, tassutteli takan luo ja otti sen reunukselta pienen mustakantisen vihon.

-Ei mutta Isoäiti, sanoi Betty, eikä hän nauranut enää.

-Tässä on varmaankin paljon turhaa, Isoäiti sanoi vihkoa ojentaessaan. –Mutta ehkä tämä joskus auttaa sinut pulasta. Katsos, kultaseni, Duncanin tuntien hän ei aina ole vähävarainen nuori kauppias. Mutta toisaalta hän on varmasti sitä vielä jonkin aikaa. Et voi tietää, mikä sinua elämässä odottaa.

Betty selasi vihkoa. Sen jokainen sivu oli numeroitu ja täynnä Isoäidin siistillä käsialalla kirjoitettua tekstiä. ”Vaatehuolto”, luki erään sivun yläreunassa. Sitten seurasi kuvaus Edinburghin parhaista pesuloista ja silitysliikkeistä. ”Astiat”, luki toisella sivulla, ja sinne Isoäiti oli kirjoittanut omalta äidiltään saamiaan neuvoja siihen, miten lautaset pestiin ilman että ne kuluivat, ja miten kermakannun murtunut nokka kiinnitettiin paikalleen lujasti ja huomaamattomasti.

”Sairaudet”, luki kolmannella sivulla, ja siellä kerrottiin kotikonsteista kylmänvihoja, nikotusta ja mahanpuruja vastaan. ”Lapset”, oli eräs otsikko, ja Betty tajusi lukevansa, miten herne saatiin lapsen nenästä ja miten kapalo taiteltiin lapselle mukavimmin. ”Palvelusväki”, oli seuraava otsikko, ja siinä selvitettiin, mikä oli kohtuullinen palkka sisäkölle ja mikä keittäjättärelle — ja kuinka ne vapaapäivät oli paras järjestää.

-Isoäiti, milloin… hän sanoi ja nosti katseensa vihosta.

Isoäidin nauru hyrisi jälleen.

-Minulla on pitkät päivät aikaa, kun te olette Jennien kanssa poissa, hän sanoi. –Peggy on auttanut minua hieman, itse en enää juuri liiku kaupungilla enkä ole selvillä kaikesta… Ajattelin nimittäin, että et ole sitä laatua, joka soittaa itkien äidilleen kysyäkseen lihamurekkeen valmistusohjetta — joten on hyvä, että sellainen löytyy huomaamattomasti keittiön hyllystä. Sivu kaksikymmentä, se on sukuni ikivanha resepti. Kerrotaan sitä tarjotun Charlie-prinssillekin.

Betty etsi murekkeen ohjeen. Sitten hän sulki vihon ja painoi sen lujasti rintaansa vasten.

-Isoäiti, hän sanoi hiljaa, -me saamme varmaankin paljon kauniita häälahjoja – mutta mikään niistä ei voi olla yhtä kaunis kuin tämä!

-Olen iloinen, että olet sitä mieltä, Isoäiti sanoi hiljaa. –Mietin, kirjoittaisinko samanlaisen vihon Rosielle, mutta päätin, etten tee sitä. Hänhän asettuu kotikaupunkiinsa, Aberdeeniin, enkä minä tiedä asioita siellä — ja hänellä on äitinsä lähellään, melkein naapurissa, mikäli olen oikein käsittänyt. Mutta sinä, Ylämaan tyttöni, jäät tänne vieraaseen maailmaan, joka on minulle tuttu.

-Ei se niin vieras ole minullekaan, Betty sanoi ja nousi suutelemaan Isoäitiä. –Ei mikään paikka, jossa on rakkaita ihmisiä, voi olla vieras!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti