perjantai 20. helmikuuta 2009

12. Suursiivous

-Voi, tämä on aivan hurmaava! Jennie kurkisti sisään valtavaan takkaan. -Minä näen katolle asti!

-Hyvä, ainakin pellit ovat auki. Otapa nenäsi nyt pois tulesta, kälyseni. Duncan oli ottanut tulitikkurasian ja sytytti takkaan asettelemansa puut palamaan.

-Jennie, jos aiot olla hyödyksi, ole hyvä ja käy ulkona puistelemassa nämä. Betty pinosi sisarensa syliin kasan pöytäliinoja. –Äläkä pudottele niitä kaiteen yli!

-Minä olen puistellut sairaalassa niin paljon kaikkea, etten varmasti pudota, Jennie sanoi vähän harmissaan. Hän olisi halunnut jäädä seuraamaan, miten tuli syttyi ja ihmisen mentävä savupiippu alkoi vetää.

Oli pilvinen joulukuun lauantai, ja Lady Stairs –kujan asunnossa tehtiin suursiivousta. Chrissy kulki ympäriinsä käsissään valtaisa pölyhuiska, joka näytti siltä kuin siihen olisi käytetty useammankin strutsiparan pyrstösulat, Madeleine seurasi häntä luudan ja Nanny lattiarievun kanssa, ja Jessie raahasi tamppaamiaan mattoja takaisin sisään. Ajettuaan Jennien liinoineen ulos Betty jatkoi ovenpielien pesemistä.

Moira Fleming oli itse ehdottanut Bettylle, että tämä järjestäisi asunnossa siivouspäivän ennen häitä.

-Minulla kävi kyllä eräs rouva kesällä tekemässä siivouksen, kuten on käynyt siitä lähtien kun meistä ei Janen kanssa ole enää siihen ollut, hän sanoi. –Mutta tuntisit paikan varmasti enemmän kodiksesi, jos saisit vähän myllätä siellä.

Tästä kuultuaan Chrissy oli heti ilmoittanut tahtovansa mukaan ”mylläämään”, ja lopulta joukko oli kasvanut vielä Jessiellä, Nannyllä, Mallyllä ja Jennielläkin. Samalla asunnon sisustusta muutettiin, Duncan oli jo siirtänyt suuren sohvan ja kaksi vanhanaikaista nojatuolia olohuoneen seinänvieriltä takan ääreen. Vierashuoneesta oli siirretty epäkäytännöllinen senkki olohuoneeseen, sen tilalle tuotaisiin Kuusikukkulalta Bettyn vanha kirjoituspöytä. Duncan tahtoi, että tämä saisi oman työhuoneen kirjoittamista varten.

Chrissy aivasteli tarmokkaasti tullessaan makuuhuoneesta pölyhuiskan kanssa.

-Se oli viimeinen nurkka, hän sanoi niiskuttaen. –Jennie, otapa tämä ja puistele se ulkona.

-Äh, sanoi Jennie, joka palasi juuri pöytäliinojen kanssa. –Onko vielä jotakin puisteltavaa? Antakaa se nyt tai vaietkaa iäksi!

-Tämä luuta tietysti… aloitti Mally härnäten, ja Jennie heitti häntä pienellä kirjotulla liinalla ennen kuin katosi pölyhuiskan kanssa.

Jessie totesi lattioiden kuivuvan hyvää vauhtia Nannyn rievun jäljiltä ja Betty kiiruhti auttamaan häntä mattojen levittämisessä.

-Hassua, sanoi Chrissy ja romahti istumaan toiseen takan ääressä olevista nojatuoleista. –Minä olen aina pitänyt isoäidin asuntoa vähän synkkänä, etkö sinäkin, Duncan? Mutta eihän tämä ole yhtään synkkä!

-Se johtuu siitä, että Betty on täällä, Jessie sanoi ja rutisti ystävätärtään ohimennen mennessään vetämään ison maton toisesta reunasta. –Siellä missä Betty on, paistaa aina aurinko.

-Älä ole tyhmä, Betty nauroi. –Vanhat asunnot ovat usein vähän pimeitä. Mutta paljon teki jo se, että vaihdoimme verhot.

-Muistaakseni minä ne vaihdoin, huomautti Duncan, joka oli jäänyt kohentamaan tulta välttyäkseen enemmiltä naisväen komennoilta. Hän oli jo parina aikaisempana iltana auttanut Bettyä ja Jennietä siivoamaan keittiön kaapit ja komerot.

-Ja se oli sinulle oikein, Chrissy tokaisi ja taivutti päätään taaksepäin nähdäkseen ikkunat. Niitä kehystivät entisten paksujen samettiverhojen sijaan ohuet satiiniuutimet, jotka lady Florence Mailford oli lähettänyt Lontoosta häälahjaksi. –Isoäiti kyllä sanoi, että nuo eivät ehkäise vetoa yhtä hyvin kuin samettiset.

-Mutta ne loistavat kuin tähdet, Betty hymyili ja suoristautui. Hänen poskensa punottivat mattojen kanssa ahertamisesta, esiliinassa oli tomua ja hiussuortuvia oli irronnut nutturasta. Mutta hän katseli ympäri tulevaa valtakuntaansa ylpeänä kuin kuningatar. –Te olette niin kilttejä kun autatte!

-Tietenkin me autamme, sanoi Nanny, joka pudotti lattiarievun vesisankoon. –Molemmat makuuhuoneetkin kiiltävät nyt. Onko tuo palvelijattaren huoneen matto? Minä vien sen. Vai tuleeko siitä varastohuone?

-Jätä matto vielä rullalle, Betty sanoi. –Minä taidan mennä laittamaan teetä. Kello on jo paljon. Päivä oli pimentymässä nopeasti. Jostakin kaukaa kadulta kuului joululauluja laulavien lasten ääniä. Itse asiassa Bettyn olisi pitänyt olla kirjoittamassa arvosanoja oppilaidensa todistuksiin ja Jennien lukemassa syyslukukauden viimeiseen tenttiin, sillä jouluun oli enää pari viikkoa. Jouluun ja häihin. Bettyä värisytti, kun hän keittiössä laski vettä pannuun. Hän lähtisi Duncanin ja Jennien kanssa viikon kuluttua Kuusikukkulalle, eikä hän enää koskaan tulisi Edinburghiin neiti Stewartina — paitsi kirjoittaessaan. Betty oli päättänyt käyttää tyttönimeään kirjailijanimenään jatkossakin. Kun kattila porisi liedellä, Betty meni hakemaan ruokakomerosta tarjottavaa. Kiitokseksi avusta he olivat Duncanin kanssa tyhjentäneet tyttöjä varten puoli leipurinliikettä. Oli huimaava tunne liikkua ruokakomerossa, joka olisi pian hänen omansa — puuhata keittiössä, joka olisi pian hänen omansa — kutsua vieraita pöytään kodissa, jossa hän pian asuisi Duncanin kanssa! Betty tunsi taas pienen kouraisun sydämessään ajatellessaan sitä vastuuta, joka kaikkeen tähän liittyi, mutta rauhoittui nopeasti muistaessaan Isoäidin mustakantisen vihon.

Kun Betty tuli ulos komerosta, Jennie seisoi keittiössä.

-Autanko pöydän kattamisessa? hän kysyi.

-Ei, minä autan. Duncan oli ilmestynyt ovelle. –Menepä sinä vaikka — hm — onko meillä enää mitään puisteltavaa, Betty?

-Oh, odotapas vain, kun joudut sairaalaan ja minä olen hoitajattaresi! Jennie tokaisi nenäkkäästi ja nauroi.

Betty hymyili. Hän oli iloinen siitä piristävästä vaikutuksesta, joka Duncanilla oli pikkusiskoon.

-No, kumpi kattaa? hän kysyi. –Teekupit ja isommat leivoslautaset.

-Minä, sanoi Duncan ja työnsi Jennien ulos. Sitten hän kietoi hetkeksi kätensä Bettyn ympäri. –Pikku rouvani.

-En minä ole rouvasi, Betty nauroi. –Kaksi viikkoa vielä!

-Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. Duncan painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa. –Kuvittelen jo, millaista on, kun sinäkin asut täällä… Tämän päivän jälkeen se on entistä helpompaa, kun näen jo kätesi jäljen.

-Kaksi viikkoa on kovin lyhyt aika, Betty sanoi hiljaa. –Joskus liiankin lyhyt. Sen jälkeen me emme enää koskaan ole kihloissa.

-Mutta lopun elämäämme naimisissa. Duncan nipisti häntä poskesta. –Teekupit ja isommat lautaset, niinkö sanoit?

-Hyvä, Betty! Mally huusi olohuoneesta ja taputti käsiään, kun näki Duncanin laskevan astiapinon ruokailutilan pöydälle. –Minä näen, että olen saanut taottua päähäsi muutamia järkeviä mielipiteitä taloustöiden jakamisesta.

-Et kai sinä kuvittele, että olisin uskaltanut olla osallistumatta taloustöihin, kun olet katsomassa? Duncan virnisti.

Betty, joka tuli keittiön ovesta leivosvadin kanssa, avasi jo suunsa sanoakseen jotakin tyhjänpäiväistä siltä varalta, että Duncan kaikessa viattomuudessa härnäisi Mallyä Jerryllä. Mutta onneksi tämä ei jatkanut.

Vähän ajan kuluttua pöydän ympärillä istui riehakas seurue. Siivoamisen aiheuttama väsymys sekoittui kauniin kodin aikaansaamaan hyvänolontunteeseen, ja meteli kasvoi välillä hirvittäväksi.

-Olenpa kiitollinen, että näissä vanhoissa taloissa on paksut seinät, Duncan sanoi muka korviaan pidellen, ja Chrissy potkaisi veljeään pöydän alla.

Ilta oli jo pitkällä, kun pöytä oli lopulta korjattu, jäljelle jääneet leivonnaiset pakattu ja jaettu siivoojajoukon kesken ja astiat tiskattu. Betty riisui vielä esiliinaansa keittiössä, kun kuuli muiden jo pukeutuvan eteisessä.

-Me odotamme sinua ulkona, Betty! Jennie huusi. Sitten ovi avautui ja hälisevä joukko siirtyi rappukäytävään.

-He ovat hienotunteisia, loppujen lopuksi, Duncan sanoi ja iski silmää Bettyn tullessa eteiseen. –Jenniekin oli tänään oikein iloinen.

-Välillä minä mietin, olisiko parempi, ettei hän olisi meidän mukanamme niin usein, Betty sanoi, kun Duncan auttoi takin hänen päälleen. –Tarkoitan — ehkä hänen olisi helpompi olla, ellei hän näkisi… niin usein…

-Tällaistako? Duncan kysyi ja kumartui suutelemaan morsiantaan.

-Niin… Tällaista. Betty painautui hetkeksi Duncania vasten. Äkkiä hänestäkin tuntui, että tulevat kaksi viikkoa olisivat hänen elämänsä pisimmät. –Isoäiti toivoo, että tulisit huomenna lounaalle Charlotte Squarelle.

-Kiitos, tulen mielelläni. Joko rouva Brodie on päättänyt, miten matkustaa häihimme?

-Hän menee ensin Aberdeeniin Rosien vanhempien luo, ja tulee sitten sieltä Rosien ja Ianin kanssa Glen Longiin. Se onkin viisainta, hän ehtii levätä hetken Aberdeenissä, vaikka muuten olisikin järkevää matkustaa suoraan Ylämaalle.

-Sinä et muuten ole puhunut mitään häämatkasta, Duncan sanoi ja katsoi Bettyä tutkivasti silmiin.

Betty räpytteli.

-Häämatkasta? Kuvittele, en ole edes ajatellut sitä. Olen vain murehtinut hääjärjestelyjä ja muuta turhaa… Ja ajatellut, miten ihanaa on tulla tänne, kotiin. Viettää jo uusi vuosi täällä!

-Oletko varma, ettet tahdo minnekään?

-Duncan Fleming, älä kysele tuollaisia, ikään kuin olisin viisivuotias! Tiedän hyvin, ettei meillä ole varaa lähteä ulkomaille, ja tähän vuodenaikaan Skotlannissa on jokaisen paras pysytellä oman takkatulensa ääressä. Meillä se sitä paitsi on harvinaisen komea. Betty hymyili.

Duncan silitti hänen tukkaansa ja huokasi.

-Olen pahoillani siitä, että sinun on otettava kaikessa huomioon se, mihin meillä on varaa, hän sanoi hiljaa. –Haluaisin niin mieluusti hankkia sinulle kaiken mitä toivot.

-Mutta minullahan on kaikki mitä voin toivoa! Betty nauroi ääneen. –Sinut, ja tämä suloinen oma pesämme, ja rakas perhe ja ystävät. Minulta ei puutu mitään sellaista, minkä sinä voisit rahalla minulle ostaa!

-Voi rakas Sappho… Duncan puristi hänet lujasti rintaansa vasten. –Minä lupaan, että joskus…

-Shh, mumisi Betty. –Emmekö me ole matkustaneet kylliksi, Amerikkaa myöten… Mutta jos välttämättä haluat, niin voimmehan käydä kesän tultua Lontoossa. Sarahin vanhemmat kutsuivat meitä hartaasti siinä kirjeessä, joka tuli ikkunaverhojen mukana.

Samassa rappukäytävästä kajahti erittäin sekaäänisesti taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun…

-Varjelkoon, he hankkivat meille häädön ennen kuin ehdin edes muuttaa tänne! Betty sieppasi hattunsa ja hansikkaansa. –Nähdään huomenna!

Duncan ehti hädin tuskin suudella morsiantaan hyvästiksi, kun tämä jo loikki rappuja alas ulko-ovella odottavan, kikattavan ystävätärjoukkonsa luo.

-Ottaen huomioon, ettette te vielä ole naimisissa, niin rajansa halailullakin! ilmoitti kuorolaulua johtanut Jessie, tarttui Bettyä kauluksesta ja talutti tämän ovesta kuin opettajatar pahantapaisen koulutytön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti