lauantai 21. helmikuuta 2009

13. Häiden alla

Joulukuun 16. päivänä
”Olin tänään viimeisen kerran Miriam-tyttösen luona tänä syksynä. Toki jatkan hänen opettamistaan joulun jälkeenkin — olen kuitenkin vähentänyt käynnit kahteen iltaan viikossa — mutta silti ilmassa oli haikeutta.

Enemmänkin kuin haikeutta, sillä Miriam itki lähtiessäni. Hän ei pääse häihin, vaikka olisimme molemmat niin toivoneet. Ymmärrän kuitenkin, että pitkä junamatka näin kylmänä vuodenaikana voisi aiheuttaa vahinkoa hänen selälleen. Koetin siis lohduttaa häntä kaikin tavoin.

Duncan oli minua hakemassa, ja Brodielle kävellessämme valitin naimisiinmenon olevan kauheaa. Miriam itkee, Isoäiti huokailee, Jennie näyttää surulliselta. Minä kun kuvittelin, että häät ovat iloinen juhla!

-Ainakin Chrissy on iloinen, Duncan sanoi hymyillen. –Ja äitini. Ja isäni. Ja isoäitini. Lohduttaako se sinua yhtään?

-Ei, ilmoitin. –Heidän kuuluukin olla iloisia!”

Joulukuun 18. päivänä
”Olen pakannut tavarani sekä joulua että häitä ajatellen. Toisaalta olemme Kuusikukkulalla vain tapaniniltaan, toisaalta taas talo on täynnä vieraita jouluna ja minun pitäisi olla edukseni. Lisäksi olen pakannut kaikki muut tavarani lähetettäviksi Lady Stairs –kujalle.

Huomenna on Tiedon Kunnaiden joulujuhla, lähdemme pohjoiseen sen jälkeen. Käynnistä tulee lyhyt, mutta pääsen sentään vielä kerran jouluksi Kuusikukkulalle. Toissa joulu Claymuirissa ja viime joulu Isoäidin kanssa Edinburghissa olivat varmaankin hyväksi henkiselle kehitykselleni, mutta silti mieleni tekisi nyt tanssia ja laulaa. Kuusi päivää, melkein viikko kotona!

Palaamme Edinburghiin tapaninpäivän yöjunassa, niin että minulla on aikaa laittaa kotimme täysin kuntoon ennen kuin koulu alkaa loppiaisen jälkeen. Äiti kyllä ihmetteli, mikä kiire meillä on lähteä, voisimmehan jäädä pidemmäksi aikaa kotiin. Flemingin kirjakauppakin on joka tapauksessa suljettu vielä joulun jälkeisen maanantain, ja sitten John-setä jo onkin itse paikalla ja on sanonut, että Duncan voi pitää vapaata uuteenvuoteen asti. Mutta tiedän, että täynnä talo on ihmisiä ja hälinää, ja haluan päästä omaan kotiini.

Omaan kotiin. Se tuntuu ihmeelliseltä. En ole erikoisemmin kaivannut omaa kotia kuluneina vuosina — se on aina ollut Kuusikukkulalla, ja toisaalta Isoäidin talo on ollut kotini, vaikka olenkin täällä täysihoitolaisena. Mutta nyt tuntuu suloiselta puhua omasta kodista.

Mally tulee tänään vielä käymään. Hän ei pääse häihin, koska joutuu olemaan töissä heti joulun jälkeen, joten luulen, että saamme häälahjan. Toisaalta monet edinburghilaisystävämme ovat muutenkin jo antaneet lahjan, koska ei ole järkeä kuljettaa niitä Glen Longin kautta. Pikku Ruth Weilson Claymuirista lähetti meille kauniin kuvakortin, johon oli kirjoittanut tervehdyksensä – hänen on täytynyt säästää kauan sitä varten.

Mutta melkein järkyttynein olen Isoäidin lahjasta. Luulin, että paksu mustakantinen vihko riittää, mutta ei - saimme häneltä gramofonin ja aika kasan levyjä! En olisi ikinä uskonut, että Isoäiti on niin moderni. Mutta hän sanoi arvelevansa, että saamme kylliksi lautasia ja ruokailuvälineitä ja pöytäliinoja kaikilta muilta, ja halusi kuulemma antaa jotakin oikein epäkäytännöllistä, josta olisi paljon iloa.

Ruma sanoa, mutta olen melkein huojentunut siitä, ettei Mally tule häihin. Jos hän olisi tullut, olisi Jerrykin mahdollisesti tullut — ja epäilen, ettei Duncan olisi erityisemmin kaivannut häntä meidän vihkiäisiimme.

Enemmän harmittelen sitä, että Sarah ja Neil joutuvat jäämään pois, vaikka syy onkin mitä onnellisin. Sarah valitti viime kirjeessään, ettei enää juuri liiku kotoa mihinkään, koska tuntee itsensä elefantiksi. Odotamme siis iloista uutista päivänä minä hyvänsä!”

Kuusikukkulalla 20. joulukuuta
”On kummallista olla taas kotona. Niin luonnollista — ja silti outoa. Ehkä se johtuu siitä, että Duncan on mukana.

Tiedon Kunnaiden joulujuhla oli tavallisuuden mukainen lauluineen ja runoineen. Mutta päätössanoissaan neiti Jameson kertoi, että minä olin menossa naimisiin, kutsui minut sitten eteen ja ojensi opettajien lahjan. Ja oppilaani olivat keränneet hekin rahaa ja antoivat lahjan. Olin aivan mykistynyt — tuo maljakko ja valokuvakehys tulevat saamaan kunniapaikan kodissamme.

Tulimme kotiin myöhään yöllä, ja tämä aamu on vielä mennyt laiskotellessa. Aion kuitenkin auttaa valmisteluissa kaikin tavoin Mhairia ja Effietä, jonka selkä on, jos mahdollista, entistä kumarampi. Jennie, reipas hoitajatarsiskoni, on jo solahtanut sujuvasti entiseen pikkuemännän rooliinsa. Ja Duncan on lähdössä iltapäivällä hakemaan Johnin kanssa joulukuusta. Toivon, että näiden muutamien päivien raitis ilma ja ulkonaolo parantaisivat hänen yskänsä.

Talossa on vielä rauhallista, ja nautin jokaisesta hetkestä, jonka saan viettää näiden tuttujen, rakkaiden seinien sisäpuolella. Äiti silittää minua aina ohi mennessään, ja epäilen hänen sittenkin liittyvän niiden häitämme surevien joukkoon — vaikka toki ymmärrän, että hän on onnellinen puolestani. Eliza ja Mary puolestaan roikkuvat minussa kuin mitkäkin joulukuusenkoristeet. Eliza on alkanut jopa suhtautua kylmästi Duncaniin, entiseen suosikkiinsa, koska on nyt tajunnut tämän ’vievän’ minut!

Nyt minun on mentävä leipomaan pari joulukakkua. Effie parka on tosiaan vanha, ensimmäisen kerran hän pyysi minua tekemään sen.”

Joulukuun 22. päivänä
”Rob toi tänään neiti Pepdien luota suuren arkun, jossa ovat kapioni. Lakanoita, pyyhkeitä, alusvaatteita. Astiat ja muut ei-ommeltavat odottavat onneksi jo Lady Stairs –kujalla syksyisen ostoskierroksemme jälkeen. Olen hämilläni tästä tavarapaljoudesta, mutta kiitollinen siitä, että äiti ja isä pystyvät varustamaan tyttärensä näin hyvin. Yritin tarjota maksua edes neiti Pepdien työstä, mutta äiti melkein loukkaantui.

Hääpukuni odottaa siistittynä ja uljaana vaateripustimessa huoneeni kaapinovessa. Äiti lainaa helmiäisneulat hunnun kiinnitykseen, ja itse ostin Edinburghista pätkän sinistä samettinauhaa Duncanin antamaan medaljonkiin, joka tulee olemaan kaulassani. Asuni on siis juuri vanhan lorun mukainen: jotain vanhaa, uutta, sinistä ja lainattua.

Annie kertoi Myra Knoxin ihmetelleen viimeisimmässä naisyhdistyksen kokouksessa kovaan ääneen, onko sulhaseni vararikon partaalla, kun minun täytyy pukeutua johonkin ’iankaikkisen vanhaan riepuun’. Toivoin niin hartaasti, ettei Knoxeja olisi kutsuttu häihin, mutta äiti sanoi, että on pakko, kun olemme heidän kanssaan tekemisissä. (Miksi muuten olemme?)

On sovittu, ettei suku tänä vuonna tule joulupäivälliselle Kuusikukkulalle, vaan hääpäivällinen toisena joulupäivänä korvaa sen. Äiti sanoi, että tahtoi tällä tavalla rauhoittaa joulun perheen keskeiseksi. Rose ja Charlie toki tulevat aattona, ja Jamie ja Flora myös. Flemingit ja Isoäiti tulevat vasta joulupäivänä, samoin muut vieraat.

Olenkin tänään tuulettanut Jennien kanssa lähestulkoon kaikki talon varapatjat ja vieraslakanat — äiti on selittänyt makuujärjestelyt minulle ainakin pari kertaa, mutta se on niin monimutkaista, että vain luotan hänen löytävän yösijan jokaiselle tarvitsevalle. Ilmeisesti Fort Williamin hotellia ei sitten lopulta kuitenkaan käytetä, kun osa voidaan häätää sukulaisten luo alas kylään.

Catriona soitti äsken ja kertoi, että pojat laittavat tänä iltana tervapatoja Keijulehdon lammen ympäri, ja saamme luistella iltamyöhään! Odotan sitä innoissani, en ole luistellut aikoihin. Onneksi Jamien vanhat luistimet löytyivät ullakolta, jotta Duncanin ei tarvitse liukua pelkillä kengänpohjilla.

Meillä on nyt käynyt väkeä koko ajan, vähän väliä joku tuttu kylästä pistää päänsä sisään milloin minkin tekosyyn varjolla. Osa haluaa nähdä Duncanin — kuten rouva Knox, joka mittaili tätä kuin mitäkin torilla myytävää lohiviipaletta tullessaan tänään pyytämään Effieltä lainaksi vähän inkivääriä — ja osa haluaa rehellisesti toivottaa onnea ja siunausta jo ennen häitä.

Anna ja pikku Rosemary olivat täällä koko aamupäivän auttamassa. Roz tosiaan on avuksi, hän kuljettaa tavaroita pyynnön mukaan ja osaa sekoittaa taikinaa. Kaksi- ja puolivuotiaana! Kuiskasin Duncanille, että olen hänestä vähän huolissani — Annalle tai Robille ei voisi siitä hiiskahtaa. Mutta onko normaalia, jos lapsi on liian kiltti?”

Joulukuun 23. päivänä
”Olen käynyt läpi tavaroitani täällä Kuusikukkulalla ja Jennien avustuksella pakannut kaiken sen, mitä arvelen tarvitsevani uudessa kodissa. Isä on rakentanut suuren puulaatikon kirjoituspöydälleni, ja se lähetetään junassa Edinburghiin sitten kun häälahjat voidaan laittaa samaan lähetykseen. Saamme kai hakea lastin ensi viikolla.

Muutama laatikollinen löytyi myös muuta tavaraa kirjoituspöydän seurana matkustamaan. Ullakolla oli niin kylmä, että siellä olevan jäämistöni käyn läpi vasta kesällä – eikä siellä taida ollakaan paljon muuta kuin vuosien takaisia näytelmiä ja kertomusvihkoja, vanhat pukunikin ovat kuluneet jo aikaa puhki pikkusiskojen yllä – mutta kyllin haikealta tuntui huoneeni kaappien läpikäynti. Paljon tavaraa kannoimme Jennien kanssa kirjaston takkaan, mutta kirjeet ja vanhat päiväkirjat tahdoin säästää.

Polkupyöräni on nyt ongelma. Duncan sanoo, ettei halua minun ajavan Edinburghissa – ei siksi, että herättäisin sillä pahennusta, vaan siksi, että en ole tottunut ajamaan liikenteen seassa ja olisin vaaraksi itselleni ja muille. Lopulta päätimme jättää pyörän tänne ja miettiä sen kohtalon myöhemmin. Vähän haikeana kävin sitä silittelemässä vajassa. En kaipaa Claymuirin talvea, mutta jotakin iloisen nuoruuden nostalgiaa pyörääni sisältyy.”

Joulukuun 25. päivänä
”Hyvää joulua! Varastin pienen hetken aamiaisen jälkeen kirjoittaakseni päiväkirjaa vielä kerran Betty Stewartina. En vieläkään käsitä sitä, että huomenillalla olen jo Betty Fleming. (Jamie aikanaan kiusoitteli minua sanoen, että minut vihitäänkin Bettynä. Harkitsen puolitosissani, soittaisinko pappilaan ja muistuttaisin Napieria varmuuden vuoksi siitä, että ristimänimeni on sentään niinkin juhlava kuin Beatrice...)

Sovimme, että vain Mary ja Eliza saavat tänä vuonna sukkiinsa lahjoja, koska hälinää ja vaivaa on muutenkin kylliksi. Silti aamiaispöydässä lautaseni vieressä oli korkea, kapea paketti. Kun avasin sen, papereista paljastui ruukussa kasvava valkoinen, monihaarainen ruusu.

-Täytyyhän sinun saada oikea morsiuskimppu, äiti sanoi, sillä paketti oli häneltä. –Istutin pistokkaan heti kun lokakuussa kuulin hääpäivästänne… Leikkaamme tuon huomenna ja koristamme sen mistelillä, siitä tulee kaunis.

Minusta on sääli leikata ihania valkeita ruusuja yhden päivän vuoksi. Minulle riittäisivät kimpussa misteli ja rautatammi, joista alun perin oli puhetta. Mutta tiedän, että tämä on äidille tärkeää, enkä sano vastaan.

Päiväjuna saapuu muutaman tunnin kuluttua, se taitaa olla täynnä meidän häävieraitamme. Jennie ja Rose sijaavat viimeisiä vuoteita ja minun pitää kohta juosta kaikki huoneet läpi ja tarkistaa, että pesukannuissa on vettä ja kaikki muutenkin kohdallaan. Ehkä se on hyvä, en ehdi jännittää.

Mutta vieraita tai ei, tänä iltana olemme Duncanin kanssa sopineet karkaavamme kävelylle. Haluamme olla kahden kesken ensimmäisen kerran koko joulun aikana – ja viimeisen kerran ennen häitä.”

2 kommenttia:

  1. Aivan ihanaa lukea häiden valmisteluista ja Bettyn tunnelmista häiden alla. Olen ihan tyytyväinen Bettyn kihlausaikaan, vaikka se jäikin vähän odotettua lyhyemmäksi :) Nyt sitten jo kovasti jännittää, millaiset häistä tulee ja kuinka suloista on niiden jälkeen, kun tuore aviopari asettuu yhdessä uuteen kotiinsa ja alkaa opetella yhteistä elämää.

    VastaaPoista
  2. Tuossa kotitöissä puuhastellessani tulin ajatelleeksi, että suhtaudun Bettyyn koko lailla eri tavalla kuin vaikka Annaan. Kun luin Annaa ensimmäisen kerran, olin aika nuori ja näin Annan tarinan omien haaveideni ja tulevaisuudenkuvitelmieni kautta. Edelleenkin minulla on jotenkin sama näkökulma Annaa lukiessani - nuorrun heti vähintäänkin kymmenen vuotta ja uppoudun silloisiin unelmiini. Bettyn tarinaa katselen kuitenkin jotenkin aikuisemmin silmin ja peilaan sitä omiin seurustelu-, kihlautumis- ja avioitumiskokemuksiini. Hauska näkökulma tämäkin, etenkin kun kerrot mielestäni Bettyn tarinaa suhteellisen realistisesti, vaikka ihanaa romantiikkaa riittääkin.

    VastaaPoista