sunnuntai 22. helmikuuta 2009

14. Morsiamen juhla

Joulupäivän iltaan mennessä Kuusikukkula oli alkanut muistuttaa menestyvää täysihoitolaa. Neljän reen karavaani oli tuonut vieraita Fort Williamista, ja Betty alkoi vihdoinkin ymmärtää, miten hänen äitinsä oli majoituksen järjestänyt.

Duncanin vanhemmille oli varattu Jamien entinen huone, ja Isoäiti ja Moira Fleming majoittuivat pikkutyttöjen huoneeseen. Bettyn ja Jennien huoneen lattia oli peitetty varapatjoin, joilla Chrissy, Nanny, Jessie ja Rosie nukkuisivat, ja miesväki oli tungettu Johnin ja Davyn huoneeseen ja vierashuoneeseen. Rose ja Charlie majoittuivat pappilaan ja Jim-eno, Marian-täti sekä Will-eno ja Carrie-täti Walter-enon ja Meg-tädin luo ja Flora ja Jamie sekä lapset Geordie-sedän ja Annie-tädin hoiviin.

Vielä kuullessaan kulkusten äänen Betty oli ollut kauhuissaan siitä, miten kaikki järjestyisi. Mutta huoli oli ollut turha. Hänen ystävättärensä olivat olleet Kuusikukkulalla ennenkin ja olivat heti kirjaimellisesti kuin kotonaan auttaen koristeluissa ja järjestelyissä, ja muutenkin tunnelma oli iloinen ja vapautunut.

Ainoa asia, joka Bettyn mieltä pahoitti, oli Martin Carswellin puuttuminen vierasjoukosta. Hänet oli kutsuttu Nannyn kavaljeerina ja vielä Edinburghista lähtiessään Betty oli luullut hänen myös tulevan. Mutta Nanny tuli yksin, ei selittänyt mitään eikä tuonut Martinilta edes terveisiä.

-He ovat riidelleet, Jessie kuiskasi Bettylle nostaessaan matkalaukusta juhlapukuaan vaateripustimeen siliämään. –Kaksi päivää ennen joulua. Ja minä pelkään, että se on vakavaa.

Betty huokasi. Lapsellisesti hän oli toivonut, että hänen häissään jokainen olisi onnellinen.

Kun talo oli tupaten täynnä väkeä, Bettyn ja Duncanin ”karkaaminen” onnistui kuitenkin paremmin kuin he olivat uskaltaneet edes odottaa. He livahtivat ulos keittiön ovesta silloin, kun Effie oli ruokakomerossa, ja juoksivat ulkona nopeasti pois ikkunoiden valopiiristä.

Keijulehdossa oli hiljaista, oksat rapsahtelivat ja jouluaattona satanut lumi narahteli kenkien alla. Taivas oli selkeä ja tähdet loistivat.

Betty oli kuvitellut, että heillä olisi paljon puhuttavaa, kun kahdenkeskiseen keskusteluun viimein olisi tilaisuus. Mutta yhtäkkiä hänestä oli parempi olla hiljaa. Ja hiljaa oli Duncankin. Välillä he katsoivat toisiinsa ja hymyilivät kävellessään käsi kädessä polkua pitkin lammelle, joka pari päivää aiemmin oli kaikunut iloisten luistelijoiden ääniä. Yksi tervapata oli unohtunut rantaan.

Hiljaisuus oli melkein käsinkosketeltavaa, ilma raikasta kuin kristalli.

-Muistatko, kun olin täällä ensimmäisen kerran. Duncan puhui viimein.

-Silloin, kun kiersit Suuressa Laaksossa myymässä lehtitilauksia…

-Silloin. Se oli ihana matka.

-Tämä on kaunista seutua, Betty ymmärsi tahallaan väärin, ja Duncan nauroi ja puristi hänet syliinsä.

-Kyllä sinä tiedät, hän sanoi. –Mutta myönnän, ettei sinun tapaamisesi ollut ainoa syy, joka jätti sen retken mieleeni. Olin niin vapaa, olin omillani, tajusin pärjääväni, sain ruumiillista liikuntaa – ehkä tuosta kesästä jäi kaipuu siihen vapauteen, jota hain Amerikan-matkallani.

-Sinulta tässä pitäisi kysyä, pystytkö asettumaan Edinburghiin, Betty hymyili.

Duncan katsoi lammen yli eikä vastannut hymyyn.

-Pakkohan meidän on, hän sanoi hiljaa. –Elantomme on isän kaupassa.

-Onhan se sinunkin kauppasi, Betty muistutti. –Olet osakas.

-Isän se on silti.

-Ja sinä tahtoisit olla vapaa, Betty sanoi tunnustellen.

Duncan huokasi, katsoi häneen ja hymyili nyt.

-Typeriä puheita häidemme aattona, hän sanoi. –Piti vain muistelemani menneitä – sitä, miten ensimmäisen kerran näin sinut onnellisella saarellasi, Sappho.

-Ellet sinä olisi silloin osunut tänne ja tuonut tietoa Jokamiehen Lukemiston kirjoituskilpailusta, en olisi varmaan koskaan päässyt kirjoittajana näin pitkälle, Betty sanoi.

Duncan rykäisi.

-Itse asiassa minun on pitänyt jo pitkään tunnustaa jotakin, hän sanoi kujeillen. –En minä osunut tänne.

-Miten niin?

-Tiesinhän minä, missä sinä asut – olinhan nähnyt Chrissyn kirjekuorissa osoitteesi.

-Duncan Fleming! Betty huusi ja vetäytyi kauemmas. –Järjestitkö sinä muka koko matkan minun takiani?

-En ihan, Duncan vakuutti. –Olin useana kesänä kiertänyt lehtiasiamiehenä, joskin Alamaassa. Olin taas lähdössä ja rupesin tutkimaan karttaa… Eikä isä kysynyt mitään, kun ehdotin, että tulisinkin Ylämaalle. Eikö kukaan ole paljastanut, että kysyin Glen Longissa tietä Betty Stewartin kotiin?

Betty puisti päätään eikä tiennyt, olisiko hänen pitänyt suuttua vai nauraa.

-Sinä olet roisto, hän lopulta tokaisi. –Täysin epäluotettava.

-Hyvin syvästi ihastunut tuossa vaiheessa, Duncan sanoi taas vakavana, lähtemättä leikkiin mukaan. –Hyvin paljon sinua ikävöivä. Tahdoin nähdä sinut – ja tahdoin kokeilla, mitä tunteeni silloin sanoisivat.

-No, mitä ne sanoivat?

-Sen minä kerron huomenna, kun lankosi kysyy, tahdonko minä. Duncan katsoi Bettyä syvälle silmiin.

Kun Betty ja Duncan puoli tuntia myöhemmin livahtivat Keijulehdon portista puutarhaan, heidän aikomuksensa oli hiipiä sisään yhtä salaa kuin he olivat sieltä lähteneetkin. Mutta kun he aikoivat ylittää pihan päästäkseen keittiön ovelle, kuistilta kuului:

-Stop tykkänään!

Rob nojasi pylvääseen ja lämmitteli kuin ajurit.

-Sepä kesti, hän tokaisi. –Luulin jo, että jäädyn tähän paikkaan…

-Mitä sinä täällä teet? Betty kysyi ällistyneenä.

-Tulin hakemaan Duncania. Rob avasi ulko-oven ja huusi sisään: -He ovat täällä nyt.

Samassa ovi lensi auki ja valokeilaan ilmaantui naurava tyttöjoukko. Sen läpi tunkeutui Chrissy matkalaukkua kantaen.

-Siinä pitäisi olla kaikki, hän ilmoitti ja ojensi laukun veljelleen. –Jos jotakin puuttuu, soita aamulla, niin lähetämme tuomaan. Sormus on vasemmassa liivintaskussa silkkipaperissa.

-Mitä – mistä nyt on kysymys? Duncan tuijotti laukkua eikä tajunnut tarttua siihen, ennen kuin Chrissy pudotti sen melkein hänen varpailleen.

-Sinä lähdet minun mukaani, Rob ilmoitti reippaasti. –Tämä talo on nyt naisten valtaama.

-Hetkinen, huusi Betty. –Minne sinä hänet viet? Miten niin naisten valtaama?

-Älä pelkää, pikku sisko, hän tulee kyllä huomenna ehjänä takaisin. Rob virnisti. –Menemme meille – siellä on muukin kylän miesväki.

-M-mutta… Betty ei saanut enää sanaa suustaan, eikä olisi ehtinyt sanoakaan mitään, kun Rosie ja Chrissy tarttuivat häneen ja kuljettivat sisään.

-Tämä on sinun viimeinen yösi tyttönä, ja me aiomme pitää huolta siitä, että siitä tulee ikimuistoinen, Rosie ilmoitti. –Riisu nyt päällysvaatteesi että päästään syömään, te viivyitte kauemmin kuin luulimme.

Betty katsoi ympärilleen. Eteinen oli täynnä väkeä – hän tajusi, että jos Robin luona oli kylän miesväki, täällä olivat naiset. Una heilutti hänelle salin ovelta, Flora nauroi ja taputti käsiään ruokasalin pöydän ääressä, Katie Murray tirskui eteisessä Annien kanssa kuin ennen vanhaan. Betty vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta Rose tarttui hänen hattuunsa, heitti sen hyllylle ja samalla kuiskasi, etteivät he toki Myra Knoxia olleet kutsuneet.

-Kas niin, kultaseni, älä näytä noin säikähtäneeltä. Äiti tuli hymyillen ruokasalista pikku Geordie sylissään – tämä oli ainoa mieshenkilö, jolla oli sinä iltana pääsy Kuusikukkulalle. –Tytöt tahtoivat järjestää sinulle morsiankestit, ja minusta se oli mainio idea.

-Niin mutta eihän meillä ole ollut tapana… Betty aloitti.

-Nyt on, ilmoitti Kate Thomson ja tuli halaamaan serkkuaan.

-Varjelkoon, mutisi Betty ja alkoi nauraa. Oliko tuo tosiaan Marian-täti, joka istui Floran kanssa pöydän ääressä – Marian-täti morsiankesteissä!

-Riisu nyt viimein päältäsi, Jessie touhusi. –Ruoka jäähtyy!

-Miten te tiesitte, missä me olemme? Betty kysyi riisuutuessaan.

Duncanin äiti nauroi.

-Sinun täytyy uskoa, etten yleensä salakuuntele, mutta kuulin teidän sopivan asiasta Duncanin kanssa, hän sanoi. –Ja Effie tuli kertomaan meille, kun olitte menneet…

-Effie! huusi Betty moittivasti nähdessään, miten tämä toi juuri ruokasalin pöytään valtavaa kinkkuvatia.

Effie tyrski kuin nuori tyttö.

-Emme kai me päästä Bettyä miehelään ilman jotakin hauskuutta, hän sanoi silmät tuikkien. –Betty ei yhtään murehdi, minä olen lähettänyt toisen iltapalan Sellorin taloon…

-Niin, eivät he kuole nälkään siellä, vaikken minä olekaan paikalla, Anna sanoi hymyillen ja kietoi kätensä Bettyn ympäri. –Tule nyt!

Vähän ajan kuluttua ruokasalin pöydän ympärille oli koottu lähes kaikki irtotuolit, jotka alakerrasta löydettiin. Oli ahdasta ja kuumaa, mutta tunnelma korvasi kaiken. Nuorin kemuihin osallistuja oli Annan ja Robin pikku Rosemary, vanhan oli Effie – Moira Fleming tosin yritti ottaa sen kunnian ja kiisteli asiasta leikkisästi Isoäidin kanssa, mutta joutui perääntymään. Tytöt pitivät Bettylle lukuisia puheita, joissa muisteltiin menneitä ja annettiin niin hullunkurisia elämänohjeita, että jopa Marian-täti hymyili muutaman kerran.

Maukkaan ja meluisan iltapalan jälkeen siirryttiin saliin, ja Cathy-rouva sytytti kuusenkynttilät. Se hiljensi joukon, tunnelma muuttui rauhallisemmaksi ja kodikkaammaksi. Betty istui sohvassa kainalossaan Eliza, joka oli kietonut kätensä lujasti isonsiskon ympäri. Äiti oli antanut hänelle ja Marylle luvan valvoa sinä yönä niin myöhään kuin tahtoivat.

Kuinka paljon kauniita muistoja, hyviä toivotuksia, viisaita neuvoja ja hauskoja sutkauksia sinä iltana kerrottiinkaan! Vanha kellokin salin seinällä tuntui hidastavan käyntiään, niin että yö olisi mahdollisimman pitkä.

Isoäiti ja Moira Fleming tosin vetäytyivät aikanaan nukkumaan, ja pian Cathy-rouva, Duncanin äiti ja Bettyn tädit seurasivat heitä vieden mukaan myös pikkulapset. Heidän jälkeensä nousi Flora, joka kuiskasi Bettylle tarvitsevansa aina tässä tilassa pitkät yöunet. Bettyä hymyilytti hänen tajutessaan, että äidin tekemä nukkumasuunnitelma oli taas uudistunut.

Lopulta salissa istuivat enää nuoret naiset. Eliza oli nukahtanut, Mary sinnitteli vielä sitkeästi, vaikka haukotus repikin hänen suupieliään. Äkkiä Jennie hiipi keittiöstä mukanaan valtava kulhollinen jäätelöä – Effie oli jättänyt hänen vastuulleen sen tarjoamisen ”niille, jotka jaksavat valvoa yli puolenyön”.

Nyt keskustelu muuttui entistä luottamuksellisemmaksi. Vaikka Edinburghista tulleet vieraat eivät juuri tunteneet Bettyn Glen Longin ystäviä, kaikille oli sanomattakin selvää, ettei sinä yönä kerrottuja asioita koskaan hiiskuttaisi ulkopuolisille. Kuusen kynttilät paloivat loppuun, mutta yön taika ei sammunut.

Sinä yönä Nanny kertoi Martinin kanssa käymästään riidasta, jonka epäili olevan lopullinen. Sinä yönä Rose kertoi melkein kuiskaten pelosta ja jatkuvasta pettymyksestä, kun hänelle ja Charlielle ei vieläkään ollut suotu lasta. Sinä yönä Amy Knox tunnusti, miten vaikeaa hänen oli välillä tulla toimeen anoppinsa ja kälynsä kanssa. Sinä yönä jokaisella tuntui olevan äärimmäisen salainen huoli, jonka lausuminen ääneen auttoi sen kutistamisessa.

Jennie ei puhunut. Betty tarkkaili häntä ja huomasi, että sisar oli muutaman kerran katkaisemassa tunnustusten välisen hiljaisuuden. Mutta ehkä oli parempi, ettei Jennie puhunut, ei sittenkään. Amy oli kuitenkin Kennethin vaimo, ja Kenneth oli Myran veli, ja Myra piti kovin lujasti kiinni Keithistä.

Kello oli kilauttanut muutaman aamuyön lyönnin, kun kylästä tulleet vieraat alkoivat tehdä lähtöä koteihinsa ”katsomaan, onko miesväki jo palannut”. Betty peitteli Elizan sohvalle, koska ei jaksanut kantaa pian kymmenvuotiasta nukkuvaa tyttöä yläkertaan, ja talutti lähes unissaan kävelevän Maryn vuoteeseen, ennen kuin pujahti kuiskuttelevan tyttöjoukon kanssa huoneeseensa.

Kuhina, supina ja peittojen kahina hiljeni vähitellen. Lopulta Betty oli ainoa, joka valvoi. Hän mietti kulunutta yötä, tunsi lämpimän ailahduksen ajatellessaan, että ystävät olivat halunneet järjestää hänelle ja Duncanille yllätyksen, värisi vähän muistellessaan yön taikapiirissä kerrottuja huolia.

Olisi luullut hänen olleen väsynyt vauhdikkaasta päivästä, reippaasta kävelystä ulkoilmassa ja koko yön valvomisesta, mutta uni ei tullut. Lopulta Betty nousi äänettömästi, hiipi vieraspatjoilla nukkuvia väistellen oman ikkunansa luo peitto kainalossa, kietoi sen ympärilleen ja istui ikkunalaudalle katselemaan ulos. Mahtoiko Duncan nukkua jo?

Tähdet loistivat yhä, puut kimalsivat. Pian alakerrasta kuuluisi kolinaa, kun Effie sytyttäisi tulen keittiön lieteen ja alkaisi laittaa aamiaista. Oli hänen hääpäivänsä aamu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti