maanantai 23. helmikuuta 2009

15. Joulumorsian

Taivas oli vetäytynyt pilveen tapaninpäivän aamiaisen jälkeen, ja ennen lounasta oli alkanut sataa. Mutta kyseessä ei ollut Bettyn pelkäämä lumimyrsky, vaan hiutaleet leijuivat alas pehmeästi tanssien. Tervapadat, joita oli nyt asetettu sekä Kuusikukkulan portille että kuistin portaiden molemmin puolin, paloivat sievästi ja lepattamatta.

Tyttöjen huoneessa oli hiljaista. Vieraspatjoja oli kasattu, jotta lattiatilaa oli vapautunut, ja siellä täällä näkyi puseroita, hameita ja nopeasti jalasta potkaistuja kenkiä. Toiset olivat jo pukeutuneet ja menneet alas.

Rosie kiinnitti toisenkin helmisoljen paikalleen.

-Tuntuuko se tukevalta? hän kysyi.

Betty katsoi peiliin. Huntu kehysti hänen kasvojaan ja laskeutui selkeään pehmeänä kuin hienoin usva. Kermanvärinen hääpuku oli huomattavan vanhanaikainen, mutta se puki häntä täydellisesti – se oli kuin kasvanut hänen päälleen, kuten Rosie oli äsken sanonut.

-Kyllä se on tukeva, hän sanoi hiljaa. –Kiitos.

Rosie puristi ystävättärensä kättä ja he katsoivat hetken toisiaan peilin kautta.

-Oletko varma, ettet tahdo kahvia? Rosie sitten kysyi käytännöllisesti. -Valvoitko tosiaan koko yön?

-Valvoin, mutta ei minua väsytä. Se tulee varmaankin sitten, kun kaikki on ohi – jospa pyytäisit Effietä varaamaan minulle kahvia, ennen kuin lähdemme.

-Teen sen. Sisään!

Oveen oli koputettu, ja rouva Fleming kurkisti huoneeseen.

-Rose sai tämän valmiiksi, hän sanoi ja astui sisään kädessään maljakko, jossa oli morsiuskimppu. –Hän on todella taitava.

Kimppu oli ihastuttava. Rose oli leikannut rouva Stewartin hellimät ruusunkukat ja kehystänyt ne piikkipaatsaman ja mistelin oksilla. Vihreä ja valkoinen väri sointuivat Bettyn pukuun ja muistuttivat, että hän oli joulumorsian.

-Voi kultaseni, oletpa sinä kaunis, rouva Fleming huokasi katsoessaan Bettyä, kun Rosie otti kimpun maljakosta ja kääri varret tätä tarkoitusta varten varattuun pitsiliinaan. Rose oli asetellut ruusut niin taitavasti keskelle, ettei yksikään piikki tulisi pistämään morsianta. –Minä – minä olen niin onnellinen. Sekä sinun että Duncanin puolesta.

Hän suuteli Bettyä, joka nyökkäsi kyyneleet silmissä.

Samassa oveen koputettiin taas. Nyt tulija oli Cathy-rouva.

-Onko kaikki valmista? Tuntuuko puku hyvältä?

-Se on juuri sellainen kuin pitääkin. Betty nousi harjoitellakseen vähän liikkumista pitkän laahuksen ja hunnun kanssa ja tajusi polviensa vapisevan. –Voi sentään, nyt minä melkein kadun, etten sittenkin pyytänyt Charlielta jotakin rauhoittavaa, kun hän kysyi tarvitsenko.

-Älä ole hupsu, kultaseni. Äiti veti hänet syliinsä varovasti, ettei puku rypistyisi. –Tämä on elämäsi onnellisin päivä, eikä sellaista pidä turruttaa lääkkeillä.

-Onko Duncan tullut? Betty kysyi. Aamun sekamelskassa hän oli todennut, että vieraita tuli ja meni, lähti ja palasi, mutta ei tiennyt, missä Duncan oli.

-Hän tuli juuri Robin kanssa. Chrissy oli unohtanut pakata hänelle laukkuun sukat, meidän täytyi lähettää Eliza juoksuttamaan niitä.

-Ottaen huomioon sen, mitä johtopäätöksiä Myra Knox on tehnyt meidän taloudellisesta tilanteestamme minun hääpukuni perusteella, olisi Duncanin sukattomuus vain vahvistanut kuvaa vararikostamme, Betty tirskahti. Hän oli äkkiä kiitollinen pienestäkin humoristisesta seikasta tässä päivässä, joka tuntui suurelta ja pelottavalta.

-Oletko sinä varma, että haluat olla nyt yksin? Rosie kysyi vähän epäillen ja laski kimpun pöydälle. –Jos minä jään luoksesi odottamaan, että Tom-setä tulee?

-Ei, rakas, älä jää. Kyllä minä selviän. Betty hymyili. Hän oli sanonut Rosielle, että tahtoisi olla viimeisen neljännestunnin ennen vihkimistä aivan yksin.

Kun äiti, anoppi ja ystävätär olivat kadonneet, Betty meni taas sen ikkunan luo, jonka ääressä oli niin usein istunut kirjoittamassa, unelmoimassa, iloitsemassa ja itkemässä, viimeksi edellisenä yönä. Alakerrasta kuului puhetta ja askeleita, vieraita tulvi kai oven täydeltä.

Betty kohotti varovasti pukunsa helmaa ja polvistui ikkunan ääreen. Hän risti kätensä ja painoi otsansa niihin. Hän puristi silmänsä lujasti kiinni, koska ei halunnut vuodattaa kyyneleitä – hän näytti niin helposti itkettyneeltä – ja hengitti syvään.

Sitten hän kuiskasi rukouksen, jossa oli sanoja vain vähän, mutta hartautta sitäkin enemmän. Hän rukoili, että voisi olla juuri sellainen vaimo, jonka Duncan tarvitsi tullakseen onnelliseksi – että vaikka heidän yhteistä elämäänsä koettelisivat rajutkin myrskytuulet, he selviytyisivät niistä yhdessä ja Jumalan avulla – että mitä tahansa tapahtuisi, hänen ja Duncanin ei koskaan tarvitsisi katua niitä lupauksia, jotka he kohta antaisivat.

-Aamen, Betty kuiskasi sillä hetkellä, kun kuuli isänsä askeleet portaista. Kun oveen koputettiin, hän nousi, pyyhkäisi varovaisesti kasvojaan ja suoristi helmansa. –Saa tulla!

Tom Stewart astui kynnykselle. Hän ei järkyttynyt tällä kertaa yhtä kovasti kuin syksyllä, koska tiesi jo, mitä Bettyllä olisi yllään, mutta pysähtyi silti.

-Sinä olet toiseksi kaunein koskaan näkemäni morsian, hän sanoi hymyillen ja ojensi molemmat kätensä, kuin Betty olisi taas ollut se pieni pallero, joka opetteli kävelemään Kuusikukkulan pihalla ja horjahteli päättäväisesti suoraan isänsä syliin. –Tule, meitä odotetaan.

Betty otti kimppunsa ja tarttui isäänsä käsipuolesta. Portaista kuului kevyitä juoksuaskeleita – Mary siellä riensi ilmoittamaan, että morsian oli tulossa.

Lähtiessään laskeutumaan portaita Betty loi nopean silmäyksen alakertaan. Väkeä oli niin paljon, että eteinenkin oli täynnä, mutta portaista oli jätetty avoin kulkureitti saliin. Ja Duncan seisoi portaiden juurella, katsoi ylöspäin ja hymyili. Bettyn sydän löi äkkiä muutaman nopean lyönnin.

Samassa salista alkoi kuulua laulua.

-M-mitä tuo on, Betty kuiskasi isälleen ja pysähtyi. –Eikö Annie soita…

-Rosie tahtoi yllättää sinut, isä kuiskasi vastaan.

Hetken he seisoivat ja kuuntelivat Rosien kirkasta, voimakasta ääntä, joka lauloi ikivanhaa rakkauslaulua. Vieraat liikehtivät ja kuiskuttelivat hekin, laulu harmooninsoiton sijasta oli kaikille yllätys.

-No niin, kultaseni, eiköhän Duncan ole odottanut jo tarpeeksi, Tom Stewart sanoi ja lähti taas liikkeelle.

Morsiamen luovutus tapahtui toiseksi alimmalla askelmalla. Näin mahdollisimman moni näki, miten tuomari irrotti Bettyn käden käsivarreltaan ja laski sen Duncanin käsivarrelle. Betty oli pelännyt tätä hetkeä, sillä hänestä olisi ollut kauheaa ruveta itkemään kaikkien ihmisten nähden. Mutta äkkiä häntä ei itkettänytkään. Sanoinkuvaamaton rauha täytti hänen olemuksensa, kun isä astui sivuun ja hän katsoi ylös Duncanin harmaisiin silmiin.

-Mennäänkö, Sappho? Duncan kysyi hymyillen, ja Betty nyökkäsi.

Napier MacPherson odotti heitä pienen pöydän takana. Myöhemmin rouva Brown väitti kivenkovaan, että pastori oli morsiusparille tapansa mukaan nyökätessään iskenyt morsiamelle silmää. Häntä ei kuitenkaan uskottu, sillä miksi ihmeessä pappi olisi niin tehnyt?

Pastori puhui sinä iltapäivänä tavattoman kauniisti tunteista, jotka yltävät lähestulkoon kuoleman rajan yli, uskollisuudesta, joka kestää merten tuolle puolen. Jessie Dalrymplen piti jo puolivälissä puhetta tunkeutua Ted Welshin tukemana ruokasalin puolelle itkemään ääneen, sillä hän ei kyennyt mihinkään niin hillittyyn kuin pieneen niiskutukseen.

Kun pastori lopetti puheensa, avasi käsikirjan ja esitti kysymyksensä Duncanille, Betty tajusi, ettei ollut kaikista peloistaan huolimatta todellakaan itkenyt. Hänen oli vain niin hyvä, niin sanomattoman hyvä olla. Kuluneiden vuosien epäröinnin jälkeen tuntui vapauttavalta olla jostakin asiasta niin varma kuin hän oli vastatessaan omalla vuorollaan kysymykseen, ojentaessaan kätensä ja antaessaan Duncanin pujottaa sormuksen nimettömäänsä.

Mutta kun Napier MacPherson julisti heidät mieheksi ja vaimoksi ja ilmoitti, että Duncan voisi suudella morsianta, tuntui kuin jokin suojaava kupla olisi puhjennut. Annie alkoi soittaa riehakasta häämarssia, äiti ja isä olivat siinä, samoin Duncanin vanhemmat ja Chrissy, Duncanin isoäiti ja hänen rakas Isoäitinsä – Betty räpytteli silmiään kuin unesta heränneenä ja tajusi itkevänsä ja nauravansa kulkiessaan sylistä syliin. Jessiekin oli toipunut liikutuksestaan ja syöksyi hänen kaulaansa.

Betty oli joskus häistään haaveillessaan toivonut, että ne olisivat hiljaiset ja romanttiset. Nyt hän tajusi, että niiden piti olla juuri tällaiset – meluisat ja iloiset, täynnä rakkaita ihmisiä, paljon naurua ja puhetta, Rosien laulua, Annien soittoa, tanssia, jossa hän kulki käsivarsilta toisille.

-Etkö sinä hae häntä pois? kysyi Tom Stewart huvittuneena vävyltään, kun tämä seisoi salin ovella ja katseli Bettyn tanssivan poikaserkkujensa ja muiden Glen Longin nuorten miesten kanssa.

-Miksi hakisin? He saavat tanssittaa häntä vain muutaman minuutin, minulla on loppuelämä. Duncan hymyili.

Hääpäivällinen oli katettu ruokasaliin, mutta istumapaikkoja ihmisten oli etsittävä muista huoneista. Sekin tuntui niin sopivalta, aivan kuin kaikki olisivat olleet retkellä – jopa arvokas Isoäiti, joka söi tyytyväisenä ruokaansa harmoonijakkaralla istuen, kunnes kauhistunut Ian Vernon raivasi hänelle tilaa sohvaan.

Betty ja Duncan kiersivät käsi kädessä huoneesta toiseen saadakseen puhua vuorollaan kaikkien vieraiden kanssa. Bettyn ystäväpiiri oli valloittanut yläaulan, ja sieltä kiiri alakertaan välillä niin hillittömiä naurunpurskahduksia, että Marian-täti rypisti kirjastossa kulmiaan ja mutisi pelkäävänsä Bettyn tulleen kaupungissa kevytmieliseksi. Mutta kun hääpari sitten ilmaantui kirjastoon ja Betty mitään ajattelematta kiersi hetkeksi kätensä tädin kaulaan – temppu, jonka syytä hän ei myöhemmin käsittänyt, sillä Marian-täti oli viimeinen jota hän oli koskaan kuvitellut syleilevänsä - tämä taputti hänen poskeaan yllättävän lempeästi ja sanoi jotakin suloisesta tytöstä.

Jim-eno oli järjestänyt valokuvauskoneensa saliin, koska siellä oli eniten lamppuja. Silti hän joutui käyttämään magnesiumia, ja Maryn ja Elizan tehtävänä oli syöksyä avaamaan ikkuna heti, kun salama oli välähtänyt. Enon puuhaaminen toi Bettyn mieleen erään toisen valokuvan ja illan pesutuvassa, ja vilkaistessaan Duncaniin hän näki tämän hämillisestä ilmeestä, ettei ollut muistonsa kanssa yksin.

Ollessaan vieraana häissä Betty oli usein itsekseen miettinyt, eikö hääparista ollut sääli lähteä pois kesken juhlien, kun muut jäivät pitämään hauskaa. Mutta kun Rose tuli nyt kuiskaamaan hänelle, että kello oli seitsemän ja että oli aika vaihtaa pukua, mikäli he tahtoivat tosiaan ehtiä yöjunaan, ei se tuntunut ollenkaan pahalta. Bettyn sydän oli niin täynnä sitä iloa ja rakkautta, joka hänet oli tänä iltapäivänä ympäröinyt, että hänestä oli hyvä lähteä.

Tuntia myöhemmin Betty napsautti pienen matkalaukkunsa kiinni yläkerrassa. Hän oli vaihtanut hääpukunsa pois ja pakannut viimeiset välttämättömyydet. Huone oli täynnä tyttöjä, jotka olivat muuttuneet sitä hiljaisemmiksi, mitä pidemmälle morsiamen muodonmuutos rouvaksi oli edennyt.

-Onko sinulla nyt kaikki? Chrissy kysyi.

-Kaikki muu paitsi häälahjat, ja Rose on luvannut auttaa äitiä pakkaamaan ne, Betty sanoi ja hymyili sisarelleen.

-On hassua jäädä vielä tänne, kun sinä lähdet, Jessie sanoi ja heilutteli sääriään niin, että hänen juhlapukunsa helma hulmahteli. –Mutta kun äitisi kerran sanoi, että saamme jäädä…

-Tietenkin te jäätte, olisihan hullua ajaa vieraat yötä myöten junaan, Betty sanoi nauraen ja otti päällystakkinsa. –Me näemme ensi viikolla Edinburghissa.

-Oletko sinä aivan varma, että haluatte kutsua meidät jo uutenavuotena? Nanny kysyi huolissaan. –Tarkoitan, eikö sinulla ole kaikenlaista laittamista ja…

-Höpsis, kyllä minä selviän. Betty asetti hatun päähänsä. Yhtäkkiä hän oli tietoinen jokaisesta liikkeestään, joka vei häntä pois Kuusikukkulalta.

-Voi sentään, huokasi Amy-serkku yhtäkkiä itkuisesti.

Samassa oveen koputettiin.

-Sappho? Duncanin ääni kuului ulkopuolelta. –Rob odottaa meitä jo hevosen kanssa.

-Minä tulen. Betty otti laukkunsa ja katsoi ympärilleen. –Näkemiin, rakkaat, nähdään pian!

-Voi! parahti Rosie ja lennähti hänen kaulaansa. Ja Duncan ja Rob joutuivat odottamaan vielä hyvinkin neljännestunnin, ennen kuin Betty oli selviytynyt ulos huoneesta ja alas rappusia.

-Soita heti aamulla kun olette päässeet perille, Cathy-rouva mutisi peitellessään tytärtään rekeen. –Ja kirjoita usein!

-Kyllä, äiti, varmasti! Betty suuteli häntä ja puristi lujasti isänsä kättä.

Tässä vaiheessa Rob totesi, että jos hän tosiaan aikoi saada hääparin junaan, heidän oli pakko mennä. Reki lähti liukumaan pihan yli vieraiden huiskuttaessa ja hurratessa portailla.

Bettyn silmistä tulvivat kyyneleet, kun hän kääntyi katsomaan taakseen. Ei hän edes tiennyt, miksi itki – hän oli onnellisempi kuin koskaan, ja silti onneton.

Samassa Kuusikukkulan vanhan huvimajan yläpuolella paukahti ja taivas kirkastui moniväriseksi.

-M-mitä se oli? Betty huudahti ja pyyhki silmiään nähdäkseen.

-Se taitaa olla viimeinen yllätys meille, Duncan sanoi nauraen, kun seuraava raketti syöksyi ilmaan ja levisi hehkuvanpunaiseksi kukaksi tapaninyön pimeyteen.

Betty nauroi ääneen. Hän näki Johnin ja Davyn varjot näiden juostessa puutarhassa sytyttämässä valmiiksi asettamiaan raketteja, jotka kirkastivat koko heidän matkansa alas kylään ja lämmittivät Bettyn mieltä vielä sittenkin, kun valoja ja ääniä ei enää kuulunut. Duncan oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja katsoi häneen hymyillen, kimaltavin silmin. Ja vaikka kiusaus oli suuri, Rob ei vilkaissut kuskinpukilta kertaakaan taakseen ennen kuin Fort Williamin asemalla.

7 kommenttia:

  1. Voih, ihanaa, tätä on odotettu!

    VastaaPoista
  2. Voi en muistanut ollenkaan, kuinka kauniisti kuvasit tämän juhlan. Aivan kuin olisi itse saanut olla kokemassa tuon kaiken! 💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, että minulla oli kauheat paineet kun rupesin kirjoittamaan tätä lukua. Bettyn ja Duncanin naimisiinmenoa oli odotettu niin kauan, että häiden piti olla jotakin todella kaunista ja koskettavaa. Muistan senkin helpotuksen, kun sain positiivisia kommentteja! :) (Minkähän tähden en niihin muuten aikoinaan vastannut...)

      Poista
  3. Voih... <3<3 NIIN ihanaa!!! Tämä on ihanin hääkohtaus missään kirjassa. Parempi kuin Annan ja Gilbertin. Tai Megin ja John Brooken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt puhut pötyä, mutta mukava jos tykkäsit. 😉 ❤

      Poista