tiistai 24. helmikuuta 2009

16. Uusi vuosi omassa kodissa

Betty astui askeleen taaksepäin, silmäili ruokapöytää arvostelevasti ja nyökkäsi sitten. Se oli hyvä, oikein hyvä. He kaikki mahtuisivat istumaan. Hän kiiruhti keittiöön riisuakseen esiliinansa ja mennäkseen vaihtamaan pukua.

Uudenvuodenaatto oli valjennut Edinburghissa lumisena mutta lauhana. Kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä ja joidenkin kirkkojen kellot soivat jo nyt. Duncan tulisi toivottavasti pian kotiin.

Betty ja Duncan olivat saapuneet Edinburghiin neljä päivää aiemmin ja siitä pitäen ”leikkineet kotia”, kuten Duncan sanoi. Molempien vapaapäivät olivat tulleet tarpeeseen, kun he olivat asettuneet aloilleen ja järjestäneet tavaroita. Lisäksi asemalta oli tuotu edellisenä päivänä melkoinen lasti, kun Bettyn kirjoituspöytä, häälahjat ja muut tavarat olivat saapuneet.

-Minä en uskonut, että se saadaan kunnialla tänne ylös, Betty oli huokaissut, kun pöytä oli vihdoin ollut ajurin, Duncanin, Alan Smollettin ja John Flemingin avustamana paikoillaan Moira-tädin entisessä vierashuoneessa. –Mutta nyt kun se on täällä, olen iloinen! Hän oli nostanut esiin pahvilaatikon, johon oli tyhjentänyt pöydän kaapit ennen pakkaamista.

-Mikä tämä on? Duncan oli tarttunut päällimmäisenä olevaan paperirullaan ja avannut sen. –Hyvänen aika, sehän olet sinä! Hän piti käsissään piirustusta, jossa Betty istui kukkakedolla kirja kädessään.

-Oh, tuo, en muistanutkaan sitä, Betty oli sanonut nauraen.

Duncan oli siristänyt silmiään nähdäkseen signeerauksen.

-Ken lie E. D.? Ah, vaan onko minun hänelle oltava mustasukkainen? hän kysyi matkien varsin kehnosti Shakespearea.

-Ainakin jos Miriam-tyttöseltä kysytään. Hän oli varma siitä, että minusta tulee ruhtinatar roomalaiseen palatsiin. Betty oli puistanut päätään kuin ainakin nuorten typeryyksille puistetaan. –Sen piirsi Enrico Duchetti, se italialainen taiteilija, joka oli samassa täysihoitolassa kanssamme silloin pari vuotta sitten Sveitsissä, muistathan!

-Aivan, hän. Se mies totisesti osaa piirtää. Duncan oli katsellut kuvaa ihaillen. –Pannaanko tämä seinälle?

Betty oli myöntynyt siihen, että se pantaisiin. Ja nyt Duncan oli tahtonut vielä ennen kauppojen sulkemista juosta ostamaan kehyksiä, hupsu poika.

Tullessaan keittiöstä Betty vilkaisi vielä kerran ympärilleen ylpeänä. Hän rakasti tätä asuntoa.

Ensinnäkin se oli vanha. Eihän hän koskaan ollut asunut uudessa talossa – mutta ei myöskään näin vanhassa. Tämä talo oli ollut paikoillaan jo silloin, kun Charlie-prinssi oli saapunut voittokulussa Edinburghiin, ja tässä asunnossa oli vietetty juhlia jo silloin, kun hänen isovanhempansa olivat olleet kapaloissa. Ja nyt hän sai kattaa täällä pöydän ystävilleen. Hän oli kutsunut vieraita edellisenäkin uutena vuotena Isoäidin luo – mutta nyt hän teki sen omassa kodissaan. Ruoka oli uunissa ja tiedossa oli hauska ilta.

Tästä juontunut ajatus sai Bettyn äkkiä rypistämään vähän kulmiaan. Samassa lukko rapsahti ja Duncan pisti päänsä sisään.

-Löysin sopivan, hän ilmoitti voitonriemuisena ja heilutti ruskeaan paperiin käärittyä pakettia.

-Sinä olet tyhmä, Betty sanoi nauraen ja meni suutelemaan Duncania. –Ikään kuin sen kuvan kehystämisellä olisi ollut tuollainen kiire!

-Tahdon sen illaksi näkyviin, että kaikki voivat ihailla, miten kaunis vaimo minulla on. Duncan vakavoitui. –Mitä nyt?

-Miten niin mitä nyt?

-Sinun silmissäsi on murhetta. Duncan painoi viileän kätensä Bettyn poskelle. –Paloiko paisti?

-Älä ole hupsu!

-Mitä se sitten on?

Betty huoahti.

-Mietin vain iltaa, hän sanoi. –Ja sitä, että katoin juuri yhdeksälle.

-Monelleko olisi pitänyt?

-Ehkä kahdeksalle.

-Nyt minä en ymmärrä, Duncan sanoi ja riisui päällysvaatteensa. –Otetaan yksi lautanen pois.

-Ei – minä ajattelen vain – Jerryä.

-Toivon mukaan et siinä mielessä, että katuisit mitään nykytilanteesta!

-Minä en puhu enää koko asiasta, ellet ota sitä vakavasti! Betty sanoi pahoillaan.

-Sappho, anna anteeksi, olen vain vähän riehakkaalla tuulella. Duncan veti hänet syliinsä. –Mistä olet huolissasi?

-No niin, mehän olemme kutsuneet Chrissyn ja Alanin, Jessien ja Tedin, Nannyn – Martinia en ole kutsunut, sillä Jessien mukaan hän ei edelleenkään ole Nannyn kanssa puheväleissä – ja Mallyn ja Jerryn. Mutta minä mietin, mahtaako Jerry tulla. Viime uutenavuotena nimittäin… Bettyn ääni vaimeni.

Duncan silitti hänen tukkaansa.

-Anteeksi että pilailin, hän sanoi hiljaa. –En muistanut. Oliko se uudenvuoden aatto vai päivä, kun purit kihlauksen?

-Uudenvuodenpäivä. Mutta aattona kaikki olivat Brodiella – ja Chrissy salakuljetti minulle sinun kirjeesi – ja luin sen ja riitelin Jerryn kanssa ja – no, sitten minä tiesin mitä tehdä. Nyt vain mietin, onko Jerrystä tulemaan ensinnäkään meille ja toiseksi juuri tänään. Ja jos hän jää pois, tuleeko Mallykään.

-Viime uudenvuoden aattona minä olin Johnsburghissa, Pohjois-Dakotassa, Duncan mutisi. –Yöllä lähdin ratsastamaan, katselin taivaan miljoonia tähtiä, ja ajattelin sinua – vaikka tiesin, etten olisi saanut, että kuuluit toiselle. Yritin etsiä elämälleni jonkin suunnan, jonkin tarkoituksen… Ja nyt me olemme tässä. Ja Jerryllä on Madeleine. Ja minä luulen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu.

Betty naurahti. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miten Duncan sen teki, mutta jollakin kummallisella tavalla tämä sai hänen huolensa aina haihtumaan.

Ja turhaan hän olikin murehtinut, sillä Jerry ilmestyi paikalle Madeleine Fraserin seurassa. Vaikkakin hän tuli pidättyväisenä ja hiljaisena, niin hän ei kuitenkaan pilannut pois jäännillä tai murjottamisella Mallyn sen enempää kuin isäntäväenkään uuttavuotta.

Iloisen ilta-aterian jälkeen Bettyn oli esiteltävä työhuoneeseen pinotut häälahjat ystävättärilleen.

-Voi, minäkin tahtoisin tällaiset, Chrissy sanoi haikeana ja nosti esiin hopeisen kermakon ja sokerikon, jotka olivat vielä laatikossaan. –Pikkutyttönä ajattelin aina, että olen aikuinen, kun minulla on hopeinen kermakko!

-Kiitos vihjeestä, Betty sanoi ja iski silmää, ja Chrissy punastui tajutessaan, että saisi itse häälahjoja puolen vuoden kuluttua.

-Mitkä täkit, huokasi Madeleine ja silitti valtavia, kuohkeita untuvatäkkejä.

-Ne ovat Somervilleiltä, Betty sanoi. –Mary Somerville on vieraillut tässä asunnossa usein Duncanin isoäidin luona ja epäilen vahvasti hänen vihjaisseen miniälleen, että täällä ei ole kovin helposti liian kuuma…

-Keneltä tämä on, huusi Jessie ja penkoi innoissaan kauniilla paperilla päällystettyä laatikkoa. Hän nosti esiin emalisen lävikön, keittiövaa’an, nipullisen erikokoisia kauhoja, useita sievästi taiteltuja tiskirättejä, kaksi pesuvatia, sarjan mittakannuja, posliiniset suola- ja jauhosalkkarit, kirjaillun teepannun myssyn, kaksi kuumavesipulloa, vispilän, posliinisen taikinakulhon ja punaruutuisen leivinliinan.

-Se on Roselta ja Charlielta, Betty sanoi nauraen muiden mukana. –Rose sanoi, että minun – köh – taloustaitoni tuntien tarvitsen jonkinlaisen ensiapupakkauksen… En vieläkään oikein tiedä, pitäisikö minun loukkaantua häneen verisesti vai olla kiitollinen! Nuo kattilat ovat Marian-tädiltä ja Jim-enolta. En ymmärrä mihin saamme ne keittiössä mahtumaan, kun Moira-täti jätti tänne lähes kaikki omat astiansa…

-Mutta me emme syöneet hänen lautasistaan, minä tunnistaisin ne kyllä, Chrissy sanoi.

-Ei, halusin kattaa teille sen astiaston jonka Anna ja Rob antoivat. Bettyn ilmeestä näki, että hänen emännänylpeytensä ei sallinut juurikaan lainatavaroiden käyttöä. Itse asiassa hän oli aamulla pohtinut Duncanille ääneen, mahtaisiko Moira-täti loukkaantua, jos he siirtäisivät kaikki tämän tavarat tyhjillään olevaan palvelijattaren huoneeseen.

Samassa olohuoneesta kajahtivat Tonava kaunoisen sävelet.

-Mikä se oli? Nanny, joka oli seurannut muiden puuhaamista vaiteliaana, hätkähti. Bettyä kirpaisi hänen miettiessään, miten paha olo Nannyllä täytyi olla.

-Kerroinhan minä, että Isoäiti osti meille gramofonin ja sylillisen levyjä, hän sanoi. –Duncan taitaa vihjata, että meidän on aika palata muiden seuraan…

Naisväen ihaillessa lahjoja olohuone olikin muuttunut tanssisaliksi. Sohva ja nojatuolit oli työnnetty takaisin seinänvierille ja matot kasattu, ja Betty ehti tuskin astua kynnyksen yli, kun Duncan jo kumarsi hänelle.

-Voi sentään, Betty kuiskasi tajutessaan, että myös Jessie ja Ted, Mally ja Jerry sekä Chrissy ja Alan alkoivat tanssia, mutta että Nanny livahti gramofonin viereen yrittäen näyttää siltä, kuin hänestä olisi ollut hyvinkin hauska huolehtia kammen vääntämisestä.

-Minä haen hänet seuraavaan tanssiin, Duncan kuiskasi takaisin, ja Betty puristi hänen olkapäätään kiitollisena.

He tanssivat, kunnes pinon jokainen levy oli soitettu läpi — jopa se, jossa Nellie Melba lauloi aarian La bohémesta, vaikka Chrissy koetti väittää, ettei se ollut mitään tanssimusiikkia. Sitten Betty haki keittiöstä hedelmäsalaatin, huonekalut vedettiin taas paikalleen, ja joukko asettui valtavan takan ääreen virkistäytymään. Bettyn muotokuva, jonka Duncan oli laittanut häthätää kehyksiin ja nostanut takan reunukselle, sai asianomaista ylistystä, ja nyt ripustuspaikaksi esitettiin lähes yhtä monta ehdotusta kuin huoneessa oli ihmisiä.

Lopulta Jessien ehdotuksesta ryhdyttiin leikkimään – ”me olemme jo niin vanhoja, ettei meitä voida enää sanoa lapsellisiksi”, hän selitti. Arvaustehtävät ja sormus ehdolla saivat kaikki nauramaan katketakseen, jopa Nannyn.

Kun kellot sitten alkoivat lyödä puolta yötä, kaikki tungeksivat leveillä ikkunalaudoilla nähdäkseen raketit ja voidakseen toivottaa juuri oikealla hetkellä hyvää uutta vuotta. Tässä vaiheessa Betty ja Duncan livahtivat taas keittiöön ja palasivat kohta mukanaan kaksi tarjotinta täynnä pieniä laseja – Isoäiti oli lähettänyt heille uudenvuodenyllätyksenä pullollisen kuohuviiniä.

Vasta aamuyöllä vieraat lähtivät, viimeisenä Madeleine, joka syleili Bettyä vielä eteisessä Jerryn ollessa jo rapuissa menossa.

-Kiitos, hän kuiskasi, eikä Betty ollut oikein varma siitä, mistä hän kiitti.

-Oliko sinulla mukavaa? Duncan kysyi hymyillen tullessaan auttamaan Bettyä astioiden korjaamisessa. –Ethän väsynyt liiaksi?

-Voi en, ja huomennahan saamme nukkua! Bettyn silmät loistivat vielä hauskan illan jäljiltä. –Mutta jaksatko sinä palata töihin ylihuomenna? On niin ikävää, ettet voi olla vapaana loppiaiseen.

-Enhän voi vaatia isää ja Chrissyä huolehtimaan kaupasta viikkotolkulla, kun olin välillä kaksi vuotta kokonaan poissa – ja sitä paitsi meillä on varmasti käyttöä niillekin tuloille. Toivottavasti sinulla ei ole täällä ikävää, kun minä menen töihin, mutta sinulla on vielä joululoma.

-Voi ei, ei ollenkaan. On kaikenlaista puuhaa, ja saan opetella oikein kunnon perheenemännäksi. Betty hymyili. –Kunhan neiti Jameson vain näkee, miten hienosti hoidan sekä työni että kotini, niin toivon hänen saavan hiukan uusia ajatuksia!

Duncan virnisti.

-Näen, että olet ollut runsaasti Madeleine Fraserin seurassa, hän sanoi nauraen.

5 kommenttia:

  1. Mukavaa luettavaa edelleen. Minusta ei kyllä olisi ollut tuollaisia kutsuja emännöimään vain muutamaa päivää häiden jälkeen - Bettyhän on siis ihan reipas emäntä, vaikka taitojaan epäileekin! Jotenkin tykkäsin etenkin tuosta kohdasta, jossa Betty muistaa edellisen kihlauksensa ja on epävarma siitä, onko Jerry ollenkaan tulossa.

    Minulle tuli sellainen ajatus, että tässä vaiheessa tarinaa voisi hyvinkin olla paikallaan joku vähän isompi dramaattisempi käänne - joku juttu, jota sitten setvittäisiin useamman luvun verran tai vaikka ihan tämän kolmososan loppuunkin saakka. Yhtään en kyllä osaa sanoa, mitä se voisi olla. Mutta voi olla, että pelkän avioliiton arjen kuvaaminen ei pidemmän päälle riitä, vaan tarvittaisiin jotain muuta pitämään mielenkiintoa yllä?

    VastaaPoista
  2. Yritin ylläpitää periaatetta, että vastaan kommentteihin vain noissa pohdinta-kirjoituksissani, mutta en malta olla sanomatta tätä: odottakaas vain... ;) Taidamme olla samalla aaltopituudella!

    VastaaPoista
  3. Mikä muuten on jauhosalkkari? Pitäisikö siinä kohtaa olla pippuri, vai enkö tunne jotain vanhaa tapaa? :o)

    VastaaPoista
  4. Haa, etenet tarinassa!! :D

    Kyllä sinä tiedät jauhosalkkarin. Se on se posliininen astia, jossa on usein puinen kansi. Vrt. suolasalkkari! Siinä pidettiin jauhoja kastikkeen tekoa varten. Meilläkin on itse asiassa jauhosalkkari hellan vieressä... :)

    VastaaPoista
  5. Aa, se! :o) Tässä kohtaa sotkee ilmeisesti kielialue. Kas kun meillä ruotsinkielisemmällä Pohjanmaalla sanovat monesti sirottimiakin salkkareiksi.. Oikeaa salkkaria en edes muistanut, vaikka taitaa meilläkin jossain kätköissä sellainen melkoisen vanha olla. :o)

    VastaaPoista