keskiviikko 25. helmikuuta 2009

17. Talvisydämenä

Ensimmäisinä loppiaisen jälkeisinä viikkoina Betty totesi, että hänen uudenvuodenyön puheensa olivat olleet kohtuullisen uhmakkaita, ja ettei hän ollut koskaan osannut kylliksi arvostaa vapauttaan taloustehtävistä. Toki hän Kuusikukkulalla oli aina osallistunut niihin, mutta ei kantanut päävastuuta. Ja Charlotte Squarella Peggy oli hoitanut lähes kaiken. Betty oli saanut lähteä aamulla työhönsä, tulla iltapäivällä kotiin, valmistaa tuntinsa ja sen jälkeen kirjoittaa tai tavata ystäviään, miten vain tahtoi.

Nyt hän huomasi, että kodin siistinä pitäminen, ruuanlaitto ja muut taloustehtävät nielivät uskomattomasti koulun jälkeistä aikaa. Vaikkei hänellä ollut paljon tunteja Tiedon Kunnailla, ja vaikka Duncan mielellään auttoi häntä kotitöissä sen verran kuin osasi, Betty huomasi, ettei hänellä enää ollut paljonkaan vapaata. Ja kun sitä iltamyöhällä oli, hän oli väsynyt.

Betty ei silti valittanut asiasta Duncanille puolella sanallakaan. Itsepä hän oli sanonut, etteivät he tarvinneet palvelijatarta. Lisäksi hän tiesi Duncanin tekevän pitkää päivää kaupassa siksi, että he saisivat rahaa säästöön ja voisivat joskus vielä elää mukavammin.

Mutta vähitellen hän alkoi tottua taloudenhoitoon, kykeni tekemään asioita ilman pitkällistä pohtimista ja osasi suunnitella päivänsä niin, ettei kaatunut suoraan sänkyyn viimeisen lautasen tiskattuaan. Tässä ei vähiten auttanut Isoäidin antama mustakantinen vihko, josta oli löytynyt pelastava neuvo jo muutamaan pulmalliseen tilanteeseen. Ja vihkon lopussa oleville tyhjille sivuille Betty oli alkanut kirjoittaa omia muistiinpanojaan.

Niinpä Betty saattoi vähitellen taas nauttia yhtä lailla opetustyöstään kuin kodistaan ja illoista Lady Stairs –kujalla. Kun Duncan oli tullut kotiin, kun oli syöty ja pöytä korjattu, he asettuivat takan ääreen. Duncan oikaisi usein makuulle sohvalle – Betty oli vähän huolissaan tästä, mutta koetti vakuuttaa itselleen, ettei Duncan yskinyt paljoakaan – ja Betty asettui lepotuoliin.

Ja sitten he puhuivat kaikesta taivaan ja maan välillä: päivän tapahtumista koululla ja kirjakaupassa, ystävien kuulumisista, kirjallisuudesta, musiikista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jopa politiikasta. Bettystä tuntui, että noina viikkoina hän oppi tuntemaan Duncania paremmin kuin kaikkina kuluneina vuosina yhteensä.

Jossakin vaiheessa Betty otti tavakseen antaa Duncanin lukea kertomuksensa, ennen kuin lähetti niitä lehtiin. Ensimmäisillä kerroilla hän katui sitä.

Duncan ei ihaillutkaan hänen tekstejään varauksettomasti ja kehunut niitä, päinvastoin. Tämä oli äärimmäisen kriittinen, analysoi pienetkin tarinat pala palalta, nosti esiin jokaisen epäjohdonmukaisuuden ja epäuskottavan juonikuvion, suorastaan välillä kuulusteli Bettyä saadakseen selville, oliko tämä todella pohtinut henkilöidensä luonteet loppuun asti.

-En minä tiennytkään olevani noin huono, Betty sanoi närkästyneenä eräänä helmikuun iltana, kun Duncan oli kehottanut häntä harkitsemaan vakavasti Jokamiehen Lukemistoon tarkoitetun tarinan uudelleenkirjoittamista.

Duncan työnsi kätensä punaisen tukkansa läpi, joka seisoi jo valmiiksi pystyssä, sillä hän oli lähestulkoon repinyt sitä kertomuksen puutteita valittaessaan.

-Älä ole tyhmä, Sappho, hän sanoi. –Et sinä ole huono!

-Mikäs sitten? Betty sormeili vihaisena kertomuksensa sivuja.

Duncan ähkäisi.

-Sinä olet äärimmäisen lahjakas, hän sanoi lujasti. –Sen vuoksi minä en voi kestää ajatusta, että päästät julkisuuteen jotakin vasemmalla kädellä sutaistua.

-En minä ole mitään sutaissut!

-Oletpa. Tuon nyt viimeksi. Sappho, kun sinä osaat kirjoittaa niin loistavan hyvin, niin miksi et haasta itseäsi? Miksi et pyri eteenpäin, tavoittele tähtiä?

Betty mutristi suutaan ja tuijotti vihamielisenä omaa muotokuvaansa, jonka Duncan oli ripustanut seinälle takan viereen. Takan toisella puolella oli heidän hääkuvansa, jonka Jim-eno oli lähettänyt. Hän ei oikein tiennyt, loukkasiko Duncan häntä vai oliko sanonut juuri suuren kohteliaisuuden.

-Eivät lukijat ole valittaneet, hän sanoi haikeasti.

-Eivät tietenkään. Eiväthän he osaa vaatia kermaa, kun ovat oppineet juomaan kurria!

-Mutta ei kustantajanikaan…

-Sappho, sinä olet voittanut kirjoituskilpailun muutamia vuosia sitten, olet julkaissut romaaneita ja kertomuksia. Mutta et sinä voi jäädä lekottelemaan siihen harhakuvitelmaan, että se riittää. Että kunhan olet joskus saanut aikaan jotakin julkaisukelpoista, sinun ei tarvitse enää pyrkiä eteenpäin. Päinvastoin, sinun on juuri sen vuoksi opiskeltava koko ajan lisää, kehitettävä itseäsi, koska muuten huomaat jonakin kauniina päivänä, että aika on ajanut ohitsesi. Duncan oli puhunut niin kiivaasti, että joutui yskimään.

Betty murjotti. Mutta kun aika kului ja hän pitkin hampain totteli Duncanin neuvoja, yritti kehittää tarinoitaan, jaksoi kirjoittaa niitä uudelleen, hän huomasi hämmästyksekseen saavansa niitä julki yhä helpommin – itse asiassa niitä pyydettiin yhä useampiin lehtiin.

-Kumpi meistä olikaan opiskellut kustannusalaa, Duncan sanoi silmää iskien, kun Betty ihmetteli erään lontoolaislehden lähettämää tilausta jatkokertomuksesta. –En minä koko Amerikassa-oloni aikaa vain farmeilla seikkaillut.

Mutta ei Lady Stairs –kujalla myöskään pidetty aina kirjoittajakoulua. Joinakin iltoina Betty ja Duncan käärivät syrjään olohuoneen maton, kuten uudenvuodenyönä, Duncan veivasi gramofonin käyntiin, ja sitten he pitivät kahdenkeskiset tanssiaiset. Joskus he vain kuuntelivat musiikkia sohvalla, Betty oli käpertynyt Duncanin syliin kuin kissa ja olisi kehrännyt, jos olisi osannut.

Monina iltoina Lady Stairs –kujan portaita nousivat myös vieraat. Bettyä huvitti, kun hän huomasi muistuttavansa yhä enemmän äitiään: häntä ei enää pelottanut, vaikka iltateepöytään olisi yhtäkkiä pitänyt kattaa puoli tusinaa kuppia kahden sijasta.

Kun Duncanin perhe ensimmäisen kerran tuli vierailulle, häntä jännitti – etupäässä se, mitä tämän isoäiti sanoisi asunnon nykyisestä järjestyksestä ja siitä, että vanhat lautaset, vadit ja kattilat olivat varastossa – mutta Moira-täti syleili Bettyä ja sanoi häpeävänsä, kun ei ollut itse keksinyt asetella kalusteita noin mukavasti.

Toisaalta myös he itse kävivät paljon vierailuilla. Betty totesi, ettei ollut pääsiäiseen mennessä juuri joutunut laittamaan sunnuntaipäivällistä, sillä he olivat syöneet sen milloin Flemingeillä, milloin Isoäidin luona, milloin Mallyn pikkuisen keittiönpöydän ympärillä, milloin Dalrympleillä tai Nannyn luona.

Yhtenä talven suurimmista juhlahetkistä Bettyn mieleen jäi se harvinainen kerta, jolloin hän sunnuntaina keitti, sillä Miriam-tyttönen tuli heille kylään. Duncan meni alas pihalle vaunuja vastaan ja kantoi Miriamin ylös asuntoon rouva Somervillen seuratessa kävelytelinettä kantaen.

Miriamin silmät loistivat hänen päästessään rakkaan Betty-neidin luo – Betty-rouvan, kuten hän yritti epätoivoisesti oppia sanomaan. Hän halusi kurkistaa joka paikkaan asunnossa, kun se kerran oli kävelytelineen kanssa mahdollista. Hän halusi kuulla jokaisen esineen tarinan, katsoa albumin jokaisen valokuvan. Ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän sai istua päivällispöydässä tasaveroisena muiden kanssa.

-Kummallista, Betty sanoi sinä iltana ollessaan käpertyneenä sohvaan Duncanin kainaloon ja ihaillessaan takkatulen tanssia. –Miriam on niin muuttunut siitä, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Minä – minä melkein jaksan toivoa, että… Hän puri huultaan, kuin toiveen ääneen lausuminen olisi estänyt sitä toteutumasta.

Duncan suuteli hänen hiuksiaan.

-Sinulla on sellainen vaikutus ihmisiin, hän kuiskasi. –Parantava.

-Valitettavasti se ei ole tepsinyt sinuun. Kuulin, miten yskit äsken keittiössä.

-Äh, sain leivänmurun kurkkuuni.

-Voi, älä valehtele leivänmuruista! Yöllä hengityksesi rahisi niin, että heräsin siihen. Eikö sinun pitäisi käydä näyttämässä itseäsi tohtori Burnettille?

-Miksi pitäisi? Ei minussa ole mitään vikaa.

Betty huokasi ja kiersi kiharaa sormensa ympäri.

-Sain eilen kirjeen pikku Ruth Weilsonilta Claymuirista, hän sanoi puoleksi itsekseen. –Tai ei hän enää ole pieni, kohta kolmentoista… Hänen äitinsä on vakavasti sairaana.

-Hänkö oli se oppilaasi, jota sanoit niin lahjakkaaksi?

-Hän juuri. Pelkään, miten Ruth-paran käy, ellei äiti parane – pelkään, että herra Weilson rupeaa taas juomaan ja Ruth jää heitteille. Ja kuitenkin tiedän, että sillä tytöllä olisi niin paljon annettavaa maailmalle!

-Et sinä voi pelastaa kaikkia onnettomia, Duncan sanoi hiljaa.

Betty hymähti.

-Tahtoisin edes yrittää, hän sanoi ja nousi. –Ja niinpä menen nyt keittämään sinulle hunajavettä.

Duncan voihkaisi, mutta ymmärsi vastustelun turhaksi. Aina yritettyään saada Duncania lääkärintarkastukseen ja epäonnistuttuaan Betty kosti juottamalla tälle kuumaa hunajavettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti