torstai 26. helmikuuta 2009

18. Rosie menee naimisiin

-Lapsena minä ajattelin, että on sopimatonta, jos pitkänäperjantaina paistaa aurinko, Betty sanoi hyväntuulisesti ja kohotti kasvojaan silmät suljettuina. –Vasta nyt ymmärrän, että sekin kertoo pääsiäisen armosta.

-Olen niin iloinen, että on luvassa kaunista, Rosie huokasi. –Pelkäsin kauheasti, että sataisi – mutta isä sanoo, että kaikki ennustavat poudan jatkuvan myös huomenna.

-Minä pelkäsin lumimyrskyä omiksi häikseni, Betty tirskahti. –Eikä sitä tullut. Niin että nauti sinä vain päivästäsi, kultaseni.

-Oh, sinä alat kuulostaa viisikymmenvuotiaalta! Rosie puuskahti puoliksi närkästyneenä. –Tekeekö naimisiinmeno ihmisestä vanhuksen?

Betty nauraa heläytti, avasi silmänsä ja jatkoi kukkakimppujen solmimista.

He istuivat Copperfield Housen, Rosien kodin, takakuistilla Aberdeenissä ja tekivät kukka-asetelmia seuraavaksi päiväksi. Huhtikuun alun ilma oli niin lämmin ja miellyttävä, että rouva Wardlaw oli ehdottanut työn siirtämistä ulos – osittain tietysti siksikin, että talo oli kuurattu häitä varten katosta lattiaan, ja kuisti olisi helpompi siivota pudonneista kukanvarsista.

-Minä pelkään, että nämä kuihtuvat kuitenkin, Rosie jatkoi kulmiaan rypistäen ja katseli narsissikasaa edessään. Hänen äitinsä oli aamulla käynyt katkomassa kaikki ne kukat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä puutarhan ulkonäölle.

-Eivät ne maljakoissa kuivu, usko pois. Ja lakkaa nyt rakas ystävä murehtimasta. Kohta varmaan alat pelätä, että Edinburghin-juna putoaa kiskoilta eivätkä Chrissy ja Alan ja muut pääse tänne asti.

Rosie hymyili ja hänen ilmeensä lientyi.

-Tiedän että olen typerä, hän sanoi. –Mutta ottaen huomioon, miten vaikean tien me olemme Ianin kanssa kulkeneet, minua pelottaa viimeiseen asti, että jokin menee pieleen.

-Mutta vanhempasi ovat aina hyväksyneet Ianin. Ja Isoäiti palvoo häntä nyt, kun menneisyyden haamuille on annettu rauha.

-Silti. Maailma on kovin epävarma paikka.

-Kultaseni, narsisseissa ja pääsiäisen auringossa ja vihkiseremoniassa ei ole mitään epävarmaa, Betty sanoi lujasti. –Minun pitää käskeä Duncanin puhua kanssasi, hänellä on taito saada ihminen unohtamaan murheensa.

Rosie vilkaisi häneen, puri huultaan ja poimi kasasta pari uutta narsissia.

-Mitä nyt, Betty kysyi. Hän värisi äkkiä ja muisti Effien tapaavan sanoa, että silloin joku käveli hänen hautansa yli.

-Ei mitään. Rosie katsoi alas narsisseihin.

-Rosie!

Morsian huokasi ja laski sitomansa kimpun pöydälle. Sitten hän katsoi Bettyyn pähkinänruskeilla silmillään, jotka olivat hyvin totiset.

-Miten Duncan jaksaa? Onko hän toipunut kunnolla siitä viimevuotisesta?

Betty nielaisi. Kuluneet kolme kuukautta olivat olleet hänen elämänsä onnellisimmat — ja samalla hän oli koko ajan tiennyt, että paratiisissa oli käärme. Duncan oli alkanut olla yhä väsyneempi, hänen yskänsä oli yhä kovempaa. Betty oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, että se oli ohimenevää, että hyvä ruoka ja lämpimät untuvatäkit auttaisivat. Mutta samalla hän oli alkanut pelätä hetkeä, jolloin joku ensimmäisen kerran kysyisi jotakin.

Kukaan ei ollut vielä kysynyt, vaikka Betty oli nähnyt pelästyneen ilmeen Elsie-tädin kasvoilla, ei vaikka Moira-täti oli välillä tarttunut pojanpoikaansa olkapäästä ja sanonut nuhdellen, ettei tämän pitäisi tehdä niin paljon työtä. Ehkä oli tarkoitus, että juuri Rosie, hänen rakkain ystävänsä, sanoisi sen ääneen: Onko hän toipunut siitä viimevuotisesta.

-Ei, Betty melkein kuiskasi yhä Rosien silmiin katsoen. –Näethän sinä, ettei hän ole.

Rosie ojensi kätensä pöydän yli ja puristi lujasti Bettyn kättä.

-Kultaseni… Hän nieleskeli eikä vähään aikaan osannut sanoa enempää. Betty puristi Rosien sormia kuin ne olisivat olleet hukkuvan viimeinen oljenkorsi.

-Minä uskoin, että kun aikaa kuluu… Tohtori Burnett antoi syksyllä hyvän ennusteen, Betty kuiskasi niin hiljaa, että Rosien oli kumarruttava pöydän yli kuullakseen.

-Mitä tohtori sanoo nyt?

-Ei mitään, koska hän ei tiedä asiasta! Duncan ei suostu siihen, että soittaisin hänelle!

-No mutta sehän on typerää, Rosie sanoi äkkiä niin arkisella äänellä, että Bettyn rintaa puristava vanne helpotti vähän. Ystävättären äänensävy pienensi suuren ja kauhean asian mittasuhteita. -Tietysti hänen pitää mennä lääkäriin!

-Hän väittää, ettei ole mitään syytä…

Rosie huokasi.

-Minä – minä pelästyin asemalla, kun te eilen tulitte, hän sanoi suoraan. –Onhan Duncan ollut laiha ja kalpea koko ajan Amerikasta palattuaan, mutta jouluna hän oli sentään saanut vähän lihaa luidensa ympäri, oli niin iloinen ja hilpeä. Ja nyt – nyt – hän on harmaa!

Betty kavahti äkkiä taaksepäin kuin sotilas, joka tajuaa veljeilleensä vihollisen kanssa ja asettuu nopeasti takaisin puolustusasemiin.

Monet yskivät talvisin, varsinkin Edinburghissa, joka on tosiaan lempinimensä veroinen Vanha savupesä! hän sanoi. -Ja kesä on tulossa ja Duncan pystyy pitämään vähän lomaa, minä luulen että se auttaa. Hän nosti nopeasti sitomansa narsissikimpun maljakkoon ja tarttui uuteen kukkanippuun.

Rosie katseli ystävätärtään, jonka vapisevista käsistä putosi pari kukkaa kuistin lattialle. Hän tiesi, että Betty oli joskus mestari kieltämään totuuden itseltään – kuten oli ollut niinä vuosina, jolloin oli väittänyt, ettei hänellä ollut Duncania kohtaan mitään muita kuin sisarellisia tunteita. Mutta hän tiesi myös, että sellaisesta sokeudesta olisi jokaisen itse herättävä, ja vain mielessään rukoili, ettei herätys olisi liian raju.

Rosie Wardlaw ja Ian Vernon vihittiin pääsiäislauantain kirkkaassa auringonpaisteessa Copperfield Housen takakuistilla. Viime hetkeen asti seremonia oli ollut tarkoitus pitää salissa, mutta sää oli lämmennyt niin, että siitä oli päätetty ottaa kaikki hyöty irti.

Betty seisoi ystävien parvessa ja niisti nenänsä, kun Ian pujotti sormuksen Rosien sormeen. Hän muisti sen päivän, jolloin Ian oli pyytänyt Rosieta daamikseen poikakoulun tanssiaisiin mutta Isoäiti oli ehdottomasti kieltänyt tätä menemästä, kunnes Betty oli taivutellut hänet antamaan luvan. Hän muisti, miten järkyttynyt Isoäiti oli ollut Rosien ja Ianin kihlauksesta, ja miten tuolloin oli selvinnyt tämän oma järkyttävä rakkaustarina. Ja nyt Isoäiti istui häntä varten nurmikolle nostetussa korituolissa ja pyyhki poskiltaan onnenkyyneliä.

Duncan tarttui Bettyn käteen ja puristi sitä lujasti, kun hääpari kääntyi ja ihmiset alkoivat hurrata. Betty katsoi ylös ja kohtasi Duncanin harmaat, hellät silmät. Mutta samalla hän näki myös, että silmänaluset olivat mustat ja posket kuopalla.

-Mitä nyt? Duncan kysyi hiljaa, kun väri Bettyn poskilla vaaleni.

-Ei mitään – tule nyt, mennään onnittelemaan!

Hääpäivällinen syötiin ruokasalissa, sillä vieraita oli vain kohtuullisesti. Herra Wardlaw piti loistavan puheen, johon Ian vastasi ainakin yhtä nerokkaasti, ja sen jälkeen Betty luki tilaisuuteen kirjoittamansa humoristisen runon. Aurinko paistoi, narsissit tuoksuivat kaikkialla, ja huolet tuntuivat olevan jossakin hyvin kaukana.

Illalla puutarhassa tanssittiin. Wardlaw’n piano oli nostettu kuistille ja Rosie oli pyytänyt Duncania soittamaan. Betty käänsi nuottien sivua ja ajatteli hajamielisenä, että heidän pitäisi ehkä säästää pianoa varten, Duncan tahtoisi varmaan ylläpitää soittotaitoaan Lady Stairs –kujalla.

Samassa kappale loppui ja herra Wardlaw tuli kuistille.

-Menkää tekin toki tanssimaan, hän sanoi, -minä soitan välillä.

Duncan oli hyvä tanssija, Betty oli tiennyt sen aina ja todennut heidän talvisten yksityistanssiaistensa aikana taidon vain kehittyneen. Mutta nyt tämä oli omituisen kömpelö ja hajamielinen. Äkkiä hän alkoi yskiä ja pysähtyi.

-Oletko pahoillasi jos mennään istumaan, Duncan sai sanotuksi. –Minä — olen tainnut vilustua, väsyttää. Hänen kätensä, joka yhä piteli Bettyn kättä, vapisi.

-En tietenkään ole pahoillani, Betty sanoi. Hänestä tuntui, kuin joku olisi kaatanut saavillisen jäävettä hänen niskaansa.

Wardlaw’n perhelääkäri, jonka Rosien äiti oli esitellyt Bettylle, oli kuistilla puhelemassa Isoäidin kanssa heidän mennessään sisään. Äkkiä Bettyn teki mieli juosta tämän luo ja pyytää apua. Mutta hän tiesi, että kun Duncan oli päättänyt olla menemättä lääkäriin, siitä tulisi vain riita. Ja ehkä se oli vain vilustumista — ehkä…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti