perjantai 27. helmikuuta 2009

19. Kadotettu paratiisi

Kesä oli todella tullut, yllättäen, kuten se aina tulee. Ruoho oli hehkuvan vihreää Edinburghin puistoissa, ja kukkien kirkkaus melkein koski silmiin. Aurinko paistoi yhä korkeammalta ja yhä lämpimämmin, kadut pölysivät ja mereltä tuuli.

Luonnon kukoistaessa Duncanin vointi kävi yhä huonommaksi. Pääsiäisen jälkeen hän kysyi Bettyltä, pahastuisiko tämä, ellei hän tulisikaan vastaan Lime Housen luo Miriam-tyttösen tuntien jälkeen, vaan lepäisi illan. Betty oli huolissaan, mutta sanoi, ettei tietenkään pahastunut.

Sitten Duncan ei enää niin usein tarjonnut apuaan taloustöissä. Ja lopulta hän ei useimpina iltoina jaksanut työstä tultuaan muuta kuin maata takan edessä sohvalla. Tuli oli takassa lähes joka ilta, sillä häntä vilutti. Kauheinta oli kuitenkin kuiva yskä, jota hän ei enää pystynyt Bettyltä millään tekosyyllä peittämään.

-Sinun pitäisi ottaa sairaslomaa, Betty sanoi eräänä toukokuun iltana istuessaan sohvan viereisessä nojatuolissa kertomusvihko kädessään. Hän oli yrittänyt kirjoittaa lontoolaislehden tilaamaa jatkokertomusta, mutta ei pystynyt keskittymään, kun Duncanin jokainen yskänpuuska tuntui leikkaavan hänen omaa sydäntään. –Levätä vähän.

-Pian on kesäloma, kyllä tämä sitten helpottaa, Duncan mutisi.

-Mutta sinun lomaasi on vielä viikkoja, Betty huomautti ja värähti tajutessaan, että oli juuri pääsiäisenä puolustellut Duncania Rosielle tuolla samalla turhanpäiväisellä fraasilla ”pian on kesäloma”, kuin se olisi auttanut kaikkiin vaivoihin. –Meidän pitäisi lähteä edes hetkeksi jonnekin… Tämän asunnon kosteus sopii keuhkoillesi yhtä vähän kuin isoäitisi jaloille.

-Kyllä minä pärjään. Duncan veti huovan melkein kasvojensa yli sen merkiksi, ettei tahtonut puhua asiasta enempää.

-Menisit sitten edes lääkäriin! Betty sulki vihon kokonaan ja käänsi täytekynänsä korkin kiinni. –Rakas, eihän tästä tule enää mitään!

Hän ei aikonut hiiskahtaa siitä, että Elsie-täti oli soittanut iltapäivällä tietäessään Bettyn tulleen jo koulusta ja rukoillut häntä taivuttamaan Duncanin lääkäriin. Vaikka tämä yritti esittää tervettä kaupassa, hänen vanhempansa tiesivät, ettei kaikki ollut hyvin.

-Minä sain lääkäreistä kyllikseni viime kesänä.

-Et sinä voi niin sanoa! Lääkäri kuuntelisi keuhkosi, kertoisi onko tuo vain vilustumista vai tarvitsetko lääkettä…

-Mitä lääkettä? Duncan heitti huovan yhtäkkiä yltään ja nousi istumaan. –Kyllä sinä tiedät, ettei tähän ole lääkettä! Jos olisi, niin ei kai ihmisiä kaatuisi keuhkotautiin kuin heinää…

-Älä! Betty parahti. Hänestä tuntui kuin Duncan olisi taudin nimen sanomalla manannut sen esiin. –Ethän sinä voi tietää, onko sinulla edes… sitä, ellet anna tutkia itseäsi!

-Minä en mene lääkäriin, usko nyt! Siitä ei ole mitään hyötyä, rahanmenoa vain!

-Jos se rahasta olisi kiinni, niin kuinka sinulla oli varaa ostaa minulle viime viikolla se huivi, mutta ei muka mennä lääkärille!

-Huivista sinun kauniilla hartioillasi on enemmän iloa kuin tohtorin munkkilatinasta. Duncan hymyili, mutta hänen silmänsä eivät tuikkineet entiseen tapaan. Hän oli harmaa – hän muistutti huolestuttavan paljon sitä Duncania, joka oli viime kesänä karannut amerikkalaisesta sairaalasta ennen aikojaan.

Betty puri huultaan. Jos Duncan olisi pysynyt hoidettavana New Yorkissa tarpeeksi kauan, olisiko tämä nyt noin heikko? Duncan oli lähtenyt sieltä ilman lääkärin lupaa kuultuaan, että Betty oli tulossa Flemingin perheen vieraaksi täysihoitolaan Morariin. Ja hän oli lähtenyt ylipäänsä koko Amerikkaan osittain siksi, ettei Betty ollut ajoissa kuunnellut omaa sydäntään…

-Minä pyydän, hän vielä yritti ottaa huumorin avuksi. –Vai menenkö vaihtamaan valkoisen musliinipuvun ylleni?

-Älä viitsi, Sappho. Duncan nousi lisäämään takkaan puita. Betty näki, että hän värisi. –Usko nyt, ettei lääkäristä ole mitään hyötyä — enää.

-Duncan, älä! Betty parahti. –Miksi sinä puhut noin? Miksi sinä olet antanut periksi?

-Mitä minä muuta voisin! Duncanin ääni oli äkkiä vihainen. –En minä ole tyhmä, totta kai minä olen alusta lähtien tiennyt mikä tilanne on, en minä tarvitse lääkäriä sitä sanomaan!

-Mutta hän voisi lähettää sinut parantolaan…

-Minä en tarvitse parantolaa! Miksi antaisin lähettää itseni pois sinun luotasi, kun en tiedä, paljonko aikaa on enää jäljellä!

Betty haukkoi henkeään.

-Aiotko sinä sitten kuolla noin vain minun käsiini, panematta tikkua ristiin elämän hyväksi? hän tiuskaisi. –Heittää pois lahjan, jonka olet Luojalta saanut?

-Mitä sinä tiedät minun elämästäni! Mitä sinä tiedät siitä, millainen olo minulla on, millainen…

Duncanin lause katkesi kesken, hän taipui kaksinkerroin, yski tukehtuakseen. Betty heitti vihkonsa ja kynänsä pois ja juoksi tukemaan häntä, mutta ei jaksanut pitää miestä pystyssä. He vaipuivat molemmat polvilleen lattialle, Duncan yski niin rajusti että tempautui hänen käsistään, vaipui makuulle takanedusmatolle ja haukkoi henkeään.

Kohtaus meni vähitellen ohi. Duncan jäi makaamaan matolle kasvot kylmästä hiestä kiiltäen, koko ruumis nääntyneenä, silmät suljettuina. Betty kumartui ja painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa, silitti hänen käsivarsiaan ja yritti pidättää itkuaan. Hän ei saanut itkeä nyt. Se ei auttaisi, päinvastoin.

-Eikö se tästä, Duncan mutisi vähän ajan kuluttua ja kohottautui. –Taidan mennä jo vuoteeseen.

-Minä laitan sinulle hunajavettä, se lämmittää, Betty sanoi ja auttoi hänet pystyyn. He kumpikin puhuivat kuin näytelmän vuorosanoilla, joissa ei ollut mitään aitoa. Molemmat tajusivat, ettei vuodelepo eikä hunajavesi enää auttaisi.

Seuraavana aamuna Betty yritti saada Duncanin jäämään pois kaupasta, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan lähti tavalliseen tapaan yhtä matkaa työhönsä väittäen voivansa paljon paremmin.

Kun Duncan illansuussa tuli kotiin, Betty kattoi teepöytää kolmelle.

-Tuleeko meille vieraita? Duncan kysyi tavoitellen ääneensä sitä hilpeyttä, jolla vielä talvella olisi uutista tervehtinyt.

-Pyysin Jennien teelle, Betty sanoi.

Duncan nojasi ruokailutilan ovipieleen ja rypisti kulmiaan. Puku roikkui hänen yllään.

-Vai niin, Duncan sanoi. –Kun en suostunut lääkäriin, tuot sairaanhoitajattaren tänne.

-Sinä ehkä aiot nostaa kädet pystyyn, mutta minä en! Betty tiuskaisi kiukkuisemmin kuin oli ajatellutkaan. Hän oli koko päivän koulussa yrittänyt peittää pelkonsa ja turhautumisensa. –Sinä et totisesti tapata itseäsi mikäli minä voin sen estää!

Etäinen kajo vanhasta välähdyksestä näkyi Duncanin silmissä ja hän hymyili äkkiä.

-Voi sinua Sappho, hän mutisi, kääntyi ja meni sohvalle.

Jennie tuli suoraan koulusta yllään sairaanhoito-oppilaan univormu. Hän näytti se yllään paljonkin seitsemäätoista ikävuottaan vanhemmalta, vaikka Betty toki ymmärsi, ettei sisar vuoden koulunkäynnin jälkeen ollut vielä paljoakaan oppinut.

Teepöydässä tunnelma oli lähestulkoon yhtä iloinen kuin vielä muutamia viikkoja aiemmin, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota Duncanin yskähdyksiin. Mutta kun Betty oli kaatanut kaikille kolmannet kupilliset, Duncan nojautui taaksepäin tuolissaan, risti kätensä rinnalleen ja sanoi:

-No niin, käly, mikä on diagnoosisi?

Se tuli niin yllättäen, että Jennien lusikasta putosi pala piirakkaa takaisin lautaselle.

-M-miten niin, hän sanoi ja vilkaisi Bettyyn.

-Luuletko etten minä tiedä, miksi sinut on kutsuttu?

-Tarkoitatko, etten saisi vierailla sisareni luona ilman syytä? Jennie sanoi moittivasti.

-Kunhan et sekoita minun terveydentilaani niihin vierailuihin.

Jennie tuijotti alas teekuppiinsa, sitten hän katsoi taas Bettyyn, joka murenteli pikkuleipää lautaselleen. Tämä oli voinut vähän pahoin koko päivän, eikä keskustelun saama käänne ainakaan ruokahalua parantanut.

-Itsepä kysyit, Jennie sanoi sitten ja ryhdistäytyi. Myöhemmin Betty sanoi, että näytti siltä, kuin joku olisi sytyttänyt sähkövalon Jennien sisään — sairaanhoitajatar hänessä alkoi loistaa. –Duncan, meillä on sairaalassa moniakin keuhkopotilaita. Ja jos minä sanon suoraan, niin jokainen heistä näyttää paremmalta kuin sinä.

Ruokailutilaan laskeutui hetkeksi niin täydellinen hiljaisuus, että kun seinäkello löi puoli, kaikki hypähtivät.

Duncan tuijotti pöytään. Väri hänen poskillaan vaihteli ja hän näkyi purevan hampaitaan yhteen. Sitten hän katsoi taas Jennieen ja sanoi melkein pilkallisesti:

-Sinä olet kai jo varannut minulle sen lääkäriajan, jota Betty on koettanut tyrkyttää.

Jennie helähti nauruun.

-Voi sentään, minun asemassani oleva opiskelija ei juuri edes näe lääkäreitä! Sitten hän vakavoitui. –Mutta tiedän, että meillä on klinikalla aivan erinomainen keuhkospesialisti.

-Käveleekö hän kenties vetten päällä ja herättää kuolleita?

-Duncan, Betty sanoi moittien.

-Ihmehän tässä tarvittaisiin! Duncan nousi äkkiä ja meni ikkunaan. –Mikä sen sinun spesialistisi nimi on?

-Hän on professori Durchmann.

-Sakemanni? Sekin vielä.

-Duncan, älä ole noin typerä, Betty tiuskaisi. –Saksalaiset eivät ole tehneet meille mitään pahaa.

-Hänen pojantyttärensä on samalla kurssilla kanssani, Jennie jatkoi reippaasti. –Voisin kysyä Gretalta, milloin hänen isoisältään voisi tiedustella aikoja.

Oli taas pitkään hiljaista. Seinäkello naksutti rauhallisesti eteenpäin. Bettyä kylmäsi äkkiä niin, että hänen oli kiedottava villatakki tiukemmin ympärilleen. Hänestä tuntui kuin kello olisi haukannut minuutin kerrallaan pois hänen ja Duncanin onnesta, jota heidän piti yhdessä elää elämän loppuun asti.

Duncan kääntyi.

-Olkoon sitten, kysy Gretaltasi, jos minä pääsen sillä rauhaan.

2 kommenttia:

  1. Ihan kamalaa lukea tällaista - vaikka toivoinkin traagista käännettä ja olen toki kiitollinen siitä, että sellainen tuli. Toivottavasti et anna Duncanin ihan kuolla, vaikka hän lähellä kuolemaa kävisikin.

    Kumpi muuten mahtoi voida pahoin, Jennie vai Betty, kun se ei tarkalleen käynyt ilmi? Ehkä Betty, joka murenteli pikkuleipäänsä? Jospa luvassa olisi vähän iloisempaakin uutista... ;)

    VastaaPoista
  2. Olinpas tosiaan muotoillut sen epätarkasti, selvensin vähän. ;)

    VastaaPoista