maanantai 9. helmikuuta 2009

2. Monenlaisia kokkeja

Syyskuun 9. päivänä
”Tänään olin Flemingeillä koko illan. Ensimmäistä kertaa koin olevani tosiaan osa perhettä — autoin Elsie-tätiä kattamaan pöydän ja tiskasin yhdessä Chrissyn kanssa sillä aikaa, kun John-setä luki ääneen Scotsmanin jatkokertomusta. Sitten Duncan saattoi minut kotiin, ja teimme pitkän ylimääräisen mutkan vain saadaksemme olla yhdessä.

Äsken puhuin Jennien kanssa Keith Murraysta pitkään ja hartaasti. Olemme samaa mieltä siitä, että Jennien on paras olla tämän seurassa kuin ei olisikaan — jos Keith luopuu Myra Knoxista vapaaehtoisesti, Jennie voi toki yrittää parhaansa, mutta ei ruveta mihinkään kilpailuun.
Isoäiti ei tietystikään tiedä Jennien sydämenasioista mitään, ja aiomme pimittää ne häneltä vastakin. Tosin hän kurkisti huoneeseeni kesken palaverimme ja Jennie punastui kuin hillovarkaudesta tavattuna.”

Syyskuun 12. päivänä

”Olen jo aikaisemmin huomannut, että sekä ikävillä että mukavilla asioilla on tapana kasautua. Tänään koulupäivä oli erikoisen hauska, esitimme tyttöjen kanssa näytelminä Jaakobin poikien tarinan, ja lounastunnilla menin Chrissyn kanssa ostamaan uutta hattua. Tällä kertaa kuljimme syvää huokaisten Jennersin ohi, Isoäiti on jo antanut syntymäpäivälahjansa, mutta Stevensonilta löytyi oikein kaunis tummansininen huopahattu, joka tekee tukkani vaaleammaksi ja silmäni tummemmiksi — luulen, että Duncan pitää siitä. (Tätä en tietenkään aio sanoa Mallylle, joka ei hyväksy sitä, että naiset haluavat olla sieviä miesten vuoksi.)

Kun sitten koulun jälkeen palasin Brodielle, odotti kirjoituspöydälläni paketti, jonka kustantamon lähetti oli tuonut. Kaksikymmentä kappaletta omaa kirjaani! Selässä kultakirjaimin Beatrice Stewart ja Joanna koulutiellä, paperi sileää kuin silkki, vinjetit lukujen aluissa juuri samoin kuin edellisessäkin osassa — hauska nähdä taiteilijan näkemys Joannasta! Jennie hyppi ympärilläni innoissaan ja Isoäiti lähetti Peggyn ostamaan leivoksia. Mutta ensin soitti Duncan; Flemingillekin oli tullut lähetys kirjaani.

Jumala mahtaa rakastaa minua, kun viitsii järjestää minulle tällaisia päiviä!”

Syyskuun 15. päivänä
”Tulin juuri Nannyn tanssiaisista. Duncan oli hurmaava kuten aina; komea ja kohtelias (kummallista – kun ensi kerran tapasimme Chrissyn kutsuissa kauan sitten, ei mieleenikään tullut, että joskus pitäisin Duncania komeana! Mutta punaiseen tukkaan kai tottuu. Ja rakastan tuiketta hänen silmissään – hänen nauruaan – vinoa vakoa hänen leuassaan – häntä!) Tosin huomasin, että muoti on tullut koko lailla rohkeammaksi; tunsin itseni vanhaksi tantiksi. Mutta en silti aio alkaa paljastaa olkapäitäni.

Kun Duncan saattoi minut kotiin, valvoi Jennie vielä lukujensa ääressä, ja joimme kolmisin teetä keittiössä. Jennie pitää Duncanista kovasti; Duncan osaa jutella juuri niin mukavia, että Jennie unohtaa hetkeksi Keith Murrayn ja ujon luonteensa ja käyttäytyy kuin nuori tyttö, ei kuten traaginen primadonna.

-Löydänköhän minä koskaan ketään sellaista kuin Duncan, hän huokasi vielä myöhemmin hajottaessaan tukkalaitettani. –Semmoista, joka ei vain palvo minua, vaan myös kunnioittaa?

Voiko Duncania paremmin kuvailla!”

Syyskuun 20. päivänä
”Tänään oli Mallyn luona harjoittelemassa runoja, jotka tulen lausumaan Naisyhdistyksen illanvietossa. Stevenson on kirjoittanut herttaisesti, uskon että yleisö itkee virtoja ja kääntää nurin taskunsa, kun Mally panee ohjelman jälkeen ’hatun kiertämään’.

-Miten sinulla ja Jerryllä menee? kysyin, kun osasin runot suurin piirtein ja joimme teetä.

-Minä luulen, että hän on minuun rakastunut, mutta häpeää minua kuollakseen, Mally vastasi rauhallisesti. –Hän on kunnon perheen poika, jonka piti mennä naimisiin hyvämaineisen opettajattaren kanssa, eikä ole vieläkään tohtinut kertoa vanhemmilleen, että kulkeekin nyt suffragetin seurassa.

-Eikö hän ole esitellyt sinua kotonaan? huudahdin kauhuissani. –Miten hän oikein kohtelee sinua?

-Äsh, sanoi Mally ja otti viidennen keksin. –Jos hän esittelisi minut kotonaan, hänen pitäisi myös kosia, ja tiedätkö – minä en tiedä miten vastaisin.

-Etkö sinä rakasta häntä?

-Hän on kauhean miellyttävä – sellainen vanhanaikainen poika, johon isoäitini olisi rakastunut – kumartaa ja ojentaa käsivartensa ja niin edespäin. Mutta kuule, kun minä tahdon mieheltä muutakin! Ja… en tiedä…

-Pelkäät että aatteesi romuttuvat jos menet naimisiin, tokaisin.

-En saisi ajatella niin, mutta en voi olla ajattelematta – ja joskus olen niin kauhean yksin! Mally kätki äkkiä kasvot käsiinsä.

Pyyhkäisin pois kyyneleen, joka vierähti käsien alta hänen kasvoilleen.

-Olet nyt väsynyt ja vähän poissa tolaltasi, sanoin. –Et saa itkeä. Maailma on täynnä nuorukaisia!

-Kenet minä voisin hurmata! Mally alkoi äkkiä itkeä ääneensä, ja minä muistin sen kouristavan kauhun, jota tunsin toisinaan yksinäisinä iltoina Claymuirissa: yksin, ainako yksin…

-Jos hyvä Jumala niin tahtoo, sinusta tulee suloinen rouva, mutisin. –Ja jos ei, sinua varten on jokin muu tehtävä. Ota lisää teetä, se rauhoittaa.

Me joimme, ja Mally tyyntyi. Lähtiessämme hän suuteli minua ja ilmoitti, ettei kukaan mies olisi minulle kyllin hyvä.

Varjelkoon!”
Syyskuun 23. päivänä

”Isoäiti on joutunut kerrassaan ennennäkemättömän säilöntäinnostuksen valtaan. Rosien äiti lähetti hänelle ison puulaatikollisen täynnä viinimarjasosepurkkeja, ja sen sijaan että olisi järkevästi määrännyt Peggyn, Jennien ja minut kantamaan purkit kellariin, olemme leiponeet tusinoittain piirakoita (Peg väittää, että niitä tuli vain yhdeksän, mutta Jennie ja minä tiedämme varmasti leiponeemme viisi tusinaa).

Tämä tapahtui lauantaina. Sunnuntaina Mally soitti ja ilmoitti saaneensa taas kotoaan kurpitsoita (mikä toi mieleeni ikäviä muistoja), joten maanantai-iltana keittäisimme ne soseeksi. Uutinen lipsahti Isoäidin korviin, seuraus: maanantai-iltana koko kaupunki tuijotti, kun Jerry, Duncan, Mally ja minä marssimme West Portilta Charlotte Squarelle – Jerryllä ja Duncanilla oli kummallakin sylissään iso kurpitsa, Mally ja minä kannoimme kolmatta välissämme. Jennie tuli sokerisäkin kanssa korttelin verran jäljessämme, hän kuulemma häpesi hirvittävästi.

Isoäiti ja Peggy olivat jo varustautuneet kattiloin ja veitsin. Kesti tunnin, ennen kuin kurpitsat oli paloiteltu. Kello oli siis jo seitsemän, kun palaset ja sokeri oli jaoteltu kattiloihin.

Tämän jälkeen pidimme hauskaa, söimme noin tusinan viinimarjapiiraista (Peggyn mukaan kolme kappaletta) ja joimme maitoa, kun vesipannu ei enää mahtunut liedelle. Jerry ei ole ollut Brodiella viime uudenvuoden jälkeen, mutta en antanut hänen vaivaantuneen ulkomuotonsa häiritä itseäni.

Kello kymmenen, sekoitettuamme vuorotellen jokaista kattilaa, aloimme hermostua. Emme olleet ottaneet lukuun kurpitsamäärää, joka ei soseutunutkaan aivan äkkiä. Isoäiti ilmoitti, että nyt hakisimme joka tapauksessa purkit, ja komensimme Jerryn ja Duncanin alas kellariin niitä noutamaan. Jennie, Mally ja minä marssimme hakemaan sanomalehtiä, ja Peg lämmitti uunin.

Kun purkit olivat olleet säädetyn ajan säädetyllä tavalla paperiin käärittyinä säädetyssä uuninlämpötilassa, ei sose ollut vieläkään valmista. Kello oli jo niin paljon, että Mally alkoi hermostua – hänen oli oltava aikaisin aamulla Nykyajan naisen toimituksessa. Duncankin alkoi esittää kauttarantaisia tiedusteluja siitä, aioinkin kenties aviovaimona harrastaa kurpitsasoseen keittämistä, ja jatkoi sitten kannattavansa vakaasti kotiapulaisen palkkaamista!

Lopulta Peggy otti esiin vispilän, ja varttia vailla kaksitoista sose alkoi lopulta muistuttaa sosetta. Kello yksi oli joka ainoa purkki täynnä, ja sosetta oli jäljellä kattilallinen. Haalimme kokoon kaikki mahdolliset kulhot ja täytimme ne. Mally, joka tuijotti kauhistuneena soseen määrää, lahjoitti viisi purkillista Isoäidille. Sitten Duncan sai mukaansa ison kulhon ja Jerry vähän pienemmän — en tiedä, miten hän selittää sen äidilleen, jollei voi puhua Mallystä.

Puoli kahdelta kokkikoulumme miespuoliset jäsenet lähtivät, sillä Isoäiti vaati Mallya jäämään yöksi, tämä kun ei kuitenkaan saisi kannetuksi purkkeja West Portille asti, kun Jerryn piti pystyä kantamaan omaa kulhoaan.

Aamulla olimme kaikki loppuun väsyneitä ja hysteerisen hilpeyden vallassa. Chrissy ja Nanny tulivat käymään iltapäivällä, jolloin herätimme taas huomiota: viisi tyttöä marssimassa kaupungin halki, kullakin käsivarrellaan suuri kori täynnä kurpitsasosepurkkeja… Voi Mallyn pientä kellarikomeroa!”

Syyskuun 28. päivänä

”Tänä viikonloppuna olen taas liehunut seuraelämässä. Ensiksi lauantaina Miriam-tyttönen juhli viidettätoista syntymäpäiväänsä (se oli jo viime viikolla, mutta juhlat pidettiin vasta nyt, koska päivä sopi parhaiten sukulaisille). Sunnuntaina aamujunassa saapuivat äiti ja Rose.

Tänään kouluni loppui jo puoliltapäivin, joten äiti, Rose ja minä lähdimme Princes Streetille katsomaan — kapioita!

Se oli järkyttävä kokemus. Miksi äidit eivät varoita tyttöiässä olevia tyttäriään siitä? Miksi Rose ei ole varoittanut minua? Joskin hänen kapionsa hankittiin Fort Williamista, ja minä uskon, että koettelemus oli hiukan vähäisempi.

Päässäni surisevat vieläkin lakanakankaat ja muliinilangat ja teekalustot ja aterimet. Äiti purjehti kaupasta kauppaan kuin lippulaiva, jota me kaksi täyteen lastattua hinaajaa seurasimme – ja suurimmat paketit annoimme kuitenkin lähettää suoraan Brodielle! Jennersiltä äiti olisi tahtonut välttämättä ostaa vielä meripihkaiset kirjatuet, mutta minä ilmoitin kylmästi, että hyllymme olisivat aina täynnä kirjoja eikä moisille olisi tarvetta, ja työnsin hänet kadulle.

Välillä kävimme purkamassa lastin ja noutamassa Jennien ja Isoäidin, ja sitten menimme Flemingille päivälliselle. Elsie-täti muisti ilmeisesti omaa kihlausaikaansa, sillä äärimmäisen ymmärtäväisesti hän tarjosi minulle heti kupin hyvin väkevää kahvia. En pidä siitä, mutta ainakin se virkisti!

Chrissy tuli kanssamme Brodielle, ja tämän illan olemme leikanneet lakanoita ja sommitelleet nimikirjaimia. Jennie kiitti vähän liiankin kuuluvasti taivasta kotitehtävistään ja sulkeutui huoneeseensa.

Puoli kahdeksalta Duncan haki minut ’tuulettumaan’, mutta ehdimme vain käydä kääntymässä Pyhän Marian tuomiokirkon luona ja tulla takaisin. Sitten söimme voileipiä ja joimme teetä, ennen kuin jatkoimme työtä. Vasta puoli kymmenen aikaan Chrissy lähti.

-En minä ole tiennytkään, että naimisiinmenosta on näin kauheasti puuhaa, huokasin.

-Voi lapsi kulta, sanoi Rose hyvin rouvamaisesti, -näkisitpä millaista on sitten, kun olet naimisissa!

Syyskuun 29. päivänä

”Tänä iltana olin ensimmäisen kerran naisyhdistyksen keittokurssilla. Isoäiti oli lievimmin sanottuna järkyttynyt kuullessaan, että olen ilmoittautunut moiselle.

-Sinä, joka kerran huolehdit juhlaillallisistani! hän puuskahti.

-Ja jätin paistin raa’aksi, muistutin. –Osaan tehdä salaatteja ja kastikkeita ja kakkuja, mutta en muuta. Ja Duncan kuulemma syö ihan mahdottomasti, sanoi Elsie-täti.

Isoäiti nauroi.

Luulen, että tästä kurssista tulee olemaan minulle erittäin paljon hyötyä; opettajamme selittää joka asian hyvin yksinkertaisesti alusta alkaen. Tänään teimme teeleipiä ja alkuruokia, ja tunnen itseni hyvinkin näppäräksi.

Duncan tuli hakemaan minua puoli yhdeksältä ja suuteli äkkiä kadulla poskeani. Kun huudahdin nuhdellen – en oikein pidä julkisista hellyydenosoituksista, ne ovat kuin näyttelemistä – hän ilmoitti silmissään rakastamani tuike, että siinä oli ollut jauhotahra.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti