lauantai 28. helmikuuta 2009

20. "Te voitte valita"

Klinikan käytävä oli harmaa ja kaikuva. Betty istui kovalla penkillä ja puristi käsilaukkuaan lujasti. Professori oli pyytänyt häntä odottamaan ulkona tutkimuksen ajan, ja häntä pelotti hirvittävästi. Pelkoa ei hälventänyt käytävässä leijuva väkevä lysolin tuoksu, joka kuvotti häntä ja muistutti Robin tulirokosta vuosia aiemmin.

Jennie oli soittanut heti vierailuaan seuranneena päivänä ja sanonut, että Greta Durchmann oli luvannut itse kysyä isoisältään vastaanottoaikaa. Bettyllä oli asiasta huono omatunto, sillä hän tiesi, että professorille olisi ollut varmasti jonossa useita muitakin potilaita. Mutta jos Greta tahtoi tehdä Jennielle ystävänpalveluksen, minkä hän sillekään voi.

Aika oli lopulta järjestynyt kesäkuun alkupuolelle. Kuluneet viikot olivat olleet kiduttavia. Joka päivä Duncan oli ilmoittanut, ettei lähtisi millekään klinikalle ja että ajan voisi kaikin mokomin perua. Joka päivä Betty oli puhunut hänet ympäri. Yleensä keskustelu oli päättynyt siihen, että Duncan oli hermostunut, alkanut yskiä ja haukkoa henkeään.

Betty huokasi ja vaihtoi asentoa epämukavalla penkillä. Hän ei tiennyt, kumpaan oli enemmän väsynyt, pelkoon Duncanin puolesta vai tämän sairauden salaamiseen. Duncan oli ehdottomasti kieltänyt häntä hiiskahtamasta lääkäriajasta edes kummankaan vanhemmille. Ja kun hän itse oli edellisenä päivänä käynyt tohtori Burnettin luona, hänen oli pitänyt näytellä, että kaikki oli hyvin — ja illalla hän ei ollut saanut kerrotuksi käynnistään kotona, koska he olivat riidelleet professorin vastaanottoajasta vielä kovemmin kuin muina iltoina.

Betty kaivoi laukustaan nenäliinansa, joka tuoksui kevyesti mintulta, ja hengitti hetken sen läpi saadakseen lysolin hajun pois nenästään. Hän oli kuivannut minttua nenäliinojensa väliin kesällä Kuusikukkulalla, kuten oli tehnyt jo vuosia, ja hetkeksi tuttu tuoksu toi mieleen kodin. Jospa hän voisi puhua edes äidille!

Ei, hänen piti nyt piristyä. Hänen piti muistaa, että Ruususen linna oli löyhkännyt lysolilta eniten silloin, kun Rob oli parantunut ja sairaanhoitajatar desinfioi talon. Duncankin parantuisi, he Jennien kanssa olivat varmasti olleet väärässä! Professori nauraisi heidät ulos ja sanoisi, ettei Duncania vaivannut mikään muu kuin kiusallinen yskä, johon apteekista löytyisi apu! Tämä painajainen loppuisi ja kaikki olisi taas kuin ennen — tai ei kuin ennen, vaan paremmin, sillä hän saisi kertoa Duncanille…

Ovi avautui ja harmaatukkainen professori Durchmann kurkisti ulos.

-Frau Fleming, olkaa hyvä, voitte käydä sisälle. Hän puhui englantia hupaisasti.

Betty nousi ja huomasi jalkojensa vapisevan niin, että hänen oli vaikea kävellä käytävän yli ja sisään vastaanottohuoneen ovesta. Duncan napitti kiinni liiviään eikä katsonut häneen.

Professori viittasi vapaaseen tuoliin ja kääntyi sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan jotakin potilaskorttiin. Betty melkein putosi istumaan ja yritti tavoittaa Duncanin katseen, mutta tämä väisti yhä. Istuessaan viereiseen tuoliin hän kuitenkin haparoi Bettyn käden omaansa ja puristi sitä niin, että Bettyn teki mieli huutaa.

-Kas niin. Professori laski kynän pöydälle, riisui silmälasinsa ja pyöritteli niitä hetken. Tuo liike kertoi Bettylle kaiken, ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. Hyvien uutisten kertomista ei aloitettu silmälaseja pyörittelemällä.

-Mitä — miten… hän sopersi.

Professori katsoi Bettyyn. Hänellä oli hyvän ihmisen lämpimät, myötätuntoiset silmät.

-Herr Fleming kertoi, että te vaaditte häntä lääkäriin, ja siinä te teitte hyvästi viisaasti.

Joskus muulloin tohtorin puhetapa olisi huvittanut Bettyä, mutta nyt hän tuskin huomasi sitä.

-Hänellä oli keuhkokuume, eikän hän antanut sille aikaa parantua kunnolla. Sittemmin hän on rasittanut itseään, on saanut kylmää, tekee työtä kirjapölyn keskellä. Keuhkot eivät kestä tätä enää kauan. Ellei mitään tehdä, niin minä sanon — vuosi, korkeintaan.

Kesti hetken, ennen kuin Betty ja Duncan tajusivat, mitä hän tarkoitti. Ensimmäisen kerran he katsoivat toisiinsa, ja ensimmäisen kerran Betty näki Duncanin silmistä, että tämä pelkäsi.

-Mutta, professori jatkoi, ennen kuin kumpikaan ehti puhua mitään, -en minä sano, että tämä on toivotonta. Te ette yski vielä verta, Herr Fleming, ja silloin voidaan tehdä jotakin parantumisen hyväksi. Me emme anna periksi, oder?

-Onko — jotakin sitten tehtävissä? Duncan kysyi käheästi. Jotenkin kysymys lohdutti Bettyä. Nyt Duncan sentään osoitti olevansa edes kiinnostunut parantumisesta.

-Oh, kun on elämä, on toivo! Professori kumartui nyt eteenpäin ja hymyili kuin ystävällinen isoisä. –Minä annan kaksi vaihtoehtoa teille, ja te valitsette. Ensimmäinen on parantola.

-Ei, Duncan sanoi niin lujasti, että Betty melkein hypähti.

-Älkää torjuko heti, professori nuhteli. –Siellä tehdään ihmeitä!

-Minä en lähde parantolaan.

-No, on toinen vaihtoehto. Professori katsoi nyt Bettyyn. –Minä ymmärrän oikein, Frau Fleming, että te olette pohjoisesta, vuorilta?

-Ylämaalta, kyllä, Betty melkein kuiskasi.

-Muuttakaa sinne. Lähtekää pois kaupungista. Jos te jäätte tänne — toivoa ei ole. Minä kuulin, että asuntonne on vanhassa kaupungissa. Se ei ole hyväksi. Menkää pois, maalle, raikkaaseen ilmaan. Asukaa väljässä, kuivassa, lämpimässä talossa. Liikkukaa paljon, kulkekaa luonnossa, hengittäkää vahvaa ilmaa. Syökää hyvää maalaisruokaa ja nukkukaa ikkunat auki. Silloin te paranette.

Betty ja Duncan istuivat tyrmistyneinä paikoillaan.

-Onko se — niin yksinkertaista? Betty kysyi hiljaa.

Professori levitti kätensä.

-Paras tie on usein yksinkertaisin! Mitä tahansa teette, menkää pois Edinburghista. Tämä kosteus, tämä sumu, tämä kivihiilipöly — osch, sehän tappaa terveenkin. Menkää pois. Heti. Muuten en voi taata, että elätte vuottakaan.

Professori vaikeni, ja huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Sitten hän rykäisi.

-Kas niin, Herr Fleming, kirjoitan korttiin että te tulette takaisin tänne luokseni vuoden kuluttua. Me kuuntelemme keuhkot uudestaan silloin. Minä lupaan, että jos te teette kuten sanon, te tulette vuoden kuluttua — ja tulette terveenä miehenä. Jos muutatte mielenne ja haluatte lähetteen parantolaan, soittakaa minulle.

Myöhemmin Betty ei käsittänyt, miten he selvisivät ulos vastaanottohuoneesta. Käytävä ulos klinikan ovelle oli pitkä ja kapea kuin painajaisunessa. Duncan käveli Bettyn rinnalla kasvot entistä harmaampina, silmät tuijottavina. Mutta he pitivät toisiaan lujasti kädestä, ja jollakin tavalla se lohdutti Bettyä. Duncan ei ollut enää niin kaukana hänestä kuin aiemmin.

Kadulla puhalsi pehmeä kesätuuli. Koululapsia juoksi heidän ohitseen, tyttöjen palmikot heiluivat villisti ja pojat heittelivät lakkejaan ilmaan lähestyvän kesäloman riemussa. Vaunut ja autot kulkivat ohi kyydissään iloisia, huolettomia ihmisiä, jotka nauttivat kesästä.

Duncan ei puhunut sanaakaan koko kotimatkalla, eikä Betty uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Hän oli niin hartaasti toivonut, että tohtori olisi sanonut huolen aivan turhaksi, että he olisivat palanneet klinikalta hilpeinä ja iloisina, lörpötellen niitä näitä, kuten yleensä kävellessään, ja että Betty olisi saanut kertoa Duncanille asiansa. Mutta he kulkivat eteenpäin kuin pieni hautajaissaatto.

Kotona Duncan romahti istumaan olohuoneen sohvalle ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vihdoin puhui.

-Kaupassa kävi eilen asiamies myymässä henkivakuutuksia… Minä en luvannut ottaa… Miksi en ottanut!

Betty seisoi ovella ja vapisi. Hän oli jo toivonut, että Duncan haluaisi tarttua professorin neuvoihin, mutta tämä istui siinä puhumassa henkivakuutuksesta!

-Meidän pitää nyt miettiä mitä teemme, hän sanoi arasti. –Soittaa vanhemmillesi…

-Sinä et soita kenellekään, tiedäkin se! Kukaan ei saa tietää, minä en kaipaa kenenkään sääliä. Eikä mitään ole tehtävissä. Parantolaan minä en mene — ja miten muka voisimme muuttaa Ylämaalle! Minne sinne? Mitä tekemään?

-Voisimmehan me mennä Kuusikukkulalle… edes hetkeksi.

-Mitä hetki auttaa, kun hän puhui muuttamisesta — ainakin vuodesta! Älä kuvittele, että hankkiudun sellaiseksi ajaksi äitisi vaivoiksi! Minulla on työni täällä, ja sinulla myös…

-Mutta voimmehan miettiä…

-Ei ole mitään mietittävää! Duncan alkoi yskiä. –Pelkään tartuttavani sinut…

-Voi, ei tohtori puhunut mitään tartuntavaarasta! Älä nyt tuollaisesta murehdi!

-Mistä muusta enää voisin murehtia? Duncan kääntyi ja katsoi Bettyyn tutkimattomin silmin. –Kadun vain sitä, että sidoin sinut itseeni – mutta kuvittelin vielä syksyllä, että paranen… Hankin huomenna sen henkivakuutuksen, en hiisku mitään lääkärillä käynnistä, eivät ne vakuutusyhtiössä sitä saa selville, luulevat että sain lentävän... Sinulle maksetaan edes jotakin sitten kun…

-Lopeta! Betty huusi, käännähti ja syöksyi työhuoneeseen. Hän tempasi oven kiinni, romahti istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja purskahti hillittömään itkuun.

Betty ei tiennyt, kauanko itki siinä. Jossakin vaiheessa hän havahtui tajuamaan, ettei Duncan ollut tullut perässä, ei ollut yrittänyt lohduttaa häntä ja kääntää asioita parhain päin, kuten yleensä. Oliko tämä tosiaankin luopunut toivosta noin täysin?

Pöydällä oli kirje Roselta, se oli tullut edellisenä päivänä. Rose kirjoitti hauskoja, pitkiä kirjeitä, joissa kuvaili elävästi Ballachulishin elämää ja Charlien omaperäisiä potilaita.

Charlie oli lääkäri. Hänen täytyi tietää jotakin. Hänen täytyi osata auttaa! Hän ei jättäisi heitä oman onnensa nojaan kuin tuo professori, joka ei tarjonnut kuin viisaita neuvoja ja parantolalähetettä, hän oli tuonut Bettylle kainalosauvat tämän loukattua kaksi vuotta sitten polvensa, hän ei hylkäisi heitä!

Lapsellisen lujassa uskossa Betty sieppasi eteensä nipun puhdasta paperia ja alkoi kirjoittaa.

2 kommenttia:

  1. Voi tuota Duncania - miten niin ihana mies voikin olla noin itsepäinen ja typerä? Mutta mukavaa, että pian taitaa tosiaan olla tulossa iloisia uutisia, niin kuin jo vähän aavistelinkin :) Jotenkin tämä tarina tempaa mukaansa aina vain enemmän!

    VastaaPoista
  2. Miksi miesten pitää olla aina tuollaisia jääräpäitä.Duncania muuten niin ihana

    VastaaPoista