keskiviikko 11. helmikuuta 2009

4. Muutos suunnitelmiin

Betty hyvästeli juhlien isäntäväen päänsärkyyn vedoten, sieppasi takkinsa pukeakseen sen vasta rapuissa ja riensi puolijuoksua kadulle. Hänen silmiään kirveli. Duncan ei ollut koskaan aiemmin käyttäytynyt tuolla tavoin!

Oli jo pimeää, ja tuulen mukana tuleva sade tuntui imevän valon katulyhdyistäkin. Betty huokasi itsekseen ajatellessaan, miltä hänen sinisen sifonkipukunsa helma näyttäisi kävelyn jälkeen. Lisäksi katu oli tyhjä muista kävelijöistä, tällaisessa säässä järkevät ihmiset liikkuivat vaunuissa tai autossa.

Samassa Betty kuuli nopeita askeleita takaansa. Hän ei varmaan olisi kiinnittänyt niihin huomiota, ellei Isoäiti olisi juuri varoitellut pimeällä kadulla kulkemisesta. Mutta nyt hänestä tuntui, että askeleet lähestyivät turhan nopeasti.

-Älä ole typerä, tyttö mutisi itsekseen. –Ei tämä ole mikään elokuva… Eikä Princes Streetille ole enää pitkä, siellä on varmasti ihmisiä.

Hän kääntyi kulmasta ja kiiruhti askeleitaan. Perässä tulevakin kuului kääntyvän. Bettyn kurkkua kuristi äkkiä. Edessä oli lyhyt, hiljainen kadunpätkä, sen jälkeen hän olisi paremmin ihmisten ilmoilla, turvassa… Ennen kuin ehti ajatella mitään, hän alkoi juosta. Perässä tulevakin alkoi juosta. Ja pahinta oli, että tämä saavutti Bettyä.

Betty ei ollut huono juoksija, siitä oli vapaa lapsuus Ylämaalla pitänyt huolen. Mutta hän oli tottunut juoksemaan nummilla ja Keijulehdon siimeksessä matalissa kengissä ja mukavissa kotipuvuissa. Kalossit, joissa kapeakorkoiset silkkikengät lonksuivat, eivät tuntuneet vievän häntä eteenpäin lainkaan, ja kureliivi ja yläosastaan tiukka juhlapuku ahdistivat hengitystä.

Mutta epätoivo antoi voimaa, ja Betty oli melkein kujan päässä, kun perässätulija tarttui häntä olkapäästä. Betty huusi kuin syötävä ja valmistautui taistelemaan viimeiseen asti. Voisihan hän edes lyödä ja raapia…

-Sappho, rakas lapsi, rauhoitu!

-Duncan?

-Kuka muu? Pelästytinkö minä sinut? Duncan tarttui lujemmin Bettyyn, joka valahti täysin voimattomaksi. –Etkö tiennyt, että se olin minä?

-Mistä minä olisin voinut tietää! Bettyn koko ruumis alkoi vapista. –Kuulin että joku seurasi minua, ja kun minä aloin juosta, hän alkoi juosta…

-Varjelkoon, anna anteeksi! Duncan puristi hänet lujasti syliinsä ja koetti samalla saada hengityksensä tasaantumaan. –Kuulin rouva Brodielta että olit suuttunut ja lähtenyt kotiin, ja syöksyin perääsi — kuvittelin ilman muuta, että näit minut, ja että juuri siksi yritit juosta karkuun… Rakas tyttö, en tarkoittanut säikyttää sinua hengiltä!

-Olet ennenkin sanonut noin, Betty mutisi hänen liivinrintamukseensa. Sitten hän tajusi, ettei Duncanilla ollut päällystakkia. –Missä sinun päällysvaatteesi ovat? Kauheaa, olet kuumissasi juoksusta ja märkä sateesta, miten keuhkosi…

-Takkini jäi Haigille, en ehtinyt ruveta etsimään sitä kun tahdoin saada sinut kiinni. Duncanin tukka roikkui märkänä otsalla ja hän yski vähän. –Äläkä sinä minun keuhkoistani murehdi. Sanoihan tohtori Burnett, että olen jo lähestulkoon toipunut.

-Lähestulkoon, niin! Ja hän sanoi myös, että kunhan pidät huolen itsestäsi, paranet kokonaan, mutta onko tämä sitä! Betty huomasi puhuvansa samalla äänensävyllä kuin oppilaita nuhdellessaan ja tuhahti — enemmän itselleenkö kuin Duncanille, hän ei tiennyt.

-Olisiko minun sitten pitänyt antaa sinun juosta tiehesi ja kenties tosissaan joutua jonkun Burken tai Haren kynsiin?

-Anna anteeksi. Betty painautui uudestaan Duncania vasten. –Olin tyhmä. Minä vain — pahoitin mieleni.

-Ymmärrän sen, ja minun pitää pyytää anteeksi. En tiedä mikä minuun meni. Mutta — viime talven jälkeen — kai minä edelleen pelkään menettäväni sinut. Se tekee minusta välillä vähän lapsellisen.

-Et sinä koskaan menetä minua, Betty sanoi. –Et nyt, kun olemme tässä asti.

Duncan otti hänen kasvonsa käsiensä väliin.

-Tahtoisin puhua kanssasi, hän sanoi. –Minun olisi pitänyt puhua jo aiemmin… Mennään johonkin.

-Johonkin lämpimään, Betty sanoi päättäväisesti. –Peggy odottaa meitä kotiin tosin vasta parin tunnin päästä, mutta luulen hänen kyllä laittavan kuumaa teetä, jos menemme Brodielle nyt… Mutta meidän täytyy saada ajuri, sinä et saa kastella itseäsi täällä enää yhtään enempää.

Tuntia myöhemmin pelästynyt Peggy oli ottanut Bettyn ja Duncanin vastaan, komentanut edellisen vaihtamaan vaatteita ja vienyt jälkimmäisen puvuntakin kuivumaan, keittänyt kuumaa teetä ja lämmittänyt teeleipiä, soittanut professori Haigin asuntoon ilmoittaakseen Isoäidille, että kadonneet lampaat olivat kotona, ja jättänyt heidät sitten ruokasaliin ankarien nuhteiden saattamina — ”millä te luulette minun selittävän tämän rouvalle!”

Betty oli kietoutunut suureen villashaaliin ja Duncanin yllä oli Donald Brodien vanha tupakkatakki, sillä Isoäiti oli säilyttänyt kaikki miesvainajansa vaatteet ja antoi tuulettaa ne säännöllisesti. Kumpikin alkoi lämmetä, ja Duncan sai tukahdutetuksi pienen yskänpuuskan, ennen kuin Betty huomasi sen. Peggyn nuhteet riittivät sille illalle.

-No, mistä sinä halusit puhua, senkin hiiviskelijä? Betty kysyi hymyillen ja siemaisi kuumaa, väkevää teetä. Hän tiesi, että kohta se lämmittäisi koko hänen olemuksensa aina juoksusta särkeviä nilkkoja myöten.

-Meidän häistämme.

Betty nauroi.

-Mikä niissä on niin kiireellistä ja salaperäistä, että sinun piti saada puhua niistä juuri nyt?

Duncan sekoitteli teetään. Sitten hän nosti harmaat silmänsä ja katsoi Bettyyn niin vakavana, että tämän sydäntä kouraisi yhtäkkiä. Ei kai Duncan vain — ei kai tämä halunnut siirtää niitä tai — peruuttaa? Ei kai, tämäniltaisen jälkeen, tyttö koetti vakuuttaa itselleen.

-Mitä sinä ajattelisit siitä, Sappho, että… meidät vihittäisiin jo jouluna?

Bettyn leuka loksahti auki. Kuluneiden sekuntien aikana hän oli valmistautunut lähestulkoon kaikkeen muuhun, mutta ei tähän.

-Jouluna? Oletko sinä hullu?

-Ihmiset tosiaan joskus epäilevät rakastuneiden mielenterveyttä. Duncan virnisti äkkiä tutulla tavallaan.

-Mutta — miksi jouluna? Mehän sovimme ensi kesästä!

-Miksi vasta ensi kesänä? Emmekö me ole odottaneet kyllin kauan?

Betty aukoi ja sulki suutaan kuin kultakala. Hänen oli laskettava teekuppi kädestään, ettei se putoaisi.

-Mutta… mitä äiti ja isä sanovat! He ovat valmistautuneet pitämään häät vasta kesällä! Ja mitä neiti Jameson sanoo — olen luvannut opettaa Tiedon Kunnailla tämän lukuvuoden, mutta huoliiko hän minua sinne enää keväällä, jos olenkin naimisissa! Ja miten me ehdimme järjestää kaiken, asunnon ja…

-Sappho, rauhoitu nyt. Duncan siirsi tuolinsa lähemmäksi ja tarttui Bettyn vapiseviin käsiin. –Minä puhuin tästä äitisi kanssa silloin, kun hän vieraili Edinburghissa.

-Puhuit — ennen kuin minulle!

-Älä nyt hermostu, rakkaani. Sanoin hänelle, että kaikki riippuu sinun mielipiteestäsi. Mutta äitisi sanoi, että ellemme tahdo aivan mahdottoman suuria häitä, niiden järjestäminen jouluna onnistuu kyllä. Käsittääkseni Kuusikukkulalla olisi joka tapauksessa lähes koko sukusi.

Betty ei oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt närkästyä siitä, että Duncan järjesti taas asioita hänen selkänsä takana, mutta hän oli edelleen liian järkyttynyt edes suuttuakseen.

-Olet ilmeisesti myös puhunut neiti Jamesonille ja saanut hänet muuttamaan mielipidettään naimisissa olevien naisten työssäkäynnistä, hän sanoi sarkastisesti.

Duncan nauroi.

-Ei, Sappho, sitä en sentään uskaltanut tehdä. Mutta sikäli kuin neiti Jamesonia tunnen, hän ei ole tyhmä. Mielipiteitä hänellä voi olla, mutta tuskin hän niiden vuoksi luopuu hyvästä opettajattaresta kesken lukuvuoden.

Betty tyrskähti.

-Sinä olet hullu, hän sanoi. Mutta jossakin hänen sydämensä sopukassa alkoi soida pikkuinen sävel. –Entä kapiot?

-Sinä varmaankin mielelläsi käyttäisit koko talven niiden ompelemiseen, mutta valitettavasti meidän täytyisi nyt tulla toimeen sillä, minkä ehdit taitavine käsinesi luoda parissa kuukaudessa, Duncan virnisti.

-Mokoma roisto! Betty nauroi nyt ääneen. Koko tämä tilanne oli niin mielipuolinen, että hän mietti, mahtoiko nähdä unta. –Mutta mistä sinä löydät meille kodin kahdessa kuukaudessa?

-Me saisimme muuttaa isoäitini asuntoon.

-Mitä? Betty nauru tyrehtyi. –Sinun isoäitisi? Ei, Duncan, jos minä olen naimisissa, en aio asua alivuokralaisena, haluan oman kodin!

-Kuuntele loppuun! En tiedä, huomasitko kesällä, miten vaikeasti isoäitini nykyään liikkuu. Hän on mieleltään reipas, mutta kihti on alkanut vaivata häntä yhä pahemmin. Oletko koskaan käynyt hänen luonaan? No, hän asuu lähellä Grassmarketia, vanhan kivitalon kolmannessa kerroksessa. Viime aikoina kodista lähteminen ja sinne palaaminen on muuttunut hankalaksi, ja lisäksi hänen oma peggynsä on vielä vanhempi kuin isoäiti eikä kykene siksi olemaan juurikaan avuksi.

-Mitä sinä ajat takaa?

-Isä ja äiti ottaisivat isoäidin mielellään asumaan luokseen. Meidän asuntomme on vähemmän vetoisa ja kostea, sinne noustaan vain lyhyet raput kadulta, ja siellä isoäidillä olisi aina seuraa. Jos minä muuttaisin pois, isoäiti voisi asettua ensin minun huoneeseeni. Ja kun Chrissy kesällä vihitään, isä suunnittelee puhkaisevansa oven huoneidemme väliseinään, jolloin isoäiti saisi kaksi kamaria käyttöönsä.

Betty rypisti kulmiaan.

-Onko minun siis ymmärrettävä tämä niin, että kaikki muut ovat tienneet näistä suunnitelmistasi ennen minua? hän kysyi moittien.

-Myönnän, Duncan sanoi nolona. –Mutta tiesin, mihin vetoaisit, kun ehdottaisin häiden aikaistamista, ja yritin poistaa tieltä mahdollisimman monta estettä!

Betty nousi ja meni ikkunaan. Pisarat löivät lasiin, ulkona oli sysipimeää. Isoäiti ja Jennie tulisivat pian kotiin.

Jouluun oli vajaat kolme kuukautta. Se oli lyhyt aika. Äkkiä hän värähti tajutessaan, että pian olisi vuosi kihlautumisesta Jerryn kanssa — ja uutenavuotena tulisi vuosi heidän erostaan.

Ehkä Duncan oli oikeassa. Miksi odottaa, kaiken tämän jälkeen, jos kerran käytännön asiat järjestyisivät? Hän kääntyi ja hymyili.

-Millainen asunto isoäidilläsi on? hän kysyi.

Duncan virnisti.

-Kaksi makuuhuonetta, olohuone, palvelijattaren huone ja keittiö. Saisimme sen kalustettuna.

1 kommentti:

  1. Kun kerta kommentteja suorastaan pyydetään, niin täytyy yrittää muistaa aina välillä avata suunsa... Olen tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen tähän kolmannen osan alkuun. Romantiikkaa ja yllättäviä käänteitä ei todellakaan ole puuttunut. Niin Bettyn ja Duncanin riita kuin tämä hääpäivän aikaistaminenkinkin olivat todella herkullisia juonenkäänteitä. Odotan jatkoa innolla!

    VastaaPoista