torstai 12. helmikuuta 2009

5. Hääpuku

-Minä melkein toivoin sinun sanovan, ettei tässä ole järkeä, Betty sanoi moittivasti äidilleen heidän istuessaan Kuusikukkulan salissa päärmäämässä kapiopyyheliinoja. –Olisin tarvinnut vähän miettimisaikaa.

-Kultaseni, ymmärrän oikein hyvin, ettei Duncan kannata pitkää kihlausta Amerikan-matkansa jälkeen, Cathy-rouva sanoi. –Ja kun asuntoasiakin järjestyy noin erinomaisesti...

-Pelkään vain, että tästä tulee kauhea vaiva sinulle ja isälle! Jouluna ei vieraita voi edes ajaa ulos puutarhaan.

-Meille tulisi jouluvieraita joka tapauksessa, ja minusta ei ole iso ero siinä, tuleeko Napier syömään päivällistä vai vihkiikö hän teidät samalla, rouva Stewart nauroi. –Itse asiassa olen sitä mieltä, että tämä on viisas teko. Olen ollut vähän huolissani sinusta, kultaseni.

Betty huokasi. Kun hän jälkikäteen ajatteli kuluneita vuosia, oli myönnettävä, että hänen elämänsä oli ehkä ollut harhailevaa. Kai äiti sitten toivoi, että Duncan katsoisi hänen peräänsä tai jotakin.

Professori Haigin juhlia seuranneena päivänä Betty oli keskustellut pitkään naisopiston johtajattaren, neiti Jamesonin kanssa. Tämä oli hyvin vanhakantainen neiti-ihminen, joka ei hyväksynyt keskiluokan nuorten naisten ammattikoulutusta saati avioitumisen jälkeistä työssäkäyntiä. Mutta toisaalta hän piti Bettystä tavattomasti, tiesi myös oppilaiden pitävän ja tunsi joitakin kuluneen vuoden tapahtumia.

Niinpä Betty ja johtajatar olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että vaikka neiti Stewart kirjoittaisi oppilailleen joulutodistukset, rouva Fleming voisi ottaa samat tunnit hoitaakseen vielä kevät- ja kesälukukausien ajan. ”Ja katsotaan sitten jatkoa”, oli neiti Jameson sanonut ja saanut innostuksen punan Bettyn poskille.

Lisäksi neiti Jameson oli myöntänyt Bettylle ”kolmen päivän loman ja sunnuntain”, jotta hän saattoi matkustaa Duncanin kanssa neuvottelemaan vanhempiensa kanssa käytännön järjestelyistä. Myös Jenniellä oli pari vapaapäivää opettajan sairastumisen vuoksi, joten he olivat saapuneet kolmestaan Glen Longiin. Nyt Duncan oli lähtenyt Jennien seuraksi postiin, koska tahtoi antaa Bettyn puhua rauhassa äitinsä kanssa.

-Mutta minun taidoillani ei ikinä ommella tusinaa lakanoita ja kahta tusinaa pyyhkeitä jouluksi, Betty jatkoi nuhtelevalla äänensävyllä, aivan kuin asia olisi ollut äidin syytä.

Rouva Stewart nauroi.

-Neiti Pepdie ei pyydä paljon suorien saumojen ompelusta, hän on jo luvannut tehdä lakanat ja ne pyyhkeet, joita et itse ehdi, hän sanoi. –Ja Rose on virkannut pitsiä sinua varten kihlauksestanne alkaen ja kiinnittää ne myös.

-Rose?

-Niin. Hän sanoi että — no niin, hän sanoi, että jonkun muun on paras tehdä se. Äiti näytti syylliseltä. Itse asiassa Rose oli tokaissut, että jos piti luottaa Bettyn kädentaitoihin, Duncan ei saisi tätä vihille ikinä.

Betty huokasi ja pysähtyi katsomaan pyyhkeen käännettä, joka oli lähestulkoon suora.

-Jos neiti Pepdie parka joutuu niin kovalle koetukselle, niin minun täytyy kai tilata hääpukuni Edinburghista, hän sanoi. –Duncan tosin väittää, että valkea musliinipukuni kelpaisi, mutta enhän minä voi käyttää häissäni pukua jonka hän on jo nähnyt!

Rouva Stewart laittoi työnsä sivuun.

-Tulehan, kultaseni, hän sanoi ja nousi. –Näytän sinulle jotakin.

He nousivat yläkertaan, ja äiti avasi Jamien entisen huoneen oven. Vuoteella oli paperinen pukupussi. Rouva Stewart avasi sen varovasti ja veti esiin jotakin kermanväristä ja pitsistä.

-Minä luulen, että pienin korjauksin tämä kävisi sinulle, hän sanoi.

Betty sanoi ’Oh!’. Hän tajusi, mikä tuo vaatekappale oli, vaikka ei ollut nähnyt sitä koskaan muualla kuin salin lipaston päällä olevassa valokuvassa.

-Jos tämä kelpaa sinulle, ehdin tuulettaa ja korjata sen sopivaksi jouluun mennessä, äiti sanoi ja nosti hääpukunsa vaateripustimessa ylemmäksi, niin että Betty näki sen kokonaan. –Voin lyhentää helmaa ja kaventaa hihoja – muoti oli kovin erilainen kolmekymmentä vuotta sitten.

-Ei — ei muuteta sitä. Se on — täydellinen. Betty koski varovasti koipallontuoksuisia pitsikoristeita. –Mutta sopiiko se tosiaan minulle?

-Sovita sitä, rouva Stewart sanoi reippaasti. –Ymmärtääkseni olet hyvin samankokoinen kuin minä omissa häissäni.

Vähän ajan kuluttua Betty oli sujahtanut sisään vanhaan pukuun. Se kiristi hiukan vyötäröltä, mutta äiti vakuutti, että asia oli korjattavissa kureliiviä tiukentamalla.

Samassa tuomari Stewartin ääni kuului portaista.

-Cathy, missä sinä olet? hän kysyi.

-Jamien huoneessa, äiti huusi vastaan ja kiinnitti kauluksen ylimmän helmiäisnapin. Sitten hän otti pukupussin sisältä hunnun. –Emme saa tähän kukkia joulukuussa, mutta minulla on kauniit helmisoljet, joita voimme käyttää kiinnittämiseen. Hän asetti hunnun varovasti Bettyn hiuksille.

-Cathy, oletko nähnyt minun… isä veti huoneen oven auki. Sitten hän pysähtyi kynnykselle kuin seinään. –Luoja varjele!

Betty kääntyi ja hymyili isälleen.

-Onneksi et ole Duncan, sen verran taikauskoinen olen, etten halua hänen näkevän hääpukuani ennakkoon, hän sanoi iloisesti.

Tuomari Stewart räpytteli silmiään.

-Hän — hänhän on juuri kuin sinä, Cathy!

-Tiedän. Äiti hymyili. –Siksi haluaisinkin niin kovasti, että hänet vihittäisiin minun puvussani.

Nyt Betty vasta ymmärsi isänsä järkytyksen. Tämä oli aina sanonut häntä äidin näköiseksi, ja kurkistaessaan peiliin, joka tosin oli kooltaan tarkoitettu ennemmin parranajoon kuin puvun tarkasteluun, hän melkein säikähti itsekin. Peilin tilalla olisi voinut olla morsiamen kuva salin piirongin päältä.

-No, mitä ajattelet, korjaanko sen sinulle? äiti sitten kysyi toiveikkaasti. –Olisin korjannut sen jo Roselle, mutta tiedäthän sinä sisaresi — hän tahtoi uuden ja muodikkaan puvun… Ja Annie käytti omaa kävelypukuaan.

Bettyn silmissä oli kyyneliä, kun hän kääntyi äitiään kohti.

-Älä korjaa sitä, hän melkein kuiskasi. –Älä muuta mitään. Anna sen olla juuri tällainen.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, ja Betty oli melkein varma, että heidänkin silmissään oli kyyneliä. Häntä vapisutti äkkiä. Vanhempien häistä oli tosiaan lähes kolmekymmentä vuotta. Katsoisivatko he Duncanin kanssa toisiinsa noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Olisiko heillä lapsia, jotka olisivat silloin menossa vihille? Millainen maailma olisi vuonna 1938?

Samassa alakerrasta kuului ääniä.

-Duncan ja Jennie palaavat, Betty sanoi melkein pelästyen. –Isä, sulje ovi!

1 kommentti:

  1. Nyt olen vihdoinkin ehtinyt lukea Bettyn tarinan tähän pisteeseen.

    En osaa sanoa muuta kuin että kiitos, kun olet tämän jaksanut naputella luettavaksi ja suur-kiitokset siitä, että jaksat kirjoittaa jatkoa!!

    Jatka samaan malliin :) Pidän tarinasta tosi paljon ja odotan jatkoa!

    VastaaPoista