lauantai 14. helmikuuta 2009

6. Ilta Glen Longissa

Betty ei ollut vuosiin ollut kotona muulloin kuin lomilla. Hänen vierailunsa keskellä lokakuuta oli siis tapaus koko kylässä. Kuusikukkulan päivällispöytään kerääntyi niin suuri sukulaisjoukko, että Duncan alkoi ymmärtää, miksi rouva Stewart ei ollut ollenkaan pelästynyt häiden aikaistamista. Hän oli selvästi tottunut ruokkimaan koko klaanin neljännestunnin varoitusajalla.

-Sanoisinpa, että kihlaus pukee sinua, Alex kiusoitteli serkkuaan päivällispöydässä. –Pelkään, että alat muuttua naiselliseksi. Onko tuo pitsi kauluksessasi itse kutomaasi?

-Se on virkattua, tiedät sen oikein hyvin, ja sain sen syntymäpäivälahjaksi Annielta, Betty sanoi.

-Joka tapauksessa sinun on jo korkea aika saada mies, Ewan jatkoi samaan tyyliin. –Tiedätkö, Duncan, että morsiamesi on melkein vanhapiika?

-Vielä kolme vuotta armonaikaa. Syökää ruokanne ennen kuin se jäähtyy, Betty sanoi puoleksi nauraen, puoleksi vihaisena.

Sinä iltana Annie kutsui pappilaan ”niin monta kuin mahdollista” heidän entisestä ystäväpiiristään.

-Ja muistakin käyttää itsesi säädyllisesti, komensi Betty Jennietä heidän pukeutuessaan. –Älä jää tuijottamaan Keithiä suu auki…

Jennie huokasi ja sitaisi palmikkonauhansa rusetille.

-Jospa – jospa Myra ei vain olisi niin kaunis! hän parahti.

-Ulkoisesti, niin, ehkä hän on.

-Mitä hyötyä on sisäisestä kauneudesta, ellei kukaan näe sitä! Jennien äänessä oli kyyneliä.

-No niin, no niin. Betty tuli syleilemään sisartaan. –Kaikki käy niin kuin on tarkoitettu. Oletko sinä valmis? Tässä puuteria nenääsi varten.

Sisar naurahti ja otti puuterihuiskun.

Oli kirpeä lokakuun ilta. Tummat pilvet ennustivat sadetta, mutta mutainen tie oli kovettunut mainioksi kävellä. Betty ja Duncan puhelivat hilpeästi, Jennie käveli mietteissään.

-Huoliako, kälyseni? Duncan kysyi pappilan portilla.

-Muistelen verenkiertojärjestelmää, Jennie vastasi nenäkkäästi.

-Ethän vain sydämen osalta? Duncan tiedusteli leikkisästi.

-Voi katsokaa, miten kaunis tuo pihlaja on! Betty huudahti ja osoitti portin vieressä punaisen kaikissa sävyissä hehkuvaa puuta. Jennie kumartui sitomaan kengännauhaansa, ja olihan aivan luonnollista, että kumartumisen jälkeen hänen kasvonsa olivat punaiset.

Pappilan kodikas olohuone tulvi ihmisiä. Betty otettiin vastaan sellaisella huomiolla, että Andrew MacDonald ilmoitti Frankille muuttavansa heti Edinburghiin, jos sillä tavoin sai Megin tuollaisen innon valtaan. Duncan hymyili itsekseen. Hän oli vieras Glen Longissa ja näki siksi paljon sellaista, mitä alkuasukkaat eivät huomanneet, kuten rehellisen lämpimän ihailun toisilla ja katkeran kateuden toisilla kasvoilla.

-Betty on meidän yhdyssiteemme ulkomaailmaan, sanoi samassa Napier MacPherson, joka oli tullut Duncanin viereen. –Hän on Longin tytöistä ensimmäinen, joka on käynyt koulun ja aikoo asettua muualle.

Duncan rypisti vähän kulmiaan. ”Aikoo asettua muualle” – uhrautuiko Betty hänen takiaan? Olisiko tämä kuitenkin tahtonut palata Ylämaalle?

Samassa Annie ilmoitti, että pöytä oli katettu. Melkoinen pöytä se olikin; Annie oli tahtonut välttämättä, että kaikki saisivat istua yhdessä, ja siksi ruokasalin pöydän jatkoksi oli kannettu kaikki suurin piirtein pystyssä pysyvät sileäpintaiset huonekalut koko talosta. Niinpä liinoilla peitetty pöytä ulottui eteiseen asti. Iloisen hälinän saattelemina asetuttiin illalliselle, ja liian myöhään Betty näki, että Keith Murray istui muodikkaan Myran ja palmikkopäisen Jennien välissä.

-Mitä nyt? Duncan kysyi, sillä hän oli huomannut kauhistuneen ilmeen morsiamensa kasvoilla.

Betty ei ajoissa ehtinyt siirtää katsettaan Jenniestä, joka hypisteli lautasliinaansa vapisevin sormin Keithin kumartuessa sanomaan hänelle jotakin ystävällistä.

-Siis sittenkin sydämen verenkiertoa, Duncan sanoi hiljaa.

-Älä –

-Minä en ole kielijän maineessa. Hei lankomies, aiotko sinä pimittää koko leipäkorin?

Robin vastatessa tähän hyökkäykseen kaikkien huomio kääntyi leikkisästi kinasteleviin nuorukaisiin, ja Betty puristi Duncanin kättä pöytäliinan suojassa. Duncaniin voisi aina luottaa.

-Voi Betty, minun tulee kauhean ikävä sinua kun jäät nyt Edinburghiin, Catriona sanoi ainakin viidettä kertaa, kun oli päästy pääruokaan. –Mutta toisaalta sen toki ymmärtää. Tarkoitan, nyt kun olet kuuluisa – kirjailija ja kaikkea.

-Niin, eräät meistä haluavat mielellään olla seurapiirien keskipisteenä, Myra Knox sanoi.

Betty pureskeli paistiaan ja laski mielessään sataan, ja Robin vaimo Anna ehti sanoa moittivasti:

-Betty ei varmasti ajattele niin, ja onhan Duncanilla työnsä kaupungissa. Mutta Duncan, millaista on taas olla Skotlannissa Yhdysvaltojen jälkeen? Kerro meille jotakin Amerikasta!

-Ei iso koko ole onnen tae, sen ainakin matkallani opin, Duncan vastasi hilpeästi, ja alkoi sitten kertoilla juttuja ajalta, jolloin oli seikkaillut pitkin Suurta Länttä. Mutta hänen sydäntään poltti. Miksei Betty ollut vastannut Myran hyökkäykseen? Eikö tämä tahtonut valehdella, jos todellisuudessa katuikin päätöstä asettua Edinburghiin?

Betty oli päässyt sataan ja nieli lihapalan samalla hetkellä, kun Duncan oli päässyt tarinan loppuun ja Meg kysyi jotakin Edinburghista.

-Edinburgh on maailman kaunein kaupunki, mutta tietenkin Glen Longilla on aina sija sydämessäni, Betty sanoi rauhallisesti.

-Kas siinä puhuu kunnon ylämaalainen, Frank huudahti. –Sinulla on vielä aika tekeminen hänen kanssaan, Duncan!

Duncan irvisti.

Aterian jälkeen miehet asettuivat kirjastoon ja naisväki olohuoneeseen. Jennie istui tahallaan selin oveen, ettei nähnyt Keithiä – niin oli melkein helpompi, koska hän ei olisi voinut olla tuijottamatta tätä ja joku olisi ehkä huomannut sen.

-Kerro nyt, millaisia suunnitelmia teillä on! Una kehotti Bettyä. –Onko totta, että teidät vihitään jo jouluna?

-Tapaninpäivän iltana, Betty vastasi. –Niin saan viettää vielä joulun kotona. Me tulimme siihen tulokseen, ettei hyödytä odottaa.

-Tosiaan, joillakin meistä on kiire vihille, Myra sanoi.

Jennie väitti myöhemmin olleensa varma, että joutuisi käyttämään kaikki ensiaputaitonsa paikatakseen Myran, kun Betty iskisi tätä päähän pöytälampulla. Mutta Betty hillitsi itsensä ja sanoi äänellä, joka oli vain vähän kireä:

-Puhutaan nyt jostain muusta kuin minusta. En ole kuullut vielä mitään Longin uutisia!

-Osh, ei täällä ole mitään tapahtunut, Annie sanoi. –Kukaan ei ole mennyt kihloihin.

-Ei vielä, Myra huomautti äänekkäästi ja sai kaikkien katseet kääntymään itseensä. –Oh, älkää nyt kaikki tuijottako!

-Niin, saammeko me juhlia piakkoin teidän häitänne? Katie Murray tiedusteli enemmän kohteliaisuudesta kuin todellisesta kiinnostuksesta, sillä Myrasta ei yleisesti pidetty ja Katien oli vaikea ajatella tätä kälynään.

-Tjaa, sanoi Myra, ja Jennie ponnahti pystyyn kuin ammuttuna tiedustellen Annielta, tarvitsiko tämä apua kahvin tarjoamisessa.

-Kyllä kiitos, nauroi Annie, joka oli noussut vain silmänräpäystä aiemmin. –Kaikki kunnia neiti Martlandille, mutta hän alkaa todella tulla vanhaksi, ja minä pelkään Napierin isoäidin kahviastiaston puolesta.

Jennie seurasi sisartaan keittiöön ja Betty johdatti keskustelun pariisilaiseen muotilehteen, jonka oli tuonut mukanaan Edinburghista.

Ilta venyi pitkälle, ja vasta puolenyön aikaan Betty ja Duncan kävelivät Kuusikukkulaa kohti. Jennie oli äkkiä päättänyt jäädä MacPhersonille yöksi – se antoi hänelle mahdollisuuden nähdä Keith edes vilahdukselta kylällä seuraavana päivänä.

-Jos minun pitäisi valita neiti Knoxin ja Jennien välillä… Duncan aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.

-Oh, älä viitsi! Betty tunsi olonsa uniseksi ja palelevaksi. –Sinä tunnet Jennien, mutta Keith näkee hänessä vain pikkutytön – ja Myra on kaunis, sitä et voi kieltää.

-Ei ole, Duncan sanoi vakavasti. –Nainen, jolla on niin kylmät silmät, ei ole koskaan kaunis. Toivon, että Keith huomaa sen, ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta joka tapauksessa tiedän, että Jennie tulee vielä onnelliseksi — tavalla tai toisella. Katso, miten kirkas kuutamo nyt on!

He olivat seisahtuneet risteykseen, josta tie kääntyi ylös Kuusikukkulalle, ja ihailivat valtavaa, täydellisen pyöreää kuuta Keijulehdon latvojen yläpuolella.

-Minusta tuntuu joskus, että menen rikki pelkästä onnesta, Betty sanoi hiljaa ja nojautui Duncanin käsivarteen. –Saada olla sinun vaimosi – saada kirjoittaa — saada opettaa vielä ainakin ensi kevät!

Duncan puristi Bettyn kättä.

-Sinusta ei siis tunnu – uhraukselta jäädä Edinburghiin? hän kysyi.

Betty nosti päätään ja räpäytti silmiään kummastuneena.

-Uhraukselta? Mistä sinä tuon olet saanut päähäsi?

-Koko perheesi ja sukusi on sentään täällä… Etkä vastannut heti, kun neiti Knox piikitteli sinua.

Betty purskahti nauruun.

-Poika kulta, etkö käsitä, että Myralle ei kristitty ihminen voi vastata heti – ensin on koetettava hillitä kielensä, ettei sano mitään peruuttamatonta! Ja mitä perheeseen ja sukuun tulee, niin posti on olemassa, ja puhelin.

Duncan naurahti pehmeästi. Vielä hetken he seisoivat katsellen kuutamoa ja sen luomia varjoja, ennen kuin jatkoivat matkaa Kuusikukkulalle.

Puoli yhdeltä yöllä olisi luullut jokaisen kunniallisen longilaistalon olevan pimeä ja hiljainen, mutta Kuusikukkulan koko alakerta loisti valoa kuin jouluaamuna.

-Joku on sairastunut, Betty parahti. –Eliza on pudonnut portaissa ja katkaissut jalkansa, tai…

-Jos Eliza olisi pudonnut portaissa ja katkaissut jalkansa, äitisi olisi ilmoittanut siitä MacPhersonille, Duncan sanoi. –Ehkä joku vieras on vain tullut myöhään.

Betty ei enää kuunnellut häntä, vaan kiiruhti pihan poikki ja ylös kuistille. Kiihtynyt puhe tulvahti ulos hänen avatessaan oven.

Ruokasalin pöydän ääressä istuivat John-veli ja hänen vieressään Lillian Constable.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti