sunnuntai 15. helmikuuta 2009

7. Naisenryöstö

Kello puoli yksi yöllä ei ole paras aika kokea järkytyksiä. Betty tukeutui ovenpieleen ja vain tuijotti. Johnin ja Lillianin vaatteet olivat ryppyiset ja tomuiset, äidin hiukset valuivat vapaina aamunutun hartioille, isä oli pysähtynyt isotäti Jenniferin astiakaapin eteen ilmeisesti kesken kiivaan kävelyn, ja hänen aamutakkinsa alta pilkistivät pyjaman lahkeet.

Kaiken tämän Bettyn aivot ymmärsivät, mutta eniten häntä järkytti se, ettei seuraneiti Gertrude Cromptonia ollut missään. Tämä ei ollut mikään tavallinen vierailu.

-Betty! John nousi seisomaan. –Ja Duncan! Kuinka te olette täällä?

-Veit sanat suustani, Betty puuskahti. –Mitä on tapahtunut?

John vilkaisi isäänsä kuin kysyen, mutta Lillian purskahti äkkiä itkuun, sysäsi rajusti pois lautasen, jolla näkyi illallisen jäänteitä, ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

Cathy-rouva nousi ripeästi.

-Nyt sinä menet nukkumaan, kultaseni, hän sanoi päättäväisesti. –Missä Jennie on? MacPhersonilla? Hyvä, hänen vuoteensa on siis vapaa eikä uutta tarvitse sijata. Sinä tulet mukaan, Bet, ja etsit Lillianille yöpaidan ja muun tarpeellisen. Ei, nyt et kysy mitään. John saa sijata oman vuoteensa. Kas niin, kultaseni, älä itke noin, se pilaa kauniit silmäsi.

Puolen tunnin kuluttua bromuraalilla rauhoitettu Lillian nukkui loppuun väsyneenä Jennien vuoteessa yllään Bettyn kaapista etsitty yöpaita. Cathy-rouva sulki oven ja vei Bettyn mukanaan kirjastoon. Johnin ja Davidin entisestä huoneesta, johon Duncan oli majoitettu, kuului hiljaista puhetta Johnin sijatessa vuodettaan. Tuomari veivasi alakerrassa ankarasti puhelimenkampea herättääkseen keskuksen.

-Minä haen sinulle kuumaa teetä, ennen kuin kerron mitään, Cathy-rouva sanoi. Hän palasi hetken kuluttua höyryävä kuppi mukanaan eikä aloittanut, ennen kuin Betty oli juonut muutaman kulauksen, vaikka tämä oli haljeta uteliaisuudesta. Mutta sittenpä hänen kertomansa tarina olikin sellainen, että Bettyn oli laskettava kuppi pöydälle, ettei olisi pudottanut sitä.

Edellisenä iltapäivänä Walter Constable oli marssinut sisään Will-enon liikkeeseen Glasgow’ssa. Mukanaan hän oli tuonut maksumuistutuksen, jonka enolta oli saanut, ja raivonnut maksaneensa laskunsa täsmälleen ajallaan jo kuukautta aiemmin.

John, jonka Will-eno oli korottanut nuoremmaksi kirjanpitäjäksi, oli haettu paikalle. Hän oli vakuuttanut, ettei maksu – niin suuri summa, että Betty kalpeni sen kuullessaan – ollut koskaan saapunut Clarke & Co:n toimistoon. Rahaa tai kuittikopioita ei löytynyt, vaikka yhtiön tilit pengottiin läpi.

Ja silloin se oli tapahtunut. Walter Constable oli ilmoittanut, että ellei John heti palauttaisi kavaltamaansa summaa, hän joutuisi vankilaan niin varmasti kuin maa kiersi aurinkoa. Will-eno oli koettanut rauhoittaa tilannetta, mutta herra Constable oli jatkanut syytösten ja uhkausten huutamista.

Hänet olisi ehkä saatu rauhoittumaan, ellei liikkeen ikkunan ohi olisi juuri kävellyt passipoliisi. Herra Constable oli sännännyt hakemaan häntä ja vaatinut Johnin pidättämistä.

Silloin John oli syöksynyt ulos ja paennut sekopäisenä häpeästä ja loukkauksista. Hatutta ja takitta juoksentelu pitkin Glasgow’ta olisi kenties saanut hänet järkiinsä, ellei hän olisi sattumalta törmännyt Lillianiin. Järkyttynyt tyttö oli saanut kuulla koko tarinan, ja kun John oli ilmoittanut lähtevänsä iäksi paikasta, jossa häntä epäiltiin varkaaksi, oli Lillian sanonut seuraavansa häntä minne tahansa – tahtoen kai siten osoittaa isälleen, miten paljon luotti Johniin.

He olivat menneet asemalle, mutta kummallakaan ei ollut mukanaan tarpeeksi rahaa Fort Williamin matkalippuun. Niinpä he olivat ostaneet liput niin kauas kuin rahat riittivät ja kävelleet loppumatkan, arviolta noin yhdeksän mailia.

-On ihme, että Lillian kesti sen – lapsi raukka ei totisesti ole tottunut kulkemaan maaseututeitä, Cathy-rouva puuskahti.

Betty tuijotti teetilkkaa kuppinsa pohjalla. Tuntui kuin olisi kulunut ihmisikä hauskasta illasta MacPhersonilla ja idyllisestä hetkestä tienristeyksessä. Eihän tällaista tapahtunut kuin romaaneissa – tämähän oli painajaisunta!

Samassa Duncan astui sisään.

-John on vuoteessa, hän sanoi, -ja setä sai juuri keskuksen hereille. Mikäli Glasgow’n keskus on yhtä herkkäuninen, on mahdollista, että hän saa herra Clarken langan päähän vielä tänä yönä. Kiitos täti, otan mielelläni teetä. Duncan istui sohvaan Bettyn viereen.

-Mitä Will-eno mahtaa ajatella – ja Davy! Betty voihkaisi. –Herra Constablea en uskalla edes ajatella!

-Kaikki käy hyvin, Duncan vakuutti. –John kertoi minulle koko tarinan – tosin vahvasti omasta näkökulmastaan – ja selvästi on tapahtunut jokin virhe joko Constablen liikkeessä tai pankissa.

-Tietysti on tapahtunut virhe! Betty tiuskaisi. –Ei kai kukaan tosissaan usko Johnia varkaaksi.

-Tietystikään ei, Duncan jatkoi yhtä rauhallisesti. –Tarkoitin sitä, että tuollainen virhe voidaan löytää ja korjata. John teki äärettömän tyhmästi paetessaan paikalta, ja Lillian-neidin sotkeminen juttuun hankaloittaa asiaa, mutta kyllä tästä selvitään. Kiitos, täti! Hän otti teekupin vastaan. –Eikö kukaan muu talossa ole hereillä?

-Ei, Luojan kiitos. Mary ja Eliza nukkuvat yläkerrassa ja Mhairi Effien huoneen takana – ja onneksi Effien kuulo on käynyt niin heikoksi, ettei hän herännyt, vaikka laitoin lapsille keittiössä ruokaa ja teetä. Varjelkoon, mitähän tästä seuraa! Rouva Stewart kietoi aamunutun ympärilleen tiukasti kuin häntä olisi palellut.

-Hys – isä on saanut yhteyden! Betty huudahti.

He kuulivat tuomarin puhuvan puhelimessa matalalla äänellä, pitävän pitkiä taukoja ja puhuvan taas. Kirjaston kello löi puoli kaksi.

He istuivat aivan hiljaa ja kuuntelivat eteisestä kantautuvaa muminaa. Betty piti Duncania lujasti kädestä. Tähän asti hän oli ajatellut vain, että tahtoi elää Duncanin kanssa onnellisena lopun elämäänsä – nyt hän ymmärsi, että tahtoi tämän olevan rinnallaan myös onnettomuudessa. Duncan taputti silloin tällöin hänen kättään, ja se tuntui hyvältä.

Sitten kuului, miten tuomari soitti loppusoiton. Hetken kuluttua hän ilmestyi kirjaston ovelle.

-Will ilmoittaa Constablelle, että nuoret ovat täällä, hän sanoi ja näytti äkkiä hyvin väsyneeltä. -Vaikka Will kyllä sanoi asian jo arvanneensa… He ovat koko iltapäivän soitelleet pankkiin ja penkoneet tilejään, mutta mitään ei ole löytynyt. Ei hyvältä näytä.

-Tom! Cathy-rouva nousi kasvot lumivalkeina. –Ethän tarkoita, että ne voivat panna Johnin…

Tuomari ojensi kätensä ja veti vaimonsa syliinsä mitään puhumatta. Betty alkoi itkeä, eikä Duncaninkaan ilme ollut enää yhtä huoleton kuin äsken.

-Rahat ovat kateissa, tuomari lopulta mutisi. –Niin kauan kuin niitä ei löydy, Constable tulee pitämään Johnia varkaana.

-Mutta hänenhän on annettu seurustella Lillianin kanssa, Betty nyyhkytti.

-Constable voi väittää pojan vain käyttäneen sitä tekosyynä päästäkseen selvyyteen yhtiön asioista.

-Sehän olisi mieletöntä!

-Hän on liikemies, rakas lapsi, tuomari sanoi ja silitti tyttärensä hiuksia. –Ja se, että he matkustivat kahden yöllä junassa ja kävelivät melkein puolen matkaa, ei todellakaan helpota asiaa. Normaalisti Johnin olisi nyt kihlattava Lillian – mutta mitä Constable mahtaa ajatella asiasta, kun pitää poikaa varkaana!

-Jospa minä matkustaisin Glasgow’hun, Duncan ehdotti äkkiä. –En ole mikään koulutettu kirjanpitäjä enkä epäile, etteivätkö herra Clarken työntekijät tiedä mitä tekevät, mutta olen kauppiaana tottunut näkemään yhtä jos toistakin. Ja Teddy-sedän luona New Yorkissa törmäsin muutamaan aika taitavaan kavallusyritykseen. Teenkö sen? Ehtisin neljän junaan Fort Williamissa ja olisin aamulla Glasgow’ssa.

Tuomari katsoi tulevaa vävyään kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa.

-Mene, hän sanoi käheästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti