maanantai 16. helmikuuta 2009

8. Skandaali

Tuomari Stewart ajoi Duncanin Fort Williamiin kello neljän junalle. Duncan lähti unettomasta yöstä huolimatta reippaana ja vakuuttaen tekevänsä parhaansa, jotta tämä ikävä juttu saataisiin pian pois päiväjärjestyksestä. Betty oli kauhean ylpeä sulhasestaan ja sanoikin sen, mutta kun vaunut sitten olivat vierineet ulos Kuusikukkulan portista ja kadonneet aamuyön pimeään, hänen sydäntään kouristi.

Hän oli niin iloinnut tästä loma-ajasta Glen Longissa yhdessä Duncanin kanssa, kaukana Edinburghin kivikaduista, joilla he joutuivat kulkemaan mailikaupalla tahtoessaan olla kahden. Isoäiti oli joissakin asioissa hyvin nykyaikainen, mutta hänen vakaa käsityksensä oli se, ettei kihlaparia ollut sopivaa jättää istumaan kahdestaan saliin, puhumattakaan, että Betty olisi vienyt Duncanin huoneeseensa. Flemingien asunto taas oli niin pieni, että joku oli aina samassa huoneessa heidän kanssaan.

Nyt Betty oli ajatellut heidän saavan olla rauhassa yhdessä – hän oli nähnyt mielessään, miten he istuisivat Bettyn huoneen leveällä ikkunalaudalla ja puhuisivat kaikista maailman asioista ilman, että joku äkkiä pistäisi päänsä sisään jonkin tekosyyn nojalla; miten Betty näyttäisi Duncanille kaikki lapsuutensa rakkaat paikat; miten he vierailisivat tuttavissa ja sukulaisissa; miten Duncan hurmaisi kaikki, kuten yleensä teki. Ja sitten Johnin piti käyttäytyä kuin operettisankari!

Tässä vaiheessa Betty häpesi ajatuksiaan. Eihän John ollut tehnyt tätä hänen kiusallaan – Walter Constablenhan syytä tämä sotku oli. Hän hieroi kivistäviä ohimoitaan ja oli iloinen, kun sai hiipiä yläkertaan tyttöjen huoneeseen ja pujahtaa peiton alle kuuntelemaan Lillianin tasaista hengitystä Jennien vuoteesta.

Betty oli loppuun väsynyt, mutta sai silti nukutuksi vain muutamia tunteja ja heräsi normaaliin aikaan aamiaiselle. Cathy-rouva oli kertonut pikkutytöille ja Effielle ja Mhairille, että John ja Lillian olivat tulleet yöjunassa tahtoen yllättää perheen. Kukaan ei huomannut kysyä, miksi Gertrude Crompton ei ollut mukana, eikä rouva Stewart siis ruvennut asiaa selittelemään. Maryltä ja Elizalta saattaisi lipsahtaa asia kylällä, ja siksi oli paras selittää se mahdollisimman viattomasti.

-Olisit nukkunut vielä, äiti sanoi Bettylle, kun tämä nieli puuroaan harmain kasvoin. –Tai voithan mennä aamiaisen jälkeen jatkamaan uniasi.

-En saa kuitenkaan unta, Betty mutisi. –Mitenköhän Duncan jaksaa Glasgow’ssa…

-Miksi hän on Glasgow’ssa? Eliza kysyi pettyneenä. Hän oli edelleen tulevan lankonsa lemmikki ja tavattoman katkera siitä, että joutui lähtemään kouluun silloin, kun Duncan oli talossa. –Ei hän sanonut eilen että lähtisi mihinkään

-Hänelle tuli kiireellistä asiaa Glasgow’hun, tuomari sanoi rauhallisesti. –Jos et kiirehdi, pikkuneiti, myöhästyt tunnilta ja veljesi antaa sinulle satikutia. Mary on jo eteisessä.

-Oh, ei Rob mitään tee, Eliza sanoi kylmäverisesti, mutta vilkaistuaan uudelleen isäänsä taittoi nopeasti lautasliinansa kasaan, kiitti ruuasta ja nousi pöydästä.

-No, Betty sanoi, kun pikkutytöt olivat menneet.

-Mitä no, tuomari sanoi huvittuneena. –Duncan nousi junaan, mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut.

-Mutta mitä nyt tehdään?

-Odotetaan. Kunhan John suvaitsee nousta vuoteesta, pidämme pienen perheneuvottelun.

-Hänen pitää lähteä takaisin Glasgow’hun, Cathy-rouva sanoi.

-Tietenkin – ja Lillian-neidin myös. Elleivät lapset olisi olleet niin kuolemanväsyneitä, olisin pakannut heidät samaan junaan Duncanin kanssa. Tuomari puisti päätään. –Onkohan tämä rangaistusta?

-No mutta isä, Betty sanoi moittivasti. –Mistä sinua rangaistaisiin?

Tuomari hymähti.

-Minä kutsuin Alan Davidsonia varkaaksi vuosikausia – ehkä on tarkoitus, että nyt tiedän, miltä se tuntuu!

-Sinä olet vain väsynyt, Tom, Cathy Stewart sanoi. –Tiedät, ettei Jumala toimi niin.

-Mutta kun John kerran tietää olevansa viaton, miksi ihmeessä hän lähtee säntäilemään pitkin katuja kuin oikein tahtoisi osoittaa syyllisyyttään?

-Meidän lapsemme ovat ylpeitä, Cathy-rouva sanoi ja nousi kokoamaan astioita. –Mutta jos palaamme asiaan, emmehän voi lähettää Lilliania ja Johnia kahdestaan junassa Glasgow’hun?

-Emme, sitä minäkin olen ajatellut. En tosin tiedä voidaanko Lillian-neidin maineesta pelastaa enää mitään, mutta pitää ainakin yrittää. Tuomari kääntyi Bettyn puoleen. –Voisitko sinä mennä heidän kanssaan? Tiedän, että olet tullut lomalle kotiin enkä tahtoisi laskea sinua, mutta olet ainoa joka tulee kysymykseen – en luule, että äitisi tahtoo sotkeutua tähän.

Betty nielaisi. Sitten hän hymyili.

-Minä menen, hän sanoi. –Ja onhan Duncan siellä!

-Sitä minäkin ajattelin, tuomari sanoi virnistäen.

Samassa puhelin soi. Tuomari nousi ja meni vastaamaan, kuunteli hetken hiljaisuuden vallitessa ja karjaisi sitten:

-Se ei kuulu teille eikä surkealle lehdellenne. Katsokaa, etten haasta teitä käräjiin kunnianloukkauksesta!

Sitten hän paiskasi torven pidikkeeseen niin että helähti.

-Kuka se oli? kysyi Betty, joka oli jäänyt seisomaan marmeladipurkin kansi toisessa ja sokeriastian kansi toisessa kädessä.

-Joku onneton toimittaja, tuomari mutisi hampaittensa raosta. –Joko nekin tietävät asiasta!

-Mitä hän tahtoi? Betty laski kannet paikoilleen, sillä hän epäili saavansa kohta kuulla sellaista, jonka kestämiseen tarvitsi vapaat kädet.

-Yksityiskohtia! Kuinka suuresta summasta oli kysymys – onko muita epäiltyjä kuin John – onko totta, että hän on karannut Lillian Constablen kanssa. Oh! Tuomari iski nyrkillä ruokasalin pöytää ja marmeladipurkki hypähti. –Nyt alan epäillä, voinko lähettää sinua yksin heidän kanssaan Glasgow’hun, Bet. Pärjäätkö, jos nämä hyeenat hyökkäävät?

Betty nauroi.

-Isä kulta, hän sanoi ja tuli suutelemaan tätä. –Jos he kirjoittavat meistä pahasti lehtiin, minä osaan kirjoittaa vielä pahemmin!

John tuli alakertaan pari tuntia myöhemmin tummin silmänalusin ja häpeilevän näköisenä. Tuomari oli mennyt sähköttämään Walter Constablelle, että Lillian ja John palaisivat samana iltana, sillä hän ei mielellään tahtonut puhua tämän kanssa puhelimessa - sikäli kuin Walter Constablekaan olisi sitä tahtonut. Cathy-rouva ja Betty saivat siten antaa tilannetiedotuksen rauhallisemmin kuin kiihtynyt isä olisi tehnyt.

John myönsi käyttäytyneensä kuin hölmö.

-Minä – minä vain en kestänyt seistä siinä ja kuunnella herra Constablen solvauksia – ja ajattelin – ajattelin, että jos se poliisi pidättää minut – varmasti hän olisi pidättänyt sinut!

-Mutta olisit päässyt pian vapaaksi, Betty sanoi tyynesti. –Jamie ei toki olisi antanut heidän pitää sinua putkassa kauemmin kuin oli välttämätöntä! Ja pitikö sinun sotkea Lillian tähän. Etkö ymmärrä, että hänen maineensa on mennyttä kun hän on vaeltanut kahden kanssasi keskellä yötä pitkin Ylämaata!

John punastui ja sekoitti teetään.

Betty vei Lillianin aamiaisen vuoteeseen. Tyttö irvisti noustessaan istumaan, hänen lihaksensa olivat kipeät yöllisestä kävelystä. Hiljaisena hän kuunteli Bettyn tarinointia ja kalpeni vähän kuullessaan, että he matkustaisivat samana iltapäivänä takaisin Glasgow’hun.

-Kai minä sitten olin lapsellinen, hän mutisi ja murusteli paahtoleipää tarjottimelle. –Ajattelin, että lähden Johnin kanssa pois, tuen häntä enkä tule koskaan takaisin – ja nyt minun pitää palata kotiin!

-Mutta ystävä rakas, Betty sanoi moittien, -vanhempasi ovat suunniltaan huolesta. Sitä paitsi kunnialliset tytöt eivät karkaa miesten kanssa mihinkään tuolla tavoin!

-Olenko minä enää kunniallinen tyttö, Lillian kysyi ja nosti pientä leukaansa uhmakkaasti.

Betty nauroi.

-Ehdottomasti, sillä minä matkustan kanssanne ja saat nähdä, että osaan olla tiukka esiliina. Kunhan olemme Glasgow’ssa, puhuttelet jo Johnia ”herra Stewartiksi”!

Lillian hymyili laimeasti.

Ruokatunnilla Rob tuli käymään kotona, sillä Eliza oli maininnut viattomana Johnin ja Lillianin vierailusta ja isoveli oli alkanut epäillä jotakin olevan tekeillä. Tosin hän oli epäillyt kihlajaismatkaa eikä kavallussyytettä, ja piti nyt pikkuveljelleen sellaisen saarnan, että Cathy-rouvan oli jo mentävä väliin.

-Ei John ole ainoa nuori mies, joka tekee typeryyksiä, hän sanoi ja katsoi tuimasti vanhempaan poikaansa, joka irvisti muistellessaan muutaman vuoden takaista elämäänsä. Sitten Rob päätti ryhtyä hyödylliseksi, lupasi ajaa Bettyn, Johnin ja Lillianin Fort Williamiin ja selittää asian parhain päin kylällä ja jopa Annalle, joka kyllä oli hyvänsydäminen mutta lörppösuu.

Betty pakkasi karvain mielin pienen laukkunsa, jota oli täyttänyt viimeksi Brodiella laulaen kotiinpääsyn ilosta. Äiti soitti Jamielle ja Floralle Glasgow’hun, ja nämä lupasivat ilman muuta majoittaa Bettyn ja Duncanin, joka oli mennyt suoraan asemalta Will-enon liikkeeseen. Ja sitten kello olikin niin paljon, että koulu oli loppunut ja Rob tuli Maryn ja Elizan kanssa Kuusikukkulalle valjastamaan hevosta.

-Kiireellisiä asioita, hän sanoi selitykseksi pikkusisarilleen, jotka eivät voineet käsittää, miksi ihmiset yhtäkkiä tulivat ja menivät miten sattui. Sitten hän loi heihin katseen, joka sai tytöt ymmärtämään, ettei ollut terveellistä kysellä enempää.

Lillian kiitti Cathy-rouvaa ja tuomaria kyynelsilmin kiivetessään rattaisiin Bettyn viereen – tämä oli asettunut tahallaan keskelle, niin etteivät Lillian ja John voisi edes istua vierekkäin. Sitten Rob hoputti hevosta, joka lähti ravaamaan alas kylään johtavaa tietä.

Jennie tuli puolimatkassa vastaan matkalla kotiin pappilasta ja tuijotti heidän peräänsä suu auki, mutta Betty vain heilautti kättään ja toivoi voivansa kertoa pikkusiskolle hyviä uutisia, kun he seuraavan kerran tapaisivat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti