tiistai 31. maaliskuuta 2009

40. Lämpiminä päivinä

Elokuun 22. päivänä
”Tänään menimme kolmestaan kirkkoon. Rouva Wallace oli kiillottanut Ruthin kengät niin hyviksi kuin pystyi, mutta näin, että Ruth alkoi ymmärtää miksi olimme käyneet suutarilla. Muuten hän oli erittäin sievä uusissa pukimissaan, äitinsä kulunut rukouskirja nenäliinaan käärittynä.

Tiedän, että meitä tuijotettiin kirkossa. En ollenkaan epäile, etteikö rouva Smith olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kertonut kaikille jonkin epäilyttävän salajuonen, joka on johtanut Ruthin muuttoon luoksemme. Mutta jumalanpalveluksen jälkeen pastori Morrison tuli vaimoineen tervehtimään meitä, toivottamaan Ruthin tervetulleeksi ja tiedustelemaan, tahtoisiko tämä liittyä pyhäkoululuokkaan.

Sunnuntai-iltapäivisin lounaan jälkeen meillä on Duncanin kanssa tapana levätä ja lukea. Pengoin epätoivoisesti kirjahyllyjäni löytääkseni Ruthille jotakin sopivaa luettavaa, sillä rukouskirja, minun aikoinaan antamani Kesäyön unelma ja koulukirjat ovat ainoat tämän omistamat painotuotteet. Totesin kuitenkin, että omat tyttöaikaiset kirjani ovat jääneet Kuusikukkulalle pikkusiskojen kynsiin.

Onneksi löysin lopulta sen kirjan, jonka Duncan toi minulle Amerikasta vuosi sitten. Annan nuoruusvuodet on tyttökirja, ja arvelin, että orpoteemansa vuoksi se saattaisi hyvinkin kiinnostaa Ruthia.

Olin päättänyt käyttää sunnuntaini kirjoittamalla puhtaaksi sen onnettoman jatkokertomuksen, josta eroon päästessäni olen enemmän kuin kiitollinen. Viivyttelin kuitenkin alakerrassa sen verran, että näin Ruthin lukevan. Hän käpertyi olohuoneen tuoliin ja ahmi kirjaa. Näin, ettei hän liikuttanut sormeaan riviltä toiselle eikä liikuttanut huuliaan sanojen tahtiin — hän todella lukee sujuvasti. Aion hiukan kerrata kouluasioita hänen kanssaan, ennen kuin menemme ilmoittamaan hänet Fort Williamin kansakouluun.

Vietin ahkeran iltapäivän Sihteerin seurassa. Kun tarina oli lopulta kokonaan siisteillä arkeilla, selkääni särki, hartiani olivat tulessa ja sormeni tuntuivat kuluneen pois ensimmäiseen niveleen asti.

Olin kuitenkin kiitollinen ahkeroinnistani, sillä illansuussa Annie ja Napier tulivat käymään, ja nyt sain keskittyä kerrankin vieraisiin hyvällä omallatunnolla.

En tiedä, mitä äiti on puhunut Ruthista Glen Longissa — en ihmettelisi, vaikka hän olisi lähettänyt Napierin antamaan tästä papin arviota. Mutta Ruth teki oikein hyvän vaikutuksen, esiintyi sievästi, tarjoili meille teetä ja puhui vain jos häntä puhuteltiin.

-Sinä olet vielä hullumpi kuin olen koskaan kuvitellut, Annie mutisi puoliääneen, kun teimme kahdestaan pienen kävelyn järvenrantaan. ‑Mutta silti melkein kadehdin sinua.”

Elokuun 24. päivänä
”Lämpötila alkoi kohota jo sunnuntaina, ja tänään ilma on ollut käsittämättömän kuuma. Rouva Gordonin puutarhuri on kastellut puutarhaa koko päivän, ja vanhempi neiti Stevenson meitä vastapäätä on avannut heidän talonsa ikkunoita, joita ei kitinästä päätellen ole avattu rakennuksen valmistumisen jälkeen.

Rouva Wallace parka on hikoillut hellan ääressä, vaikka koetin ehdottaa, että söisimme kylmän lounaan — tässä helteessä en uskoisi Duncaninkaan siitä kärsivän. Mutta ei, rouva Wallace ei ole koskaan laittanut kylmää lounasta, eikä aio aloittaa nyt.

Ruthin kanssa istuimme verannalla ja lähestulkoon läähätimme kuin koirat. Katselin kauempana välkehtivää järveä ja yhtäkkiä sain hullun ajatuksen — sanottakoon sitä vaikka auringonpistokseksi.

Kysyin Ruthilta, oliko hänellä huono alushame pukunsa alla. Kyllä oli, pukukin oli vanhoja, sillä rouva Wallacen ompelemat uudet mekot säästetään koulun alkuun. Seuraavaksi käskin hänen hakea hattuni ja sanoa rouva Wallacelle, että olisimme rannassa.

Ja sitten marssin Ruth perässäni ulos puutarhan portista polulle, sisään Smithien portista, polkua pitkin puutarhan läpi ja takaovelle, jota kolkutin. En suoraan sanoen ole osannut kuvitella, että joskus kolkuttaisin Smithien ovelle. Koko puutarha ja talo on minusta ollut aina jotenkin uhkaava. Mutta kuumuudessa en osannut ajatella selvästi.

Rouva Smithkin näytti vähän hämmentyneeltä avatessaan. Vielä hämmentyneemmältä hän näytti, kun kysyin, tahtoisiko Victoria lähteä uimaan.

-Uimaan? hän toisti. –Ei tyttö osaa uida. Eikä hänellä ole uimapukua.

-Kehnompi alushame riittää, sanoin. –Vedessä käynti tekee lapsille hyvää!

Ensimmäisen kerran näin Victorian tekevän jotakin oma-aloitteista. Edes odottamatta äitinsä lupaa hän juoksi jonnekin sisähuoneisiin ja palasi kohta heiluttaen kulunutta alushametta.

-Saanhan minä mennä, äiti, saanhan, hän mankui aivan kuin normaali 11-vuotias.

-Minä valvon tyttöjä ja tuon Victorian turvallisesti kotiin, vakuutin.

Vaikka rouva Smith koetti hymyillä, hänen silmistään näki, ettei hän uskonut minun kykenevän minkäänlaiseen valvontaan.

-No, tule takaisin ennen kuin isäsi palaa työstä, hän lopulta sanoi Victorialle.

Menimme takaisin polulle ja joutomaan läpi rantaan. Tytöt riisuivat pensaiden suojassa ja juoksivat kohta sieltä alushameissaan suoraan veteen. Minä hain varjoisan paikan vanhan koivun alta ja istuin siihen helpotuksesta huoahtaen, sillä järveltä tuuli vähän.

En muista pitkiin aikoihin viettäneeni niin nautinnollista iltapäivää. Nojasin kivistävää päätäni koivunrunkoon ja katselin ja kuuntelin kahta pikkutyttöä, jotka juoksivat vedessä, räpiköivät käsipohjaa, roiskuttivat toistensa päälle ja kiljuivat riemusta. Kyyneleet silmissä mietin, oliko Ruth saanut aikoihin leikkiä tällä tavoin.

Äkkiä kauempaa kuului narahdus, ikään kuin hyvin ruosteinen sarana olisi voihkaissut. Kurkistin koivun takaa ja näin rouva Gordonin tulevan talonsa portista — portista, jota ei selvästi ollut avattu vuosiin, aivan kuten Stevensonien ikkunoita. Eikö kahdeksaan vuoteen?

Hän näytti omituiselta siinä elokuisen auringon poltteessa tullessaan joutomaan halki mustassa surupuvussaan ja huntu hunajanvärisen tukkansa peittona. Näin Ruthin ja Victorian pysähtyvän kesken leikkinsä vähän pelästyneinä, joten kiiruhdin nousemaan ja tervehtimään rouva Gordonia näyttääkseni, että tämä oli tuttu.

-Anteeksi jos häiritsen, hän sanoi arasti. –Olin ulkona ja kuulin lasten huudot… En voinut vastustaa kiusausta tulla katsomaan.

-Onpa mukavaa saada seuraa, minä sanoin. –Tulkaa istumaan!

Niin me istuimme molemmat koivun varjossa. Kerroin rouva Gordonille Ruthin tarinan ja sen, miten olimme hakeneet Victorian ulos.

-Te jaksatte jatkuvasti ajatella muita, rouva Gordon sanoi hiljaa.

-Ihminen ei voi elää elämäänsä muista ihmisistä erossa, vastasin varovasti.

En tiedä kauanko me istuimme siinä, lopuksi vaieten, kun äkkiä kuulin joutomaalta tuttuja tömiseviä juoksuaskeleita. Ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, Hamilton Smith säntäsi ohitsemme suoraan järveen. Hän ei ollut malttanut riisua edes päällyshousujaan!

-Minä en ehtinyt estää, kuului naurava ääni takaamme. Se oli Duncan, joka lähestyi kori kädessään. –Olin juuri sulkenut kaupan kun rouva Wallace kutsui meidät juomaan kylmää limonadia ja kertoi missä te olette — ja sen jälkeen minä en saanut poikaa enää kiinni.

-Varjelkoon, sanoin minä puoleksi nauraen, puoleksi vihoissani. –Nyt rouva Smith suuttuu meille.

Duncan antoi minulle korin, jossa limonadipullot ja lasit olivat, ja oikaisi itsensä raikkaaseen ruohoon. Rouva Gordon näytti hetken siltä kuin kieltäytyisi juomasta, mutta otti lopulta limonadilasin. Jollakin tavoin sitruunalimonadi teki hänestä vähemmän traagisen hahmon — hän taisi tajuta sen itsekin, koska naurahti vähän kohottaessaan lasiaan.

-Lapset, minä huusin, -tulkaa juomaan limonadia. Victoria, huulesi sinertävät, heti pois vedestä! Hamilton, onko meidän ripustettava sinut kuivumaan pyykkinarulle?

He tulivat hälisevänä, riemukkaana laumana, Victoria vähän hytisten ja Hamilton lahkeistaan vettä vääntäen. Kenkänsä hän onneksi oli jossakin vaiheessa potkaissut jalastaan. Duncan määräsi koko joukon juoksemaan kolme kertaa koivun ympäri, ja sen jälkeen he olivat taas lämpimiä ja vähemmän vettätippuvia.

Me istuimme siinä kuin omalaatuinen huviretkiseurue surupuvuissa, kuluneissa alushameissa, läpimärissä polvihousuissa. Mutta jotenkin me kaikki sovimme yhteen. Meillä kaikilla oli jokin haava, jota hoitaa.

Ensimmäisen kerran näin ja kuulin Smithin lasten kinastelevan ja puhua pälpättävän kuin tuon ikäiset lapset tavallisesti tekevät. Ensimmäisen kerran kuulin rouva Gordonin nauravan ääneen, kun Ruth alkoi matkia kauppias Armstrongia — hävytön mutta taitava tyttö, hän ei ole ehtinyt nähdä tätä kuin kerran. Duncan makasi silmät suljettuina, käsivarret pään alla ja hymynkare suupielessään, ja ensimmäisen kerran minä olin sydänjuuriani myöten varma, että elämä Fort Williamissa kääntyisi hyväksi, täydelliseksi.

Äkkiä tunsin vilunväristyksen ja käännyin nähdäkseni, oliko pilvi noussut auringon eteen. Samassa Victoria vaikeni kesken naurunpurskahduksen ja Hamilton kaatoi vahingossa limonadipullonsa.

Konstaapeli Smith oli ilmestynyt joutomaalle.

En ymmärrä, mikä siinä miehessä on niin pelottavaa. Hänellä on lempeät kasvot, hänen poliisin univormunsa pitäisi herättää kunnioitusta mutta myös turvallisuudentunnetta. Ja kuitenkin hänen läsnäolonsa vaikuttaa kuin talvinen viima.

-Victoria ja Hamilton, heti paikalla kotiin, hän sanoi.

Kuka tahansa isä olisi sanonut niin. Minun isäni sanoi niin tullessaan aikanaan hakemaan Robia, Rosea ja minua nukkumaan kesäiltaisin Keijulehdosta. Varmasti Duncan sanoo niin pikkuiselle, kun tämä muutaman vuoden kuluttua unohtuu leikkeihinsä.

Mutta se, miten hän sen sanoi, sai minut vavahtamaan. Hän ei edes korottanut ääntään — ja silti olin kauhuissani.

Duncania ei edes konstaapeli Smith saanut hätkähtämään.

-Olen pahoillani siitä, että Hamilton kasteli vaatteensa, hän sanoi rauhallisesti. –Mutta näin kuumana päivänä kuka tahansa on vähän hupsu.

Konstaapeli ei edes vaivautunut vastaamaan. Hän odotti, kun Victoria kävi vetämässä puvun vielä märän alushameensa päälle ja Hamilton haki matkan varrelle jääneet kenkänsä. Sen jälkeen hän paimensi lapset portista.

Olimme hetken aivan hiljaa. Sitten rouva Gordon tuhautti nenäänsä kuin närkästynyt koiranpentu.

-Miten hirveän epämiellyttävä mies, hän sanoi. –Toivottavasti lapsille ei tule harmia, meillähän oli niin mukavaa.

En oikein tiedä, olisinko pahoillani siitä että ehkä aiheutin Smithin lapsille ikävyyksiä, vai onnellinen siitä, että rouva Gordon tunnusti hänellä olleen mukavaa.”

Elokuun 25. päivänä
”Hamilton ei tullut tänään kauppaan. Tein asiaa myymälän puolelle varmistaakseni asian, kun en kuullut Duncanin rupattelevan kenellekään.

-Älä sano Ruthille mitään, Duncan varoitti. –Tyttö pelästyisi, hän on tavannut näitä konstaapeli smithejä elämässään jo tarpeeksi.

-Pitäisikö minun käydä siellä? kysyin.

-Ei pitäisi. Duncan katsoi minuun tiukasti. –Emmehän me edes tiedä, vaikka Hamilton olisi esimerkiksi vain vilustunut.

Yritän vakuuttaa itselleni, että hän on vain vilustunut.

Sää on yhtä kuuma kuin eilen, mutta tänään en ehdottanut uimista — eikä Ruthkaan siitä puhunut. Sen sijaan istuimme verannalla ja kertasimme kouluasioita. Olen iloinen siitä, että Ruth on lukenut läksynsä hyvin kesään asti, vaikka tuolloin ajatteli, ettei jatkaisi koulunkäyntiä enää syksyllä.

-Huomenna me menemme herra MacIntoshin puheille, sanoin, kun olimme käyneet läpi pintapuolisesti kaikki aineet. –Hän on koulun johtaja ja on luvannut kuulla sinun taitojasi tietääkseen, pääsetkö suoraan omalle luokallesi.

Ruth näytti vähän säikähtäneeltä. Olen huomannut, että hän pelästyy aina, kun joutuu jollakin tavoin arvosteltavaksi. Ja kuitenkin hän on yksi älykkäimpiä tyttöjä, jotka tiedän! Mutta ehkä hän ei tiedä sitä itse.”

Elokuun 26. päivänä
Menimme tänään koulun kansliaan, jossa herra MacIntosh meitä odotti. Ruth parka vapisi kuin haavanlehti ja puristi kättäni jos mahdollista vieläkin lujemmin kuin tullessamme Fort Williamiin.

Herra MacIntosh on iäkäs, harmaapäinen mies, joka huokuu ystävällistä päättäväisyyttä. Haluaisin mielelläni olla opettajana hänen kaltaisensa — neiti MacGregor sanoo, ettei johtajan tarvitse milloinkaan korottaa ääntään eikä rangaista oppilaitaan (hän opettaa englantia), vaan nämä tottelevat häntä muutenkin.

Ruth selvisi saamistaan tehtävistä niin hyvin kuin voi olettaa tytöltä, joka pelkää kuollakseen. Uskon kuitenkin, että herra MacIntosh näki jännityksen läpi ja osasi arvostella Ruthin vastaukset sen mukaan.

Lopuksi hän antoi Ruthin käsiin runokirjan ja pyysi tätä lukemaan ääneen Burnsin Ylämaan Maryn.

Näin, että Ruth silmäili tekstin nopeasti läpi. Hän todella osaa silmäillä, olen huomannut sen jo kotonakin. Sitten tyttö alkoi lukea.

Tai ei, ei hän lukenut. Hän lausui.

En tiedä, onko Claymuirin opettaja luetuttanut Ylämaan Maryä koulussa parina viime vuotena — minä en sitä aikanani tehnyt. Kotimatkalla Ruth väitti lujasti, että runo oli hänelle vieras.

Ja silti hän kykeni lausumaan sen niin elävästi, niin täyteläisesti, kuin olisi harjoitellut sitä viikkokausia. Hänen syvä, sointuva äänensä täytti koko kanslian, runon rytmi keinui niin, että huomasin naputtavani tahtia jalallani. Ainoastaan runon leveä alamaalaismurre tuotti hiukan vaikeuksia, sillä Ruth puhuu paksua ylämaalaista, mutta se ei häirinnyt ketään.

Kun hän pääsi runon loppuun, herra MacIntosh puisti päätään.

-Varjelkoon, tyttö, hän sanoi. –Kuka sinut on opettanut lausumaan?

Ruth puri huultaan. Tajusin, ettei hän tiennyt, mitä ’lausuminen’ tarkoitti.

-Onko sinulle opetettu koulussa, miten runoja luetaan ääneen? pistin väliin.

-Ei ole, Ruth sanoi helpottuneena ymmärtäessään kysymyksen.

Herra MacIntosh puisti taas päätään.

-Minä olen ollut opettajana neljäkymmentä vuotta, hän sanoi. –Aina silloin tällöin tulee hetkiä, jolloin ymmärrän, että se on ollut sen arvoista… Kuten tänään. Tervetuloa kouluun ensi viikolla, Ruth.

Kotimatkalla Ruth kysyi arasti, pitikö johtaja hänestä. Tyttöparka, joka ei tahdo uskoa osakseen tulevaa hyväksyntää silloin, kun kompastuu siihen!”

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

39. Uusia tuttavuuksia

Betty oli autuaasti unohtanut, että he olivat sopineet tohtori MacDonaldin tulevan sillä viikolla perjantai-iltana, koska Betty ja Duncan eivät olleet etukäteen varmoja paluupäivästään. Niinpä tohtori pääsi yllättämään heidät kesken kankaiden leikkuun — rouva Wallace oli kyllä tiskannut teen jälkeen ja illallinen oli valmis, mutta hän ei tuntunut taaskaan malttavan lähteä kotiin.

-Pahoittelen jos häiritsen vaatehtimoliikettänne, tohtori sanoi hyväntuulisesti keittiön ovelta ja säikytti heidät kaikki henkihieveriin — paitsi Duncanin, joka oli nukahtanut olohuoneen sohvalle eikä tiennyt lääkärin tulosta vielä mitään. –Ja olette saaneet kesävieraankin.

-Tämä on Ruth Weilson, hän asuu meillä tästä lähtien, Betty sanoi huolettomasti. Ruthin esittely alkoi käydä häneltä luonnostaan.

-Päivää, Ruth, tohtori sanoi häkeltymättä ja kätteli tyttöä. Ruth järkyttyi niin että melkein veti kätensä pois — kukaan aikuinen ei ollut vielä koskaan kätellyt häntä.

Mutta tajutessaan, kuka vieras oli, tyttö vetäytyi pelästyneenä keittiön nurkkaan. Rouva Wallace löysi hänet puulaatikolta kyyneleet silmissä, kun tuli keittämään teetä tohtorille tämän kuunnellessa Duncanin keuhkoja.

-Mikä sinun on, lapsi? hän kysyi. –Nouse nyt, että saan puita hellaan!

-K-kuolevatko he? Ruth nyyhkytti.

-Ketkä? Rouva Wallace otti pari pilkettä, työnsi ne hellanpesään ja puhalsi varovasti kytevään hiillokseen. –Mitä sinä puhut?

-B-Bet ja D-Duncan — kuolevatko he, kun lääkäri tuli?

Rouva Wallace räpytteli hetken silmiään, sitten hän ymmärsi.

-Claymuirissa ei tainnut olla lääkäriä? hän sanoi. –Oletko sinä nähnyt lääkäriä aiemmin?

Ruth puisti päätään.

-Jimmy MacTaggart vietiin lääkäriin Invernessiin viime talvena, hän mutisi. –Ja hän kuoli.

-No kuulepas, sanoi rouva Wallace ja pumppusi vettä pannuun. –Fort Williamissa on oma lääkäri juuri siksi, ettei täällä niin kovin paljon kuoltaisi, kun hän pitää meistä kaikista huolta.

Ruth näytti epäilevältä. Vielä epäluuloisemmaksi hän muuttui, kun lääkäri tahtoi katsoa hänen kurkkuunsa ja kuunnella hänen keuhkojaan pelottavalla metallitorvella.

-Terve ja reipas tyttö, tohtori sanoi ja taputti Ruthia poskelle. –Vähän laihanlainen sinä olet, mutta rouva Wallacen hoivissa se vika kyllä pian korjaantuu. Ja liikuntaa sinä tarvitset. Juoksepas kolme kertaa puutarhan portille ja takaisin, niin kuunnellaan keuhkot sitten uudestaan!

Ruth säntäsi ulos helpottuneena siitä, että pääsi pois pelottavan lääkärin läheisyydestä. Hänen mentyään tohtori MacDonald kääntyi Bettyn ja Duncanin puoleen.

-Kuulkaapas nyt, hän aloitti.

-Älkää vaivautuko, tohtori, Duncan naurahti. –Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa. Olen sanonut sen kaiken Bettylle tämän kesän aikana. Ja silti hän sai minut puhuttua ympäri — niin että teidän on myöhäistä nuhdella meitä.

-Te ette ymmärrä, miten turhauttavaa on tehdä kaikkensa potilaidensa eteen ja sitten huomata näiden hankkivan itselleen ongelmia ehdoin tahdoin! tohtori sanoi. –Kuka tämä tyttö on ja miksi hän on teidän vaivoinanne?

-Hän ei ole kenenkään vaivoina, Betty korjasi terävästi. Sitten hän jälleen kerran kertoi Ruthin tarinan. Se alkoi tulla jo kuin äänilevyltä.

Tohtori MacDonald huokasi.

-No, me vain toivomme parasta, hän sanoi.

Samassa Ruth pyrähti takaisin sisään. Hän huohotti juoksusta ja oli saanut tervettä punaa poskiinsa.

-Kas niin, nuori nainen, sanoi tohtori ja otti kuulotorvensa uudelleen. –Hyvä — hyvä — kaikki on hyvin. Tervehän sinä olet. Aiot kai mennä kouluun parin viikon kuluttua?

-N-niin kai, Ruth sopersi. Häntä huimasi yhtäkkiä ajatus siitä, että elämä MacVuricheilla oli tosiaankin taaksejäänyttä.

-No, katsokin sitten, että tuotat kunniaa ihmisille jotka pitävät sinusta, tohtori sanoi. Hänen äänensä värähti äkkiä.

Seuraavana aamuna Ruth oli aikonut vakaasti herätä yhtä aikaisin kuin muutkin. Mutta tuntui, kuin kaikki kuluneen surullisen talven väsymys olisi nyt vaatinut veronsa, ja hän heräsi vasta auringon ollessa jo korkealla. Keittiöstä kuului vain Bettyn ja rouva Wallacen ääniä, Duncan oli jo mennyt kauppaan ja kello paljon.

Pukeuduttuaan nopeasti Ruth kurkisti keittiöön. Samassa häneltä pääsi pieni huudahdus. Tuolinselkämyksellä oli viininpunainen sarssipuku, jonka röyhelöitä oli korostettu nauhalla ja jonka kauluksessa ja hihansuissa oli pitsiä — ne rouva Wallace oli etsinyt omista varastoistaan.

-Stop tykkänään, tyttö, sanoi Betty, kun Ruth aikoi syöksyä vaihtamaan uutta pukua ylleen. –Sinä syöt ensin aamiaisesi, sillä minä en aio kaapia puurotahroja uudesta puvustasi. Kiitä kauniisti rouva Wallacea, joka on ommellut sen.

Ruthin huulet vapisivat, kun hän kääntyi rouva Wallaceen päin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä tulemaan

-Kas niin, kas niin, kultaseni, rouva Wallace sanoi ja koetti näyttää siltä kuin olisi saanut teepannun höyryä silmiinsä, kun joutui pyyhkimään niitä. –Huomenna on sunnuntai, ja sinulla pitää olla kaunis puku kirkkoon… Istu alas nyt ja syö, sitten kokeillaan onko se sopiva.

Puku oli täydellisen sopiva, kun Ruth aterian jälkeen puki sen ylleen. Vyötäröltä se oli vähän väljä, mutta asiaa auttoi rouva Wallacen ompelema leveä vyö. Kasvunvaralaskoksetkin oli kätketty helman ja hihojen röyhelöiden alle.

-Puetaanpa sinut oikein sieväksi ja sitten käyt näyttämässä itseäsi pojille kaupan puolella, Betty innostui. –Laita sukat ja kengät jalkaasi — uudet sukat, kultaseni — ja tuo uudet palmikkonauhasi tänne!

Ruth oli leikistä niin innoissaan, ettei vastustanut edes sukkia. Lisäksi hän havaitsi, että uudet puuvillaiset sukat eivät kutittaneet lainkaan niin kuin vanhat villaiset, joita oli lisäksi parsittu joka puolelta. Hän sujautti jalkansa vanhoihin kenkiinsä ja solmi niiden nauhat sillä välin kun Betty sitoi rusetit hänen palmikoihinsa.

-Minä kiillotan hänen kenkänsä tänään — paljon se ei asiaa auta, mutta vähän kuitenkin, sanoi rouva Wallace, kun Ruth tanssi keittiössä ympäri nähdäkseen, miten ihastuttavasti uuden puvun helma kohosi kellolle. –Kyllä te hänet julkeatte viedä kirkkoon.

Samassa varaston väliovi rämähti auki ja askeleet tömistivät käytävässä.

-Rouva Fleming! Hamilton Smith säntäsi sisään sellaisella voimalla, että Betty piteli sydänalaansa — hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Duncanille oli sattunut jotakin. –Rouva Fleming, herra Fleming käski tulla sanomaan, vieraita! Kiinnittävät juuri hevosta.

-Vieraita? rouva Wallace toisti. –Tähän aikaan aamusta!

-Jos oikein arvaan, niin äitini, Betty mutisi. Sitten hän hymyili ilkikurisesti. –Pidä puku ylläsi, Ruth. Minä haluan nähdä heidän ilmeensä…

Samassa varaston välioveen koputettiin ja se työnnettiin auki huomattavasti rauhallisemmin kuin Hamilton oli tehnyt.

-Betty? kuului Cathy Stewartin ääni. –Anteeksi että tulemme näin aikaisin, Jenniellä oli asioita kauppoihin ja…

-Hyvää huomenta, äiti. Betty iski silmää rouva Wallacelle ja nousi Cathy-rouvaa ja pikkusiskojaan vastaan. –Teillä on onnea, aamiaista on vielä jäljellä.

-Voi kultaseni, me söimme kyllä kotona. Äiti suuteli Bettyä ja katsoi tätä tutkivasti. Hamilton Smith livahti takaisin kaupan puolelle. Hänellä ei selvästikään ollut pienintäkään halua joutua naisväen mahdollisten ristiriitojen todistajaksi.

-No, teetä te ainakin juotte, Betty sanoi antamatta äitinsä katseen säikyttää itseään. –Jennie, oletpa sinä ruskea!

-Hän ei ole käyttänyt hattua koko kesänä, Cathy-rouva sanoi moittien. –Mitä ne Edinburghissa oikein ajattelevat hänestä!

-Raitis ilma ja aurinko on terveellistä, niin meille on kurssilla opetettu, Jennie sanoi ja hymyili.

-Mary on kasvanut ainakin tuuman viime näkemästä — ja Eliza kaksi tuumaa, Betty jatkoi hyvin tietäen, että Eliza yritti epätoivoisesti kasvaa isoksi.

Rouva Wallace oli ottanut kaapista ylimääräiset kupit ja nyökkäsi nyt Ruthille, joka oli vetäytynyt pelästyneenä kohti huoneensa ovea. Hän ei tiennyt, keitä tulijat olivat, mutta suhtautui näihin varmuuden vuoksi varautuneesti.

-Ruth, tulepa sanomaan huomenta, Betty samassa sanoi, eikä tytön auttanut muu kuin astua esiin.

Mitä tahansa Bettyn äiti ja sisarensa olivat odottaneetkin näkevänsä, niin eivät tällaista. Ruth tuli keittiöstä halliin kevyin, joustavin askelin huolimatta vanhoista kuluneista kengistään. Viininpunaisen puvun laskokset myötäilivät hänen solakkaa vartaloaan, ruskea tukka kiilsi aamuauringossa ja siniset silkkirusetit palmikoiden päässä näyttivät varsistaan puhkeavilta kukilta. Vihreissä silmissä oli arka, mutta toiveikas katse, ja kun hän niiasi vieraille, hän teki sen lähes uljaasti ryhdin säilyessä täydellisen suorana.

Cathy Stewart meni hetkeksi täydellisen sanattomaksi. Hän tiesi, että tuo tyttö oli hänen Marynsä ikäinen, mutta liikkui hallitusti kuin aikuinen nainen. Katse oli avoin, ja vaikka kasvot eivät olleet sievät, niissä oli jotakin unohtumatonta.

-Sinä olet siis Ruth Weilson, Cathy-rouva lopulta sai sanotuksi. –Tervetuloa Fort Williamiin — tervetuloa uuteen kotiisi. Minä olen Bettyn äiti.

Betty tavoitti Jennien katseen äitinsä selän takaa. Jennie iski silmää — hän tiesi, millaisin epäluuloin äiti oli Koivurantaan lähtenyt, ja oli enemmän kuin huvittunut tästä äkillisestä mielenmuutoksesta.

Mary ja Eliza vaikuttivat hiukan kyräileviltä, heidän oli hiukan vaikea hyväksyä sitä, että vieras tyttö sai asua siskon luona. Heidän tuulensa kuitenkin muuttui, kun Jennie ehdotti ovelasti, että he menisivät ulos katsomaan puutarhaa — Mary ja Eliza rakastivat Koivurannan puutarhaa.

Betty aikoi kehottaa Ruthia vaihtamaan vaatteita, mutta vaikeni viisaasti. Oli hetkiä, jolloin uuden pyhäpuvun mahdollinen tahriintuminen ei ollut niin tärkeää kuin se, että pieni tyttö sai ensimmäisen kerran tuntea olevansa tasaveroinen muiden kanssa.

-Täällä olisi teetä, rouva Stewart, sanoi rouva Wallace ystävällisesti.

Cathy Stewart puisti päätään kuin olisi rikkonut jonkin lumouksen.

-Kuka tuo lapsi on? hän kysyi häkeltyneenä.

Betty nauroi.

-Minun paras oppilaani Claymuirista, hän tokaisi. –Ehdottomasti paras oppilaani.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

38. Ruth tutustuu valtakuntaansa

Seuraavana aamuna Ruth nukkui myöhään. Aamiaisen jälkeen Duncan meni avaamaan liikkeen — hän oli väsyneen näköinen, mutta kieltäytyi harkitsemastakaan ajatusta ylimääräisestä vapaapäivästä — ja Betty jäi vielä juomaan teetä rouva Wallacen kanssa.

-Minun pitäisi ostaa Ruthille vaatekankaita, Betty sanoi ja sekoitteli teetään. Tämä oli jo tohtori MacDonaldin kieltämä kolmas kupillinen, mutta tänä aamuna hän tunsi tarvitsevansa sitä. –Tiedättekö te ketään hyvää ompelijaa, rouva Wallace?

-Ei teidän tarvitse mennä ompelijalle, rouva Wallace sanoi hyväntuulisesti. Hän oli selvästi pohtinut asiaa yön yli ja suhtautui Ruthin olemassaoloon nyt täysin tyynesti. –Minulla on ompelukone. Hakekaa te kankaat, niin minä otan kaavat jostakin tytön vanhasta puvusta, lisään vain vähän kasvunvaraa, ja ompelen ainakin ensimmäisen puvun jo tänä iltana.

Betty oli vähällä sanoa, ettei halunnut pukuihin kasvunvaraa — hän muisti, miten oli lapsena vihannut niitä laskoksia, joita avattiin helmasta ja hihoista sitä mukaa kuin tarve vaati, ja joiden kohdalta kangas oli aina tummempaa kuin muualta aivan kuten huutaen, että puku oli vanha — mutta ymmärsi vaieta. Ei ollut mitään järkeä hankkia kolmetoistavuotiaalle pukua, jossa ei olisi ollut kasvunvaraa.

-Se olisi teiltä oikein kilttiä, rouva Wallace, hän sen sijaan sanoi. –Kyllä me korvaamme…

-Ja höpsis, sanoi rouva Wallace. –Onhan tässä muidenkin tehtävä osuutensa.

Samassa pikkukamarin ovi raottui ja Ruth kurkisti keittiöön. Hän oli pukeutunut ja kammannut tukkansa ja näytti nyt vähän pelästyneeltä.

-Huomenta, kultaseni, Betty sanoi. –Tule syömään aamiaista, rouva Wallace on pitänyt sitä sinulle lämpimänä.

Sinä aamuna Betty totesi, että vaikka Duncan oli avannut liikkeen ja palannut normaaliin elämään, hän ei siihen aivan heti kykenisi. Ruth kulki hänen perässään kuin koiranpentu kysellen ja ihmetellen.

Samalla Betty joutui katsomaan kotiaan aivan uusin silmin. Jo pelkästään se, että Koivurannassa oli kaksi kerrosta, oli Ruthille ihme. Claymuirissa kaksikerroksisia olivat vain Omenamäki ja Kanervarinteen kartano, eikä Ruth ollut koskaan käynyt sisällä kummassakaan. Nyt Betty ymmärsi, miksi tyttö oli tahtonut majoittua palvelijanhuoneeseen: tämä ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt, että yläkerrassa voisi asua.

Ruth ei ollut koskaan aiemmin nähnyt vesipumppua, sillä Claymuirin taloissa vesi haettiin ulkoa kaivosta. Hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt kylpyhuoneessa, nukkunut untuvatyynyllä eikä saanut munakokkelia ja teetä arkiaamuna. Bettyn kirjoituskone tämän työhuoneen pöydällä sai tytön ottamaan muutaman askeleen taaksepäin pelkästä kunnioituksesta.

Olohuoneen gramofonia hän tarkkaili uteliaana, mutta hypähti pelästyksestä, kun Betty laittoi levyn soimaan. Bettyn oli koko ajan muistutettava itselleen, ettei Ruth tuntenut mitään niistä asioista, jotka hänelle olivat tuttuja — tämä ei ollut koskaan aiemmin kuullut orkesterimusiikkia, ei konsertissa eikä levyltä.

Kaupan varastossa Betty näytti Ruthille puhelimen ja miten sillä soitettiin ja siihen vastattiin. Puhelimen Ruth oli sentään aiemmin nähnyt Claymuirin kaupan seinällä, mutta ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Muutenkin tyttö oli pyörällä päästään katsellessaan varastossa ympärilleen ja nähdessään hyllymetreittäin kirjoja ja muuta tavaraa.

-Ja tämä on meidän kauppamme, Betty lopulta sanoi ja ohjasi Ruthin myymälän puolelle. He olivat edellisenä päivänä tulleet kaupan ja varaston läpi, mutta hän epäili, ettei Ruthin mieleen ollut jäänyt silloin ainoatakaan yksityiskohtaa.

-Huomenta Ruth, sanoi Duncan, joka palveli knallipäistä, täytekynää valitsevaa herraa.

-Kesävierasko? knallipäinen herra kysyi ystävällisesti.

-Uusi asukas, Duncan vastasi ja alkoi esitellä toista kynämallia.

Ruth katseli ympärilleen ja hänen silmänsä laajentuivat entisestään. Betty ei voinut mitään sille, että alkoi taas pohtia, oliko tehnyt tyhmästi. Oliko Ruthille liian suuri muutos tulla Claymuirin vaatimattomista oloista heidän kotiinsa, joka ei sekään ollut mikään palatsi, mutta kuitenkin aivan eri maailmasta? Nämä hyllyt olivat toista kuin koulun lukukirja ja vaatimaton kirjavarasto. Hän alkoi miettiä, oliko Ruth koskaan lukenut Aarresaarta tai Ivanhoeta tai Petteri Kaniinia, saati että olisi edes kuullut Pikku naisista tai Kolmesta muskettisoturista.

Hamilton Smith, jolle ei sillä hetkellä ollut puuhaa, istui jakkaralla tiskin vieressä ja selasi varovasti kuvalehteä. Oli kestänyt kauan, ennen kuin hän oli uskonut, että Duncan oli tosissaan kehottaessaan häntä lukemaan lehtihyllyn päällimmäisiä numeroita. ”Niitä ihmiset selaavat kuitenkin, mutta ottavat kotiinsa lehden joka on alempana”, Duncan oli vakuuttanut.

Nähdessään Ruthin poika näytti hämmentyneeltä.

-Tämä on Hamilton meidän naapuristamme, Betty sanoi. –Hän auttaa Duncania kaupassa kesäloman aikana. Mitä luulet, ehditkö tänne sitten, kun koulu on alkanut?

-En tiedä, rouva, Hamilton mumisi.

-Tämä on Ruth, joka asuu meillä ainakin jonkin aikaa, Betty jatkoi. –Hamiltonilla on sisar, Victoria. Hän on vähän sinua nuorempi, Ruth, mutta teistä kolmesta voi tulla hyvät ystävät.

Ruthin ilme oli niin ujo ja toiveikas, että Betty huokasi itsekseen. Hän ei voinut kuin toivoa, että ”Särkyneiden sydänten kujan” lapset osaisivat auttaa toinen toisiaan.

Knallipäinen herra oli ostanut täytekynänsä ja lähtenyt, ja Duncan löi rahat kassaan. Hän näytti kalpealta mutta hyväntuuliselta. Bettystä oli kodikasta katsella Duncania täällä, omassa ympäristössään, aivan kuten aikanaan Edinburghissa Flemingin kirjakaupassa. Duncan oli sopeutunut hyvin pikkukaupungin elämänmenoon, hän ymmärsi rupatella asiakkaiden kanssa niitä näitä, kertoa sopivasti omasta elämästään ja kysellä sopivasti näiden elämästä.

-No niin, Ruth, joko sinä alat tuntea valtakuntasi? Duncan kysyi.

Ruth puisti päätään ja hymyili ujosti.

-Täällä on niin paljon kaikkea, hän sanoi.

-Mutta tänään meidän pitää käydä kaupungilla, Betty ilmoitti. –Rouva Wallace on luvannut ommella sinulle muutaman uuden puvun, kunhan haemme kankaat.

>Ruthin ruskettuneille poskille kohosi puna.

-Uusia pukuja? hän kuiskasi.

-Arvasinhan minä, Duncan huokasi muka epätoivoisena ja loi ymmärrystä kaipaavan katseen Hamiltoniin. –Naiset alkavat puhua vaatteista ensimmäisen neljännestunnin aikana.

Ilokseen Betty näki, että Hamilton tirskahti vähän.

-Juoksepas hakemaan meidän hattumme ja pyydä rouva Wallacelta minun käsilaukkuni, niin mennään, hän sanoi. –Meidän pitää ehtiä lounaaksi takaisin.

Ruth katosi asunnon puolelle kuin salama.

-Menepä hakemaan varastosta muutama lyijykynäpakkaus hyllyyn, Duncan sanoi. Pojan mentyä hän kysyi Bettyltä: -Olisiko sinun paras mennä yksin kaupungille?

-Miten niin?

-No, en minä ymmärrä paljonkaan lasten pukemisesta, mutta…

-Tiedän, Ruth näyttää juuri siltä mikä on — köyhältä maalaistytöltä. Betty hymähti. –Mutta haluan, että hän saa itse valita kankaat.

-Annatko hänen lähteä paljain jaloin?

-Täällä näkee paljon pikkutyttöjä paljain jaloin, ei tämä ole mikään Edinburgh, Betty muistutti. –Ne harmaat villasukat ja kuluneet kenkärajat, jotka pakotin tyttöparan pukemaan ylleen eilen matkan ajaksi, tuskin ainakaan kohentaisivat hänen ulkonäköään. Käymme samalla suutarillakin. Ja kyllä, minä yritän saada jatkokertomukseni valmiiksi, jotta pystyn kustantamaan tämän.

-Kyllä sinä tiedät, etten minä tarkoita sitä, Duncan sanoi moittivasti.

Samassa Ruth ilmestyi Bettyn hattu ja laukku mukanaan ja päässään risainen olkihattunsa. Bettyn oli myönnettävä, ettei sekään ollut mikään kaunistus, mutta niin vapaamielinen hän ei sentään ollut, että olisi vienyt tämän kauppoihin paljaspäisenä.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana Bettyllä ja Ruthilla oli lopulta hyvin hauskaa. He viettivät pitkän ajan lyhyttavaraliikkeessä, kunnes Ruth lopulta pystyi päättämään, mitkä kankaat olivat kaikkein ihanimmat hänen mielestään aivan määrättömästä valikoimasta.

Koulupuvuksi ostettiin tummansinistä puuvillaa, johon oli painettu pieniä valkoisia kukkia, sekä ohutta, hillittyyn vihreäsävyiseen tartanikuosiin kudottua villaa. Kirkkopuvukseen Ruth tahtoi viininpunaista sarssikangasta, jonka koristeeksi Betty ehdotti tummaa satiininauhaa. Lisäksi hän osti kokonaisen pakan tukevaa valkoista kanvaasia tytön esiliinoihin, toisen pakan ohutta flanellia alusvaatteisiin, siistin sinisellä nauhalla koristellun olkihatun, kaksi metriä silkkinauhaa palmikoihin sekä neljä paria mustia puuvillasukkia ja pyysi lähettämään koko lastin Koivurantaan.

-Tulevatko ne varmasti perille? Ruth sanoi huolissaan, kun he astuivat kadulle. Hän oli tottunut siihen, että tavarat sai kaupasta mukaansa.

-Tietenkin tulevat, kultaseni. Emme me olisi jaksaneet kantaa kaikkea, sillä meidän pitää käydä vielä suutarissa.

-Voi, en minä…

-Kun sinä tästä lähtien lähdet kotoa jonnekin, puet sukat ja kengät jalkaasi, Betty sanoi tiukasti.

Ruth nyrpisti nenäänsä, mutta ei sanonut enää mitään, ja antoi suutarinliikkeessä kiltisti ottaa mitat jalastaan. Vain Bettyn tilaus sekä matalista että varsikengistä sai hänen silmänsä laajenemaan.

-Kas niin, Betty sanoi heidän kävellessään kotia kohti. –Kotona voit käyttää vanhoja pukujasi ja juosta avojaloin, ja rouva Wallace saa sinulle varmaan jo sunnuntaiksi paremman puvun valmiiksi… Kengät saamme ensi viikolla. Niin että kyllä sinä koulun alkuun mennessä alat olla aika edustava. Takkisi näytti uudelta?

-Äiti — äiti ompelutti sen viime talvena, Ruth kuiskasi. Äidin ajatteleminen sai kyynelet hänen silmiinsä.

-Sinulla oli hyvä äiti, Betty sanoi ja otti Ruthia kädestä. Hän oli mielessään laskenut yhteen päivän ostoksia ja kauhistellut loppusummaa, mutta päätti lopettaa moisen heti. Jos rouva Weilson oli pystynyt pyykkärinpalkastaan nipistämään rahat hyvää talvitakkiin tytärtään varten, eikö hän saisi kirjoituspalkkioillaan hankituksi tälle muita varusteita!

He olivat jo melkein kotona, kun katua pitkin lähestyi nainen pieni tyttö seuranaan. Rouva Smith oli lähtenyt Victorian kanssa liikkeelle.

-Voi sentään, mutisi Betty.

-Mitä nyt? Ruth kysyi.

-Ei mitään, kultaseni. Tulehan, niin esittelen sinut naapureillemme.

Rouva Smith säteili heidät nähdessään.

-Rakas rouva Fleming, te olette palannut matkalta! Kävinkin eilen kaupassa ja veljenne sanoi, että olette tulossa takaisin. Menikö kaikki hyvin? Näytätte niin kukoistavalta!

-Kiitos, rouva Smith, kaikki meni oikein hyvin. Betty pakotti hymyn kasvoilleen. Sitten hän veti syvään henkeä ja sukelsi. –Tässä on Ruth Weilson, entinen oppilaani, hän asuu meillä jonkin aikaa.

-Oppilaanne? toisti rouva Smith ja häkeltyi hetkeksi. Mutta pian hän kokosi itsensä. –Miten — miten mielenkiintoista! Rouvan terävä katse pyyhkäisi Ruthin päästä varpaisiin, ja Betty alkoi toivoa että olisi sittenkin kuunnellut Duncania ja vaatinut tyttöä laittamaan kengät jalkaan — ja käskenyt rouva Wallacea polttamaan tuon kauhean hatun hellassa.

-Tässä on rouva Smith naapurista, Hamiltonin äiti, Betty sanoi Ruthille. –Ja tämä on Victoria.

Victoria niiata niksautti vähän ja katsoi Ruthia hämmästyttävän kiinnostuneena.

-Miten armeliasta teiltä ottaa tyttö luoksenne, rouva Smith sanoi maireasti.

Betty olisi halunnut laittaa kädet Ruthin korville.

-Mitä tarkoitatte? hän kysyi, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään, ja jatkoi saman tien: -Ruthin isä on Kanadassa ja Ruth asuu meillä sen ajan kun odottaa häneltä laivalippua.

-Niin, varmaankin. Rouva Smithin pistävät silmät pyyhkäisivät nyt Bettyn yli ja tämä alkoi miettiä, oliko varmasti muistanut kammata tukkansa aamulla ja pyyhkiä teejäljet suupielistään.

-Ehkä Victoria tulee meille joskus leikkimään Ruthin kanssa, Betty jatkoi sinnikkäästi. Ilokseen hän näki, että pikkutytön silmissä välähti innostus.

-Katsotaan nyt, rouva Smith sanoi ympäripyöreästi. –No, meidän täytyy nyt mennä, rouva Armstrong kutsui meidät käymään. Niin omahyväinen nainen, häntä ei tahdo jaksaa kuunnella — mutta sosiaalisista suhteista on huolehdittava, eikö vain?

-Epäilemättä, Betty sanoi ja melkein työnsi Ruthin sisään kirjakaupan ovesta.

-Kätenne ovat huolestuttavan tyhjät, Duncan sanoi, kun he astuivat sisään. –Joten ilmeisesti se muuttokuorma, joka äsken vietiin portista, oli sittenkin teidän.

-Joko ne tulivat! Ruth huudahti ja juoksi sisään.

Duncan pidätti Bettyä.

-Äitisi soitti, hän sanoi.

Betty huokasi.

-Sekin vielä, hän sanoi. -Kerroitko sinä..?

-Sanoin vain, että olet kaupungilla ja soitat takaisin ja että matka meni hyvin. Onneksi samassa kauppaan tuli asiakas, sain hyvän syyn lopettaa puhelun. Minä en edelleenkään sekaannu tähän enempää kuin on pakko.

Betty mietti hetken, sitten hän astui varaston puolelle, laski käsilaukkunsa kirjoituspöydälle ja nosti torven.

Koskaan aiemmin äidin äänen kuuleminen ei ollut saanut hänen sydäntään läpättämään yhtä pelokkaasti. Cathy-rouva kyseli matkasta ja oli hyvin hämmästynyt kuullessaan, että he olivat käyneet Invernessissä, mutta eivät tienneet, mitä Marianille ja Jimille kuului.

-Me emme pysähtyneet Invernessiin, Betty sanoi ja rukoili mielessään viisaita sanoja. –Jatkoimme Claymuiriin.

-Claymuiriin?

-Äiti, muistatko sinä Ruth Weilsonin, josta olen kertonut?

Jos elämä kymmenpäisen pesueen äitinä oli Cathy Stewartille jotakin opettanut, niin kuuntelemisen taitoa. Hän antoi Bettyn puhua keskeyttämättä loppuun asti, vaikka Betty saattoi kuvitella äitinsä ilmeet.

Kun Betty vaikeni, linjalle laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Sen keskeytti pieni kahahdus ja Betty mietti, kuka Glen Longin asukkaista mahtoi olla linjalla. Kohta uutinen leviäisi kuin kulovalkea.

-Betty rakas… Minä en tiedä mitä sanoisin, äiti lopulta aloitti.

-Ehkä on parempi, ettet sano mitään, Betty ehdotti.

Äiti naurahti kuivasti.

-Minä olen jotenkin ollut siinä käsityksessä, että sinulla ja Duncanilla on täysi työ päästä uuden elämän alkuun, pitää itsenne terveinä ja huolehtia tavallisesta arjestanne… Mutta ilmeisesti olen ollut väärässä, kun joudatte perustaa sivutöiksenne orpokodin!

-Äiti, älä ole ironinen, se ei pue sinua.

Cathy-rouva nauroi äkkiä ääneen, nyt sydämellisesti.

-Sinä olet typerämpi tyttö kuin olen koskaan edes kuvitellut, hän ilmoitti. –Ja kuitenkaan en voi moittia sinua, en sanallakaan. Sinä siis tunnet tämän Ruthin?

-Opetin häntä vuoden. Tiedän hänen kotiolonsa. Ja Duncan oli samaa mieltä tästä asiasta nähdessään, millaista Ruthilla oli MacVuricheilla.

-Minä olen aina luullut, että meitä on siunattu harvinaisen järkevillä vävyillä, äiti mutisi. –Mutta kuten sanottu, enhän minä voi moittia teitä siitä, että tahdotte tehdä hyvää. Pelkään vain, miten pärjäätte. Jaksatko sinä? Jaksaako Duncan?

-Meidän on pakko jaksaa joka tapauksessa tammikuusta lähtien…

-Minusta pikkuisessa olisikin ollut teille tarpeeksi työtä. Mitä rouva Wallace sanoo?

-Hän on ottanut Ruthin siipiensä suojaan, Betty liioitteli huolettomasti. Hän tiesi, ettei äiti aikonut olla rouva Wallacea huonompi.

-Entä raha, kultaseni? Onko teillä varaa ylläpitää tyttöä? Tarvitseeko hän uusia varusteita?

-Kävimme äsken ostamassa kankaat hänen vaatteisiinsa. Ja kyllä me pärjäämme. Minä kirjoitan vain vähän ahkerammin.

-Bet kulta, et saa rasittaa itseäsi.

-Rasitun enemmän, kun en saa mitään aikaiseksi. Luulen olevani tuotteliaampi, kun minulla on hyvä syy tehdä työtä.

Äiti huokasi puhelinlangan toisessa päässä.

-Kuka tästä tietää? hän kysyi.

-Rob, hänhän oli täällä kun palasimme. Saat kertoa kenelle tahdot — ja lisäksi luulen, että joku kuuntelee langalla.

Napsahdus kertoi, että tämä joku oli laskenut nopeasti kuulotorven paikallleen, ja Cathy-rouva naurahti taas.

-No, te olette tehneet päätöksenne, ja minä vain toivon, ettette kadu, hän sanoi. –Jos tarvitset tytölle vaatteita tai muuta, niin katson löytyykö Jennien vanhoista jotakin, jota Mary ei olisi vielä kuluttanut puhki.

-Emme me kadu, äiti, Betty sanoi lujasti.

Puhelun jälkeen hän astui väliovesta käytävään. Keittiöstä kuului puhetta ja kahinaa.

-Kas, minä jo ihmettelin, mihin te jäitte, rouva Wallace sanoi hyväntuulisesti. Hän oli levittänyt keittiön pöydälle edellispäivän sanomalehden ja sen päälle yhden Ruthin vanhoista puvuista. –Lounas on kohta valmis, leikkaan vain nopeasti kaavat. Voimme leikata kankaat iltapäivällä.

-Rakas rouva Wallace, ei lounaalla ole kiire. Betty hymyili.

Ruth oli käpertynyt tuolille pöydän ääreen ja sormeili kangaspakkoja ja silkkinauhoja. Tytön silmät siristyivät nauruun, hänen sirot sormensa tanssivat kankailla ja ensimmäisen kerran Betty huomasi, että hänellä oli hymykuopat.

-Itse asiassa, taidan mennä kirjoittamaan hetkeksi, Betty sanoi ja kiiruhti puolijuoksua portaita. Hän oli yhtäkkiä, Ruthin onnellista olemusta katsellessaan, tajunnut miten jatkokertomus päättyisi. Kuinka hän ei ollut sitä aiemmin ymmärtänyt! Nyt kaikki oli selvää, hänen tarvitsi vain kirjoittaa tarina paperille ja puhtaaksi ja lähettää se.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

37. Ruth tulee kotiin

Kun Invernessistä tuleva juna pysähtyi Fort Williamissa, kaupunki oli täynnä arkisen elokuun päivän hälinää. Duncan viittasi ajurin aseman eteen ja nosti heidän laukkunsa kyytiin.

Ruth puristi Bettyä kädestä niin, että tämän sormet puutuivat. Oikeastaan Ruth oli pitänyt häntä kädestä lähestulkoon siitä pitäen, kun he olivat kävelleet hautausmaalta Omenamäelle. Postivaunumatka Invernessiin oli ollut tytölle vielä hauska kokemus, mutta suuren kaupungin meteli saanut tämän lähes tolaltaan. Ja pihisevä ja puhiseva juna oli näyttänyt Ruthin silmissä sadun lohikäärmeeltä.

Onneksi he olivat olleet asemalla ajoissa ja päättäneet mennä laiturille odottamaan tunkkaisen odotussalin sijasta. Duncan oli ostanut liput — kolmanteen luokkaan, sillä osa heidän matkakassastaan oli paiskottu edellisenä päivänä MacVurichien keittiönpöydälle — ja he olivat päässeet portista näytettyään ne junailijalle.

Niinpä Ruthille oli jäänyt aikaa totuttautua siihen ajatukseen, että pian hänen piti kiivetä tuon metallisen hirviön sisään. Duncan oli kulkenut Ruthin kanssa pitkin laituria, selittänyt tälle miten veturissa poltettiin hiiltä, jotta saatiin höyryä, ja miten se laittoi koneen liikkeelle ja miten pyörien valtavat vipuvarret alkoivat liikkua ja veivät näitä pieniltä taloilta näyttäviä vaunuja eteenpäin.

Betty oli istunut varjossa seinustalla matkatavaroiden kanssa ja katsellut pientä perhettään. Hän näki Duncanin ja Ruthin välillä kyykistyvän kurkkimaan junan alle, ja sitten nämä menivät veturin luo ja Duncan näytti, missä junan valot olivat, ja miten iso hiilivaunu oli. Niin, Betty oli muistanut, Duncanhan oli Amerikassa maksanut välillä junalippunsa lämmittäjän apulaisen työllä. Ruth oli kysellyt paljon, ja hänen silmänsä olivat alkaneet loistaa.

Lopulta matka olikin sujunut hyvin. Aluksi Ruth oli tullut vähän pahoinvoivaksi junan keinunnassa, mutta tottunut nopeasti. Hän oli tuijottanut silmät suurina maisemia, jotka vilistivät ohi junan kiihdyttäessä vauhtiaan, ja Betty oli ostanut hänelle pullon limonadia pojalta, joka kiersi vaunusta toiseen korin kanssa myymässä virvokkeita.

Mutta nyt oltaisiin pian kotona. Betty oli huojentunut kiivetessään ajurinrattaisiin. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia matkasta Edinburghiin ja Chrissyn häistä.

Duncan katsoi kelloaan.

-Puoli neljä, hän sanoi. –Rouva Wallace on kai siellä?

-Hän sanoi odottavansa meidän tuloamme, kun eilen soitin, Betty sanoi. Hän oli ilmoittanut heidän paluupäivänsä, mutta ei ollut hiiskunut Ruthista. Se oli ehkä raukkamaista, mutta olisi parempi selvittää asiat kasvokkain. –Ja Rob on kai kaupassa?

-Niin pitäisi olla.

Ruth istui penkillä jäykkänä ja puristi yhä tiukasti Bettyn kättä. Tähän asti hän oli keskittynyt matkan vaiheisiin, mutta nyt hän tajusi tulleensa uuteen kotikaupunkiinsa — kaupunkiin, josta hän ei tuntenut ketään muita kuin herra ja rouva Flemingin.

Tai oikeastaan hänen ei saanut sanoa herra ja rouva Fleming, Ruth muisti. Asiasta oli puhuttu. Betty oli käskenyt hänen käyttää heistä etunimiä, koska he eivät olleet hänen isäntäväkeään eivätkä myöskään sukulaisia. Mutta Ruthista tuntui kovin vaikealta sanoa ”Betty” rakkaasta opettajattarestaan.

Ajuri kääntyi rantakadulle ja pysähtyi kirjakaupan eteen. Kaupan ulko-ovi oli auki lämpimään iltapäivään, ja Rob ilmestyi heti kynnykselle.

-Tervetuloa kotiin, hän sanoi ja tuli auttamaan Bettyn alas vaunuista. –Täällä on kauppa kovasti… Hän vaikeni.

-Tämä on Ruth Weilson, Betty sanoi, kun tyttö kapusi kadulle pelästyneen näköisenä. –Ota laukut, Rob, ole kiltti… Minä selitän sitten. Tässä on minun veljeni Rob.

Ruth niiata niksautti ja Rob nyökkäsi hänelle hämmentyneenä.

-Kas niin, mennään sisään, sanoi Duncan, joka oli maksanut ajurin. –Onko rouva Wallace paikalla?

-On, hän sanoi että tee on valmis aivan kohta. Rob loi Bettyyn tiukan silmäyksen, jota tämä ei ollut huomaavinaan, vaan paimensi Ruthin kuin lampaan sisään myymälään ja varaston läpi väliovelle.

-Rouva Wallace? Betty sanoi avatessaan välioven eteiskäytävään.

-Rouva Fleming, tervetuloa kotiin! Rouva Wallace kiiruhti keittiöstä yllään valtaisa esiliinansa ja seurueenaan ihana vastapaistettujen teeleipien tuoksu. –Toivottavasti teillä oli ihana…

Hän pysähtyi.

Betty oli lykännyt tämän hetken ajattelemistakin. Hän oli keskittynyt vain pitämään Ruthista huolta ja tekemään tämän matkasta niin miellyttävän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi ajatella sitä hetkeä, jolloin olisi selitysten aika. Kukaan ei tiennyt odottaa Ruthia — kukaan ei tiennyt heidän edes olleen Claymuirissa.

-Päivää, rouva Wallace, sanoi Duncan ja laski matkalaukut lattialle. –Mukava olla kotona taas. Arvaanko oikein, että teillä on meille jotakin hyvää?

-On — leivoin vähän — mutta…

-Tämä on Ruth Weilson, sanoi Duncan kuin maailman luonnollisimman asian. –Hän asuu meillä tästä lähtien. Tämä on rouva Wallace, joka pitää meistä parempaa huolta kuin koskaan ansaitsisimme.

Ruth niiasi. Hän oli muuttunut kalpeaksi. Betty huokasi itsekseen. Tyttö ei ollut tyhmä, tämä tajusi kyllä, ettei häntä ollut tiedetty odottaa.

-Ruth Weilson, toisti rouva Wallace. –Onko hän teidän sukulaisenne, rouva Fleming?

-Ei, Betty sanoi. –Entinen oppilaani.

Rouva Wallacesta saattoi sanoa monta asiaa, mutta tervettä järkeä hänellä oli. Juuttumatta sen pidemmäksi aikaa Ruthin ilmaantumiseen hän totesi, että tee olisi pian valmis ja illallispaistikin uunissa, ja että jos he aikoivat saada syödäkseen, oli paras riisua päällysvaatteet ja pestä kädet ja asettua pöytään.

Teetä juotaessa Duncan kertoi heidän matkastaan ja käynnistään Claymuirissa ja Ruthin lähdöstä heidän mukaansa, tosin ilman yksityiskohtia. Rob ja rouva Wallace eivät voineet sanoa juuri mitään, koska Ruth nakerteli teeleipäänsä samassa pöydässä.

Mutta kun Ruth kieltäytyi toisesta teekupillisesta, rouva Wallace otti kanojen ruoka-astian ja ojensi sen hänelle.

-Käypäs katsomassa mitä löydät pihan perältä, hän sanoi. –En ole vielä ehtinyt ruokkia niitä.

Tytön kadottua ulos auringonpaisteeseen keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus.

-No niin, Bet, sanoi Rob lopulta. –Mitä taivaan nimessä sinä olet saanut päähäsi!

-Ruthin äiti on kuollut, hänen kotimökkinsä on myyty, hänen isänsä on lähtenyt Kanadaan mukanaan tytön puolen vuoden palkka — ja siitä huolimatta hänen olisi pitänyt elää kauheiden ihmisten luona, Betty puuskahti. –Mitä minä muuta voin…

-Olisit voinut paljonkin muuta, Rob tuhahti. –Etkö sinä saa hänelle kuria, Duncan?

-Olen samaa mieltä Bettyn kanssa, Duncan sanoi. –Jos voimme pelastaa yhden lapsen yhteiskunnalle, miksemme tekisi sitä?

-Ja minä kun luulin, että olette häämatkalla, rouva Wallace mutisi ja pudotti teekuppiinsa kolme sokeripalaa pelkästä järkytyksestä.

-Niinhän me olimmekin, Betty puolustautui.

-Häämatkalta palataan harvemmin lapsen kanssa. Rouva sekoitti teetään niin että roiskui. –Tuollainen köyhä orpotyttö — mitä te hänestä oikeastaan tiedätte! Ja kuitenkin aiotte ottaa hänet kattonne alle!

-En minä usko hänen myrkyttävän kaivoja, Betty hymähti.

-Kaivoja? Miksi maailmassa hän myrkyttäisi kaivoja? Rouva Wallace tuhahti. –Mutta hänessä voi olla vaikka minkälaisia piirteitä…

-Rouva Wallace, minä opetin häntä vuoden Claymuirissa, Betty sanoi lujasti.

-Pikku sisko, et sinä ole vastuussa oppilaittesi myöhemmästä elämästä! Rob vastasi yhtä lujasti.

-Väitätkö sinä, Robert Stewart, että jos joku entinen oppilaasi eläisi kurjuudessa, et tekisi kaikkeasi häntä auttaaksesi!

-En tietenkään väitä. Mutta en minä sentään lähtisi maailman ääriin hakemaan häntä kotiini!

-Kyllä minä tiedän, että tämä on järjetöntä, Duncan sanoi rauhallisesti ja otti neljännen teeleivän. –Betty on puhunut minua ympäri viikkotolkulla, mutta minä laitoin vastaan. Kunnes sitten näin ne olosuhteet, joissa Ruth eli.

-Hän on puhdas eikä näytä nälkiintyneeltä, rouva Wallace huomautti.

-Ettekö te sitten usko lapsen tarvitsevan elämässään muuta kuin kylvyn ja ruokaa? Betty kysyi kyyneleet silmissä. Hän oli jo ehtinyt ihmetelläkin, kun ei vielä ollut lainkaan itkenyt.

-Kun minä tulin tähän taloon, ei ollut mitään puhetta siitä, että aiotte ottaa kasvattilapsen!

-Ei hän ole meidän kasvattilapsemme, Duncan jatkoi häiriintymättömän rauhallisesti. –Hänen isänsä on mennyt Kanadaan ja luvannut lähettää tytölle laivalipun, kunhan pääsee jaloilleen. Mutta niin kauaksi aikaa Ruth tarvitsee paikan, jossa häntä pidetään ihmisenä.

-Eikö teillä ole edes hänen isänsä lupaa ottaa tyttö tänne! Rob puuskahti.

-Lupaa on vaikea pyytää, kun mies ei jätä mitään osoitetta, josta hänet saisi kiinni, Betty tiuskaisi vastaan. Hän tajusi, että oli hyvin lähellä ryhtyä riitelemään veljensä kanssa. –Ruth on yhtä hylätty kuin vanha kenkäpari!

Keittiöön laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Betty tajusi käsiensä vapisevan. Entä jos rouva Wallace ilmoittaisi, ettei tahtonut jatkaa Koivurannassa nyt, kun sinne oli tullut odottamaton asukas? Entä jos he eivät saisi Robia tajuamaan, miksi olivat tehneet näin? Ellei Rob ymmärtäisi, ei kukaan muukaan ymmärtäisi!

-Eikö hänellä todellakaan ole ketään? rouva Wallace lopulta kysyi.

-Ei ketään, Betty vastasi. Sitten hän kertoi enemmän Ruthin elämästä, kaiken minkä tiesi.

Rob leikitteli teelusikalla ja Betty näki, että tämä taisteli itsensä kanssa. Sitten veli lopulta huokasi ja sanoi:

-Pähkähulluja te olette molemmat. Mutta kai meidän täytyy Annan kanssa ottaa teidät asumaan vierashuoneeseemme kun teette tästä talosta hyväntekeväisyyslaitoksen ja se menee konkurssiin.

-Kiitos, lanko, minä arvostan sitä, Duncan sanoi totisena. –Toivottavasti et halua siitä hyvästä ylimääräistä alennusta koulun kirjoihin.

-Tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä, Betty jatkoi hymyillen.

-Hän on ollut tuollainen koko ajan, Duncan valitti ja viittasi Bettyyn. –Naisia ei pitäisi päästää kouluun.

-Ohhoh, no jos te olette sitä mieltä, minä en taida kaataa lisää teetä, rouva Wallace tokaisi. Hänen silmänsä olivat alkaneet tuikkia. –Voi teitä, pikku rouva. Lasten kasvattaminen ei ole helppoa edes silloin, kun ne ovat omia.

-Kuka on väittänyt, että tahtoisin helpon elämän, Betty hymyili.

Rouva Wallace oli aikonut lähteä kotiin normaaliin aikaan teen jälkeen, mutta kävikin niin, ettei hän malttanut. Tietenkään hän ei sanonut sitä suoraan, ilmoitti vain, että selvästikin rouva Fleming kaipasi vielä apua, ja alkoi pumputa kattilaan kylpyvettä Ruthia varten.

-Minä olen puhdas! Ruth sanoi närkästyneenä. Hän oli viettänyt hauskan hetken kanojen luona ja puutarhaan tutustuen ja sen jälkeen kuljeskellut ihmeissään alakerrassa. Samalla hän oli pelännyt — entä jos nuo vieraat ihmiset taivuttaisivat rouva Flem… Bettyn lähettämään hänet takaisin! Mutta kun niin ei ollut ainakaan vielä käynyt, hän uskalsi hiukan puolustaa itseään.

-Siitä minä en sano mitään, rouva Wallace ilmoitti, nosti kattilan liedelle ja työnsi sitten sormensa Ruthin tukkaan.

-Ei siellä ole mitään!

-Parasta ettei olekaan. Rouva Wallacen ääni oli epäilevä, aivan kuin pelkkä Fort Williamin ulkopuolelta tuleminen olisi merkinnyt epämieluisia seuralaisia. –Minne minä sijaan hänelle?

Betty ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ruth hypähti keittiön takana olevan kamarin ovelle.

-Saanko minä asua täällä? hän kysyi.

-Viihtyisitkö siellä? Yläkerrassakin on yksi vapaa huone.

-Kyllä se hänelle kelpaa, sanoi rouva Wallace, ennen kuin Ruth ehti vastata mitään. –Minä haen lakanat. Huutakaa kun vesi alkaa lämmetä.

Pari tuntia myöhemmin Ruth oli kylvetetty ja rouva Wallace oli pessyt hänen tukkansa ennemmin tehokkaasti kuin lempeästi. Pieneen keittiöntakaiseen kamariin oli petattu puhtaat lakanat, ja Betty purki Ruthin kolhiintunutta kangaslaukkua.

Tämän puvut olivat kyllä puhtaita ja sievästi paikattuja, mutta kovin kuluneita ja vähälukuisia, ja esiliinat olivat virttyneet harmaiksi. Hänen täytyisi etsiä sopiva ompelija ja ostaa kangasta — ellei Kuusikukkulalla sitten jälleen olisi jotakin pieneksi jääneitä…

Ajatus Kuusikukkulasta sai Bettyn värisemään. Hän mietti, mitä äiti mahtaisi sanoa kuullessaan Ruthista. Rob oli ennen lähtöään kysynyt, kertoisiko hän äidille, mutta Betty oli kieltänyt. Hänen oli kestettävä tekojensa seuraukset ja kerrottava ihmisille itse.

-Kas niin, kaikki on esillä, hän sanoi, kun Ruth tassutteli kylvystä yllään puhdas mekko, jonka rouva Wallace oli laukusta siepannut. –Voit järjestää tavarasi kuten itse haluat.

Ruth nyökkäsi ja katseli ympärilleen. Huone oli pieni mutta valoisa, lattialla oli iloinen virkattu matto ja tapetit olivat auringonkeltaiset. Hänen pukunsa näyttivät kovin kolhiintuneilta vaaleansinisellä tilkkupeitolla.

-Saanko minä tosiaan asua täällä? hän kuiskasi, aivan kuin ei olisi vielä käsittänyt asiaa.

-Tietenkin, niinhän minä olen sanonut, Betty vastasi.

-Minä yritän kaikkeni, ettei minusta ole vaivaa!

-Sinusta kuuluu olla vaivaa, Betty nauroi. –Jokaisesta pikkutytöstä kuuluu!

Ruth huokasi syvään ja painautui Bettyn syliin kuin olisi vasta nyt saanut luvan olla pikkutyttö. Hän tuoksui saippualta ja etikalta — Betty tajusi, että rouva Wallace oli huuhdellut Ruthin hiukset etikkavedellä, niin että ne kiilsivät kuin silkki. Rouva Wallace välitti sittenkin!

-Kas niin, nyt minä menen, rouva Wallace ilmoitti ovelta vähän karhealla äänellä. –Jos sopii, niin teen maitomiehelle tästä lähin isomman tilauksen.

-Sopii, Betty kuiskasi ja puristi Ruthia tiukasti, -sopii se.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

36. Jäähyväisiä

Betty ja Ruth istuivat Omenamäen ulkorakennuksen porraskivellä. Betty piti käsivarttaan nyyhkyttävän tytön ympärillä ja nojasi poskeaan tämän hiuksiin.

He olivat istuneet siinä lähes siitä pitäen, kun olivat palanneet kylästä. Betty oli kysynyt, tahtoiko Ruth puhua hänen kanssaan, ja tämä oli tahtonut.

Porraskivellä, entisen opettajattarensa kainalossa Ruth oli itkenyt äitiään, isäänsä ja kotiaan. Hän oli itkenyt MacVuricheilla kokemiaan nöyryytyksiä ja sitä suurta pettymystä, jonka oli tänään kokenut — että hänen isänsä oli käyttänyt omaan matkaansa hänen puolen vuoden palkkansa.

Betty ei ollut puhunut juuri mitään, kuunnellut vain ja pitänyt tytöstä kiinni. Hän oli nähnyt rouva MacConachien kurkistavan muutaman kerran päärakennuksen ulko-ovesta, mutta vetäytyvän nopeasti takaisin.

Ruth nyyhkäisi vielä kerran ja niisti nenänsä nenäliinaan, jonka Betty oli hänelle antanut.

-Onko se totta? hän kysyi ja katsoi Bettyyn suurin vihrein silmin. –Että minä saan tulla teidän mukaanne?

-Jos sinä vain haluat. Mutta pelkään, että ikävöit…

-Mitä minä ikävöisin? Ei ole mitään ikävöitävää! Katkeruus tytön äänessä sai Bettyn vapisemaan.

-Me emme voi korvata sinulle vanhempiasi, Betty sanoi hiljaa. –Mutta ainakin pidämme sinusta huolta. Voit kirjoittaa isällesi, että olet muuttanut.

-Ei minulla ole osoitetta.

-Ei ole osoitetta?

Ruth puisti päätään.

-Isän piti lähettää se kun hän pääsee perille. Mutta mitään ei ole vielä kuulunut.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Bettyn selkäpiitä, mutta hän rutisti Ruthia reippaasti.

-Tietenkään isäsi ei vielä ole voinut löytää vakituista asuntoa, hän sanoi. –Kyllä hän pian kirjoittaa. Onko sinun nälkä? Minä luulen, että rouva MacConachiella olisi lounas valmiina.

-Milloin me lähdemme? Ruth kysyi, kun he kävelivät pihan yli.

-Huomenna aamulla. Ehdimme illaksi kotiin.

-Voisinko — voisinko minä käydä vielä ennen sitä kylässä?

-Tietenkin voit. Haluat kai hyvästellä jonkun?

-Emilia Hendryn, Ruth sanoi hiljaa. –Ja äidin.

Sinä iltana Betty ja Duncan kävelivät vielä kerran kylään Ruthin kanssa. He saivat teetä Hendryillä, jossa Ruth ja Emilia itkivät kaulakkain — mutta lupasivat vakaasti kirjoittaa toisilleen. Ja sitten rouva Hendry antoi puutarhastaan Ruthille kauniin kimpun kukkia, jotka tämä sai laskea äitinsä haudalle.

-Minä en tiedä vieläkään, teemmekö me oikein, Betty sanoi hiljaa, kun he istuivat hautausmaan kiviaidalla ja antoivat Ruthin heittää rauhassa hyvästejä äidilleen.

-Minä luulen että teemme, Duncan sanoi ja kietoi kätensä Bettyn ympäri. –En minä väitä, että tämä tulisi helppoa olemaan. Vaikka Ruth on kiltti tyttö, hän joutuu kanssamme kokonaan uuteen maailmaan. Mutta minä olen ollut tänään rauhallisempi kuin aikoihin.

-Vai rauhallisempi, Betty naurahti. –Minä melkein pelkäsin sinua aamulla! En ole koskaan nähnyt sinua sellaisena.

-En minä ennen ollutkaan sellainen, Duncan sanoi. –Mutta matkallani näin muutaman kerran asioita, joita ei oikeamielinen ihminen voi sietää — miten jotkut katsovat asiakseen halveksia lähimmäistään vaikkapa tämän erilaisen rodun vuoksi… Räjähdin siellä muutaman kerran, on oikeastaan ihme, etten joutunut pahempiin hankaluuksiin. Tänään tunsin jotakin samaa, kun ymmärsin, miten Ruthia on huijattu.

-En olisi uskonut hänen isästään, en sentään, Betty huokasi.

-Minä taas en usko, että herra Weilson oikein ajatteli asiaa loppuun asti. Hän kuvitteli Ruthin saavan ylöspidon MacVuricheilla siksi kunnes tyttö matkustaisi hänen perässään. Hän ei ajatellut asiaa Ruthin kannalta.

-Toisaalta on ehkä hyvä, että Ruth tulee nyt kanssamme Fort Williamiin, Betty sanoi iloisemmin. –Muutos ei ole niin suuri sitten, kun hän lähtee Kanadaan…

He olivat hetken hiljaa ja katselivat, miten Ruth suoristi äitinsä hautaa koristavan vaatimattoman puisen ristin ja nyppi pois rikkaruohoja sen juurelta. Betty laski kätensä vaistomaisesti sydänalaansa ja tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä. Hän muisti Ruthin äidin, joka oli kovan elämän näännyttämä, mutta joka oli jaksanut pitää huolta tyttärestään ja rakastaa tätä. Varmasti Mary Weilson oli toivonut toisenlaista elämää tullessaan nuorena vaimona Claymuiriin.

-Oliko sinun isoisäsi juoppo? hän yhtäkkiä huomasi kysyvänsä Duncanilta.

-Mitä?

-Sinä sanoit eilen rouva MacVurichille niin.

-Jaa, taisin sanoa. Ehkä minä vähän liioittelin. Ei hän lasiin sylkenyt, mutta kyllä hän työnsä hoiti.

Betty hymyili.

Ruth suoristautui, katsoi vielä kerran kiinteästi hautaa ja sille laskemaansa kukkakimppua, niiasi kuten vierailulta lähdettäessä niiataan ja kääntyi. Hän käveli pää painuksissa Bettyn ja Duncanin luo, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat.

-Tiedäthän sinä, että äitisi seuraa sinua, minne ikinä menetkin, Betty kuiskasi ja sulki tytön syliinsä.

-Rouva MacVurich sanoi, että on pakanallista ajatella niin!

-Typeryyksiä, ei tietenkään ole, Betty sanoi. Mielessään hän ravisteli rouva MacVurichia, joka oli yrittänyt nyhtää lapsen elämästä pienimmänkin lohdun. -Elämä ei lopu kuolemaan, kuolema on vain matka, jonka jälkeen taas kohtaamme toisemme. Tiedäthän sinä sen.

-N-niin te opetitte koulussa, Ruth mumisi.

-Ja uskallapa väittää, että valehtelin. Betty hymyili.

-Mennäänkö? Duncan kysyi ja nousi aidalta. –Rouva MacConachie lupasi sijata sinulle Caitlinin huoneeseen, Ruth, ja Caitlinilla on aamulla aikainen ylösnousu. Ei ole kohteliasta valvottaa häntä.

He lähtivät kirkkomaalta ja kävelivät hiljentyneen kylän läpi kohti Omenamäkeä. Betty oli väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti päivän monista tapahtumista ja kulki syvissä ajatuksissa.

Äkkiä hän tunsi, miten joku tarttui hänen käteensä. Se oli Ruth, jonka pitkät hoikat sormet olivat puristuneet Bettyn kämmenen ympäri. Hän katsoi tyttöön ja hymyili — ja samassa hän tajusi, että Ruth oli tarttunut toisella kädellään Duncania kädestä. Sillä hetkellä Betty tunsi, että oli tehnyt oikein, kaikista epäilyksistään huolimatta.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

35. Ruth

Aamiaispöydässä Duncan oli seurallinen ja puhui paljon. Hän kyseli MacConachieilta Ruthista, tämän sukulaisista ja taustasta.

-Minä luulen, että Mary Weilsonin sisar asuu jossakin Alamaassa, rouva MacConachie sanoi. –Jim Weilson oli vähän aikaa työssä St. Andrewsissa ja toi Maryn sieltä mukanaan. Muistan vielä, miten he asettuivat siihen pikku mökkiinsä — Jim oli varmaankin luvannut, että rakentaisi pian heille oikean talon. No, siinä mökissä Mary eli ja kuoli.

-Entä hänen sisarensa? Duncan kysyi.

-Kuten sanottu, minä jotenkin luulen että hänellä on sisar, rouva MacConachie sanoi epäröiden. –Mutta he eivät käsittääkseni olleet tekemisissä. En tiedä, oliko syynä Maryn avioliitto vai Jim Weilsonin heikkous… Mutta epäilen, että Maryn oli ikävä kotiinsa. Siksi kai hän antoi lapselle nimen Ruth, joutuihan Raamatun Ruutkin lähtemään kotimaastaan…

-Jim Weilson ei siis edes ehdottanut, että Ruth lähtisi tätinsä luo odottamaan laivalippua?

-Minä epäilen, tietääkö Ruth edes, että hänellä on tätiä.

Duncan sekoitti teetään. Sitten hän katsoi Bettyyn. Tämä pyöritteli paistettua munaa ympäri lautastaan eikä saanut sitä syödyksi. Häntä pelotti vieläkin.

-Sapp… Betty ja minä puhuimme asiasta, Duncan sanoi. –Olemme ajatelleet, että… että jos Ruth tahtoo, hän voisi lähteä meidän mukaamme.

-Voi — voi, se olisi enemmän kuin uskalsin toivoa! rouva MacConachie huudahti. –Mutta riittääkö teille varmasti keskenkasvuinen tyttö?

-Ei, ei palvelustytöksi, Betty sanoi. –Perheenjäseneksi.

MacConachiet katsoivat ensin toisiinsa ja sitten taas vieraisiinsa.

-Perheenjäseneksi? toisti rouva MacConachie.

-Ehkä se on väärin sanottu, Betty sanoi. –Ruthilla on isä, eikä hän tarvitse kasvattivanhempia. Mutta haluaisimme tarjota hänelle kodin ja mahdollisuuden koulunkäyntiin sinä aikana kun hän odottaa laivalippua isältään. Tietenkin hänen pitäisi osallistua kotitöihin, mutta ei enempää kuin kenen tahansa koulutytön. Meillä on kyllä kotiapulainen.

Syvä hiljaisuus valtasi keittiön. Sitten rouva MacConachie rykäisi.

-Anteeksi nyt, hän sanoi. –Minä en pidä tapanani puuttua toisten ihmisten asioihin… Mutta aiotteko te ottaa tytön vastuullenne ilman mitään korvausta?

-Eikö hyvän omantunnon pitäisi olla kristitylle tarpeeksi suuri korvaus, Duncan sanoi. –Betty sanoo, että Ruth on lahjakas tyttö, ja eilisen jälkeen minäkin olen sitä mieltä, ettei MacVurichien talo ole hänelle oikea paikka.

-Niin, no, sanoi herra MacConachie. Hänen äänensä oli äkkiä helpottunut, kuin hän olisi keksinyt ratkaisun vaikeaan pulmaan. –Olen minä kuullut, että Amerikoissa ansaitaan mukavasti…

-Antaa hänen olla siinä uskossa, Duncan sanoi Bettylle, kun he vähän myöhemmin hakivat päällysvaatteitaan ullakkohuoneesta. –Minä olen itse kauppias enkä käsitä, mitä olen tekemässä — niin että jos joku selittää tämän miljoonilla, jotka hankin New Yorkissa, olkoon hän edes tyytyväinen.

Betty hymyili vapisevin huulin.

Rouva MacConachie tahtoi välttämättä jälleen lähteä heidän mukaansa. Hän selvästikin nautti siitä, että joku näpäytti Jane MacVurichia. Toisaalta Betty oli tyytyväinen kun he saivat seuraa.

Aamiainen oli juuri syöty MacVurichien keittiössä heidän koputtaessaan etuovelle. Timmie tuli avaamaan, ja nähdessään Bettyn hän lehahti hehkuvan punaiseksi. Tavallaan Betty oli siitä kiitollinen. Poika osasi sentään vielä hävetä käytöstään.

-Huomenta, Martha, sanoi rouva MacVurich, joka kokosi lautasia pöydästä. –Huomenta, rouva Fleming — herra Fleming. Te olette varhain liikkeellä. Hänen ilmeestään näki, että vieraat olisivat kaikin mokomin saaneet jättää heidät rauhaan.

-Meillä on vähän asiaa, rouva MacConachie sanoi, nyökkäsi herra MacVurichille ja istahti pyytämättä pöydän ääreen.

-Mennään saliin… rouva MacVurich pyyhki käsiään esiliinaan.

-Ei, me emme viivy kauan, Betty sanoi. Hän oli päättänyt, että hänen oli puhuttava, koska hän oli ajanut Duncanin tähän tilanteeseen. –Missä Ruth on?

-Vettä hakemassa.

Samassa keittiön ovi avautui. Ruth astui sisään raahaten täysinäistä vesisankoa, joka painoi varmaan lähes saman verran kuin hän itse. Vieraat nähdessään hän välttyi hädin tuskin pudottamasta kantamustaan.

-Huomenta, Ruth, Betty sanoi. –Tule istumaan, meillä on asiaa.

MacVurichit katsoivat toisiinsa. He eivät selvästikään ymmärtäneet, miksi nämä ihmiset tulivat heidän taloonsa määräilemään heidän palvelustyttöään.

-Onko Ruth tehnyt jotakin? rouva MacVurich kysyi. Timmien ilme muuttui vahingoniloisen toiveikkaaksi äidin selän takana.

-Ei suinkaan, Duncan sanoi. Hänen äänensä oli rauhallinen ja varma. -Mitä te olette sopineet Ruthin ylläpidosta hänen isänsä kanssa, rouva MacVurich?

-Tyttö on meillä palveluksessa, rouva sanoi ja kuulosti vähän hermostuneelta. –Siihen asti, kunnes hänen isänsä lähettää Kanadasta laivalipun.

-Entäpä jos — entäpä jos Ruth muuttaisikin siksi ajaksi meille? Betty sanoi. Nyt se oli tehty, hän huokasi syvään itsekseen.

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Ruthin silmät laajenivat niin, että ne näyttivät olevan putoamaisillaan päästä. Hänen poskensa muuttuivat yhtä punaisiksi kuin äsken Timmiellä. Mutta sanaakaan hän ei uskaltanut sanoa.

-Me asumme Fort Williamissa, meillä on oma talo ja tilaa Ruthille, Duncan sanoi. –Palvelijatarta emme tarvitse, meillä on kotiapulainen. Ruth voisi hiukan autella häntä ja samalla jatkaa koulunkäyntiään.

MacVurichit eivät sanoneet vieläkään mitään. Betty alkoi pelätä, että he joutuisivat syytteeseen kuolemantuottamuksesta, jos nämä saisivat sydänkohtauksen — ainakin herra MacVurich alkoi näyttää sinipunaiselta.

-Mutta tietenkin sinä valitset itse, Betty sanoi Ruthille. -Ymmärrän hyvin, jos haluat mieluummin jäädä tänne kotiseudullesi. Itsekseen hän ajatteli, että tuskin pystyisi mitään tämän parempaa ikinä MacVuricheista sanomaan — olivathan hekin osa Ruthin kotiseutua.

Herra MacVurich sai puhekykynsä takaisin ensimmäisenä.

-Kuulkaas nyt, hän sanoi tiukasti. –Mitä te oikein meinaatte, kun tulette tällä tavoin yhtäkkiä kyselemään tyttöä? Jim Weilson jätti hänet meidän huostaamme, emmekä me aio antaa häntä kenen tahansa kelkkaan!

-Herra ja rouva Flemingiä minä en sanoisi keneksi tahansa, rouva MacConachie pisti väliin oltuaan sankarillisesti vaiti monta minuuttia. –Rouva Fleming kohteli aikanaan Jim Weilsoniakin paremmin kuin monet muut kyläläiset yhteensä. Minä en mainitse mitään nimiä.

-Tiedän, että tämä tuli äkkiä, Duncan sanoi nopeasti, ennen kuin rouva MacConachie ehtisi tehdä lisää tuhoa. –Mutta jos Ruth tahtoo lähteä, niin uskon, että löytäisitte toisen aputytön hänen sijaansa.

-Jenny Bethunehan sanoi viime viikolla ompeluseurassa, että heidän Fionansa etsii palveluspaikkaa, hän voisi varmaankin aloittaa heti, rouva MacConachie pisti väliin.

-Heti? toisti rouva MacVurich, aivan kuin tuo sana olisi herättänyt hänet. –Tuletteko te tänne ja sanotte, että viette tytön heti mukananne?

-Emme me vie häntä, Betty sanoi lujasti. –Paitsi jos hän tahtoo lähteä. Mitä sinä sanot, Ruth?

Ruth räpytteli silmiään, aivan kuin olisi tähän asti seurannut keskustelua sivullisena ja vasta nyt tajunnut, että se koskikin häntä.

-Teidän mukaanne? hän kuiskasi. –Kouluun? Voi, tahdon, tahdon minä tull…

-Hetkinen! Herra MacVurich hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkinsä pöytään. –Me olemme maksaneet Jim Weilsonille tytön puolen vuoden palkan, enkä todellakaan aio sallia…

-Mitä? sanoi Duncan terävästi. –Eikö Ruth saa itse palkkarahojaan?

Herra MacVurich nielaisi. Ruthkin oli hypähtänyt pystyyn ja kalvennut. Bettyn sydäntä kouraisi, hän muisti, miten tyttö oli kirjoittanut aikovansa olla ahkera ja säästää palkastaan, jotta voisi lähteä isänsä perään. Eikä kukaan ollut aikonutkaan maksaa hänelle mitään ainakaan puoleen vuoteen — olisiko sen jälkeenkään?

-Nyt minä alan ymmärtää, Duncan sanoi ja nousi hänkin. –Te olette ilmeisesti harjoittanut täällä valkoista orjakauppaa.

-Kuulkaahan…

-Kuulkaa itse. Ilmeisesti Ruth ei tiennyt, ettei kukaan aikonut antaa hänelle penniäkään rahoista, joita hän omalla työllään ansaitsi — onko näin?

Ruth nyökkäsi, ja hänen silmissään oli kyyneliä.

-Jim Weilson tarvitsi matkarahat!

-Ja varsin tyylikkäästi hän sen asian hoitikin. Duncan työnsi kätensä povitaskuun ja veti esiin lompakkonsa. –Paljonko te maksoitte?

Herra MacVurichin silmissä välähti hänen sanoessaan summan. Betty tajusi, ettei hän varmastikaan ollut antanut Ruthin isälle niin paljon — kukaan ei maksaisi kolmetoistavuotiaan tytön työpanoksesta sellaista määrää täydessä vuodessakaan.

Mutta Betty tajusi myös, että nyt Duncan oli vihainen. Betty ei ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä todella vihaisena —kasvot olivat kuin kiveä, mutta silmissä paloi. Itsekseen Betty toivoi hartaasti, ettei Duncan koskaan katsoisi häneen tuolla tavoin.

Duncan avasi lompakkonsa. Hän veti esiin ensimmäisen setelin ja heitti sen pöydälle. Sitten toisen, kolmannen, neljännen. MacVurichien suut aukenivat sitä mukaan kuin rahapino pöydällä kasvoi.

Betty nieleskeli. Jo yksistään herra MacVurichin mainitsema summa olisi ollut suuri heidän yhtäkkiä maksettavakseen — mutta Duncan ei lopettanut edes siihen. Kuin kiusallaan hän heitti pöydälle vielä muutaman punnan ylimääräistä, ennen kuin läimäytti lompakkonsa kiinni ja työnsi sen takaisin taskuun.

-Riittääkö, vai muistatteko yhtäkkiä kenties maksaneennekin vielä vähän enemmän? Duncan kysyi ivallisesti.

-Mi… mu… me… änkytti herra MacVurich.

-Jos raha riittää, niin asia on selvä. Tyttö on vapaa. Ruth, jos haluat tulla meidän mukaamme, mene pakkaamaan. Tulet yöksi Omenamäelle, me lähdemme huomisaamuna kotiin.

Betty katsoi pelästyneenä rouva MacConachieen, mutta tämä näytti siltä kuin olisi halunnut taputtaa käsiään yhteen. Sen sijaan hän nyökkäsi hyväntahtoisesti Ruthille, joka juoksi keittiön läpi sen takana olevaan pieneen komeroon. Hän aikoi selvästikin pakata.

torstai 19. maaliskuuta 2009

34. Kuutamossa

Kuu paistoi sisään ullakkokamarin kattoikkunoista, kun Betty avasi silmänsä. Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt ahdistavia unia, joten oli melkein helpotus herätä.

Hän käänsi päätään nähdäkseen, nukkuiko Duncan, mutta vuode oli tyhjä. Betty kohottautui vähän ja näki miehensä seisovan kattoikkunan luona ja katselevan ulos. Kuutamo värjäsi Duncanin punaisen tukan melkein valkoiseksi.

-Duncan?

-Herätinkö minä sinut, Sappho? Anteeksi. Duncan kääntyi ja hymyili vähän. –Yritä nukkua uudestaan.

-Miksi sinä valvot? Betty nousi istumaan.

-En ole vielä nukkunutkaan.

-Hyvänen aika, nyt tohtori MacDonald nuhtelee sinua.

-Nuhdelkoon sinua — kun toit minut tänne. Duncan istahti vuoteen laidalle ja silitti Bettyn tukkaa. –Olen tässä koettanut puhua itselleni järkeä. En minä osaa kasvattaa lasta.

-Paras alkaa opetella, Betty naurahti.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Ruth on jo iso tyttö, eikä hänen elämänsä ole ollut helppo.

-Jos se voisi vielä muuttua!

Duncan katsoi taas ikkunaan.

-Maailmassa on paljon kärsiviä ihmisiä — köyhiä, sairaita, nälkäisiä, kodittomia. Ruthin asiat ovat paremmin kuin useimmilla.

-Rakkauden puutteestakin voi sairastua, Betty sanoi.

-Hänellä on isä.

-Joka on jossakin Kanadassa!

-Ja työpaikka. Monet tuon ikäiset lapset ovat työssä.

-Niin ei saisi olla, heidän pitäisi käydä koulua!

-Mutta Sappho kulta… Duncan puisti päätään. –Miksi juuri meidän pitäisi huolehtia hänestä? Hän on tästä kylästä kotoisin. Olisiko edes oikein repiä häntä juuriltaan?

Betty ei sanonut mitään. Hän oli miettinyt samaa asiaa.

-Joskus poislähtö voi olla pelastus, hän lopulta kuiskasi.

Duncan yski vähän.

-Jos meillä olisi ylimääräistä rahaa, hän sanoi sitten ja kakoi kurkkuaan. –Mutta meillä on velka — ja pikkuinen syntyy muutaman kuukauden päästä. Onko oikein ottaa leipää lasten suusta ja heittää penikoille!

-Mutta syöväthän penikatkin pöydän alla lasten muruja, Betty sanoi. –Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut.

-Unohdan aina, ettei opettajattaren kanssa pitäisi väitellä, Duncan hymähti. -Minusta on vähän epäoikeudenmukaista, että piiloudut tässä asiassa meidän Herramme selän taakse!

-Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin teille annetaan myös kaikki tämä, Betty jatkoi.

-Sappho kulta…

-Miten olen saanut armon sinun silmiesi edessä, niin että huolehdit minusta, vaikka olen vieras, Betty jatkoi.

-Tuota minä en tunnista.

-Ruutin kirjasta. Bettyn silmissä oli naurua. –Muista, että opetin viimeiset kaksi vuotta nimenomaan uskontoa!

Duncan voihkaisi.

-Mutta onko meidän oikein ottaa vastuullemme tyttöä, kun emme tiedä, kykenemmekö elättämään hänet!

-Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan. Voihan olla, että herra Weilson lähettää Ruthille laivalipun jo jouluksi, ja hän tarvitsee vain muutaman kuukauden ajaksi inhimillisen asuinpaikan!

-Tai sitten herra Weilsonista ei kuulu enää mitään, ja meidän on huolehdittava tytöstä vuosikaudet.

–Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte ja mitä joisitte. Ettekö te ole suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Etkö sinä usko, että se on totta?

-Uskon tietysti, mutta…

-Älä sitten sano mutta. Jos tekee niin kuin Jumalan silmissä on oikein, Jumala kyllä katsoo että asiat järjestyvät.

Duncan hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä.

-En ole koskaan aiemmin tuntenut halua lyödä naista, hän mumisi. –Ennen kuin tänään.

-Tarkoitatko minua vai rouva MacConachieta? Betty tunsi ilkikurin kuplivan sisällään.

-Tiedät kyllä. Se nainenhan on hirviö.

-Muistaakseni hänessä ei ole mitään vikaa, minä en vain satu pitämään hänestä…

-Sappho, jos minä joskus otan sinusta eron, sanon tuomarille syyksi liian hyvän muistisi! Duncan puuskahti ja nousi.

Kamarissa oli hetken aivan hiljaista. Duncan katseli taas ulos kuutamoon ja Betty risti hiljaa kätensä. Sitten Duncan kääntyi.

-Oikeassahan sinä olet, hän sanoi hiljaa. –Miten minä voisin kääntää selkäni tuolle lapselle ja nukkua mukavassa vuoteessani ja sunnuntaisin näyttäytyä kirkossa ja tuntea itseni ihmiseksi.

-Sinä siis suostut? Betty kuiskasi.

-Tietenkin minä suostun. Vaikkei siinä ole mitään järkeä, vaikka todennäköisesti ajaudumme konkurssiin ja oma lapsemme joutuu kerjuulle… mutta ainakin meillä on hyvä omatunto.

Betty tajusi, että suuria kyyneleitä valui hänen silmistään.

-Voi Duncan, kyllä minä tiesin — tiesin, etten ole voinut erehtyä sinun suhteesi!

-Mitä sinä sitten tiesit? Että olen narrattava hupsu? Duncan kysyi, ja näytti siltä kuin hänenkin silmänsä olisivat olleet kosteat.

-Ei — vaan että sinä olet sinä. Sellainen kuin pitääkin, Betty kuiskasi.

-Mutta sinä saat kertoa rouva Wallacelle, Duncan tokaisi.

Olisi voinut kuvitella, että saatuaan Duncanin suostumaan toiveeseensa Betty olisi nukahtanut helpottuneena ja onnellisena. Mutta uni ei tullut. Duncan nukkui jo, kuutamo painui alemmaksi, kohta olisi aamu, mutta Betty huokaili ja pyöri edestakaisin.

Oliko hän liian omavaltainen ja itserakas, halusiko Ruth lopulta lähteä mihinkään? Tämähän oli hänen kotikylänsä, tänne hänen äitinsä oli haudattu! Ruth ei koskaan ollut käynyt Claymuirin ulkopuolella, hän ei ollut matkustanut postivaunuissa, hän ei ollut edes nähnyt junaa. Miten hän viihtyisi Fort Williamissa, joka oli tähän kylään verrattuna kuin maailman toisella laidalla!

Ruth saisi käydä koulua — mutta entä sen jälkeen? Raottaisivatko he vain tälle ovea maailmaan, johon tyttö voisi päästä, mutta ei ehkä kuitenkaan pääsisi? Olisiko Ruth lopulta onnellisempi omassa pienessä piirissään?

Ja mitä heidän elämästään lopulta tulisi, pystyisivätkö he huolehtimaan Ruthista? Hän oli kuvitellut ehtivänsä paneutua kirjoitustyöhönsä tiiviisti vielä syksyn ajan, mutta entä sitten, kun Ruth olisi talossa? Mitä rouva Wallace sanoisi? Mitä äiti sanoisi, ja muu perhe? Mitä hän lopulta tiesi Ruthista, paitsi että oli opettanut tätä koulussa yhden vuoden? Hän ei ollut edes puhunut asiasta kenellekään muulle kuin Duncanille. Mitä tämän perhe sanoisi!

Samassa Duncanin lämmin käsi laskeutui Bettyn olkapäälle.

-Nukuhan nyt, varpunen, Duncan sanoi unisesti.

Betty huokasi syvään, ja äkkiä hän oli aivan rauhallinen. Duncan oli tehnyt päätöksensä, eikä Duncan tehnyt hätiköityjä ja typeriä päätöksiä. Ruth lähtisi heidän mukaansa jos vain tahtoi — ja heistä pidettäisiin huolta. Hän sulki silmänsä ja nukahti.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

33. Jälleen Claymuirissa

-Ajattele, minä en koskaan kuvitellut, että palaisin tänne, Betty sanoi puoliääneen postivaunujen pysähtyessä kaupan eteen.

-Ei siis mitään haikeita muistoja? Duncan kuiskasi vastaan ja päästi nuoren naisen kahden lapsensa kanssa ulos vaunuista, ennen kuin auttoi Bettyn alas jyrkkiä askelmia.

Betty naurahti ja katseli ympärilleen. Oliko siitä tosiaankin jo kaksi vuotta? Näytti siltä, kuin Claymuirissa ei mikään olisi muuttunut. Kaupan ovi oli auki ja hän näki myyjättären hämmästyneen ilmeen — hänet tunnistettiin täällä vielä.

Mutta heitä vastassa ei ollut Omenamäen iloinen renkipoika Tom, sillä tämä oli nykyään Catrionan vakaa aviomies ja viljeli omia peltotilkkujaan. Sen sijaan odottamassa oli vieras, juro poika, joka tuskin tervehti nostaessaan heidän laukkunsa vaunuihin.

Kylän läpi ajettaessa Betty esitteli Duncanille nähtävyydet: koulun, kirkon ja tien, joka vei Kanervarinteen kartanoon. Kaupan myyjätär ei ollut ainoa, joka näytti hämmentyneeltä, sillä moni vastaantulija kääntyi katsomaan heitä. Betty hymyili itsekseen ajtaellessaan, miten ihmiset arvailisivat hänen tulonsa syitä.

Sitten hän äkkiä tarttui renkiä olkapäästä.

-Pysähtykää!

Poika käänsi päätään kuin pohtien, kannattiko tällaisten omituisten vieraiden käskyjä totella, mutta pysäytti kuitenkin hevosen.

Kylän halki kulki kymmenpäinen määkivä lammaslauma, jota terhakka paimenkoira piti kasassa. Lauman perässä kulki harteikas nuori mies.

-Allan MacTaggart! Betty huudahti.

Nuorukainen tuli vaunujen kohdalle ja hänen auringonpaahtamat kasvonsa kirkastuivat.

-Neiti Stewart! hän huudahti. –Oletteko te tullut takaisin?

-Käymään vain, Betty sanoi. –Tässä on mieheni.

-A-haa, sanoi Allan, ja hänen ilmeestään näki, että amerikkalaisin postimerkin varustetuista kirjeistä oli aikanaan kohistu Claymuirissa.

-Mitä sinulle kuuluu? Betty kysyi. Hän tunsi äkkiä tavatonta ylpeyttä siitä, että oli juuri se opettaja, joka oli vihdoin ja viimein saanut kirjoittaa päästötodistuksen tälle kovapäiselle pojalle.

-Oikein hyvää, neiti — rouva. Isäukko heitti veivinsä talvella, mutta viljelen velipoikien kanssa tilaa, ja kyllä siitä leipä revitään.

Betty avasi suunsa korjatakseen Allanin puhetapaa, mutta muisti samassa, ettei enää ollut opettajatar.

-Olen pahoillani isäsi vuoksi, hän sen sijaan sanoi. –Mutta iloinen siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin.

-Erinomaisesti, Allan tokaisi ja hymyili. Sitten hän mietti hetken, rohkaisi mielensä ja jatkoi: -Kuulkaa, neiti — rouva — minä menin tilaamaan sanomalehden. Ihan vain siksi kun te aina sanoitte että meidän pitäisi lukea paljon.

-Voi Allan, olen ylpeä sinusta, Betty sanoi täydestä sydämestään.

Kun he jatkoivat matkaa, Duncan naurahti.

-Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kosin sinua, hän sanoi. –Sinut on näköjään luotu opettajattareksi!

-Höpsis, sanoi Betty, mutta hänen silmistään loisti ilo. Riemu siitä, että hän oli saanut Allan MacTaggartin tilaamaan sanomalehden, oli melkein yhtä suuri kuin jos tästä olisi tullut pääministeri.

Omenamäki oli yhtä luotaantyöntävä kuin ennenkin — ja silti se tuntui uhoavan jotakin omalaatuista lempeyttä. Tällä kertaa Bettyn ei tarvinnut pelästyä rouva MacConachien kommentteja, eikä hänen tarvinnut miettiä, tulisiko talonväen kanssa toimeen. Rouva kiiruhti heitä pihalle vastaan ja näytti olevan rehellisen iloinen tapaamisesta.

-Caitlin on laittanut teetä, hän sanoi ja taputteli Bettyä hartioihin. –Olette varmaankin kovin väsynyt… Lähdittekö tänne suoraan Invernessistä?

-Lähdimme, Betty sanoi, -emme malttaneet jäädä. Itse asiassa hän oli lopulta päätynyt siihen tulokseen, ettei tahtonut yöpyä Marian-tädin hoivissa, ja Duncan oli ollut samaa mieltä.

Duncan hymyili vähän rouva MacConachien hääräämiselle. Hänestä oli mukava tavata ihmisiä, jotka olivat olleet jossakin tekemisissä Sapphon kanssa, ja nähdä miten lumoutuneita nämä olivat.

Kaupan luona Betty oli kaivannut Tomia, mutta vielä enemmän hän huomasi kaipaavansa Catrionaa, kun he menivät sisään. Tämä oli suhtautunut aikanaan Bettyyn lähes vihamielisesti, kunnes heistä oli tullut ystävät. Ja vaikka uusi palvelijatar Caitlin oli iloinen ja sievä, hän ei ollut Catriona.

Rouva MacConachie ja Betty vaihtoivat kuulumisia teetä juotaessa, ja sen jälkeen rouva ilmoitti, että opettajan huone oli valmiina heitä varten.

-Tahdotte varmaankin levätä, rakas rouva Fleming, hän sanoi, -niin pitkä matka takana ja kaikkea…

Betty myönsi tahtovansa levätä, koska tiesi, että Duncan varmasti tahtoi. Rouva MacConachie ei tiennyt mitään tämän sairaudesta eikä hänen ollut tarpeenkaan tietää, joten mikä tahansa tekosyy pieneen lepohetkeen oli hyväksyttävä.

-Caitlin hakee teidät sitten päivälliselle, rouva MacConachie huusi heidän peräänsä, kun he nousivat Bettylle kovin tuttuja rappuja ullakkokamariin.

Päivällisellä olivat mukana myös herra MacConachie ja John, uusi renki. Ja sen aikana puhuttiin myös Ruthista.

-Minä en ole sanonut kenellekään, että te tulette, rouva MacConachie sanoi. –En Ruthillekaan, vaikka näin tyttöparan kaupalla tässä yksi päivä. Ajattelin, että niin on parasta, kun emme tiedä miten tässä käy.

-En oikein vieläkään ymmärrä, miten minut on narrattu tähän puuhaan mukaan, Duncan naurahti. –Enkä oikein ymmärrä sitäkään, mikä hätä tytöllä on.

-Sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei tunne rouva MacVurichia, herra MacConachie sanoi, ja kerrankin rouva ei keskeyttänyt häntä. –Ruthilla on kaikki hyvin — ja kuitenkin…

-Me voisimme tehdä iltakävelyn kylään, rouva ehdotti. –Olisi kaikkein parasta, jos tapaisimme Ruthin sattumalta.

Päivällisen jälkeen Betty, Duncan ja rouva MacConachie varustautuivatkin kävelylle. Ilta oli viileä mutta poutainen, vuoret kohosivat terävinä varjoina taivasta vasten. Betty kuunteli hiekan narsketta kenkiensä alla ja muisteli sitä vuotta, jolloin oli kulkenut Omenamäeltä kylään joka aamu. Se oli ollut kova koulu — eikä vain hänen oppilailleen.

Kylä oli hiljentynyt, ihmiset olivat vetäytyneet sisätiloihin. Muutamia lapsia leikki tiellä, he olivat niin pieniä, ettei Betty tuntenut heitä.

MacVurichien talosta näki, että sen asukkaat halusivat osoittaa ei niinkään vaivihkaista ylemmyyttä muita kohtaan. Ikkunoissa oli pitsiverhot ja ovessa suuri kolkutin. Betty saattoi kuvitella, että rouva MacVurich piti kimpullista vahakukkia olohuoneessaan ja tomutti huolella joka viikko vierashuoneen, jossa kukaan ei koskaan majoittunut.

Talon toisessa päässä keittiön portailla istui tyttö pesuvati sylissään. Hän silpoi herneitä ja oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut tielle pysähtyneitä.

Tyttö oli tummaverinen ja laiha, hänen kapeat kireät palmikkonsa valuivat pitkälle selkään ja hartiat liian monta kertaa pestyn puvun ja esiliinan alla olivat kumarassa. Kauniit, hoikat sormet avasivat herneenpalkoja nopeaan tahtiin, mutta hameenhelman alta pilkistävät jalat olivat sierettyneet.

Betty avasi suunsa huutaakseen tytölle, kun rouva MacConachie pidätti häntä.

He näkivät, miten talon nurkan takaa hiipi poika. Se oli Timmie MacVurich, Betty tajusi. Timmie hiipi tytön taakse tämän huomaamatta, laittoi kätensä suun eteen torveksi ja karjaisi yhtäkkiä:

-Herätys!

Tyttö kiljaisi pelästyksestä, hernevati hänen sylistään lensi nurinniskoin maahan ja jo siivottuja herneitä täynnä oleva kulho hänen jalkojensa juuressa kaatui.

-Timmie, senkin roisto! hän huusi.

Timmie säntäsi nauraen pakoon. Hän oli selvästikin suunnitellut temppunsa ajoituksen, sillä juuri ennen kuin tyttö sai häntä kiinni, talon ulko-ovi avautui.

-Mitä ihmettä täällä taas mekastetaan! Timmie, älä juokse noin. Ruth, mikset ole tekemässä työtäsi? Rouva MacVurichin ääni olisi tuottanut kunniaa monelle ammattisotilaalle.

-Timmie pelästytti minut… Herneet… Ruth änkytti.

-Mitä herneille tapahtui? Rouva MacVurich tarttui tyttöä hihasta ja riepotti tämän takaisin keittiönportaille. –Mitä sinä tarkoitat heittelemällä herneitä pitkin pihaa? Poimi ne ylös, joka ainoa!

-Niin mutta Timmie…

-Älä sinä syytä Timmietä omasta kömpelyydestäsi! Häpeäisit, sinun pitäisi olla kiitollinen että saat armosta asua täällä, mutta sen sijaan järjestät vain harmia, mokoma…

-Hyvää iltaa, rouva MacVurich!

Betty ei ollut saanut enää olluksi hiljaa. Hänen leukaperänsä olivat niin kireät, että kipu tuntui selässä asti, ja hän tunsi silmiensä lyövän salamoita.

Hetkeksi aidan molemmin puolin laskeutui täysi hiljaisuus. Sitten tyttö riuhtaisi itsensä irti rouva MacVurichin otteesta ja juoksi nurmikon yli huutaen:

-Rouva Fleming!

Betty kietoi kätensä Ruthin ympäri hämmentyneenä siitä, että tämä oli heti tunnistanut hänet, ja pelästyneenä siitä, että tyttö oli pukunsa alla luisevan laiha.

-Kas niin, kas niin, hän kuiskasi Ruthin korvaan.

-No mutta hyvänen aika. Rouva MacVurich tuli aidan luo. –Iltaa, neiti Stewart!

-Rouva Fleming, korjasi rouva MacConachie ääni täynnä huonosti peitettyä vahingoniloa. –Iltaa, Jane. Sinulla näkyy olevan vielä saavuttamattomia tavoitteita lastenkasvatuksessa.

-Mitä sinä tarkoitat, Martha? rouva MacVurich kysyi tylysti ja kääntyi kättelemään Bettyä ja Duncania, joka esitteli itsensä.

-Noo, sanoi rouva MacConachie, -jos Timmie olisi minun poikani…

-Timothy ei ole tehnyt mitään pahaa, rouva MacVurich tiuskaisi.

-Niin teillä oli ennenkin tapana sanoa, Bettyltä lipsahti. Duncan oli vakavasti kehottanut häntä varomaan puheitaan, ettei Ruthille tulisi mitään harmia, jos tämä jäisikin Claymuiriin, mutta hän ei saanut olluksi.

-Te olitte aina Timmietä vastaan, kun olitte täällä opettajattarena, rouva MacVurich sanoi arvokkaasti, kuin olisi tuonut julki oikeudenmukaista tuomiota. –Mutta kiittämättömyys onkin maailman palkka. Ruth, mene siivoamaan jälkesi, kuten käskin.

Ruth vaihtoi painoa jalalta toisella, katsoi Bettyyn ja sitten taas rouva MacVurichiin. Hän oli selvästikin pyörällä päästään.

-Mene nyt ja tee kuten sanotaan, Betty sanoi lempeästi.

-Niin mutta…

-Tottele, tyttö! rouva MacVurich sanoi äänellä, joka sai Ruthin juoksemaan takaisin keittiön portaille. –Tällaista minä saan sietää päivästä toiseen, kun hyvän hyvyyttäni otin tytön meille. Mutta mitä muuta voisi ajatellakaan, kun isä on juoppo ja äiti osasi vain pestä pyykkiä…

-Rouva Weilson on kuollut, Betty sanoi.

-Naisparka, se oli hänelle parasta. Rouva MacVurich huokasi tekopyhästi. Sitten hän näytti virkistyvän. –Herra Fleming? Tekö olette se amerikkalainen? Äänensävystä päätellen hän odotti, että Duncan niistäisi nenänsä dollarin setelillä.

-Valitettavasti suonissani virtaa puhdas skottiveri, Duncan sanoi rauhallisesti. –Ja jonkin verran viskiä. Isoisäni oli aikamoinen juoppo.

Rouva MacConachien suunnalta kuului epämääräinen pärskähdys, eikä Bettykään ehtinyt hillitä itseään, vaan purskahti nauruun.

-Vai niin, rouva MacVurich sanoi. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä tehdä. Rouva Fleming oli ollut kylässä opettajattarena ja hänet olisi kuulunut kutsua sisään, varsinkin kun mukana oli vielä aviomies — mutta rouva MacVurich ei ollut aivan varma siitä, mille äsken oli naurettu, ja miten hänen nyt piti toimia.

Ruth tuli lähes äänettömin askelin lähemmäksi. Hänellä oli toisessa kädessään kulho, johon hän oli kaapinut maasta kaikki herneet jotka oli löytänyt, ja toisessa silpomattomia palkoja sisältävä vati. Hänen silmänsä katsoivat Bettyyn niin toiveikkaina ja luottavaisina, että tämä lakkasi nauramasta ja puri huultaan.

-Mene keittiöön lopettamaan työsi, Ruth, rouva MacVurich tiuskaisi. Hän tahtoi purkaa kiukkuaan johonkin ja tajusi, että saattoi tehdä sen ainoastaan Ruthiin. –Ja sano Timmielle, että menee isäänsä vastaan, kun tämä tulee kotiin.

Bettyn sydäntä kylmäsi, kun hän näki Ruthin anovan katseen. Kunpa hän olisi voinut työntää rouva MacVurichin sivuun, tarttua Ruthia kädestä ja sanoa, että tämä lähtisi heidän mukaansa! Kunpa hän voisi jotenkin lohduttaa tuota lasta, jonka silmissä asui niin pohjaton suru!

Mutta hän ei voinut muuta kuin hymyillä Ruthille ja sanoa:

-Menehän nyt. Me tapaamme kyllä vielä.

-Viivyttekö kauankin? rouva MacVurich kysyi epäluuloisesti.

-Voimme viipyäkin. Tämä on viehättävää seutua, Duncan sanoi. Sanat ja ääni olivat täysin viattomat, mutta rouva MacVurich tuhahti ja perääntyi vähän.

-Kutsuisin teidät sisään, mutta mieheni on palaamassa naapurikylästä ja minun on lämmitettävä hänelle ruokaa, hän sanoi. –Oli mukava tavata taas, rouva Fleming. Oli hauska tutustua, herra Fleming. Näkemiin, Martha.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

32. Matkalla

Elokuun 11. päivänä
”On taas syntymäpäiväni. En ymmärrä, että vuosi on kulunut edellisestä! Silloinhan me palasimme Duncanin kanssa Morarista Glen Longiin ja saimme kodin ja koko kylän sekaisin. Onko siitä vasta vuosi?

Koska Duncan ei tahtonut juhlia omana syntymäpäivänään, en tahtonut minäkään tahtonut omanani. Silti olen saanut vastaanottaa kasapäin kortteja ja pieniä lahjoja — ja Duncanilta ihastuttavan helmikamman, ’jotta olisit häissä entistäkin suloisempi’. Olin melkein vihainen hänelle. Kehtaa saarnata junalippujen hinnoista, ja ostaa minulle tuollaisia lahjoja!

Tämä päivä on iloisista puolistaan huolimatta ollut kohtuullisen masentava. Ensinnäkin huomasin yhtäkkiä, etten ole sovittanut sinistä sifonkipukuani, jonka aion laittaa ylleni häihin. Olen jotenkin kuvitellut, että kyllä se sopii, kun kerran muutkin vaatteeni vielä jotenkuten sopivat.

Olin väärässä. Sifonkipuvun vartalonmyötäinen leikkaus ei tunne armoa. Miksi olen antanut tehdä sellaisen leikkauksen?

-Valitan, sanoi rouva Wallace, joka auttoi minua sovituspuuhissa. –Kaksi tuumaa jää auki. Eikö teillä ole muuta sopivaa?

-Valkoinen musliinipukuni, sanoin itku kurkussa, -se on väljempi, mutta enhän minä voi pukeutua häissä valkoiseen, kun en ole morsian!

-Entä onko teillä sievää, juhlavaa jakkua?

Pengoin hurjasti vaatekaappiani. Se on täynnä vaatteita, mutta epäilen, että pian tulee aika jolloin en voi käyttää yhtäkään niistä. Minun on pakko nipistää kirjoituspalkkioistani osa ompelijalla käyntiin.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa ompelijalle. Onneksi löysinkin kaapista väljän pitsipuseron, jossa on somat, leveät hihat.

-Tämä käy, sanoi rouva Wallace. –Minä teen puvun selkämykseen kuminauhalenkit, niin että saatte napit kiinni. Kun puette tämän siihen päälle, kukaan ei huomaa, että puku ei mahdu ylle kunnolla.

Rouva Wallace on kultainen. Mutta silti olen pahoillani siitä, että joudun menemään rakkaan Chrissyni häihin kuminauhalenkkeihin pukeutuneena. Minkä lisäksi tohtori MacDonald on kieltänyt minua tanssimasta. Alan ymmärtää, mitä Mally tarkoittaa puhuessaan naisten orjuuttamisesta.

Pukuepisodin jälkeen yritin keskittyä kirjoittamiseen. Vihaan tuota jatkokertomusta, joka kiemurtelee kuin käärme. Minulla ei ole edelleenkään minkäänlaista käsitystä siitä, miten se päättyy, ja tämä tosiseikka saa niskavillani nousemaan pystyyn. Sopimus koskee kymmentä jaksoa, olen kirjoittanut kuusi. Loppuratkaisuun johtavilla tapahtumilla alkaa olla kiire.

Juuri kun olin päässyt jonkinlaiseen kirjoitusvireeseen, piti mennä alas lounaalle. (Tuo oli kyllä rumasti sanottu. Tiedän, että rouva Wallace on painonsa arvoinen kullassa, ja tiedän, että olen aivan sanoinkuvaamattoman hemmoteltu pikkurouva, kun saan nauttia hänen palveluksistaan.)

Sitten äiti tuli käymään. On toki kauhean mukavaa, että hän halusi tulla käymään syntymäpäivänäni, ja sain lisää paketteja ja ison kakun, mutta silti hermostuin. Vierailu vei monta tuntia kirjoitusaikaani, minkä lisäksi äiti ja rouva Wallace kävivät jonkinlaista tahtojen taistelua keittiöni hallinnasta. Äiti ilmeisesti epäilee, että rouva Wallacen apu on minulle tärkeämpää kuin hänen.

Kaiken lisäksi Duncan ei vaikuttanut äsken ollenkaan innostuneelta, kun sanoin soittavani rouva MacConachielle ja kysyväni, sopiiko meidän tulla ensi viikon alussa käymään. Ymmärrän, ettei hän ole innostunut. Tiedän, että tämä on aivan hullua. Mutta en saa rauhaa, ellen edes näe, mitä Ruthille nyt kuuluu.”

Elokuun 13. päivänä
”Rob tuli tänään opettelemaan kaupan pitämistä, ja Anna ja pikku Roz tulivat hänen mukanaan. Alan luopua toivosta sen suhteen, että koskaan saisin jatkokertomustani loppuun. Miten ihmeessä minä ehdin Edinburghissa asuessamme kirjoittaa, vaikka kävin päivällä työssä ja iltaisin hoidin talouden?

Mutta sitä en suinkaan valita, että Anna toi mukanaan vaatteita.

-Pyydän nämä takaisin sitten, jos taas joskus tarvitsen, hän sanoi hymyillen. –Toisen puolen vein eilen Annielle.

En voi väittää, että tulisin tuntemaan oloni mitenkään viehättäväksi noissa leveävyötäröisissä hameissa ja poimutetuissa puseroissa. Mutta ei kai se ole tarkoituskaan.

Unohtaakseni turhamaisuuteni syvennyin Annan kanssa keskustelemaan tarpeellisista lastenpukimista. Vauvan saan sentään pukea sievästi! Duncan tosin sanoo, että jos se on poika, sitä ei saa kietoa pitseihin ja muihin krumeluureihin. Onneksi hänellä ei tule olemaan siinä asiassa paljonkaan sananvaltaa. Päätin, että kunhan saan sen onnettoman jatkokertomuksen valmiiksi, lähden ostoksille ja kulutan ainakin parin jakson verran rahaa nuttuihin ja myssyihin.

En kuitenkaan halua edes päiväkirjani kuvittelevan, että istuisin täällä vain suremassa pian menetettyä vyötäröäni ja pukujani. Olen onnellinen, peloissani mutta onnellinen.

Kun istun työhuoneessani eikä tarina etene, olen ottanut tavakseni rupatella pienokaiselle. Välillä havahdun siihen, että kun kamiinan savutorven kautta äänet kuuluvat kaupasta ylös, niin todennäköisesti minun puheeni kuuluu alas. Mutta luotan siihen, ettei Duncan naura minulle. Minusta on vain mukava ajatella, että lapsi tunnistaa ääneni — ja syntyessään tuntee minut valmiiksi, vaikka tietysti tajuan, ettei niin ole. Minä en tunne häntä vielä kuukausiin. Se jännittää minua.”

Edinburghissa, Charlotte Squarella elokuun 14. päivänä
”Palasimme juuri häistä — väsyimme molemmat niin, että lähdimme ensimmäisinä pois. Toivon, ettei Chrissy pilaa hääiltaansa sitä murehtimalla, ja olen pahoillani Duncanin puolesta. Isoäiti sen sijaan vaikuttaa tyytyväiseltä, kun syömmekin illallista täällä.

Vihkiminen tapahtui hotellissa, josta oli varattu juhlatila hääseurueelle. Chrissy oli epäröinyt kauan kirkkovihkimisen ja hotellivihkimisen välillä. Itsekseni olen iloinen siitä, että kaikki tapahtui saman katon alla. En luota rouva Wallacen kumilenkkeihin niin lujasti, että olisin tohtinut liikkua sifonkipuvussani kovin laajalti.

Juhla oli liikuttava, morsian oli kaunis, sulhanen komea. Oli ihanaa tavata kaikki ystävät muutaman viikon eron jälkeen — paitsi Rosie, joka on kiertueellaan — ja on oikeastaan ihanaa, ettei Elsie-tädillä ja John-sedällä ole meille tilaa, ja saimme hyvän syyn tulla Isoäidin luo yöksi. Monta hyvää asiaa siis tapahtui.

Mutta äsken paluumatkalla ajurissa Duncan huokasi ja sanoi, ettei hänestä taida enää tulla kaupunkilaispoikaa. Minä sanoin nyt tietäväni, ettei minusta olisi koskaan tullutkaan kaupunkilaistyttöä.

Rakastan Edinburghia, joka on täynnä muistoja ja tuttavia. Vielä pari kuukautta sitten kuvittelin, että asun täällä ehkä lopun elämääni. Mutta nyt tajuan, ettei siitä olisi tullut mitään. Liikaa ihmisiä, liikaa meteliä, liikaa tapahtumia, liikaa likaa. Holyroodin puisto ei ikinä voisi korvata Koivurannan vehreää takapihaa, eikä Jennersin uusin valikoima hauskaa ostosretkeä Fort Williamin pikku putiikkeihin, joissa minut tunnetaan jo nimeltä. Rakkaat ihmiset voisin tästä paikasta toki ottaa mukaani, mutta muuta en kaipaa.

Tästä kaikesta huolimatta olemme päättäneet viipyä Edinburghissa kaksi yötä, jotta ehdimme tavata niitä rakkaita ihmisiä. Maanantaina jatkamme matkaa Invernessiin. Emme ole vielä varmoja siitä, yövymmekö Marian-tädin ja Jim-enon luona — jos olisimme molemmat aivan kunnossa, en edes harkitsisi sitä vaihtoehtoa. Mutta toisaalta silloin ehtisimme tavata myös herra ja rouva Fordin.

Joka tapauksessa alkuviikosta jatkamme Invernessistä Claymuiriin. Minua pelottaa ajatella, mikä meitä siellä odottaa.”

Elokuun 15. päivänä
”Välillä pelkään Isoäidin tarkkasilmäisyyttä. Olimme suunnitelleet, että menemme tänään päivälliselle Flemingeille ja ehkä illalla Jessien luo, mutta Isoäiti alkoi ehdottaa, että sen sijaan kutsuisi väkeä tänne. Hillitsin vaivoin haluni lennähtää hänen kaulaansa. Tällä hetkellä kaikkein mieluiten pysyttelen paikallani — joskin varon vihjaamasta heikkoudestani Duncanille, ettei tämä vain alkaisi perua pohjoisen matkaa.

Niinpä tämä vanha talo oli tänään täynnä väkeä, ja meillä oli niin mahdottoman mukavaa, että unohdin väsymykseni. Niin monta iloista uutista!

Jessie ja Ted ovat menneet kihloihin — tätä olen tosin osannut jo vähän odotella. Ja Nanny kertoi, että neiti Jameson on luvannut ottaa hänet opettajansijaiseksi ensi talveksi, vaikka hänellä ei ole pätevyyttä — hän on kuulemma kaivanut vanhat koulukirjansa esiin ja pänttää koko kesän. ’Sopivaa puuhaa vanhallepiialle’, hän tokaisi. Madeleine kohteli Jerryä yhtä reippaasti kuin ennenkin, enkä oikein tiedä, mitä minun pitäisi siitä ajatella. Mutta ainakin he yhä ovat yhdessä, ja se on tärkeintä.

Elsie-täti kyseli minulta tarkasti Duncanin vointia, kun olimme hetken kahden. En tiedä, oliko hän pettynyt, kun ihmeparantumista ei ollut puolessatoista kuukaudessa tapahtunut. Yritin vakuuttaa, että elämänuskon palautuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin raitis ilma.

Koska kukaan ei tiedä, milloin seuraavan kerran näemme kaikki toisemme, saimme kasapäin lahjoja vauvaa varten. Joudumme lähettämään ne postitse kotiin, laukkuihimme ei mahdu. Minun täytynee peruuttaa suunnitelmani ostosretkestä, ellen halua Rosen toteavan, että hänen toisellekin sisarenlapselleen on vaatteita ensimmäiseksi viideksi elinvuodeksi.

Mutta oikeastaan odotan huomista junamatkaa, vaikka se toivottoman pitkä onkin. Kaiken tämän hälinän ja ihmismassojen jälkeen on kauhean mukavaa saada olla Duncanin kanssa kahden — vaikka vain junassa.”