maanantai 2. maaliskuuta 2009

21. Kirje

Seuraava viikko oli edelleen aurinkoinen ja lämmin. Betty antoi oppilaidensa avata luokan ikkunan iltapäivisin, vaikka lintujen laulu ja nuorten lehtien kahina eivät olleetkaan omiaan edistämään keskittymistä opiskeluun.

Valvoessaan lukukauden viimeisiä kokeita Betty tunsi haikeutta kierrellessään luokassa. Miten täynnä elämää nämä nuoret tytöt olivat, miten toiveikkaita tulevaisuutensa suhteen! Miten iloisia muistoja hänellä oli omasta kouluajastaan — ja Duncanista, joka oli tuolloin ollut hänelle kuin isoveli, vielä ilman aavistustakaan mistään syvemmästä. Ja nyt — nyt hän ei saanut edes kerrottua tälle…

Sillä viikolla kotiin mennessään Bettystä tuntui, kuin hän olisi sulkenut auringon ja kesän tiukasti oven ulkopuolelle. Sisällä oli hiljaista ja masentavaa, Duncan ei juuri puhunut, makasi vain silmät kiinni tai kattoon tuijottaen.

Betty olisi tahtonut puhua jonkun kanssa – kertoa äidille tai Isoäidille, saada lohdutusta kuin lapsi, uskoa, kun joku sanoisi, että kaikki kääntyisi hyväksi. Mutta tämä huoli ei ollut mitään verrattuna hänen tähänastisen elämänsä pikku harmeihin. Tämä oli iso kuin vuori, tätä ei voinut kaataa kenenkään niskaan. Jennietäkin hän oli vannottanut olemaan hiljaa.

Elsie-tädille ja Chrissylle hän ei halunnut puhua siksi, että tiesi Chrissyn valmistelevan omia kapioitaan ja tahtoi suojella heitä kaikilta huolilta ihanana häidenalusaikana. Ja kuitenkin hän tiesi, että kaikki tiesivät – olisi pitänyt olla sokea ja kuuro, jotta ei olisi huomannut Duncanin olevan sairas.

Käydessään opettamassa Miriam-tyttöstä Betty kokosi itsensä, ettei tämä huomaisi hänessä mitään erityistä. Tyttö oli herkkä ja helposti huolestuva, joten oli parempi, ettei hän tietäisi mitään opettajattarensa murheesta. Betty laski leikkiä ja nauroi Miriamin kujeille, vaikka se kouristi kasvoja.

Sulkiessaan sinä tiistai-iltana Lime Housen oven takanaan ja laskeutuessaan alas kadulle Betty pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. Milloin Duncan oli viimeksi jaksanut tulla häntä vastaan? Ennenhän se oli ollut niin luonnollista, yhtä vakaata kuin auringonnousu: Duncan saattoi hänet kotiin. Aina.

Lady Stairs –kujan asunnon portaat tuntuivat sinä iltana tavallista korkeammilta ja jyrkemmiltä, avain kääntyi lukossa rumasti narahtaen. Kaikki oli pimeää ja synkkää, vaikka ulkona paistoi aurinko ja kesälomaan oli vain jokunen viikko.

Päiväposti oli eteisen pöydällä, Duncan oli laskenut sen siihen, muttei ollut käynyt sitä läpi. Betty riisui hattunsa ja takkinsa ja selasi kuoria hajamielisesti. Sitten hänen kätensä pysähtyi.

-Duncan?

-Täällä. Ääni kuului olohuoneesta.

-Duncan, kirje sinulle. Betty meni ovelle. –Se on minusta — Charlien käsialaa.

-Charlien? Duncan nousi istumaan sohvassa. Hänen tukkansa oli pörröinen, hän oli nukkunut. –Charlie Moorenko? Miksi hän minulle kirjoittaa?

-Lue se. Bettystä tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut sykkimättä monta minuuttia ja alkanut taas yhtäkkiä hakata tuskallisen voimakkaasti.

Duncan otti kuoren ja rypisti kulmiaan.

-Oletko sinä…

-Lue se! Betty ei tiennyt, miksi oli niin tärkeää, että Duncan lukisi kirjeen mahdollisimman nopeasti.

Duncan repi kuoren auki ja veti esiin pari taitettua arkkia. Hän silmäili ne läpi, äännähti, alkoi lukea alusta.

Betty istui nojatuoliin. Hänen käsissään oli kirje kotoa ja toinen Sarahilta Nottinghamista, ja kuoren paksuudesta päätellen se sisälsi ensimmäisen valokuvan pikku Beatricesta – Betty oli ollut haljeta ylpeydestä kuultuaan, että oli saanut kaiman. Mutta hänen mieleensäkään ei tullut avata postiaan, ennen kuin Duncan kertoisi, mitä asiaa Charliella oli.

-Sinä mokoma pieni juonittelija.

Ääni, joka sen lausui, oli niin entisen Duncanin nauravan, kiusoittelevan äänen kaltainen, että Betty pudotti kirjeensä lattialle silkasta pelästyksestä.

-Sinä kirjoitit hänelle, eikö niin?

-Minä — taisin kirjoittaa, Betty mutisi.

-Lue tämä. Duncan ojensi kirjeen hänelle.

Lähestyn sinua nyt liiketaloudellisessa asiassa, Charlie kirjoitti. Tiedän, että sinulla on työsi Edinburghissa ja osuutesi isäsi kaupasta, mutta en tiedä, kehen muuhunkaan vetoaisin.

Kummisetäni Edwin Ford on pitänyt Fort Williamissa kirja- ja paperikauppaa niin kauan kuin minä muistan, todellisuudessa kai lähemmäs puoli vuosisataa. Nyt hän vihdoin on myöntänyt, että ikä alkaa painaa. Hänen ja Bess-tädin lapset ovat kaikki maailmalla, mutta nuorimmainen, Joseph, tahtoisi saada heidät luoksensa Invernessiin.

Setä ja täti muuttaisivat kovin mielellään, mutta he ovat huolissaan kaupastaan. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut liikkeen jatkamisesta, ja heidän sydämensä särkyy, jos vanha kirjakauppa joutuu muuhun käyttöön tai pahimmillaan puretaan. Rakennus on iäkäs, mutta viime kesänä siellä käydessämme totesin sen oikein hyväkuntoiseksi.

Niinpä minä kysyn suoraan sinulta, lanko: voisitteko Bettyn kanssa edes harkita muuttavanne Fort Williamiin ja aloittavanne kaupanpidon siellä?

Kuten sanottu, tiedän kyllä, että teillä on molemmilla tehtävänne Edinburghissa, mutta pelkään tosissaan Edwin-sedän menettävän elämänuskonsa kokonaan, ellei joku ota kauppaa haltuunsa. Hinta olisi erittäin kohtuullinen, ja taloon sisältyvien asuin- ja kauppahuoneiden lisäksi Edwin-setä mielellään sisällyttäisi siihen myös lopun varastonsa.


Betty luki kirjeen kerran, sitten toisen. Hän oli aina arvostanut Charles Moorea ja pitänyt tätä viisaana miehenä, mutta näin viisaaksi hän ei tätä ollut tiennyt. Kirje oli selvä vastaus Bettyn hätähuutoon, ja kuitenkin se oli kirjoitettu niin, että Duncanista tehtiin pelastaja ja hyväntekijä!

Duncan oli noussut ja mennyt ikkunaan. Duncan meni aina ikkunaan, kun hän ei tiennyt mitä sanoa, oli Betty jo oppinut. Hän ei uskaltanut hiiskahtaa, ei edes rapistella kirjepaperia, ettei Duncan vain kääntyisi ja sanoisi, että tämähän oli hulluutta, ettei hän missään tapauksessa jättäisi kaikkea ja lähtisi Fort Williamiin.

-Siellä on puhdas ilma.

Toteamus tuli niin yllättäen, että Betty räpytteli.

-Missä? Fort Williamissako? Tietenkin on, sehän on keskellä Ylämaata…

-Lähellä on järvi.

-Kaksikin. Loch Linnhe ja Loch Eil. Suora yhteys merelle, itse asiassa Linnhessä on suolavettä. Bettyn sydän löi nopeammin.

-Ja Glen Longiin on kivenheitto.

-Ei sieltä ole pitkä mihinkään Suuressa Laaksossa.

-Mielenkiintoisia nähtävyyksiä, muistaakseni.

-Oh, Glenfinnan ja Glencoe ovat lähellä, se on tulvillaan jakobiittihistoriaa.

Duncan kääntyi. Ilta-aurinko paistoi hänen takaansa niin, ettei Betty nähnyt hänen kasvojaan.

-Sinä siis kirjoitit Charlielle?

-Pakkohan minun oli, olin kuolla tuskaani! Betty hypähti seisomaan. –Etkä sinä kieltänyt kirjoittamasta kenellekään…

-Opettajattareksi olet joskus huolestuttavan kiero, Duncan sanoi, mutta hänen äänessään oli hymyä.

-Mutta en minä ole järjestänyt Charlielle kummisetää, joka haluaisi myydä kauppansa, Betty puuskahti.

-Joku tuolla ylhäällä ilmeisesti järjesti, Duncan sanoi hiljaa.

He seisoivat vähän aikaa vastatusten. Sitten Duncan alkoi marssia ympäri huonetta kuumeisella vauhdilla.

-Kun isä myi minulle aikanaan osuuden kirjakaupasta, sovimme, että maksan sen työlläni. Olen suorittanut velkani jo muutama vuosi sitten, osuus on omani… Jos isä lunastaisi sen nyt takaisin, me voisimme saada ainakin käsirahan tuohon — mikä se oli — Fordin kauppaan. Ja jos pankki suostuu ottamaan kiinteistön vakuudeksi, emme tarvitse takaajia.

Betty putosi uudestaan istumaan. Toivo ja helpotus huokuivat hänen ylitseen niin, ettei hän pysynyt enää jaloillaan.

-Mutta… mitä isäsi sanoo, hän toi varovasti esiin näkökulman, jonka pelkäsi hetken kuluttua saavan Duncanin taas vanhan apaattisuuden valtaan. –Tarkoitan, hän kai oletti, että koko kauppa jää vähitellen sinulle, sinusta tulee hänelle jatkaja…

-Alanista tulee. Duncan pysähtyi Bettyn eteen ja katsoi tätä äkkiä iloisin, kirkkain silmin. –Ei sitä ole suoraan sanottu, mutta aavistan sen — Alan tulisi mielellään mukaan kauppaliikkeeseen, kunhan heidät Chrissyn kanssa vihitään. Mitään parempaa ei voisi tapahtua kuin että minä olisin poissa tieltä! Hän puhui niin kiivaasti, että alkoi yskiä.

Betty nieleskeli. Duncanin äkillinen innostus tuntui melkein pelottavammalta kuin viimeaikainen luovutustunnelma. Romahtaisiko tämä kohta taas, sanoisi, ettei siitä mitään tule, ettei hän halunnut mihinkään lähteä…

-Mitä sinä ajattelet, tahtoisitko muuttaa takaisin Ylämaalle? Duncan seisoi Bettyn edessä ja tarttui tätä käsistä.

-Minäkö? Tahtoisinko? Kaiken tämän jälkeen? Betty purskahti itkuun ennen kuin ehti edes tajuta sitä.

Duncan polvistui tuolin ääreen ja piti häntä pitkään sylissään. Vasta kun hillitön itku vaimeni katkonaisiksi nyyhkäisyiksi, hän vetäytyi vähän kauemmas ja katsoi Bettyyn.

-Lähdetäänkö? hän kysyi hiljaa. –Katsotaanko, onko siitä Jennien professorista mihinkään, kykeneekö muutto pois kaupungista tekemään minusta terveen miehen? Pääsisimme omillemme, vihdoinkin, sinä pääsisit lähemmäs kotiasi.

-Oletko sinä varma? Betty kysyi kuiskaten.

-Mitä menetettävää minulla on? Jos — jos kävisi niin, ettei professori ole oikeassa, niin ainakin sukusi olisi lähellä…

-Minä uskon että hän on oikeassa! Betty kuiskasi. –Ja ainakin me olisimme yrittäneet!

Duncanin voimat pettivät ja hän putosi istumaan matolle.

-Sen ilmanalan on parasta olla erinomaisen vahvaa, jotta minä pääsen taas tolpilleni, hän sanoi puoleksi nauraen omalle heikkoudelleen. –Minä puhun huomenna Alanin kanssa. Tai miksi minä odottaisin huomiseen — soitan hänelle heti. Ja seuraavaksi soitan isälle. Heti.

Hän oli jo ovella menossa puhelimeen, kun Betty, kaikista tämän päivän järkytyksistä sekopäisenä, huudahti:

-Duncan!

Tämä kääntyi.

-Mitä nyt, Sappho?

Betty nousi seisomaan. Äkkiä oli vaikea puhua, huulet vapisivat.

-Duncan, minulla — minulla on sinulle asiaa.

4 kommenttia:

  1. Apua, ei lukua voi lopettaa näin! Lukija parka ei voi nukkua ensi yönä miettiessään, mitä asiaa Bettyllä on....!

    Huolellisesti suunniteltua tai ei, kirja kaappaa mukaansa ainakin yhtä tiukalla otteella kuin osat I ja II. Kiitos Kaisa!

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että Duncan on taas oma itsensä!

    VastaaPoista
  3. Joo, ihanaa, mäkin huokasin helpotuksesta kun tilanne kääntyi noin!

    VastaaPoista
  4. Jokaista lukua odotan niin, että töissäkin on pakko käydä vilkaisemassa välillä, onko mitään ilmestynyt... ja kyllä, tiedän että vie aikansa kirjoittaakin ja suunnitella näitä, mutta silti :-). Teksti vetää, imaisee mukaansa ja henkilöt elävät. Voi kun Duncan paranisi... hahmo on hyvin kehityskelpoinen, ja sisältää omaakin tahtoaan.

    VastaaPoista