tiistai 3. maaliskuuta 2009

22. Koivuranta

Vaunut pysähtyivät valkoiseksi rapatun, kaksikerroksisen talon eteen. Betty piti lujasti Duncania kädestä kavutessaan alas kadulle, häntä hermostutti enemmän kuin aikanaan ensimmäisenä kouluaamuna Edinburghin naisopistossa. Millainen paikka tämä olisi? Entä jos se olisikin huonokuntoinen, rappiolla, mahdoton? Ei, ei kai Charlie olisi silloin…

-Isäsi odottaa meitä jo, John Fleming sanoi hyväntuulisesti laskeutuessaan alas Bettyn perässä ja ottaessaan matkalaukut vuokra-ajurin kyydistä. -Ja nuo ovat ilmeisesti herra Ford ja hänen poikansa.

Aurinko paistoi säkenöivästi Fort Williamin sivukadulla. Nekin talot, joiden kiviseiniä ei ollut valkaistu, tuntuivat loistavan. Multa tuoksui väkevästi, ja ilma oli kevyttä — tai ehkä Betty vain toiveikkaana kuvitteli.

Kuluneina päivinä Bettystä oli tuntunut kuin hän, Duncan, kaikki läheiset olisivat koko kevään olleet jähmettyneinä irvokkaisiin asentoihin, liikkuneet nykien kuin filmi liian hitaasti veivatussa elokuvakoneessa. Sitten Charlien kirje oli tullut ja tönäissyt koneeseen vauhtia: maailma liikkui yhtäkkiä taas eteenpäin sujuvasti, melkein liiankin nopeasti. Äkkiä kaikki tuntuivat tietävän Duncanin tilanteesta, kaikki olivat sitä mieltä, että jotakin oli tehtävä, ehdottomasti, heti.

Flemingeillä käydyn perheneuvottelun jälkeen oli tultu siihen tulokseen, että Fordin kauppaa kannattaisi käydä katsomassa. Alan Smollett oli myöntänyt, että hän olisi valmis astumaan Duncanin tilalle Flemingin liikkeeseen – tosin hän olisi silloin perheellinen mies eikä voisi maksaa velkaansa työllä, kun tarvitsisi rahaa elääkseen, mutta se oli kuulemma hänen ja pankin välinen asia. Tähän Duncan oli todennut, että heillä oli sitten pankkiin yhteistä asiaa.

Ja niin Betty oli jälleen kerran pyytänyt pari päivää vapaata koulusta matkustaakseen Duncanin ja tämän isän kanssa Fort Williamiin taloa katsomaan.

-Kas niin, sieltähän te tulette. Thomas Stewart tuli tervehtimään heitä ja nosti laukut omiin vaunuihinsa. –Tässä on herra Edwin Ford, ja tässä Joseph Ford.

Iäkäs herrasmies, jolla oli lumenvalkoinen tukka ja miljoonien hienonhienojen ryppyjen peittämä iho, kätteli heitä. Samoin teki nuorempi mies, jonka hiusraja oli paennut ylös otsalle, mutta joka muuten muistutti suuresti isäänsä. Hän oli se Invernessissä asuva poika, joka halusi vanhempiensa muuttavan luokseen.

-Teidän täytyy suoda anteeksi jos olen vähän levoton, olen vain peloissani kuin pikkupoika, Edwin Ford sanoi Duncania tervehtiessään. –Olemme vaimoni kanssa rukoilleet niin hartaasti, että tulisi joku, jolle tämä liike kelpaisi…

-No, katsotaan nyt, mitä se pitää sisällään, Duncan sanoi. –Te olette pyörittänyt tätä kauppaa kauan?

-Koko elämäni. Nuorena miehenä käytin vähät säästöni sen aloittamiseen… Ja vaikkei minusta tullut koskaan rikasta, olen ollut onnellinen. Herra Ford hymyili, ja Betty uskoi vakaasti, että hän tarkoitti mitä sanoi.

Kauppatalossa oli kadun puolella kaksi isoa näyteikkunaa, jotka tosin tällä hetkellä näyttivät tomuisilta ja vähän autioilta. Näki, ettei omistaja ollut enää jaksanut somistaa niitä. Ikkunoiden välissä oli ovi myymälään, ja talon toisessa päässä oli vielä selvästi asuntoon kuuluva ikkuna. Yläkerrassakin näkyi olevan huoneita, ja talon toisella sivulla oli valkoinen portti, joka johti puutarhaan.

Nyt portille ilmestyi pyöreä vanha nainen, jonka tukka oli yhtä valkea kuin hänen miehelläänkin.

-Siinäkö te nyt olette, hän huudahti, kuin seurue olisi ollut joukko kaivattuja sukulaisia. –Mutta Edwin, mitä sinä tarkoitat seisottamalla vieraita ulkona! Menkää toki katsomaan kauppaa. Ja pikkurouva, tulkaa, minä näytän teille kaiken täällä…

Bettyä huvitti tulla kutsutuksi ”pikkurouvaksi”, ja hän seurasi hymyillen rouva Fordia portista puutarhaan.

Kapea, pensaiden reunustama polku kulki talon kulman ympäri takapihalle. Se oli hämmästyttävän iso takapiha, jolla kasvoi lukuisia koivuja. Niiden siimeksessä oli pieni ulkorakennus, jonka seinää vasten tehdyssä aitauksessa kaakatti joukko kanoja. Piha oli aidattu kolmelta sivulta, mutta takimmaisessa aidassa oli portti ohi kulkevalle polulle ja joutomaalle, joka vietti alas Loch Linnhen rantaan. Betty huokaisi ihastuneena. Oliko järvi näin lähellä!

Molemmin puolin taloa avautuivat naapurien pihat, mutta niitä hän ei juuri uskaltanut edes vilkaista. Entäpä jos naapurit osoittautuisivat hurmaaviksi ihmisiksi, mutta Duncan sanoisikin, etteivät he koskaan muuttaisi tänne!

-Noista koivuista on syksyisin aika vaiva, mutta kauniita ne ovat, rouva Ford sanoi. –Kutsuvat tätä paikkaa Koivurannaksi niiden mukaan… Mutta katsotaan puutarhaa kohta tarkemmin. Tulkaa, pikkurouva, niin näytän teille huoneet!

Hän johdatti Bettyn portaita ylös avoimelle verannalle. Siellä oli pari korituolia ja pöytä, ja Betty vilkaisi aurinkoa. Oli iltapäivä ja se paistoi nyt sivulta — keskipäivällä tässä olisi varmaankin kesäisin liian kuuma, mutta aamiaisen he voisivat syödä ulkona!

Ulko-ovi avautui halliin. Siitä johti pitkä, kapea käytävä suoraan oveen vastapäisellä seinällä.

-Tästä pääsee varaston kautta myymälän puolelle, rouva Ford selitti. –Olisin voinut tuoda teidät siitä läpi, mutta ajattelin, että on parempi kun näette varsinaisen sisäänkäynnin.

Hallin vasemmalta puolelta nousivat portaat yläkertaan. Vinoittain edessä oli iso olohuone ja oikealla keittiö. Molemmat huoneet olivat valoisia, olohuoneen ikkuna antoi kadulle päin ja keittiön ikkuna puutarhaan.

Rouva Ford esitteli keittiötä ylpeänä. Se oli vanhanaikainen mutta kodikas, värit olivat vaaleita ja ruokapöytä oli yhtä valtava kuin Kuusikukkulan ruokasalissa.

Keittiön takana oli pikkuinen kamari, palvelijattaren huone. Sekin oli valoisa ja soma, rautasänkyä peitti sininen tilkkupeitto ja lattialla oli riepumatto.

-Kalusteet tulisivat talon mukana, rouva Ford sanoi ja katsoi Bettyyn vähän arastellen. –Me emme tarvitse niitä, Joella on meille valmis huone Invernessissä. Hän on vanhapoika ja sanoo mielellään ottavansa taloon vähän elämää.

-Täällä on kaunista, Betty sanoi ja huokasi onnellisena. –Niin viehättävää!

-Tulkaahan, pikkurouva, näette olohuoneen. Rouva Ford lyllersi keittiön läpi. –Tämä ei ole kovin suuri…

Betty totesi, että ainakaan siisteyden puutteesta rouva Fordia ei voinut syyttää. Takan reunus suorastaan kiilsi, ruusukuvioisella kankaalla verhotut huonekalut näyttivät siltä kuin ne olisi juuri tomutettu, ja kattokruunu oli tahraton. Viherkasvit ikkunalla voivat muhkeasti.

-Alakerrassa ovat vain nämä huoneet, rouva Ford selitti. –Yläkerta on isompi, koska se ylettyy kaupan päälle. Mennäänkö?

Betty seurasi häntä halliin. Matkalla rouva Ford esitteli pienen kylpyhuoneen, joka oli rakennettu portaiden alle. Sitten he nousivat itse portaita.

Yläkerta oli tosiaan alakertaakin avarampi ja valoisampi. Sielläkin oli halli, alakerran huonetta suurempi, josta johtivat ovet neljään eri kamariin. Rouva Ford avasi jokaisen oven ja esitteli huoneet. Kaksi niistä oli kaupan yläpuolella, niin että ikkunasta kurkistaessaan Betty näki Kuusikukkulan vanhan Silvian kaurapusseineen kadulla aitaan sidottuna.

-Me olemme nukkuneet pihanpuoleisissa kamareissa, koska ne ovat rauhallisempia, rouva Ford selitti ja avasi makuuhuoneen oven. Siellä oli valkoiset pitsiverhot ja samanlainen tilkkutäkki kuin palvelijattaren huoneessa, mutta väriltään vaaleanpunainen. Rouva Ford taisi pitää vaaleanpunaisesta, koska huoneen tapeteissa oli vaaleanpunaisia ruusuja ja lattialla oli matonkuteesta virkattu vaaleanpunainen matto. Takan reunuksella oli vaaleanpunaisia pieniä maljakoita. Makuuhuoneesta pääsi ulos parvekkeelle.

Viimeinen huone oli lastenhuone, sen Betty näki heti. Kellertävissä tapeteissa oli kukannuppuja, ja seinän vieressä oli kaksi päästä vedettävää vuodetta. Myös täältä oli oma tulisija ja kulku parvekkeelle.

Ajatuksissaan Betty laski kätensä toisen pienen vuoteen päädylle ja hymyili itsekseen.

-Pikkuinen viihtyisi täällä varmasti, rouva Ford sanoi.

-M-mitä… kuinka… Betty tunsi kasvojensa lehahtavan punaisiksi, ja rouva Ford hihitti tyytyväisenä kuin äitinsä joululahjakätkön löytänyt pikkutyttö.

-Voi, pikkurouva, minä tiesin sen heti! Näin, miten varovasti nuoriherra auttoi teidät vaunuista, ja sanoin itsekseni — onpa ihme, minä sanoin, ellei pikkurouvalla ja nuorella herralla ole pian käyttöä yläkerran lastenkamarille…

Betty ei osannut muuta kuin nauraa.

-Tietääkö äitinne jo? rouva Ford kysyi hyväntahtoisen uteliaana.

-Ei, menemme yöksi kotiini ja aiomme kertoa siellä. Duncaninkaan vanhemmat eivät tiedä vielä. Betty katseli ympärilleen. –Voi rouva Ford, minä luulen, että me olisimme täällä onnellisia!

-Ainakin me olemme olleet, rouva Ford sanoi, ja ensimmäisen kerran hänen äänessään oli haikeutta.

Vaiteliaina he laskeutuivat alas portaita. Käytävän päästä varaston seinän takaa kuului miesten ääniä, sitten Betty kuuli, miten Duncan sai yskänpuuskan. Vaistomaisesti hän otti pari nopeaa askelta kohti varaston ovea, ennen kuin tajusi, että oli parempi olla nyt sekaantumatta. Rouva Ford katsoi häntä surullisena.

-Charlie kertoi, että nuoriherra on sairas, hän sanoi hiljaa. –Mutta että tämä ilmanala voisi vielä parantaa hänet.

-Professori Edinburghissa sanoi niin, Betty melkein kuiskasi. Hetken ajan hän oli ollut sanoinkuvaamattoman onnellinen, kuin Liisa Ihmemaassa, mutta tullut pudotetuksi rajusti takaisin todellisuuteen.

-Minä rukoilen hänen puolestaan, rouva Ford sanoi ja tarttui Bettyn käteen. –Ja teidän puolestanne. Ja pikkuisen.

-Professori vakuutti, että hän paranee, jos vain lähtee pois suuresta kaupungista, Betty lähes kuiskasi. Sitten hän katsoi rouva Fordiin kyyneleet silmissä. –Tämä on meidän viimeinen toivomme.

-Ja meidän. Minä pelkään, että mieheni ei kestä, jos joutuisimme jättämään kodin ja kaupan tyhjilleen. Kun Charlie kertoi teistä, ajattelin, että olette Jumalan lahja… Rouva Ford puristi lujasti Bettyn kättä. Sitten hän hymyili taas. –Menkääpä nyt verannalle lepäämään, pikkurouva, niin minä alan kattaa lounaspöytää. Se ei kestä kauan, vuoka on jo uunissa. Olette varmasti nälkään kuolemaisillanne.

Betty pyyhkäisi silmiään. Mieluiten hän olisi mennyt kauppaan nähdäkseen, millaista siellä oli, ja ennen kaikkea millaiset Duncanin, isän ja John-sedän ilmeet olivat — pitivätkö nämä ostoajatusta järkevänä — mutta rouva Fordin mieleen ei kai tullut, että hän naisena sekaantuisi moiseen. Niinpä Betty meni verannalle, istui toiseen korituoliin ja huokasi tyytyväisenä saadessaan hengittää raitista ilmaa. Hän oli tullut junassa vähän pahoinvoivaksi.

Koivujen nuoret lehdet kahisivat tuulessa ja vesi kimmelsi kauempana joutomaan takana. Betty sulki silmänsä. Äkkiä hän tajusi muistavansa hämärästi tämän paikan – hän oli käynyt joskus jouluostoksilla Fort Williamissa äidin kanssa… He olivat varmaankin käyneet Fordin kirjakaupassa… Ja nyt siitä ehkä tulisi hänen kotinsa!

Jostakin kuului lasten ääniä. Betty hymyili itsekseen unelmoivasti. Jos kaikki menisi hyvin – kun kaikki menisi hyvin! – heidänkin pihallaan juoksisivat kohta pienet jalat. Miten Duncan olikaan silloin kauan sitten kuvannut unelmaansa: meillä on lapsia, monta lasta — tytöt ovat yhtä kauniita kuin sinä, ja ehkä pojilla on punainen tukka…

-Pikkurouva?

Betty melkein hypähti, kun rouva Ford kosketti hänen olkapäätänsä.

-Voi, suokaa anteeksi, pikkurouva, en ollenkaan huomannut että nukuitte!

-En minä nukkunut, lepuutin vain silmiäni, Betty naurahti äitinsä vanhalle fraasille. –Unelmoin…

Rouva Ford hymyili lähes hellästi.

-Tulin vain sanomaan, että lounas on valmis, hän sanoi. –Ehkä te haluatte mennä hakemaan miehiä, niin näette samalla kaupan. Väliovi on auki.

Betty nousi uteliaana ja kiiruhti sisään. Hän koputti kapean käytävän päässä olevaan oveen, mutta kun kukaan ei vastannut, avasi sen.

Miesten äänet kuuluivat myymälän puolelta, ja Betty jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen varastossa. Jos rouva Ford oli pitänyt kotinsa siistinä, niin ei myöskään herra Fordin järjestyksenpidossa ollut moittimista. Varaston seiniä kiersivät tukevat hyllyt, joiden reunoihin oli kirjoitettu siistillä käsialalla täsmälliset paikkatiedot: vuorillisia kirjekuoria, sinisiä täytekynän säiliöitä, mustia täytekynän säiliöitä, viivoitettua kirjepaperia… Ja vihdoin: Kirjoja, A–C, D–F, G–I... Betty ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kiersi hyllyjä kunnes päätyi kohtaan S. Kyllä, hyllyssä oli muutamia kappaleita kumpaakin Joanna-kirjaa.

Myymälään vievän oven pielessä oli vanhanaikainen tukeva kirjoituslipasto, puhelin ja korkea tuoli. Oviaukon toisella puolella oli lasiovinen kaappi täynnä kansioita, siinä olivat liikkeen paperit. Betty yritti hillitä innostustaan. Täällä kaikki oli juuri niin kuin piti — mutta hän ei voinut tietää, mitä Duncan ajatteli, eikä hänen siksi pitänyt toivoa mitään vielä…

Samassa hän tavoitti Duncanin katseen. Tämä istui myymälässä hyllyjä vasten nojaavilla tikapuilla, kuten hänellä oli usein joutoaikana tapana tehdä Flemingin kaupassakin, ja hänellä oli suora näköyhteys varastoon. Betty hengähti. Ilme Duncanin kasvoilla kertoi kaiken. Tästä tulisi heidän kotinsa, hän tiesi sen nyt.

Reippaasti hän astui ovelle.

-Rouva Ford pyytää meitä kaikkia lounaalle, hän sanoi.

-Ei sitten anneta äidin odottaa, Joseph Ford sanoi. –Voimme puhua yksityiskohdista ruokapöydässäkin.

Betty astui sivuun ja antoi muiden mennä. Duncankaan ei pitänyt kiirettä. Heidän piti saada olla nyt hetken kahden.

Myymälä ei ollut suuri, mutta viihtyisä ja hyvässä järjestyksessä. Korkeassa tiskissä oli lasinen etuseinä ja sen takana oli nähtävillä erihintaisia täytekyniä, kynäkoteloita ja kiiltokuvia. Yksi seinä oli varattu paperitavaralle ja lehdille, toinen kirjoille.

Neljännen seinän valtasivat näyteikkunat ja ulko-ovi, ja vastapäätä tiskin takana oli kirjoituskoneen värinauhoja, esittelykappaleita koulukirjoista ja lasku- ja kirjoituskoneiden esitteitä. Lisäksi takanurkassa oli lihava kamiina, joka varmaankin hehkuisi kylminä päivinä suloista lämpöä myymälään.

-Otammehan me tämän? Betty tarttui Duncania käsistä ja hänen äänensä oli melkein rukoileva.

-Pidätkö sinä asunnosta? Duncan kysyi vastaan.

-Se on ihana — se on täydellinen! Pidätkö sinä kaupasta?

-Se on niin täydellinen, että minusta tuntuu kuin näkisin unta. Duncan puristi lujasti Bettyn käsiä. –Mitä sinä ajattelet, Sappho? Otetaanko nenästä kiinni ja sukelletaan?

Betty hihitti hermostuneena.

-Minä en osaa uida, hän sanoi, -mutta jos saan pitää sinua kädestä, niin luulen selviäväni… Siellä on oma piha. Ja lastenkamari.

5 kommenttia:

  1. Tuonne voisin muuttaa heti. Tilkkupeittojakin, ihanaa...

    VastaaPoista
  2. Oivoi, ikuinen haaveeni: oma kirjakauppa..

    VastaaPoista
  3. HeiniL, toivottavasti ei tekstin huonouden takia??!! :)

    VastaaPoista
  4. Todella kaunista, tuli taas kyynelöityä ties monettako kertaa...
    Betty ja Duncan ovat niin todellisia minulle, että väliin unohdan heidän olevan vain mielikuvituksen tuotetta:P Heidän elämänsä tarina koskettaa ja puhuttelee. Maailmassa on niin paljon rumaa ja masentavaa, että kaipaan tyttökirjojen maailman kauneutta ja puhtautta ja niiden tuomaa toivoa. Ja tässä tarinassa on niitä kaikkia ja, todella aito tyttökirjafiilis!

    VastaaPoista