keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

23. Hyvästit Edinburghille

Kuusikukkulalla kesäkuun 18. päivänä
”On jo myöhä ja olen väsynyt, mutta minun on kirjoitettava muutama rivi. Duncan nukkuu jo, mutta tiedän, etten saa unta, ellen vähän pura sydäntäni.

Me ostamme kaupan. Se on tieto, joka saa minut vapisemaan sekä riemusta että pelosta. Rouva Ford ja minä olimme kuin kaksi pikkutyttöä, jotka hädin tuskin malttoivat syödä lounasta. Lopulta jätimmekin miehet pöydän ääreen puhumaan yksityiskohdista ja karkasimme pihalle.

Nyt sain tutustua pieneen keittiöpuutarhaan ja kukkapenkkeihin ja kanakoppiin, jonka lupasin mieluusti ottaa vastaan asukkaineen. Isoäidin mustakantisessa vihossa ei ole ohjeita kananhoitoon, mutta en tarvitsekaan, koska sen työn olen oppinut jo kotona.

Rouva Ford kertoi nyt myös lähimmistä naapureistamme. Pihamme vasemmalla puolella olevassa talossa asuu konstaapeli Andrew Smith perheineen, mikä kuulemma näkyy lähiympäristön rauhallisuutena.

-Kaiken maailman huligaanit pesiytyisivät tuohon joutomaalle, elleivät tietäisi poliisin asuvan tässä, sanoi rouva Ford. –Joskin minusta tuntuu toisinaan, että vähempikin järjestyksenpito riittäisi. (Isä tuntee konstaapeli Smithin ammattinsa puolesta ja sanoi Glen Longiin ajaessamme, että tämä on äärimmäisen tiukka lain valvoja.)

Toisella puolellamme asuu leskirouva Gordon.

-Toivon, että te saisitte hänet eloon, sanoi rouva Ford arvoituksellisesti. Taidan valvoa ensi yön ja pohtia, mitä hän tarkoitti.

Koska Fordit olisivat jo pitkään halunneet muuttaa, ja koska me emme halua leikkiä Duncanin terveydellä enää yhtään, sovittiin, että kauppa astuu voimaan jo heinäkuun alussa. Huomenna isä vie meidät Fort Williamiin junalle niin aikaisin, että ehdimme samalla vielä piipahtaa Koivurannassa. Duncan ja herra Ford allekirjoittavat silloin isän laatiman kauppakirjan.

Kun tulimme iltapäivällä Kuusikukkulalle, äiti ei tiennyt, olisiko ollut vihainen vai onnellinen. Sain kuulla aikamoiset nuhteet siitä, etten ollut hiiskahtanut Duncanin sairaudesta. Kun nyt mietin asiaa, en ymmärrä, miksi en ole puhunut siitä äidille. Mutta koko kevät on ollut kuin mustan pilven peitossa, hädin tuskin kestin itse kaiken sen huolen ja murheen, saati että olisin pystynyt jakamaan kuormastani muille.

Duncan oli loppuun väsynyt, olimmehan ensin matkustaneet yöjunassa ja sitten tehneet kauppoja ja huomenna on jo edessä paluumatka — tämä olisi raskasta terveellekin. Hän yski aika pahasti mentyään lepäämään, mutta minä jaksan uskoa, minä haluan uskoa, että hän parantuu. Professori Durchmann ei olisi valehdellut meille, eikä Charlie olisi järjestänyt tätä kaikkea, ellei uskoisi ilmastonvaihdoksen todella auttavan!

Ainoa hetki, jolloin sain tänään olla äidin kanssa kahden, oli kattaessamme teepöytää. Rose ja Charlie kävivät illalla, ja tiesin, ettei toista rauhallista hetkeä tulisi. Minun oli pakko kertoa uutiseni epäromanttisesti kuppien ja lautasliinojen keskellä.

Olin kuvitellut pudottavani melkoisen pommin, ja niin toki teinkin — mutta sain samalla mitalla takaisin.

-Sinäkin, äiti parahti ja lennähti kaulaani.

Sydämeni hypähti riemusta.

-Roseko? melkein kuiskasin.

Tunsin äidin jäykistyvän, sitten hän vetäytyi kauemmaksi ja suuteli minua haikeana.

-Annie, hän sanoi.

-Annie?

-Hän kertoi eilen. Serkuksilla ei tule olemaan paljoakaan ikäeroa. Olen niin onnellinen teidän molempien puolesta!

-Minä ehdin jo ajatella, että Rose… sanoin hiljaa.

Äiti puisti päätään.

-Minä en enää uskalla kysyä, hän sanoi hiljaa. –Ei puhuta tästä, kun he illalla tulevat. Minä kerron hänelle myöhemmin.

Kurkkuani kuristi. Eikö maailmassa koskaan saa iloita täydestä sydämestään — kun menin naimisiin, monet surivat, ja nyt en saisi edes avoimesti kertoa tulevasta onnestamme!

Mutta ilta oli lopulta oikein mukava. Duncan jaksoi nousta teelle ja puhui kauan kahden kesken Charlien kanssa. Luulen, että lankoni sai vähän järkeä hänen päähänsä. Rosen kanssa rupattelimme niitä näitä.

Nyt menen nukkumaan, olen sanoinkuvaamattoman uupunut.”

Lady Stairs –kujalla kesäkuun 22. päivänä
”Olin uupunut – ja nyt olen vuodepotilaana.

Palasimme takaisin Edinburghiin yöjunassa, niin että olimme täällä sunnuntaina. Nukuin junassa huonosti, ja kun olen viime viikkojen tapahtumista jo valmiiksi sekaisin sekä henkisesti että ruumiillisesti, minua alkoi huimata, kun nousimme junasta.

En hiiskahtanut asiasta, koska en tahtonut Duncanin huolestuvan. Onneksi John-setä tahtoi ottaa ajurin, joka vei ensin kotiin meidät ja sitten hänet.

Muistan nousseeni kotiportaita ylös kuin sumussa. Muistan, että Duncan puhui innostuneesti jotakin kaupastamme. Muistan, että hän avasi oven ja astuin sisään eteiseen. Yhtäkkiä tajusin, että me muuttaisimme puolentoista viikon kuluttua, ja että siihen mennessä meidän pitäisi järjestää koko elämämme — ja sitten en muista enää mitään.

Herätessäni olin vuoteessa ja tohtori Burnett oli kumartunut ylleni.

-Kas niin, rouva Fleming, hän sanoi ystävällisesti, -tervetuloa takaisin.

-M-mitä… Änkytin ja yritin liikkua, mutta tohtori piti minut päättäväisesti paikallaan.

-Kaikki on hyvin sekä teillä että pienokaisella, hän sanoi. –Mutta nyt te ette saa rasittaa itseänne yhtään. Olkaapa aivan hiljaa. Hän otti kellonsa ja tarttui ranteeseeni.

Ilmeisesti pulssini ei miellyttänyt tohtoria, sillä hetken kuluttua hän puisti päätään ja laittoi kellon takaisin liivintaskuunsa.

-Teillä on ollut vaikeaa viime viikkoina, eikö niin, tohtori sitten sanoi ja istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille. –Miksi te ette puhunut minulle, kun kävitte vastaanotollani silloin kuukausi sitten?

En saanut sanotuksi mitään, sillä tunsin kyynelten valuvan silmistäni. Muistin sen päivän — jonka olisi pitänyt olla yksi elämäni onnellisimmista, mutta jolloin en ollut saanut edes kerrottua Duncanille, missä olin ollut ja miksi.

-Kas niin, kas niin. Tohtori taputteli minua kuin lasta. –Minä tiedän kaiken. Herra Fleming kertoi, kun olitte pyörtynyt eteisessä ja hän oli soittanut minulle.

Suutuin niin, että lakkasin itkemästä. Duncan soittaa lääkärin paikalle heti, kun minä tulen vähän huonovointiseksi, mutta hänet itsensä piti viedä vastaanotolle lähes köysissä!

-Teillä on ollut suunnaton huoli sydämellänne, tohtori sanoi ja piti minua kädestä. –Ei ole ihme, että olette väsynyt. Ja sitten vielä viikonlopun raskas matka Ylämaalle teidän tilassanne…

-Me… muutamme, minä melkein kuiskasin, kun muistin äkkiä missä olimme olleet.

-Tiedän sen, ja olen siitä hyvin iloinen. Tunnen professori Durchmannin ja aion keskustella hänen kanssaan… Mikä olikaan lankonne nimi, hänen, joka on lääkärinä Ballachulishissa?

-Charles Moore, mutisin, ja tohtori otti lehtiön ja kirjoitti nimen ylös.

-Tunnen myös Fort Williamin lääkärin, ja kunhan kerään vähän tietoja, annan hänelle ohjeistuksen pitää teitä kaikkia kolmea silmällä, tohtori sanoi hymyillen. –Siihen asti määräisin teille mieluusti täydellisen vuodelevon.

-Enhän minä voi… Yritin taas nousta, mutta minut painettiin päättäväisesti takaisin.

-Kuulkaahan nyt, rouva Fleming, olkaa toki viisaampi kuin miehenne, joka ei antanut hoitaa itseään kuntoon! Ellette välitä itsestänne, ajatelkaa pienokaista! Ainakin viikon ehdoton vuodelepo, se tekee hyvää teidän runnelluille hermoillenne ja verenpaineellenne.

-Mutta muutto — ja minun pitää päästä kouluun — ja koti… huohotin.

-Minä annan teille luvan kirjoittaa numerot todistuksiin, tohtori Burnett sanoi, kuin olisi myöntänyt minulle suuren laupeuden. –En mitään muuta. Mielelläni käskisin teidän lykätä muuttoa, mutta koska tiedän herra Flemingin voinnin, on meidän laitettava teidät kuntoon heinäkuun alkuun mennessä.

-Niin mutta… yritin vielä inttää.

-Lukukaudesta on jäljellä niin vähän, että neiti Jameson löytää teille varmasti sijaisen, sanoi tohtori. -Ja mitä muuttojärjestelyihin tulee, niin luulenpa, että siitä teidän ei tarvitse murehtia.

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta nyt ymmärrän. Maanantaiaamuna soi ovikello, ja Elsie-täti ja Chrissy marssivat sisään. Paitsi että he toivat mukanaan laatikoita ja alkoivat pakata, he laittoivat lounaan ja iltaa varten valtavan kattilallisen keittoa, jota voimme lämmittää. (Tai Duncan sen lämmittää. Hän ei anna minun nousta vuoteesta kuin kylpyhuoneeseen. Hän ei antaisi minun edes lukea tai kirjoittaa, ellen olisi ilmoittanut silloin tulevani varmasti huonovointiseksi ja heikkohermoiseksi.)

Tänään Chrissyn piti mennä ompelijalle sovittamaan hääpukuaan, mutta Jessie tuli Elsie-tädin kanssa, ja Mally ja Jennie ovat tulossa illalla. Nanny puolestaan oli marssinut Tiedon Kunnaille ja ilmoittautunut sijaisekseni sekä luvannut tuoda todistuslomakkeet täytettäväkseni.

-Ei hän osaa opettaa pätkääkään, mutta on hän tyhjää parempi, Chrissy ilmoitti eilen tuodessaan minulle teetarjotinta.

Olen nyt maannut kaksi päivää ja kuunnellut, miten kodissani kuljetaan edestakaisin, ovia auotaan ja suljetaan, laatikoita kolistellaan. Pyysin sentään jättämään makuuhuoneen oven auki, etten koe olevani aivan syrjäytetty. Ja aina välillä joku pistääkin päänsä sisään kysyäkseen, onko jokin tavara meidän vai Moira-tädin ja onko se siis pakattava vai jätettävä aloilleen.”

Kesäkuun 24. päivänä
”Viikon kuluttua olemme jo Fort Williamissa — jos tohtori antaa luvan matkustaa. Kuultuaan, että olin eilen noussut vuoteesta tyhjentämään piironginlaatikoitani, hän uhkasi lähettää minut sairaalaan ja laitattaa siellä lukkojen taakse.

Toisaalta on suloista maata ja olla huolehtimatta mistään. Olen huolehtinut ja murehtinut koko kevään. Toisaalta on vaikeaa maata paikoillaan, kun on tottunut olemaan itsenäinen ja järjestämään asiansa, mutta kai tämä sitten tekee minulle hyvää. Ja pienokaiselle myös. Miten ihmeellisiä asioita maailmassa tapahtuukaan!

Duncan on ollut pirteämpi, joskin työstä tultuaan hän oikaisee viereeni ja yskii välillä pahasti.

-Olemme me pari, hän huokasi eilen illalla, kun olin ylhäällä oloni jälkeen kieltämättä surkeassa kunnossa. –Toinen yskii keuhkonsa palasiksi ja toinen kävelee pitkin seiniä.

-Lapsiparka, sanoin teennäisen totisesti. –Toivottavasti hänen ei tarvitse kovin hävetä vanhempiaan.

Nanny kävi kertomassa oppilaideni kuulumiset. Hän ilmoitti luettaneensa tytöillä lähinnä ääneen Lähetyssanomissa ja Pyhäkoululehdessä julkaistuja hurjia tarinoita pimeimmästä Afrikasta. Ellen ymmärtänyt aivan väärin, Nanny nauttii joka hetkestä koulussa.

Olen saanut kukkalähetyksiä niin paljon, että jaoin niitä jo ystävilleni. Ja eilen Mally ilmaantui paikalle voitonriemuisena heiluttaen Scotsmania. Olen taas päässyt seurapiiripalstalle. Kihlaukseni Duncanin kanssa ei onneksi kiinnostanut lehteä, eikä avioliittonikaan, mutta jostakin syystä muuttoni kyllä.

-’Suosittu kirjailijatar Beatrice Fleming, syntyjään Stewart, on päättänyt jättää Edinburghin kirjalliset piirit taakseen ja asettua Ylämaan rauhaan’, Mally luki. Hänellä on taito korostaa ääneen lukiessaan tekstin koomisia puolia, ja tyrskin niin, että tohtori Burnett olisi varmaan nuhdellut minua jos olisi nähnyt.

-Mitkä kirjalliset piirit minä hylkään, hihitin. –En edes tunne ketään toista kirjailijaa paitsi Rosien isän, ja hän asuu Aberdeenissä. Beatrix Potterin näin kerran kadulla, tai ainakin luulen, että se oli hän…

Mally säilytti vakavan ilmeensä.

-’Koska kirjailijatar on itse syntyisin Ylämaalta, on luonnollista, että hänen sydämensä halajaa sinne. Saammekin varmasti odottaa pian uutta romaania.’

-Mitä minun muutollani on tekemistä romaanin kanssa, parahdin. –En ole kirjoittanut mitään novellia pidempää koko keväänä…

Mally ei antanut minun häiritä itseään.

-’Mainittakoon, että rouva Flemingin aviomies sai viime vuonna kiittävää mainetta osallisuudestaan suureen Constablen kavallusjuttuun Glasgow’ssa.’

-Luetteko te toimittajat koskaan mitä kirjoitatte? kysyin kauhuissani. –Ikään kuin Duncan olisi ollut sekaantunut kavallukseen…

-Minä leikkaan tämän irti ja laitan päiväkirjasi väliin, Mally sanoi edelleen teennäisen juhlallinen ilme kasvoillaan. –Kun lapsenlapsesi alkavat epäillä, että heidän isoäitinsä elämän on täytynyt olla kovin ikävää, voit näyttää tätä…

Luin illalla lehtileikkeen Duncanille, ja hän nauroi niin hartaasti, että alkoi yskiä sen vuoksi. En ole kuullut hänen nauravan niin sydämestään viikkoihin.”

Kesäkuun 25. päivänä
”Moira-täti ja Isoäiti tulivat tänään istumaan luokseni, koska kuulemma kaipaan lapsenvahtia, ’ja kun olemme niin vanhoja, meitä tarvitaan kaksi’, Isoäiti sanoi.

Aistin huolen heidän kasvoistaan ja tekopirteästä rupattelustaan. Välillä huolestun itsekin ja alan miettiä, onko tohtori Burnett minulle rehellinen ja ovatko asiat huonommin kuin hän antaa ymmärtää. Tiedän, että äiti soittaa aamuin ja illoin ja että Duncan puhuu hänen kanssaan, mutta en kuule makuuhuoneeseen asti, mitä hän sanoo. Toisaalta vanhat rouvat ottavat murheet raskaammin kuin olisi tarpeen, joten ehkä pelkään turhaan.

-Sinun elämäntapaasi ei voi moittia hitaaksi, Isoäiti sanoi ja silitti kättäni. –Alun perinhän häidesi piti olla muutaman viikon kuluttua, ja katso nyt tätä!

-Ja minä kun luulin, että te asetuitte tänne pysyvästi, Moira-täti jatkoi. Hän kuitenkin hymyili ja taputti poskeani. –Kiitos siitä, että viet Duncanin paikkaan, jossa hänellä on mahdollisuus tulla terveeksi.

-Oikeastaan pääset vähällä, Isoäiti jatkoi ja viittasi minuun ja vuoteeseen ja sitä ympäröivään kukkien ja lahjojen sekamelskaan. –Voisit olla pahoinvoiva.

-Minä en sietänyt edes teen hajua, Moira-täti sanoi ja kumartui minua kohti kuin salaliittolainen.

-Minä taas en suopaa, pyykkini piti pestä ilman, Isoäiti jatkoi.

-Ensimmäiseen kahteen kuukauteen en voinut lähteä kotoa mihinkään, koska voin pahoin säännöllisesti tunnin välein, sanoi Moira-täti.

-Toisaalta — hänellä voisi olla mielitekoja, Isoäiti huomautti Moira-tädille, kuin en olisi ollut paikalla.

-Totta. Minä söin laastia olohuoneen takasta. Archie luuli, että olen tulossa hulluksi.

-Minun piti saada silliä ja porkkanaa. Yhtä aikaa. Herätin kerran Donaldin keskellä yötä, kun halusin silliä ja porkkanaa. Hän meni herättämään hovimestarin ja tämä herätti keittäjättären ja tämä herätti palvelustytön. Kun vihdoin sain silliä ja porkkanaa, olin jo unohtanut että tahdoin niitä.

Tyrskin ja voihkin peiton alla.

-Ovatko kaikki tulleet hulluiksi, vai onko tohtori Burnett määrännyt jokaisen minua naurattamaan, valitin.

Isoäiti hymyili.

-Tohtori oli sanonut Duncanille, että sinä kaipaat nyt paljon iloa ja virkistystä, hän sanoi. –Emmekös me olekin kohtuullisen hyviä?

-Te olette kultaisia, sanoin sydämellisesti.

Puhuimme me sitten vakavastikin. Ja olen puhunut myös Elsie-tädin kanssa, kun hän ehtii touhultaan istahtaa vuoteeni viereen. Olen pahoillani, että Elsie-täti ja John-setä saivat kuulla ensimmäisestä lapsenlapsestaan samalla kuin tohtorin käynnistä — meidän tarkoituksemme oli piipahtaa heillä paluupäivämme iltana ja kertoa, jotta he molemmat kuulisivat uutisen yhtä aikaa.

Koko aikaa vuoteeni ympärillä ei toki ole ’lapsenvahteja’, joten minulla on myös aikaa ajatella. Pyysin Jennietä salakuljettamaan minulle muutamia oppikirjojaan, ja olen lukenut niistä kaiken, mitä uudesta elämästä kerrotaan. En tiedä oliko se järkevää, sillä nyt kuulostelen itseäni ja tuntemuksiani lähes hysteerisesti.

-Kuulepas nyt, Elsie-täti sanoi, kun kerroin hänelle peloistani. –Syntymätön lapsi on yksi viisaimmista olennoista maa-ilmankaikkeudessa. Anna sinä hänen tehdä niin kuin tahtoo ja huolehdi vain itsesi kuntoon.”

Kesäkuun 27. päivänä
”Tohtori Burnett kävi eilen, nyökytteli tyytyväisenä ja sanoi, että voisin alkaa vähitellen nousta ylös — ensin kahdeksi tunniksi.

En jaksanut olla pystyssä kuin tunnin, mutta sen jälkeen minua ei kovasti pyörryttänyt, olin vain väsynyt. Sen tunnin sisällä ehdin tassutella kotimme läpi ja antaa Chrissyn ja Jessien esitellä kaiken, mitä siellä oli saatu aikaan.

Haikeana katselin laatikkopinoja ja tyhjentyneitä seiniä ja piironginpäällisiä. En ollut ymmärtänyt, kun tein viikkosiivouksen kaksi viikkoa sitten ennen matkaamme, etten koskaan enää näkisikään tätä asuntoa sellaisena kuin se oli ollut.

-Ehkä niin on parempi, Jessie sanoi, kun valitin asiasta. –Et ehtinyt ruveta hempeilemään.

-Me olemme kyllä hempeilleet, Chrissy tunnusti ja toi minulle kupillisen kuumaa väkevää teetä. Istuin olohuoneen nojatuolissa huopaan käärittynä kuin mikäkin vanhus. –On kauhean surullista, kun te lähdette, vaikka minä tiedän että minun pitäisi olla kiitollinen, kun Duncan paranee…

Siemailin teetä ja annoin Chrissyn sanojen painua tajuntaani. Minun pitää uskoa että Duncan paranee, rukoilla ja uskoa!

Huonoa omaatuntoa tunnen siitä, että kirjoituspöytäni on taas kannettava alas portaita. Mutta minkä minä voin sille, ettei tästä asunnosta tullutkaan meille kotia loppuiäksemme. Tuleekohan Koivurannasta?

Nanny toi tänään todistuslomakkeet, jotta voisin kirjoittaa tytöille uskonnon numerot. Onneksi olen opettajattarena sen verran säntillinen, että olen tehnyt tarkkoja muistiinpanoja. Mutta sain kyyneleet silmiini ajatellessani, etten enää tapaakaan näitä tyttöjä, en edes kevätjuhlassa, kuten luulin.”

Kesäkuun 29. päivänä
”Koko elämämme on pakkilaatikoissa. Huomenillalla lähdemme. Duncan on vähän huolissaan siitä, miten taas jaksan matkustaa yöjunassa, mutta tohtori on antanut luvan. Olen yrittänyt olla viime päivät oikein pirteä ja reipas.

Koska kaikki kohtelevat minua kuin olisi hyvin hauras lasiesine, mitään suurta jäähyväisjuhlaa ei ole järjestetty. Olen toki kuullut enemmän kuin tarpeeksi, miten surullista on, kun muutamme pois. Minä olen niin sekaisin kaikesta makaamisesta, etten enää tiedä onko muutto surullista vai ei.

Tiesin kuitenkin, että minun on itse tehtävä yksi vierailu, vietävä itse perille yksi todistus. Pyysin tohtorilta luvan ja hän suostui sillä ehdolla, että hän itse kyyditsee minut ja odottaa ulkona sen neljännestunnin, jonka sain käyttää vierailuun.

Tänään siis kiipesin tohtorin autoon ja hän ajoi Lime Housen eteen.

-Neljännestunti, hän muistutti. –Soitan torvea kun se on täynnä.

Nousin korkeat portaat, jotka ovat vuosien mittaan tulleet minulle niin tutuiksi. Laskeuduin niitä portaita puolitoista viikkoa sitten tietämättä, että olin juuri pitänyt viimeisen tuntini Miriam-tyttöselle.

Kolkutin oveen kuten aina, ja palvelijatar Emily tuli avaamaan kuten aina. Olin ilmoittanut tulostani etukäteen, koska minun piti saada vaihtaa pari sanaa myös rouva Somervillen kanssa.

-Miriam-neiti odottaa teitä, Emily sanoi ja niiasi. Sitten hän viittasi ylös portaisiin.

Miriam seisoi portaiden yläpäässä. Hän piti toisella kädellään kiinni kaiteesta ja toisella lujasti äitinsä kädestä. Sitten hän lähti laskeutumaan rappusia — hitaasti, keskittyen, askel kerrallaan. Hän ei ole kulkenut portaissa sen jälkeen, kun pienenä putosi niistä ja loukkasi selkänsä, mutta siinä hän tuli, äkkiseltään kuin kuka tahansa nuori, kaunis, ihastuttava nuori tyttö!

Kukaan ei sanonut mitään, vaikka Miriam välillä loi minuun voitonriemuisen katseen. Vihdoin he saapuivat halliin, ja minä riensin syleilemään Miriamia sillä välin, kun Emily nosti hänelle tuolin.

-Minähän sanoin, että haaveilen voivani saattaa teidät ovelle, kun tulette tänne viimeisen kerran, Miriam riemuitsi. –Äiti sanoi että te voitte nyt vain piipahtaa, niin että minä ajattelin tulla vastaan…

-Miriam on harjoitellut paljon, Alison Somerville sanoi äänessään huonosti peitettyä ylpeyttä. –Tohtori on ihmeissään.

-Tohtori Burnett on ulkona — tietääkö hän…

-Tietää, me harjoittelimme yhdessä eilen, kun hän sanoi että te tahtoisitte tulla käymään. Miriam loisti.

-Minä tulin hyvästelemään, sanoin hiljaa. –Ja tuomaan tämän. Ojensin hänelle ruskean kirjekuoren, jossa oli kansakoulukurssin todistus. –Olet suorittanut koulusi erinomaisin arvosanoin, Miriam.

Miriamin silmät kyyneltyivät.

-Se on teidän ansiotanne, hän mutisi ja ojensi kätensä syleilläkseen minua uudestaan. –Miten… miten minä selviän, kun te ette enää tule tänne! Kun te ette voi tulla edes vierailulle!

-Varmasti me käymme aina joskus Edinburghissa, vakuutin, vaikka tiedän, että tuskin teemme sitä kovin usein. –Äläkä kuvittele, että voit heittäytyä laiskaksi, vaikken ole paikalla. Aion kysellä kirjeissäni, mitä opiskelet ja miten harjoittelet!

-Me menemme kesällä taas Sveitsiin, Miriam sanoi ja pyyhki kyyneleensä. –Äiti sanoi, että olemme siellä ehkä nyt pitkäänkin. Ja äiti sanoi, että — että teistäkin tulee äiti!

Hymyilin ja nyökkäsin.

-Mutta sinä olet silti aina oma Miriam-tyttöseni, sanoin ja suutelin häntä.

Rouva Somerville jäi puhumaan kanssani, kun hovimestari oli kantanut Miriamin takaisin yläkertaan. He aikovat tosiaan olla kylpylässä ainakin syksyyn, ehkä pitempäänkin. Samalla aiotaan tiedustella lääkäreiltä, olisiko selkäleikkauksella onnistumisen mahdollisuuksia.

-Mutta hänhän liikkuu jo noin hyvin, sanoin. –Jopa portaita.

-Muutamia askeleita kyllä, ja tuettuna, sanoi rouva Somerville hiljaa. –Tiedän, että tämäkin on ihme, kun ajattelee että vain jokin vuosi sitten hän pystyi tuskin istumaan pitkään — mutta ihminen tulee kai ahneeksi.

-Antakaa hänen opiskella jotakin alaa, sanoin. –Mitä tahansa.

-Ei Miriamin tarvitse koskaan elättää itseään, rouva Somerville huomautti vähän kirpeästi.

-Tiedän sen, vastasin rauhallisesti. –Mutta hän tarvitsee päämäärän ja syyn elää.

Samassa tohtorin auton torvi soi ulkona ja minun piti mennä. Oli niin lopullista laskeutua alas Lime Housen portaita tietäen, etten olisi enää säännöllinen vieras siellä. Kotiin päästyäni olin väsynyt ja itkuinen, mutta tohtori sanoi, että se on aivan normaalia, ja että vaikutan ihmeen reippaalta.”

Kesäkuun 30. päivänä
”Lähdemme asemalle puolen tunnin kuluttua, mutta kaivoin vielä päiväkirjan esiin pikku laukusta, johon Jennie on pakannut välttämättömät tavarat ensimmäiseksi vuorokaudeksi uudessa kodissa. Päiväkirja kuuluu niihin. Muut tavarat lähtivät junassa jo eilen, ja kotimme vaikuttaa yhtäkkiä kauhean autiolta, kun laatikkopinoja ei ole missään.

Tänään päättyvät koulut, ja aamulla olin surullisella mielellä. En saanut tohtorilta lupaa edes piipahtamiseen Tiedon Kunnailla, sillä minun on kuulemma säästettävä voimani junamatkaan. Epäilen, että tohtori tahtoisi yhä kieltää sen, ellei Jennie matkustaisi mukana — hän luottaa vuoden opiskelleeseen hoitajattareen ’kun en muutakaan voi’.

Duncan oli mennyt vielä aamupäiväksi kauppaan järjestääkseen paperiasioita ja luvannut tulla lounaaksi kotiin. Elsie-täti oli luonani ja koetti piristää minua, kun kommentoin kellon kulkua: nyt kokoonnutaan luokkiin… nyt mennään saliin… mitähän neiti Jameson puhuu… kukahan saa parhaan todistuksen…

Istuimme juuri lounaalla, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä.

-Mitä tuo on, Duncan kysyi ja meni ikkunaan. Sitten hän äkkiä tarttui hakoihin ja nosti alaruudun ylös. –Tulepa tänne, Sappho!

-Mitä se on? Olin vain tökkinyt ruokaa lautasellani ja iloinen tekosyystä, jolla sain nousta pöydästä. En ole viihtynyt ruoan ääressä aikoihin.

Ulkona laulettiin. Tiedon Kunnaiden tytöt ja opettajattaret olivat asettuneet sievään muodostelmaan pihalle ja he lauloivat — Nannyn johtaessa. En tiedä, lauloivatko he oikein enkä edes muista mitä he lauloivat, mutta sydämeni lauloi mukana. Minua ei ollut unohdettu!

Koska koko kuoroa ei voitu käskeä sisään, minä vain vilkutin tytöille ikkunasta ja he hurrasivat. Sitten Nanny laski heidät menemään ja tuli opettajien sisälle sanomaan hyvästejä.

-Ajattelin että ilahtuisit, hän sanoi, kun nyyhkytin hänen kaulassaan. Minun pitäisi saada nämä itkukohtaukset loppumaan, ne ovat naurettavia, nytkin häpesin neiti Jamesonin läsnäoloa. Elsie-täti tosin vakuuttaa kuten tohtorikin, että herkkyys kuuluu asiaan eikä ole vaarallisia.

Nyt laitan tämän kirjan laukkuun ja lepään vielä hetken, ennen kuin on mentävä asemalle. Yritän miettiä, olenko onnellinen vai onneton siitä, että joudun jättämään elämäni ja ystäväni Edinburghissa, mutta että pääsen Ylämaalle aivan lähelle kotia ja perhettä. Asian ratkaisee se, että Ylämaalla Duncan paranee. Aivan varmasti hän paranee.”

2 kommenttia: