torstai 5. maaliskuuta 2009

24. Kotiintulo

Kun Betty myöhemmin muisteli sitä heinäkuun ensimmäistä päivää, jolloin he Duncanin ja Jennien kanssa saapuivat Fort Williamiin, hän puisteli päätään. Sää oli kyllä jälleen mitä ihanin, aurinko paistoi ja nummilta tuuli. Mutta hän oli varsin heikossa kunnossa junamatkan jälkeen, vaikka koetti peittää sen Jennien tutkivilta silmiltä.

Rob oli heitä vastassa asemalla, ja Bettyn ja Duncanin pienet laukut sekä Jennien runsaammat matkatavarat lastattiin kärryihin. Matka asemalta ei ollut erityisen pitkä, mutta Betty ehti toivoa jo monta kertaa sen päättymistä.

Perillä uudessa kodissa ovet olivat selällään niin myymälän kuin asunnonkin puolella. Kuusikukkulan sisäkkö Mhairi pesi näyteikkunoita, Rose ja Anna purkivat asunnon puolella aiemmin saapunutta muuttokuormaa, ja Cathy-rouva riensi heitä vastaan iso esiliina edessään ja huivi niskan taa sidottuna.

-Siinä te olette — kultaseni, olet aivan kalpea — Anna, onko makuuhuone valmis — sinun pitää mennä heti lepäämään!

Betty, jonka tunteet nykyään kiisivät ylös ja alas kuin vuoristoradassa, tunsi äkkiä ärtyvänsä. Minkä tähden täällä touhuttiin noin hirveästi? Rouva Ford oli varmasti tehnyt perinpohjaisen siivouksen ennen kuin oli miehensä kanssa lähtenyt eilen kohti Invernessiä! Pitikö koko suvun olla paikalla, ja pitikö muiden purkaa heidän tavaroitaan, ikään kuin Bettyllä ei olisi ollut mitään sanomista siihen, miltä hänen kotinsa näyttäisi!

Hälinä, kirkas auringonpaiste, jopa Rosen ja Annan rupattelu särki Bettyn päätä, ja se oli lopulta hyvä. Hän todella halusi lepäämään, ja antoi siksi Jennien taluttaa itsensä rappusia yläkertaan.

Makuuhuone oli hiljainen ja raikas, vuoteeseen oli sijattu puhtaat lakanat ja äidin tekemä tilkkupeitto. Jennie veti ikkunaverhot avoimien ikkunoiden eteen niin, ettei aurinko paistaisi sisään, mutta ilma vaihtuisi. Hän peitteli sisarensa vuoteeseen ja istui tämän vieressä, kunnes Betty nukahti.

Avatessaan seuraavan kerran silmänsä Bettystä tuntui kuin hän olisi noussut haudan pohjalta. Hän ei ollut koskaan ollut niin syvässä unessa, ja kesti vähän aikaa, ennen kuin hän tajusi ympäristöään. Tämä ei ollut Lady Stairs –kujan kylmä makuuhuone — päinvastoin, hänen oli liiankin lämmin. Kohottaessaan päätään Betty tajusi, että oli yhä täysissä pukeissa. Ikkuna oli kiinni ja verhot samoin. Vuoteen toisella puolella täkki oli vedetty paikalleen, mutta tilkkupeitto oli pudonnut myttynä lattialle. Oliko Duncankin käynyt nukkumassa? Milloin?

Betty nousi varovasti istumaan vuoteen laidalle. Hän tunsi olonsa hyväksi, melkein pelottavan hyväksi. Varovasti Betty nousi ja otti muutaman askeleen pitäen kiinni vuoteen päädystä. Huone ei keinunut, päinvastoin sen narahteleva lautalattia tuntui hyvin tukevalta hänen sukkiensa alla. Minne Jennie oli pannut hänen kenkänsä?

Kengät löytyivät seinän vierestä sievästi vierekkäin. Niitä pukiessaan Betty huomasi, että heidän matkalaukkunsa olivat ilmestyneet huoneeseen. Duncanin oma oli avattu, ja sitä oli pengottu. Minkä vuoksi?

Ulkoa kuului puhetta. Betty meni parvekkeen ovelle ja avasi sen. Raikas ilma tulvahti häntä vastaan, pihalla verkkoaidan takana kotkottivat kanat, ja hän tajusi Elizan heittelevän niille jyviä. Mary oli kontallaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja.

Eliza ja Mary eivät olleet täällä heidän tullessaan, Betty tajusi. Samassa hän katsoi aurinkoa ja käsitti, että oli aamu — hän ei ollutkaan nukkunut muutamia tunteja, vaan yli puoli vuorokautta. Ja nyt hän oli hirvittävän nälkäinen.

-No mutta lapsi kulta, parahti Cathy Stewart, kun Betty hetken kuluttua ilmestyi keittiön ovelle puku rypyssä ja hiukset sekaisin. –Sinun olisi pitänyt pysyä vuoteessa!

-Mikä päivä nyt on? Betty kysyi ja katsoi himoiten puurokattilaa, jota Rose sekoitti lieden luona.

-Perjantai, senkin unikeko, sanoi sisar nauraen. –Olet nukkunut kuin porsas.

-Minä haluan ruokaa, Betty ilmoitti, veti tuolin pöydän äärestä ja romahti istumaan sille. Äkkiä hänestä tuntui, että hän näki kaiken paljon kirkkaammin kuin moniin päiviin. Aamuaurinko paistoi keittiöön, lattialla olivat räsymatot, jotka Annie-täti ja Geordie-setä olivat antaneet heille häälahjaksi, ja avoinna olevasta ovesta kuului lintujen sirkutus pihan koivuissa.

-Ruokaa? toisti äiti, kuin Betty olisi kertonut hänelle hyvin iloisen uutisen. –Onko sinun nälkä? Rose, onhan puuro jo valmista, Bettyn on nälkä!

-Aivan heti, Rose sanoi ja katsoi pikkusisareensa hellästi. –Sinä aiot siis ruveta toipumaan.

Betty hymyili vähän sekopäisenä. Samassa hänen nenänsä tavoitti toisen herkullisen tuoksun.

-Voisin juoda teetä ensin, hän sanoi.

Tohtori Burnett olisi itkenyt ilosta, jos olisi nähnyt potilaansa sinä aamuna. Betty joi kaksi isoa kupillista teetä sokerilla ja kermalla höystettynä, ja söi sen jälkeen kukkuralautasellisen puuroa. Hän söi, kuin ei olisi nähnyt ruokaa pariin viikkoon — eikä se ollut hänelle aikoihin maistunutkaan.

Duncan ja Rob olivat aamuvarhaisesta käyneet läpi myymälää ja varastoa. Kun he tulivat syömään, Betty työnsi juuri pois tyhjän lautasen ja huokasi tyytyväisenä.

-Tämän tytön minä tunnen, Duncan sanoi nauraen ja kumartui suutelemaan häntä yleisöstä välittämättä. –Pelkäsin jo, että aiot muuttua kokonaan eteeriseksi…

-Jos maalaisilma vaikuttaa näin nopeasti, sinä juokset kilpaa seuraavissa Olympian kisoissa, Betty mumisi.

Hän halusi lisää teetä ja istui muiden seurana aamiaispöydässä, jossa käytiin läpi sitä, mitä oli tehty ja mitä vielä piti tehdä. Mary ja Eliza kököttivät Bettyn molemmin puolin kuin eivät olisi tahtoneet enää päästää tätä näkyvistään, ja selittivät tohkeissaan, miten olivat ahkeroineet kanakopilla ja puutarhassa.

-On aivan noloa, että te laitatte meille kaiken valmiiksi, Betty sanoi, kun äiti nousi avaamaan keittiön kaappeja näyttääkseen, mihin oli mitkin astiat sijoittanut. Hän ei ollut enää yhtään ärtynyt, vaan ainoastaan sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

­-Minä olen tähän asti ollut tyytyväinen siihen, ettei minulla ole suurta täti- ja sisaruslaumaa, mutta taidan alkaa ymmärtää, että silläkin on puolensa, Duncan sanoi hymyillen. Hän näytti väsyneeltä, mutta iloisemmalta kuin aiemmin.

Betty nojautui tuolissaan taaksepäin, silitti Maryn palmikoitua tukkaa ja huokasi onnellisena. Hän ei ollut tajunnutkaan, miten heikko oli ollut.

-Minä voin kyllä tänään jo tehdä osani, hän sanoi.

Äiti loi häneen samanlaisen katseen kuin kauan sitten, kun Betty oli kiivennyt Kuusikukkulan kuistin katolle ja pyörähtänyt sieltä alas.

-Sinä et tee mitään, hän ilmoitti. –Paitsi lepäät. Kun Charlie tulee illalla hakemaan Rosea, hän tuo mukanaan kaupungin tohtori MacDonaldin, ja ennen hänen lupaansa sinä et laita tikkua ristiin.

-Etkö sinä kiellä Duncania? Betty valitti kuin epäoikeudenmukaisesti kohdeltu pikkutyttö.

-Etkö muista, että professori Durchmann nimenomaan määräsi minulle raitista ilmaa ja toimintaa, Duncan sanoi ilkikurisesti ja nousi. –Kiitos aamiaisesta. Mennäänkö jatkamaan?

-Sopii minulle, Rob sanoi.

Heidän kadottuaan myymälän puolelle Rose meni vesipumpun luo ja alkoi täyttää suurta kattilaa.

-Et ehkä ole katsonut tänä aamuna peiliin, hän sanoi, -mutta luulen, että mielelläsi kävisit kuumassa kylvyssä ja vaihtaisit vaatteita.

-Jennie sanoi, että laukussasi on puhtaita yöpaitoja, äiti sanoi ja oli jo menossa portaisiin.

-Ei, äiti, ei! Betty parahti. –Olen viettänyt lähes puolitoista viikkoa yöpaidassa, anna minun pukeutua kuin ihmiset! Eivät oikea pusero ja hame estä minua lepäämästä, mutta tuntisin oloni paljon terveemmäksi!

Cathy Stewart epäröi, sitten hän huokasi, kohautti olkapäitään ja palasi kohta yläkerrasta puhdas vaateparsi mukanaan.

Kylvettyään Koivurannan pienessä ammeessa Betty huokasi tyytyväisenä saadessaan pukeutua ja sitaista pestyn tukkansa palmikolle. Hän tunsi itsensä aivan uudeksi ihmiseksi. Mikä sen teki? Tuskin raitis ilmakaan kaikkeen pystyi. Ehkä se johtui vain siitä, että hän koki tulleensa kotiin.

Päättäväisesti Betty majoittui aamupäiväksi verannan korituoliin, vaikka äiti yritti maanitella häntä vuoteeseen. Lisäksi hän puhui Rosen ympäri ja sai viereensä paperitavaraa ja koriste-esineitä sisältävän muuttolaatikon, jota kävi läpi. Eliza ja Mary juoksuttivat tavaroita paikoilleen hänen toiveittensa mukaan.

Rose tuli verannalle puistelemaan niitä satiiniverhoja, jotka Duncan oli ennen joulua ripustanut Lady Stairs –kujan asunnon ikkunoihin, ja jotka nyt laitettaisiin Koivurannan olohuoneeseen.

-Tämä talo on melkein liian hyvää ollakseen totta, hän sanoi. –Minä ajattelin teitä jo silloin, kun Charlie alkoi syksyllä puhua Edwin-sedän ja Bess-tädin muuttoaikeista. Mutta en sanonut sinulle mitään, kun ajattelin, että haluatte jäädä Edinburghiin..

-En tiedä enää, mitä me haluamme, Betty hymähti. –Elämäämme kuljetetaan tällä hetkellä tavalla, johon meillä ei ole oikeastaan mitään sanomista… Mutta tiedän, että Duncan on jo kauan halunnut aloittaa itsenäisen kaupanpidon. Ja toivon niin hartaasti, että hän saa terveytensä takaisin, vaikka joutuukin nyt tekemään vielä enemmän työtä kuin Edinburghissa.

-Charlie uskoo, että Duncan paranee, Rose sanoi, ja Betty nyökkäsi onnellisena. Hän tiesi, ettei Charlie uskoisi mitään, mikä ei olisi varmaa.

–Toki minä en koskaan olisi toivonut teille kummallekaan sairautta, Rose jatkoi, -mutta et tiedä miten iloinen olen, kun asetutte Ylämaalle! Ajattele, että me voimme vierailla toisissamme iltateellä!

-Minä en vielä ymmärrä tätä kaikkea. Koko asia tuli niin yhtäkkiä, ja sitten jouduin vuoteeseen. Voi kunpa nyt tosiaan alkaisin toipua!

-Toivottavasti sinusta ei kuitenkaan tule yhtä pirteää kuin Anniesta, Rose naurahti. –Hän on suorastaan rasittavan tarmokas. Neiti Martland parka nääntyy kohta liikarasitukseen, pappila on siivottu kellarista ullakolle ja lapselle taitaa pian olla vaatteitakin ensimmäisiksi viideksi vuodeksi.

-Et kai sinä kuvittele, että minä ompelisin? Betty parahti. –Äiti sanoi, että täältä saa ostaa valmiina oikein sieviä nuttuja ja myssyjä. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Rosen käteen, joka vapisi vähän tämän laskostaessa verhoja. –Ethän sinä ole… pahoillasi?

-Älä nyt ole typerä, Rose sanoi tekopirteästi, taputti sisartaan olkapäälle ja meni sisään.

Betty jäi katselemaan pihalle. Hän olisi niin mielellään halunnut lohduttaa Rosea — mutta miten? Mitä sanomalla? ”Älä välitä” vai ”Kyllä se siitä” vai ”Eihän kaikilla ole lapsia”. Niitä lauseita oli niin helppo sanoa, kun itse istui lepotuolissa toisten hoidettavana ja sai suunnitella nuttujen ostamista… Rose parka, ottaen huomioon Annien normaalin tarmokkuuden tämä mahtoi tosiaan nyt olla rasittava. Heidän pitäisi kutsua Annie ja Napier pian käymään, jotta neiti Martland saisi edes hetken hengähtää.

Niin, hän voisi tosiaan kutsua sisariaan käymään tuosta vain! Rosen tilanteen aiheuttama mielipaha väistyi taustalle, kun Betty tajusi asuvansa nyt vain kivenheiton päässä kotoa.

Mary ja Eliza kuuluivat kiistelevän sisällä jostakin, toivottavasti he eivät pudottaisi mitään. Betty ei enää muistanut, oliko hän antanut heidän käsiinsä viimeksi sen posliinisen paimentytön, jonka oli saanut Miriam-tyttöseltä vuotta aiemmin sairaalaan, vai jotakin vähemmän särkyvää.

Hän nojautui eteenpäin korituolissaan ja kurkisteli molempien naapurien pihoille. Oikeanpuoleinen suuri talo oli hiljainen. Siellä asui leskirouva Gordon, josta rouva Ford oli antanut niin omituisen maininnan. Ikkunoita peittivät pitsiuutimet, joista yksi heilahti hiukan. Betty tirskahti itsekseen. Oli paras pysytelläkin verannalla tämä päivä, hän ei halunnut esittäytyä naapureilleen tässä kunnossa.

Vasemmalla asui konstaapeli Smith perheineen, Betty muisteli. Olivatkohan lapset koulussa, koska sielläkään ei näkynyt ketään? Ei, mutta kesälomahan oli alkanut. Hän puisti harmissaan päätään. Tästä piti päästä pian jaloilleen, hänhän olisi kohta aivan sekaisin.

Illalla Charles Moore tuli tosiaan hakemaan Rosea. Hänen mukanaan saapui nuori, hauskannäköinen mies, joka esitteli itsensä tohtori MacDonaldiksi.

-Onko hän varmasti hyvä? Betty kysyi epäluuloisesti Roselta keittiössä, kun tohtori kuunteli olohuoneessa Duncanin keuhkoja.

-Tietenkin hän on, Rose nauroi. –Miksi tuollaista kysyt?

-Mutta hän on niin kauhean nuori!

-Hän on kolmenkymmenenviiden, jos oikein muistan. Tiedän, että hän on lapsenkasvoinen, mutta Charlie sanoo että hän on parhaita lääkäreitä tässä kreivikunnassa. Ei kaikkien lääkäreiden tarvitse olla valkohapsisia vanhuksia! Eihän Charliekaan ole.

Betty mutristi suutaan eikä sanonut mitään. Äkkiä hän kaipasi tohtori Burnettia ja tohtori Cameronia — nämä molemmat olivat keski-iän ylittäneitä, kokeneita, rauhallisia ja luotettavia. Suostuisikohan Duncan siihen, että he käyttäisivät tohtori Cameronin palveluita, vaikka asuisivatkin Fort Williamissa?

Mutta kun tohtori MacDonald sitten kiinnitti huomionsa häneen, Bettyn oli myönnettävä, että tämä antoi pätevän vaikutelman. Sitä paitsi hän ei määrännyt Bettyä vuodelepoon, vaikka rouva Stewart koetti tarmokkaasti vihjailla asian puolesta.

-Teitä ei enää pyörrytä ja sydämenne lyö tasaisesti, joten mikään ei ole teille nyt terveellisempää kuin arkiset kotityöt, tohtori sanoi iloisesti. –Tietenkin kohtuudella, ei painavia kantamuksia eikä äkkinäisiä liikkeitä — mutta minä suosittelen teille tavallista, rauhallista arkielämää. Se antaa teille hyvän ruokahalun ja hyvän unen, ja niitä sekä te että pienokainen nyt tarvitsette. Annoin saman reseptin jo herra Flemingille. Luulenpa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Sinä iltana Betty ja Duncan seisoivat Koivutuvan valkoisella portilla ja vilkuttivat vieraidensa perään. Rouva Stewart oli luvannut tulla taas aamulla ja Rob myös, mutta nyt oli suloista saada olla vain kahden.

-Minusta tuntuu, etten lähde tästä paikasta ennen kuin minut kannetaan pois, Duncan sanoi hiljaa heidän kävellessään polkua pitkin takaisin pihaan. –Minusta tuntuu, että olen tullut kotiin.

-Niin minustakin, Betty sanoi. –Isoäitisi asunto oli ihana, mutta…

-…mutta tämä on meidän. Duncan katsoi häneen ja hymyili. –Jaksatko tehdä pienen iltakävelyn? Kävin eilen nukahdettuasi rannassa, ja mielestäni siellä on kaunista.

-En voi uskoa, että nukuin tosiaan eilisestä iltapäivästä tähän aamuun, Betty hymähti heidän mennessään ulos puutarhan portista ja kävellessään polun poikki joutomaalle.

-Se teki sinulle hyvää, Duncan vakuutti. –Teille. Sappho, minä — minä olen onnellisempi kuin koskaan ennen.

He olivat kulkeneet villin heinikon poikki ja saapuneet järven rantaan. Loch Linnhe aaltoili kaupungin ohi leveänä ja tummana, se toi terveisiä mereltä ja kaukaa lännestä.

-Minä pelkäsin, etten koskaan enää kuulisi sinun sanovan noin, Betty kuiskasi. –Tuntui, että olit antanut periksi…

-Niin minä olinkin.

-Mikset sitten suostunut ajoissa lääkäriin!

-Ensin — ensin tosiaan ajattelin, ettei tämä ole mitään. Duncan yskähti vähän. –Kun sitten tajusin, etten ole pelkästään vilustunut, ajattelin, että on jo liian myöhäistä. Minä pelkäsin, Sappho, pelkäsin hirvittävästi. Minä pelkään vieläkin.

-Niin minäkin, Betty mumisi ja painautui Duncania vasten. Laskeva aurinko punasi laineita ja värjäsi rannat ruusunvärisiksi.

-Meidän täytyy vain luottaa siihen, että meille annetaan tapahtua vain se, mikä on meille hyväksi. Kaikella on tarkoitus. Silläkin, että Joseph Ford on ystävällinen mies, joka halusi vanhempiensa muuttavan luokseen…

He seisoivat kauan hiljaa sylitysten ja katselivat vettä. Sitten Betty värähti.

-Täällä alkaa viiletä, hän sanoi, -eikä sinun pidä luottaa kohtaloon niin sokeasti, että vilustuttaisit itsesi. Mennäänkö kotiin ja keitetään vielä teetä?

-Kunhan ei hunajavettä, Duncan virnisti ja tarttui Bettyä kädestä.

1 kommentti:

  1. Kiitos, kiitos, kiitos!

    Tämä blogi saa jaksamaan läpi tylsienkin päivien ja hymy nousee huulille aina kun lukee uuden kappaleen.

    Nyt kun nämä saisi vielä itselleen kirjaksi, niin tekstit säilyisivät uusiakin lukukertoja varten...

    VastaaPoista