perjantai 6. maaliskuuta 2009

25.Kahden kesken

Sade alkoi sunnuntai-iltana. Se ei ollut mikään kesäinen vihma, vaan kunnollinen, vaakasuoraan iskevä ylämaalainen kesämyrsky.

-Oh, tästä minä pidän, Betty sanoi nautinnollisesti ja käpertyi suureen laiskanlinnaan kuin kissa. –Siitä, että sataa, enkä minä tai kukaan rakkaistani ole ulkona.

-Onneksi se ei alkanut päivällä, Duncan sanoi ja haukotteli. Hän oli valloittanut sohvan, kuten oli tehnyt koko kevään ajan Edinburghissa, ja vetänyt huovan päälleen. Mutta vaikka hän yski, se ei repinyt Bettyn sydäntä niin pahasti kuin aiemmin. Nyt hän tiesi, että Duncan oli saanut elämänhalunsa takaisin, ja se oli tärkeää.

He olivat päivällä kirkon jälkeen tehneet pitkän kävelyn kaupungilla. Oli ollut mukavaa etsiä kauppoja ja muita tärkeitä paikkoja, kun kaikkialla lepäsi sunnuntairauha. Kävelyn ja lounaan jälkeen kumpikin oli ollut väsynyt, joten he olivat vetäytyneet olohuoneeseen ja sytyttäneet takkaan tulen. Ja sitten oli alkanut sataa.

Betty sulki silmänsä ja kuunteli takkatulen ratinaa. Oli ensimmäinen päivä, jonka he olivat viettäneet Koivurannassa kahden. Oikeastaan äiti olisi halunnut tulla tänäänkin, mutta Betty oli ilmoittanut, ettei mitään tärkeää tarvinnut tehdä juuri nyt. Hän tahtoi edes hetken nauttia siitä, että oli emäntä talossaan.

Vaikka toki hän oli kiitollinen siitä avusta, jonka oli perheeltään saanut. Varsinkin lihapaistoksesta, jonka äiti oli tehnyt eilen ja jonka he olivat tänään lämmittäneet lounaaksi, ja niistä ruuista, joilla tämä oli täyttänyt ruokakomeron. Voimat varmasti palautuisivat vähitellen, mutta alkuinnostuksen jälkeen hän oli todennut olevansa vielä liian heikossa kunnossa seistäkseen lieden luona.

-Eikö ole omituista, ettemme ole vieläkään nähneet naapureitamme, Betty sanoi ja haukotteli vuorostaan makeasti.

-En minä näe siinä mitään omituista, Duncan sanoi.

-Niin, et tietenkään, sinähän olet mies!

-Pahoitteluni siitä.

Betty nauroi.

-Ottaen huomioon, että olet lähestulkoon asunut myymälässä nämä päivät, en ihmettele ettet tiedä mitään siitä mitä ympärilläsi tapahtuu!

-Minä yritän saada kaupan auki ensi viikolla, Duncan sanoi moittien.

-Tiedän, kultaseni. Betty kurottui taputtamaan hänen punaista tukkaansa. –Minä vain vähän ihmettelen, ettei kukaan ole tullut esittäytymään. Muistatko, sanoiko isä, onko Smitheillä lapsia?

-Hän puhui konstaapelin perheestä.

-Ihmettelen vain, kun sielläkin on niin hiljaista.

-Ehkä he ovat matkustaneet.

-Niin, niin varmaankin. Rouva Gordonin ikkunaverhojen näin heiluvan tässä eräänä päivänä.

-Epäilemättä, Duncan hymyili. –Meidän saapumisemme lienee naapuruston suurtapaus. Toivottavasti se vaikuttaa myös myyntiin… Mutta ehkä naapurit nyt haluavat antaa meidän asettua aloillemme rauhassa.

-Niin kai sitten. Ja olemmehan me kuitenkin kaupungissa, täällä ei olla niin avoimen uteliaita kuin vaikka Glen Longissa.

-Jos minä saan valita tämän rauhan ja vaikkapa rouva Brownin välillä, niin… Duncan sanoi ja iski silmää. Sitten hän vakavoitui. –Naapureista puheenollen, mitä sinä aiot sanoa meidän tänne muuttomme syyksi?

-Miten niin?

-Olen vain miettinyt… Ei ole hyvää mainosta kaupalle, jos leviää huhu, että kauppias on keuhkotautinen.

-Et sinä ole keuhkotautinen, Betty sanoi nuhtelevasti. Hän oli sinnikkäästi opetellut olemaan pelkäämättä tuota sanaa. –Kaikki lääkärit sanovat, että keuhkosi ovat pahasti ärtyneet, mutta että tämä ilmaston muutos ja terveellinen elämä auttaa niitä toipumaan!

-Kyllä minä sen tiedän. Mutta juoruissa asiat usein oikaistaan. Ja kun yskänkohtaus tulee, en voi sille mitään, oli asiakkaita paikalla tai ei…

-Minä vakuutan, etten puhu sanaakaan keuhkoistasi, vaikka minusta tulisi sydänystävä rouvien Smith ja Gordon kanssa, Betty naurahti. –Kuka tahansa voi saada yskänkohtauksen.

Duncan katsoi häneen hellästi.

-Siinä vaiheessa, kun olet heidän kanssaan sydänystävä, voisitkin kysyä tietävätkö he ketään sopivaa kotiapulaista, hän sanoi.

-Niin mutta mehän sovimme…

-Me sovimme Edinburghissa, jolloin minä olin vielä kohtuullisen terve etkä sinä… ettekä te… Duncan sekosi sanoissaan. Hän oli vielä vähän hämillään siitä tosiasiasta, että oli tulossa isäksi. –Sitä paitsi äiti ilmoitti minulle eilen puhelimessa, että tekee minut perinnöttömäksi, ellen palkkaa sinulle palvelijatarta viimeistään syksyllä. Tällä velkamäärällä en uskalla ottaa riskiä!

Betty nauroi.

-Hyvä on, hän sanoi, -minä koetan kysellä.

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen Betty kiipesi yläkertaan. Hänen viimeisen puolen vuoden sisällä paljon seikkaillut kirjoituspöytänsä oli tuotu toiseen kadunpuoleisista makuuhuoneista toisen jäädessä vierashuoneeksi. Pöytä oli ikkunan edessä, niin että Betty näki sen äärestä ulos yhä sateiselle kadulle. Huone oli myymälän yläpuolella, ja sen lattian läpi työntyi kaupan lämmityskamiinan savutorvi läpäistäkseen sitten välikaton. Näin Bettyn olisi lämmin työskennellä myös talvisin. Lisäksi hänestä oli hupaisaa se, että torven mukana hän kuuli lähestulkoon kaiken, mitä kaupassa tapahtui.

Hän järjesteli pöytänsä laatikoita ja veti sitten esiin ruutuvihon. Siinä oli alku lontoolaislehden tilaamasta jatkokertomuksesta. Betty selaili sivuja ja huokasi. Yleensä hän kirjoitti jatkokertomuksensa valmiiksi, ennen kuin lähetti niitä lehtiin, varsinkin kuluneena talvena Duncanilta saamiensa nuhteiden jälkeen. Mutta tämä tarina oli jäänyt kesken joskus pääsiäisen aikoihin, jolloin koko heidän elämänsä oli mullistunut. Sopimuksessa kuitenkin sanottiin, että jatkokertomusta ruvettaisiin julkaisemaan kesäkuussa, ja niin hänen oli pitänyt lähettää toimitukseen ensimmäiset luvut tietämättä, miten tarina päättyisi.

Betty ryhdistäytyi ja tarttui kynään. Viime viikkoina hän ei ollut edes ajatellut kirjoittamista, mutta työtä oli pakko tehdä. He eivät voisi luottaa siihen, että kauppa alkaisi heti menestyä, ja siksi jokainen penni oli revittävä irti sieltä mistä sai.

Seuraavien tuntien aikana Betty uppoutui työhönsä niin, ettei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Niinpä hän melkein hyppäsi tuolissaan, kun rapuista kuului Duncanin ääni.

-Sappho, postia!

Ilahtuneena Betty sulki täytekynän. He eivät olleet vielä ehtineet saada postia uuteen kotiin.

-Oi, näin paljon kirjeitä, hän riemuitsi alakerrassa. Posti oli tuotu myymälän puolelle, kuten se oli tuotu Fordienkin aikana. –Tämä on Rosielta, ihana paksu kirje — tämä on Isoäidin käsialaa — oi, tämän täytyy olla pikku Ruthilta, Chrissy on kääntänyt sen tänne. Chrissy oli luvannut käydä nyt tyhjillään olevassa Lady Stairs –kujan asunnossa tarkastamassa heidän postinsa parin viikon ajan, kunnes kaikki tuttavat tietäisivät uuden osoitteen.

He söivät lounaaksi lopun lihapaistoksen, mikä sai Bettyn toteamaan, että tänään hänen täytyisi palata ruotuun ja keittää jotakin itse ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin. Mutta sitä ennen hän lukisi postinsa.

Duncan levitti sanomalehtensä keittiön pöydälle, ja Betty avasi kirjekuoret sen toisella puolella. Hän oli iloinen siitä, että Duncan tuntui ottavan todesta saamansa neuvot: tämä teki työtä, mutta ei rehkinyt hullun lailla. Sen verran Betty oli kaupan puolella käynyt, että tiesi myymälän alkavan olla valmis taas avattavaksi. Oli hyvä, että Duncan ymmärsi nyt koota voimia.

Rosien kirje oli pitkä ja polveileva, ilmeisesti tämäkin tiesi, että Bettyä oli ”piristettävä”, ja kertoili mahdollisimman huvittavasti avioelämästään.

-Voi sentään, sanoi Betty.

-Mmh? Duncan äännähti kysyvästi lehtensä äärestä.

-Rosielle on tarjottu mahdollisuutta osallistua kiertueelle, Betty sanoi. –Koko kesän ajaksi, konsertit kaikissa Britannian tärkeimmissä kylpyläkaupungeissa. Oi, se on hieno mahdollisuus, se toisi hänelle mainetta — mutta mitähän Ian mahtaa pitää ajatuksesta? Hänellä on kuitenkin työnsä, eikä hän voi lähteä mukaan. Rosie ei puhu siitä mitään, en tiedä onko se huono merkki.

-Mmh, Duncan murahti myötätuntoisesti. Hän oli jo oppinut, ettei Betty aina kaivannut vastausta ajatellessaan ääneen.

Isoäidin kirje oli lyhyempi, mutta tulvillaan hyväntahtoisia juoruja Edinburghista.

-He kuulemma ikävystyvät kuoliaiksi Peggyn kanssa ja suunnittelevat muuttavansa Ylämaalle, koska kaikki muutkin muuttavat tänne, Betty tirskui. –Oh, Isoäiti oli nähnyt Emma Woodin, tämä on lihonut…

-Mmh, sanoi Duncan ja käänsi sivua.

Viimeisenä Betty otti Ruth Weilsonin kirjeen. Tyttö oli kehittynyt kirjoittajana kovasti näiden vuosien aikana. Välillä Bettyllä oli huono omatunto, sillä hän tiesi paperin, kuorien ja postimerkkien lohkaisevan loven Weilsonien varoihin, mutta jotenkin hän tahtoi ylläpitää sidettä Ruthiin.

Tällä kertaa kuoressa oli vain yksi sivu, jonka lauseet olivat lyhyitä ja muste tahriintunutta.

-Voi Duncan!

Nyt Duncan nosti päänsä. Bettyn parahdus ei liittynyt mihinkään hauskaan kommellukseen tai hupaisaan kohtaamiseen.

-Mitä nyt, Sappho? hän kysyi, sillä Bettyn toinen käsi oli lennähtänyt hänen suunsa eteen ja hänen silmissään oli kyyneleitä.

-Voi Duncan, hän on kuollut!

-Kuka on kuollut?

-Ruthin äiti!

Kesti hetken, ennen kuin Duncan tajusi, kenestä puhuttiin. Tietenkin hän oli kuullut kaiken Ruth Weilsonista ja tämän perheestä, mutta oli ollut itse Amerikassa silloin, kun Betty oli opettanut Claymuirissa, eikä aina pysynyt kärryillä kaikista tapahtumista.

-Hänkö, joka sairasti?

Betty nyökkäsi vapisevin huulin.

-Kaksi viikkoa sitten… Ja herra Weilson on lähtenyt Kanadaan!

-Kanadaan? Minne siellä?

-Ruth kirjoittaa, että hänen isällään on siellä tuttava, joka on luvannut järjestää tämän metsätöihin… Mutta hän ei ota Ruthia mukaan!

-Eihän hän voi tyttöä yksin jättää, Duncan sanoi. –Mitä tämä nyt on — kolmentoistako?

-Kyllä hän voi, Betty mumisi. –Ruth asuu nyt MacVuricheilla… Oh, se on kauheaa! Herra Weilson on myynyt heidän mökkinsä ja kaikki tavaransa saadakseen matkarahat — Ruth kirjoittaa, että isä on luvannut lähettää matkalipun hänelle myöhemmin — ja MacVurichit etsivät sopivasti palvelustyttöä… Voi, eihän hän voi elää siellä!

-Rauhoitu nyt, Duncan sanoi ja tuli Bettyn luo. Hän totesi vaimonsa olevan niin järkyttynyt, että sanomalehden urheilusivut saivat odottaa. –Ei kai niissä MacVuricheissa ole mitään vikaa.

-Oh, eikö vain! Rouva MacVurich on tekopyhin ja inhottavin ihminen jonka tiedän, hän nitistää Ruthin muutamassa viikossa! Etkö muista, minäkin otin yhteen hänen kanssaan…

-Kuulostaa ikävältä, sanoi Duncan ja silitti Bettyn hartioita. –Mutta pääasia kai on, että tytöllä on sentään jokin paikka.

-Ei se ole pääasia! Betty melkein huusi. –Hän on lahjakas, hän pääsisi vielä pitkälle — mutta hän kirjoittaa, ettei aio enää syksyllä palata kouluun, koska hänen pitää tehdä työtä elääkseen, ja ettei hän ehkä voi enää kirjoittaa minulle, koska yrittää säästää pienestä palkastaan rahaa lähteäkseen isänsä perään!

Keittiössä oli hetken aivan hiljaista. Sade lotisi ikkunaruutuun, Amyn ja Sandyn häälahjaksi antama kello raksutti hiljalleen seinällä. Betty nyyhkytti hiljaa. Sitten hän nosti päänsä ja katsoi Duncaniin.

-Ei, Duncan sanoi, ennen kuin Betty ehti avata suutaan. –Älä edes ajattele sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti