sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

26. Rouva Gordon

Sade oli lähestulkoon loppunut, kun Betty marssi kanakopille jyvävadin kanssa. Hän oli niin kiukkuinen, että paiskoi kanaparoille jyviä kuin olisi ammuskellut niitä. Jopa uljas kukko hyppäsi hetkeksi kotkottaen siivilleen jyväsateen tieltä.

Betty ei saanut silmistään Ruth-paran lyhyttä, kyynelten tahrimaa kirjettä. Hän ei käsittänyt, miten Duncan saattoi olla niin sydämetön.

-Me emme voi ottaa häntä tänne, Duncan oli sanonut lujasti. –Täytyyhän sinun ymmärtää se! Ottaen huomioon, että minulla on vieläkin päälläni kuolemantuomio, ja että sinä olet noussut vuoteesta vasta pari päivää sitten, emme me voi ottaa huostaamme kolmetoistavuotiasta orpotyttöä!

-Mutta ei Ruthista olisi vaivaa, päinvastoin, Betty oli inttänyt. –Hän on oppinut tekemään lujasti työtä, hän on lahjakas…

-Betty — Duncan käytti vaimostaan tämän oikeaa nimeä yleensä vain ikävissä ja vakavissa tilanteissa — me tarvitsemme täysikasvuisen kotiapulaisen, naisen, josta on apua sinulle sitten, kun pikkuinen on syntynyt. Et kai sinä kuvittele, että uskaltaisin luottaa johonkuhun, joka on vielä itsekin lapsi! Duncan oli marssinut ympäriinsä keittiössä. –Sinun rouva MacVurichisi on tuskin pahempi kuin kukaan muukaan, sinä nyt et vain satu pitämään hänestä!

Silloin Betty oli noussut, siepannut kanojen ruoka-astian ja marssinut ovet paukkuen ulos. Portailla hän oli kuullut, miten varaston väliovi pamahti kiinni.

Hän muisti, millaista taistelua tuo vuosi Claymuirin koulun opettajattarena oli ollut. Miten ilkeästi pieni Timmie MacVurich oli puhunut Ruthista — äitinsä suulla, sen hän oli tullut huomaamaan. Varmasti Ruth saisi MacVurichilla vatsansa täyteen ja vaatteet ylleen, sillä rouva MacVurich toki halusi kaiken näyttävän hyvältä ulospäin, mutta ei ihminen elänyt vain leivästä!

-Päivää…

Betty oli niin ajatuksissaan, että oli pudottaa jyväastian äänen kuullessaan. Hän katseli ympärilleen säikähtäneenä, kunnes näki aidan takana nuoren naisen.

-Antakaa anteeksi, pelästytin teidät, nainen sanoi. –Luulin että te huomasitte minut.

-Voi ei, ei se mitään — olin vain ajatuksissani. Betty pyyhki kätensä nopeasti esiliinaan ja astui ulos kanakopista. –Te olette varmaankin rouva Gordon?

Nuori nainen, joka oli pukeutunut kiireestä kantapäähän mustiin ja jolla oli suruharso hiuksissaan, ojensi hänkin kätensä aidan yli.

-Alice Gordon, hän sanoi. –Ja teidät minä tunnen Beatrice Stewartina, vaikka tiedänkin, että olette nykyään rouva Fleming. Bettyn ällistynyt ilme sai hänet hymyilemään vähän. –Älkää luulko, ettei tällaisessa pikkukaupungissa tiedettäisi teistä jo kaikkea…

Keskustelu Duncanin keuhkoista välähti Bettyn mielessä ja hän toivoi äkkiä hartaasti, ettei heistä tiedettäisi kaikkea.

-Luen aina kertomuksenne, ja olen lukenut myös molemmat Joanna-kirjat, rouva Gordon jatkoi. –Herra Ford itse asiassa suositteli niitä minulle, hän ajatteli, että… että saisin muuta mietittävää.

Nuoren naisen silmiin tulvahtivat kyyneleet, hän otti esiin pitsireunaisen nenäliinan ja pyyhkäisi silmiään.

-Antakaa anteeksi, hän kuiskasi. –Minä — Andrew’n kuolema — en ole päässyt siitä oikein yli.

Betty nyökkäsi myötätuntoisena. Hän oli typerästi kuvitellut, että ”leskirouva Gordon” olisi iäkäs tai vähintäänkin keski-ikäinen nainen — vähän kuin Isoäiti. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että tämä olisi noin nuori. Hän ei voinut olla paljoakaan Bettyä vanhempi. Miehen kuolemasta oli varmaan kulunut vasta vähän aikaa, koska rouva käytti vielä täyttä surupukua ja oli noin herkkä.

-Olen… pahoillani, hän sanoi hiljaa.

-Voi ei, minä olen tyhmä. Alice Gordon koetti taas hymyillä. –Tämän vuoksi… tämän vuoksi en ole tohtinut tulla aiemmin esittäytymään — säikytän ihmiset.

-Ette te minua säikytä, Betty vakuutti. –Mutta olen niin kovin iloinen, että tapasimme. Rouva Ford ei kertonut paljoakaan uusista naapureistamme.

-Tunnustan, että olen katsellut pihallenne, rouva Gordon sanoi. –Teillä on ollut paljon apua muutossa.

-Äitini ja sisareni sekä veljeni, välillä myös kälyni ja kotini sisäkkö, Betty sanoi. Hän tunsi olonsa vähän noloksi ajatellessaan, millaiselta Koivurannan hilpeä touhuaminen oli näyttänyt surevan naapurin silmiin. –Katsokaas, minä olin vuodelevossa vasta aivan hiljan… Esikoisemme syntyy talvella.

-Voi, niin ihanaa! Ja Betty näki rouva Gordonin silmistä, että tämä tarkoitti sitä vilpittömästi. –Tarkoitan, iloinen perhetapahtuma — ei tietenkään se, että olitte huonovointinen.

-Voin jo paremmin, Betty vakuutti. –Tohtori on määrännyt minulle arkisia puuhia ja paljon raitista ilmaa.

-Tohtori MacDonald? Niitä hän määrää minullekin. Varjo kulki rouva Gordonin kasvojen yli. –Ikään kuin se auttaisi…

Betty ei osannut sanoa mitään. Vaikka hänen sydämessään asui pelko Duncanin tähden, hän ei osannut silti edes aavistaa, mitä tämä nuori nainen oli joutunut kokemaan. Olikohan hänellä edes lapsia, vai asuiko hän aivan yksin tuossa suuressa talossa?

-En pidättele teitä enempää, rouva Gordon sanoi ja astui askeleen taaksepäin. Bettystä tuntui kuin tämä olisi halunnut vetäytyä kuoreensa ja kadota. –Mutta oli miellyttävää tavata, ja toivon, että viihdytte Fort Williamissa.

Hän kääntyi ja meni. Betty jäi seisomaan häkeltyneenä, kunnes huomasi jyvävadin kallistuneen hänen kädessään ja lähestulkoon tyhjentyneen maahan.

-Naisparka, hän ajatteli itsekseen kauhoessaan jyviä nurmikolta takaisin astiaan. –Voi mikä vahinko, etten tunne kunnolla ketään koko kaupungista — en voi kysyä keneltäkään, miten hiljan tragedia on tapahtunut. Tahtoisin niin lohduttaa häntä!

Ajatuksissaan Betty palasi takaisin sisään. Vasta avatessaan ulko-ovea hän muisti, että oli riidellyt Duncanin kanssa.

-Voi miten tyhmä minä olen! hän ajatteli. –Minulla sentään on hänet vielä… Hän astui eteiseen ja melkein Duncanin syliin.

-Sappho, anna anteeksi, Duncan sanoi. –Olin tulossa ulos…

-Anna sinä anteeksi inttämiseni, Betty pyysi. –Voi, sinä et tiedä — minä tapasin naapurimme!

-Kumman heistä?

-Rouva Gordonin tuosta harmaasta talosta. Voi Duncan, hän on varmaankin jäänyt leskeksi aivan hiljan, ja hän on nuori, meidän ikäisemme — niin järkyttävää!

-Voi sinua Sappho, Duncan mutisi, otti kanojen ruoka-astian ja talutti Bettyn keittiöön. –Sinun sydämesi taitaa olla auki kaikille kärsiville… kunpa se ei joskus vielä vahingoittaisi sinua.

-Kunpa se ei vahingoittaisi meitä, Betty sanoi. –Olin typerä, kun aloin inttää Ruthista. Mutta minä säälin häntä niin — sinä et tiedä, miten ilkeä rouva MacVurich osaa olla, ja miten ikävästi hän suhtautui Ruthiin silloin, kun asuin Claymuirissa! Ikään kuin tyttöparka olisi vastuussa siitä, että hänen isänsä joi…

-Mutta ymmärräthän sinä, Duncan sanoi kärsivällisesti. –Ruth on vasta lapsi itsekin, ja tässä tilanteessa, menetettyään äitinsä, kotinsa ja tavallaan isänsäkin, hän tarvitsisi hyvin paljon hellyyttä ja kärsivällisyyttä. Hän tarvitsisi ihmisiä, jotka jaksavat lohduttaa ja tukea häntä.

-MacVuricheista ei siihen ole.

-Mutta ei myöskään meistä, rakas Sappho. Ajattele nyt, minun sairauteni, ja uuteen ympäristöön asettuminen, ja sinun tilasi…

-Älä sano ”minun tilani”, kuin se olisi jokin sairaus, Betty nyrpisti suutaan.

-En minä sitä tarkoita. Mutta tarkoitan, että me tarvitsemme nyt kaiken voimamme siihen, että saamme elämämme käyntiin täällä, ja että pikkuisen tullessa sitä odottaa valmis ja hyvä koti. Tämä talo on kiinnitetty velan vakuudeksi viimeistä naulankantaa myöten, ja sitä velkaa on pakko lyhentää, jotta meillä ylipäänsä olisi koti. Meidän ei ole yksinkertaisesti mahdollista, ei taloudellisesti eikä muutenkaan, ottaa vastuullemme vierasta tyttöparkaa ongelmineen!

Betty huokasi ja hieroi silmiään. Sitten hän äkkiä huudahti:

-Rouva MacConachie! Miksi en heti sitä huomannut!

-MacConachie? Eikös hän ollut vuokraemäntäsi?

-Kyllä, asuin MacConachieiden luona Omenamäellä. Rouva on suorapuheinen ihminen, mutta hänen sydämensä on kultaa. Omenamäellä saatettaisiin hyvinkin tarvita aputyttöä, mikäli Catriona ja Tom ovat jo naimisissa — ja rouva MacConachie saattaisi päästää Ruthin kouluunkin! Minä kirjoitan hänelle…

-Tee se, sanoi Duncan huojentuneena. –Tee se.

1 kommentti:

  1. Leskirouva Gordon sai heti mielikuvitukseni laukkaamaan. Olisi ihanaa, jos hänen miehensä kuolema olisikin vain epämiellyttävä sekaannus ja kirjan loppupuolella mies ilmaantuisi kotiovelleen ilmielävänä. (Ja jos päädyt jatkamaan tarinaa aina sotaan saakka, mies voisi kuolla uudestaan, sillä kertaa oikeasti.)

    VastaaPoista