maanantai 9. maaliskuuta 2009

27. Paistetta ja pilviä

-Kylläpä kesti nähdä sinut, Annie MacPherson sanoi moittivalla äänellä. –Ajattelin jo, että te välttelette meitä. Duncaninkin olisi sopinut tulla.

-Vielä viikko sitten äiti antoi minun tuskin pukea päälleni, Betty vastasi. –Ja Duncan avasi kaupan toissapäivänä, tietenkin hänen täytyy olla siellä. Sitä paitsi mikään ei olisi estänyt sinua tulemasta Koivurantaan!

Annie virnisti.

-Äiti kielsi, rasittuisin kuulemma, hän sanoi, ja sisarukset purskahtivat nauruun.

Napier MacPhersonilla oli ollut asiaa Fort Williamiin sinä lauantaiaamuna, ja paluumatkalla hän oli ottanut Bettyn kyytiinsä, jotta tämä pääsi vierailemaan Glen Longissa. Isä veisi hänet illalla takaisin.

Aurinko paistoi pappilan puutarhaan, ja Betty huokasi onnellisena katsellessaan ympärilleen teekuppi kädessään. Hänen oli vieläkin vaikea ymmärtää sitä, että asui nyt käytännössä synnyinseudullaan.

Rosen kuvauksen jälkeen hän oli hiukan jännittänyt Annien tapaamista. Sisar vaikuttikin äärimmilleen viritetyltä jouselta, hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, suoristi puutarhapöydän liinaa, tarjosi lisää teetä, kumartui kitkemään rikkaruohon kukkapenkistä. Mutta hänen touhuamisensa ei häirinnyt Bettyä niin paljon kuin hän oli pelännyt.

Hän ei myöskään tuntenut oloaan millään tavoin kiusaantuneeksi. Annettuaan aikanaan rukkaset Kenneth Knoxille ja purettuaan kihlauksensa Jerryn kanssa hän oli pakostakin suhtautunut näihin vähän vältellen. Mutta Napier MacPhersonin seurassa ja tämän kotona hän tuskin edes muisti, että oli antanut kerran rukkaset myös tälle. Napier oli yksi suurisieluisimmista ihmisistä jotka Betty tunsi.

-Mutta tulettehan te pian vierailulle, Betty sanoi. –Haluaisin niin näyttää teille uuden kotimme.

-Tietenkin tulemme. Emme vain halunneet heti olla kimpussanne. Miten Duncan voi?

-Muutto ja uudet asiat ovat saaneet hänet vähän piristymään, mutta yskä on edelleen paha. Tohtori MacDonald kuitenkin kävi toissapäivänä ja sanoi, ettei meillä ole aihetta huoleen. Ja minä yritän uskoa niin. Pelkään vain, että Duncan rasittuu, kun hoitaa yksin kauppaa. Hän ei ole vielä antanut minulle lupaa ottaa osaa vuoroista.

-Tietenkään sinä et mene työhön, Annie sanoi nuhdellen. –Meillä on nyt muuta tekemistä. Hän heilautti neulettaan, josta oli tulossa vauvan myssy.

Betty hymähti.

-Et kai sinä kuvittele, että minusta olisi tuohon? hän kysyi sarkastisesti. –Mieluummin laskisin vaihtorahaa myymälässä… No, ainakin minulla on nyt aikaa kirjoittaa.

-Mutta kerro nyt enemmän kodistanne, Annie sanoi, -ja naapureista! He ovat tärkeitä.

-Olen tavannut kummatkin naapurimme vasta kerran, Betty sanoi. Sitten hän kertoi surevasta rouva Gordonista, ja Annie näytti järkyttyneeltä.

-Niin nuori, hän kuiskasi.

-Se tuntuukin pahimmalta, Betty sanoi. –Haluaisin auttaa häntä jotenkin — mutta en ole nähnyt häntä puutarhassa taas koko viikolla, enkä uskalla mennä kolkuttamaan ovelle. Ehkä hän tahtoo olla rauhassa. Palvelusväkeä olen nähnyt, mutta he eivät selvästikään halua puheisiin kenenkään kanssa.

-Entä toinen naapurinne? Isä sanoi, että talossa asuu poliisi.

-Niin asuu, konstaapeli Smith. Häntä en ole onnistunut vielä tapaamaan, mutta rouvan kyllä.

-Onko hän mukava?

Betty oli vilkaisevinaan epäluuloisesti ympärilleen.

-Eihän Napier kuule meitä? En tahtoisi hänen tietävän, miten pahasti rikon kahdeksatta käskyä…

-No? Annie kumartui eteenpäin odottaen jotakin jännittävää.

Betty naurahti.

-Voi varjelkoon, ensimmäisen minuutin ajan hän oli oikein mukava! Kehui Koivurantaa ja siistiä puutarhaamme ja kirjakaupan valikoimaa. Melkein jo uskoin häntä.

-Melkein?

-Kunnes hän alkoi puhua muista kaupunkilaisista. Uskotko, Annie, että sillä ihmisellä ei ole yhtään hyvää sanaa sanottavana kenestäkään Fort Williamin asukkaasta!

-Hm, sanoi Annie. –Ei kuulosta niinkään vieraalta. Hän nyökkäsi siihen suuntaan, jossa Knoxien maatila oli.

-Ei, sinä et ymmärrä. Rouva Knox ja Myra ovat rehellisiä. He sanovat ilkeitä asioita, mutta he sanovat niitä suoraan. Rouva Smith taas — no niin, puhelimme siinä kauppamme ovensuussa, ja sitten pastori Morrison tuli sisältä. Rouva Smith ylisti silloin suureen ääneen hänen viimesunnuntaista saarnaansa — kunnes pastori oli kuulomatkan päässä. Oh, silloin hän sai kyllä kuulla kunniansa. Jos puoletkaan niistä syytteistä on totta, minä ihmettelen, ettei piispa ole puuttunut asiaan.

Annie tyrskähteli.

-Kaikki eivät pidä papeista, hän tokaisi.

-Ei se ollut sitä. Sillä samassa katua lähestyi muuan rouva Inglis. Hänen tultuaan kohdallemme rouva Smith heittäytyi aivan tavattoman ystävälliseen keskusteluun — ja kun rouva Inglis oli mennyt, sain taas kuulla, miten kauhea ihminen tämä on. Kerroin asiasta Duncanille, ja hän kysyi minulta, miksi ihmeessä sitten rupattelin rouva Smithin kanssa niin kauan. Minä sanoin, etten uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsin hänen haukkuvan minut pataluhaksi selkäni takana…

Annie nauroi niin, että hänen oli laskettava teekuppinsa pöydälle.

-Sisko parka, hän sanoi. –Sinun täytyy kostaa sijoittamalla rouva Smith johonkin kertomukseesi.

Betty hymähti.

-En tiedä, millainen konstaapeli Smith on, hän sanoi, -mutta pelkään vähän, ettei hänkään ole mikään ihanneisä. Ainakin lapset näyttävät aina säikähtäneiltä.

-Onko heillä monta lasta?

-Kaksi. Victoria ja Hamilton.

-Victoria ja — Hamilton?

-Niin minäkin ajattelin, Betty tokaisi ja siemaisi kupistaan.

Teen jälkeen Annie lähti saattamaan häntä Kuusikukkulalle. Matka kävi hitaasti, sillä lähes jokaisesta kylän talosta juoksi joku ulos tapaamaan Bettyä, kysymään kuulumisia ja toivottamaan tämän tervetulleeksi Ylämaalle.

-Voi sentään kuinka iloinen olen, kun olet täällä, sanoi Catriona Baird ja syleili häntä kaupan ulkopuolella.

-Toivottavasti hän on sitä vielä sen jälkeenkin, kun saa kuulla, että Rob aikoo tilata koulukirjat Duncanin kautta eikä herra Bairdilta, Annie mutisi heidän jatkaessaan matkaansa.

-Lopeta, sanoi Betty ja melkein vavahti. –Kuulostat rouva Smithiltä…

Hän vietti riemukkaan iltapäivän Kuusikukkulalla perheensä parissa. Jennie oli ruskettunut ja reipas, ja pikkutytöt kertoivat tohkeissaan, että John ja Davy olisivat kohta tulossa lomalle.

-Sinä taidat olla nyt tyytyväinen elämääsi, tuomari Stewart sanoi pari tuntia myöhemmin, kun he ajoivat alas kylään johtavaa tietä ja Betty vilkutti iloisena taakseen. Annie oli sanonut mieluummin kävelevänsä kotiin.

-Voi, olen! Kunhan Duncan vain paranisi, niin… Betty puri huultaan.

-Jos rakkaus voi mitään tehdä, niin hän paranee, isä sanoi ja taputti Bettyn kättä. Betty hymyili. Hän hämmentyi aina, kun isä puhui tällaisista asioista, mutta toisaalta se tuntui hyvältä.

Tom Stewart ei halunnut tulla sisään, vaan jätti Bettyn Koivurannan portille ja lähti saman tien palaamaan kotiin. Betty heilutti hänelle hattuaan, avasi portin ja otti pari tanssiaskelta polulla.

Samassa hän näki verhojen heilahtavan rouva Gordonin talossa ja huokasi. Oli typerää tuntea syyllisyyttä omasta hyvästä mielestään, mutta hän ei voinut sille mitään.

Duncan istui verannalla lukemassa.

-Oliko sinulla hauskaa? hän kysyi noustessaan suutelemaan Bettyä.

-Voi, oli! Ikävä vain, ettet voinut tulla mukaan.

-Minusta se ei ollut ollenkaan ikävää, sillä asiakkaita kävi tänään paljon. Joskin tiedän sen olevan enimmäkseen alku-uteliaisuutta, niin toivon silti parasta. Duncan hymyili tavalla, joka sai Bettyn sydämen värähtämään toiveikkaasti. –Ehkäpä sinun köyhällä kauppiasmiehelläsi on vielä joskus varaa ostaa oma hevonen ja vaunut, niin että pääset omin neuvoin käymään kotonasi.

-Voi, näin oli hyvä. Anteeksi että viivyin myöhään, äiti vain ei olisi päästänyt minua.

-Siitä tulikin mieleeni, Duncan äkkiä havahtui. –Rouva MacConachie soitti sinulle.

-Rouva MacConachie? Betty huudahti.

-Hän soitti iltapäivällä ja pyysi, että soittaisit takaisin. Numero on puhelimen vieressä.

Betty tuijotti hetken Duncania, sitten hän juoksi sisään.

Keskus oli vielä auki, ja kaukopuhelu Claymuiriin tuli neljännestunnissa. Se tuntui Bettystä kuitenkin eliniältä hänen istuessaan varaston kirjoituspöydän ääressä odottamassa. Miksi niin taloudellinen ihminen kuin rouva MacConachie oli soittanut hänelle, eikä kirjoittanut? Oliko tapahtunut jotakin ikävää?

Vihdoin puhelin kilahti ja Betty nosti torven.

-Rouva MacConachie? hän varmuudeksi huusi, sillä linja pohjoiseen oli usein huono. Niin se oli ainakin ollut silloin harvoin, kun hän oli soittanut Omenamäeltä kotiin.

-Neiti Stewart? Tai anteeksi, rouva Fleming, voi kuinka mukavaa kuulla ääntänne!

-Kiitos samoin. Bettyä hymyilytti. Rouva MacConachien ääni palautti hänen mieleensä sen talven, joka ei ehkä kuulunut hänen elämänsä onnellisimpiin, mutta epäilemättä opettavaisimpiin.

-Minä en ole oikein kynäihmisiä, siksi ryhdyin soittamaan, rouva MacConachie jatkoi. –Olin niin iloinen kirjeestänne, sillä tässä on sydän syrjällään yksi jos toinenkin.

Seuraavan neljännestunnin aikana Betty kuuli juuri sen, mitä oli pelännytkin: vaikka Ruth Weilsonin elämä MacVuricheilla oli ulkoisilta puitteiltaan kaikin tavoin moitteetonta, ei rouva MacConachiella ollut harhaluuloja siitä, miten aputyttöä todellisuudessa kohdeltiin.

-Tännehän minä olisin sen lapsiparan ottanutkin, hän selitti, -ja Fergus oli samaa mieltä, mutta emme me oikein pärjää keskenkasvuisen tytön avulla nyt, kun Catriona on poissa — he ostivat Tomin kanssa tilan muutaman mailin päästä. Niin että palkkasimme sitten sisäkön. Mutta voitte arvata, rouva Fleming, että minä en ole monena yönä nukkunut silmällistä…

-Onko herra Weilson tosiaan lähtenyt? Betty kysyi.

-On. Minä pelkään, että hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Tuskin oli vaimoparkansa haudassa, kun mökki oli myyty ja miehellä laivaliput taskussa. Toisaalta on hyvä, ettei hän raahannut Ruthia sinne Jumalan selän taakse, kyllä minä tiedän millaisia tytöistä siellä tulee — mutta en kyllä toisaalta tiedä, onko elämä MacVuricheilla sen parempi kohtalo…

-Ruthin kuuluisi käydä vielä koulua.

-Voi sentään, ei rouva MacVurichin mielestä! Voitte uskoa, rouva, että minä ottaisin Ruthin tänne, jos meillä suinkin olisi varaa ylimääräiseen suuhun — mutta kun ei ole.

Kun puhelu lopulta päättyi, Bettyn hyvä mieli oli pois puhallettu. Asiat olivat juuri niin pahasti kuin hän oli pelännyt, itse asiassa pahemminkin.

Duncan odotti verannalla ja katsoi vakavana Bettyyn, kun tämä tuli ulos.

-Ilmeisesti huonoja uutisia, hän sanoi hiljaa.

Betty puisti päätään ja istui toiseen korituoliin. Koivunlehvät kahisivat hiljaa, linnut pitivät oksistossa iltakonserttiaan. Smithien puutarhassa Victoria ja Hamilton istuivat päät yhdessä lukemassa jotakin — silloin harvoin kuin he olivat ulkona, he eivät koskaan juosseet tai leikkineet. Mutta heillä oli sentään koti.

Duncan katsoi vaimoaan, jonka silmissä asui sanomaton huoli. Sappho parka, joka tahtoi aina auttaa ja lohduttaa muita. Mutta nyt tämän oli ymmärrettävä, että Ruth Weilsonille ei kerta kaikkiaan ollut sijaa Koivurannassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti