keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

28. Helppoa tehdä oikein

Seuraava viikko sujui jo kuin he olisivat asuneet Fort Williamissa ikänsä. Duncan oli pitkän päivän kaupassa ja sulki sen vain lounastunniksi, jolloin kävi syömässä kodin puolella ja lepäämässä. Hän yski yhä ja oli väsynyt, mutta ilmoitti aikovansa parantua.

Betty koetti keskittyä kirjoittamiseen, sillä tilatulla jatkokertomuksella oli totisesti kiire. Ensimmäistä kertaa hän kirjoitti rahan eikä oman kunnianhimonsa vuoksi ja huomasi, ettei työ ollutkaan niin helppoa.

Rob tuli tekemään Glen Longin koulun kirjatilausta ja viipyi lähes kokonaisen päivän, ja pastorin rouva kävi pyytämässä Bettyä mukaan lähetysompeluseuraan. Siellä Betty tutustui muutamiin kaupungin rouviin ja kuuliaisesti tiedusteli näiden mielipiteitä sopivista kotiapulaisista. Hänelle suositeltiin ehdottomasti rouva Wallacea, ”mikäli tämä vain tulee”. Ilmeisesti rouva Wallace valitsi työnantajansa eikä toisinpäin. Rouva Gordonia hän ei nähnyt koko viikolla.

Elämä oli tasaista ja tyyntä. Välillä Betty kuitenkin nojautui taaksepäin tuolissaan kesken työnsä, laski kynän vihon päälle ja katseli ulos kadulle näkemättä mitään. Tai paremminkin hän näki hyvin kauas — Claymuiriin asti.

Hän toki ymmärsi, että Duncan oli oikeassa. He tarvitsivat oikean apulaisen, tai tarvitsisivat ainakin muutaman kuukauden sisällä. Sen sijaan he eivät tarvinneet puoliorpoa, vaikeassa iässä olevaa tyttöä. Marykin oli kolmentoista, eikä Bettyllä ollut mitään harhaluuloja siitä, kuinka hankalaksi pikkusisko osasi välillä heittäytyä. Hän ymmärsi senkin, että heidän oli nipistettävä jokainen penni pankkivelan lyhentämiseen ja pelkkään elämiseen. Mutta silti hänen sydäntään särki.

Vaikka Duncan väsyi seisottuaan päivän tiskin takana ja palveltuaan vieraita ihmisiä, hän oli ottanut tavakseen pyytää Bettyä iltaisin kävelylle. Betty lähti uskollisesti, koska tiesi sen tekevän heille molemmille hyvää.

Duncanin syntymäpäivänä he kävelivät pitkin Loch Linnhen rantaa ja selvittivät rantapolun salaisuuden. Sen toinen pää päättyi koulun pihaan, Betty huomasi haikeana. Toinen pää taas katosi jonnekin kaupungin laitamilta alkavalle nummelle.

Duncan oli ehdottomasti kieltänyt Bettyä paljastamasta merkkipäivää kenellekään, sillä hän ei tahtonut rasittaa tätä sen enempää kuin itseäänkään vierailla. Salaa Betty oli helpottunut, vaikka olikin muodon vuoksi ehdottanut edes pieniä juhlia. He olivat sentään ensimmäistä kertaa yhdessä Duncanin syntymäpäivänä, koska vielä edellisessä heinäkuussa tämä oli ollut Amerikassa.

-Me saamme juhlia kylliksi ensi kuussa, kun menemme Chrissyn häihin, Duncan oli sanonut.

Nyt he olivat palaamassa polkua pitkin kotiin. Betty katseli ihmisten puutarhoja ja mietti, miten hänen pitäisi ymmärtää rouva Smithin kuvaus leskirouva Wallacesta, joka kuulemma oli tavattoman laiska ja aivan surkea puutarhaihminen — tarkoittiko se sitä, että todellisuudessa rouva Wallace raatoi kuin orja ja oli oikea viherpeukalo?

-Onko tuo konstaapeli Smith, Duncan samassa sanoi.

Betty ei ollut lainkaan huomannut, että he olivat melkein kotona. Smithien puutarhaa ympäröi pensasaita, josta johti portti polulle, kuten lähes jokaisesta rannan talosta. Puutarhassa seisoi kookas mies poliisin univormussa ja puhui lapsille, jotka tuijottivat kengänkärkiään. Mies ei korottanut ääntään, mutta Victoria ja Hamilton näyttivät kyyristyvän kuin koiranpennut.

-Pitäisikö meidän… Betty kuiskasi.

Mutta samassa konstaapeli Smith näki heidät. Bettystä muutos oli melkein pelottava. Mies ikään kuin heitti naamion päältään ja tuli portille yhtenä hymynä, molemmat kädet ojossa — kuin herra Hyde olisi muuttunut heidän nähtensä tohtori Jekylliksi.

-Onko minulla vihdoinkin kunnia tavata uudet naapurimme, hän sanoi. –Andrew Smith, palveluksessanne.

Betty ja Duncan esittelivät itsensä. Betty näki, että Victoria ja Hamilton livistivät talon nurkan taakse niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät.

-Lapset ovat olleet tänään levottomia, konstaapeli Smith jatkoi tunnustellen. Hän kai arvasi, että Betty ja Duncan olivat nähneet kohtauksen. –Tuottaneet vaivaa äidilleen. Aina välillä on otettava kurinpalautus.

-He ovat mukavia lapsia, Betty sanoi. Todellisuudessa hän ei ollut vaihtanut lasten kanssa vielä sanaakaan, sillä nämä tuntuivat pelkäävän kaikkia ihmisiä.

-Niin, kai rouva ajattelee siten — minun mielestäni lapsista on vain vaivaa siihen asti, kunnes he ovat täysikasvuisia. Kova kuri on oltava, että heistä saisi ihmisiä. Tietäisittepä, millaisia nuorisorikollisia joskus työssäni näen.

-Oli itse asiassa mainiota että tapasimme. Olen ajatellut, kiinnostaisiko Hamiltonia ansaita vähän taskurahaa, Duncan sanoi niin muina miehinä, että Bettyn leuka oli loksahtaa auki. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä ja yritti näyttää siltä kuin olisi hyvinkin tiennyt tästä suunnitelmasta. –Kaupassa olisi yhtä ja toista juoksupojalle sopivaa työtä.

Konstaapeli Smith näytti hämmentyvän ainakin yhtä pahasti kuin Betty, ikään kuin hänelle olisi tullut täysin yllätyksenä, että Hamilton voisi tehdä jotakin hyödyllistä.

-Mutta hänhän on pelkkä pikkupoika, tuskin hänestä on mihinkään!

-Minä käsitin, että hän on jo kahdentoista, Duncan sanoi rauhallisesti. –Enkä toki tarkoita mitään raskasta työtä. Mutta välillä minun pitäisi saada jokin paketti postiin tai päästä hakemaan junalta jotakin. On vähän hankalaa, kun minun on aina silloin haettava Betty kauppaan — se häiritsee hänen työtään.

-No, tokihan taloustyöt voi aina hetkeksi keskeyttää, konstaapeli Smith sanoi äänensävyllä, joka sai Bettyn käsittämään, miksi Madeleine Fraser ajoi naisten oikeuksia.

-Ei, minä tarkoitan hänen omaa työtään. Duncanin silmissä kimalsi. Betty tajusi, että tämä härnäsi, ärsytti tahallaan tuota kotityrannia. –Vaimoni kirjoittaa, ymmärrättehän. Työkseen.

Konstaapeli Smith hymyili tavalla, joka kertoi hänen suhtautumisestaan kirjoittamiseen yleensä ja naisten kirjoittamiseen erikseen.

-Niin, naisväellä on omat hupsut harrastuksensa.

-Ei se ole harrastus, Betty sanoi pehmeästi, ja hänen silmänsä kapenivat kuin kissalla. –Osallistun sillä perheen elättämiseen.

-Että jos te pyytäisitte Hamiltonia käymään huomenna, Duncan sanoi keskustelunpäättämisäänensävyllä, aivan kuin ei olisi huomannut naapurinsa vastustelua. –Kysyisin hänen mielipidettään.

-Hänen mielipiteensä on minun taskussani, Andrew Smith naurahti, -mutta voinhan sanoa asiasta…

Betty ja Duncan hyvästelivät ja pujahtivat omasta portistaan sisään. Kun he olivat päässeet verannalle asti, Duncan putosi istumaan korituoliin ja yski tukehtuakseen. Tohtori oli sanonut Bettylle, että kohtauksia saattoi tulla mielenliikutusten jälkeen.

-Mitä minä äsken tein, hän lopulta huohotti. –Älä sano, että tarjosin työtä kaksitoistavuotiaalle pojalle!

-Sinä tarjosit työtä kaksitoistavuotiaalle pojalle. Betty oli pidellyt häntä hartioista ja painoi nyt poskensa hänen hiuksilleen. –Voi Duncan, olen niin ylpeä sinusta!

-Ja höpsis, Duncan sanoi ja näytti tyytyväiseltä. –Minä — minä en vain voinut seistä toimettomana siinä, kun se mies ylvästeli sillä että pelottelee lapsensa kuoliaaksi.

-Mitä luulet, tuleeko Hamilton huomenna?

-Tulee. Konstaapeli ei uskalla olla lähettämättä häntä, ettemme ala kysellä. Pääseepä poika edes hetkeksi tuolta pois… Olisin pyytänyt Victoriaakin, mutta olisi ollut vielä epäuskottavampaa, että minulla olisi ollut tarjota töitä kahdelle lapselle…

Betty huokasi ja istuutui toiseen korituoliin.

-Taisit antaa juuri syntymäpäivälahjan itsellesi, hän sanoi. –Kappaleen itsekunnioitusta. Teit, mikä mielestäsi oli oikein.

Duncan pyyhki otsaansa ja katseli kauas järvelle.

-Joskus se on helppoa, hän mutisi. –Tehdä oikein.

-Sen pitäisi olla aina, Betty sanoi.

-Sinussa on vielä melkoinen määrä uskonnonopettajatarta.

-Onko se pahasta?

-Ei, ei ollenkaan. Duncan ojensi kätensä ja Betty tarttui siihen. –Olen vain miettinyt…

-Mitä niin?

-Sinä puhuit siitä rouva Wallacesta, jonka rouva Smith oli haukkunut pataluhaksi.

-Niin, arvelisin, että hän olisi erinomainen kotiapulainen. Betty iski silmää.

-Paljonkohan hän pyytää?

-Rouva Smithin mukaan niin vähän, että se on aivan häpeällistä, mutta että jotkut sitä kuvittelevat olevansa niin erinomaisia, että heillä on vara valita palveluspaikkansa ja tehdä töitä lähes ilmaiseksi, Betty matki naapuriaan. –No, itse asiassa kaikki muut ovat kehuneet häntä. Pastorin rouva sanoi, että rouva Wallace on leski, hänen lapsensa ovat maailmalla ja hän ikävystyy kotonaan kuoliaaksi, ja siksi palvelee mielellään perheissä. Mutta ei pitkää aikaa yhdessä paikassa, ja hän tosiaan valitsee, kenen luo menee, sillä hän on hyvä.

-Sinä siis luulet, että hän vaatisi vähemmän, kuin mihin varauduimme laskelmissamme?

-Sikäli kuin hän kelpuuttaa meidät työnantajikseen, kyllä.

Duncan oli hetken hiljaa ja silitti Bettyn sormia.

-Jos kerran pitäisi olla helppoa tehdä oikein, niin… kolmetoistavuotiaat tytöt kai syövät paljon, kasvavat nopeasti ja tarvitsevat koko ajan uusia, kalliita pukuja?

Betty melkein hypähti.

-M-mitä sinä tarkoitat, hän sanoi.

-Ja koulukirjoja ja kenkiä ja nekkuja ja muistovärssyvihkoja. Juoksentelevat illat pitkät ystävättäriensä kanssa kaupungilla ja unohtavat kotityöt.

-Jos sinä puhut Ruthista, Betty sanoi vavahtavalla äänellä, -niin minä soisin sydämestäni, että hänkin saisi kerran elämässään vähän juoksennella!

Duncan tuijotti yhä joelle.

-Tehdäänkö näin, hän sanoi kuin puoleksi itsekseen. –Jos sinä saat rouva Wallacen suostumaan siihen, että hän tulee meille apulaiseksi vähintäänkin ensi talven ajaksi, niin minä noudatan tohtorin neuvoa raittiista maalaisilmasta ja lähden käymään kanssasi Claymuirissa. Mutta vain käymään. Mitään en lupaa.

2 kommenttia:

  1. Hyvin herkullinen kohtaus tuo, missä Duncan tarjosi töitä Hamiltonille!

    VastaaPoista
  2. Jep, mustakin se oli hieno kohtaus. Kyllä taas muistaa hyvin miksi siihen Duncaniin aluksi niin ihastui - nyt kun se on taas oma itsensä.

    VastaaPoista