torstai 12. maaliskuuta 2009

29. "Särkyneiden sydänten kuja"

Heinäkuun 22. päivänä
”Ilmeisesti Duncanin syntymäpäiväillan monenlaiset järkytykset tekivät sen, ettei minusta ollut eilen nousemaan vuoteesta. Huone keinui kuin se onneton laiva, jolla aikanaan matkustin Miriam-tyttösen ja rouva Somervillen kanssa Manner-Eurooppaan, ja voin pahoin jo pelkästä ruoan ajattelemisesta.

Duncan oli hädissään, hän ei olisi halunnut jättää minua yksin, mutta ei voinut myöskään sulkea kauppaa. En antanut soittaa äidille, koska en jaksanut ajatellakaan sitä hälinää ja huolta, mikä tämän tulosta seuraisi. Sitten Duncan ehdotti, että pyytäisi rouva Smithin luokseni, mutta minä ilmoitin sen tapahtuvan vain kuolleen ruumiini yli. Ylläpidän kohteliaita välejä rouva Smithiin, koska olemme naapureita, mutta ikimaailmassa en anna hänen nähdä minua niin avuttomassa tilassa.

Ja niin tapahtui, että Duncanin äkkipikaistuksissaan esittämä kutsu Hamilton Smithille osoittautui varsin erinomaiseksi ajatukseksi: Hamilton päivysti kaupassa ja hälytti Duncanin alas, kun tuli asiakkaita.

En ollut tehnyt mitään valmisteluja lounaan eteen, joten yritin aamupäivällä päästä ylös vuoteesta. Mutta en saanut edes tohveleita jalkaani, kun kaaduin takaisin makuulle. Duncan vakuutti selviävänsä voileivillä, ja minä väitin vastaan — hänen pitäisi saada joka päivä vähintään yksi tukeva lämmin ateria.

Silloin kuulimme alakerrasta huhuilua ja kevyitä askeleita. Se ei ollut Hamilton, joka tömistelee kuin hunnilauma. Se oli rouva Gordon, joka oli tullut kysymään, haluaisimmeko osan hänen lammasmuhennoksestaan.

-Keittäjä tekee aina liikaa ruokaa, kuulin hänen selittävän alakerrassa Duncanille.

Lopulta rouva Gordon istui luonani iltapäivän ja hoiti minua hellästi kuin olisi ollut sisareni. Vaikka musta puku näytti kovin synkältä pienessä, aurinkoisessa makuuhuoneessamme, hän puheli iloisesti, luki minulle ääneen, jotta sain muuta ajateltavaa kuin surkean oloni, ja pyyhki kasvojani kostealla pyyhkeellä.

Kun Duncan sulki kaupan, lähetti Hamiltonin kotiin ja tuli kodin puolelle, rouva Gordon lähti vannotettuaan ensin ilmoittamaan hänelle, ellen toipuisi seuraavaksi aamuksi. Kiitellessämme häntä hän vain hymyili surumielisesti ja sanoi olevansa iloinen, että oli saanut auttaa.

Tänään olen ollut koko päivän jalkeilla, vaikka oloni onkin heikko. Istun työhuoneeni pöydän ääressä ja kuulen kamiinan savutorven kautta, miten Duncan yrittää puhuttaa Hamiltonia kaupassa. Nimenomaan yrittää, sillä kovin puheliaalta poika ei tunnu. Mietin kovasti, miksi molemmat lapset ovat niin säikähtäneitä.

Mietin myös rouva Gordonia. Monta kertaa olen ollut aikeissa kysyä hänestä jotakin rouva Smithiltä, mutta olen hillinnyt itseni. Todennäköisesti saisin vain kuulla, miten rouva Gordon on murhannut aviomiehensä. Tohtori MacDonaldilta voisin kysyä, kun hän illalla tulee.”

Heinäkuun 23. päivänä
”Torstaisin meillä on lääkäripäivä, kuten Duncan sanoo, sillä tohtori MacDonald tulee silloin kotikäynnille. Duncan suhtautuu asiaan vieläkin vastentahtoisesti, joskin on myöntänyt, että Fergus MacDonald on ’siedettävä ollakseen tuollainen kuulotorvi kaulassa elävä kaveri’.

En voi väittää itsekään olevani erityisen ihastunut siihen, että elämäntapani ja pienet paheeni kaivetaan esiin viikoittain (’Rouva Fleming, kyllä teidän täytyy vähentää teenjuontianne’), mutta olen kiitollinen siitä, että meillä on hyvä lääkäri.

-Minä suosittelen, että otatte kotiapua niin pian kuin mahdollista, tohtori sanoi eilen kuultuaan, missä kunnossa olin ollut. –Älkää leikkikö urhoollista, rouva Fleming, sillä näiden kuukausien ajan elämänne ei ole omanne — se on lainassa pikku tulijalla.

-Olen kyllä kysellyt kotiapulaista, ja aion mennä keskustelemaan rouva Wallacen kanssa, sanoin kuin läksynsä hyvin lukenut lapsi.

-Erinomaista. Rouva Wallace sanoutui viime viikolla irti MacTavisheilta, joten voitte osua hyvään saumaan. Vaikka toisaalta en ole pahoillani siitäkään, että saitte Alice Gordoniin vähän elämää.

Rypistin kulmiani. Rouva Ford oli käyttänyt samantapaisia sanoja kertoessaan minulle naapuristamme.

-Rouva Gordon on ihailtava, sanoin. –Että hän jaksoi huolehtia minusta, vaikka hänellä on oma suuri surunsa!

-Päinvastoin, sanoi tohtori vähän oudosti ja napsautti laukkunsa kiinni.

Näytimme kai Duncanin kanssa molemmat hämmentyneiltä, sillä Fergus MacDonald huokasi vähän ja jatkoi:

-Onko hän kertonut teille miehestään?

-Ei, paitsi että on sureva leski.

-Leski hän on, kyllä. Ollut jo kahdeksan vuotta.

Pelkäänpä, että tuijotimme kunnon tohtoria suut auki.

-Kahdeksan vuotta? toisti Duncan.

-Kahdeksan. Tohtori, joka oli juuri sanonut olevansa kiireinen ja tiukasti kieltäytynyt teestä, katsoi nyt parhaaksi istua. –Olin aivan uusi lääkäri kaupungissa, kun Alice Bell ja Andrew Gordon vihittiin. Kaikki puhuivat heistä, sillä Alice oli vasta kuudentoista ja Andrew kolmenkymmenen. Toiset paheksuivat syvästi, toiset olivat liikuttuneita heidän rakkaudestaan. Sillä he rakastivat toisiaan enemmän — enemmän kuin elämäänsä, voisin melkein sanoa.

-Mitä sitten tapahtui? Duncan kysyi. –Onnettomuusko?

-Onnettomuus. He ehtivät olla naimisissa puoli vuotta, kun Andrew Gordon lähti liikematkalle Englantiin. Hän oli laivanvarustaja, useat kauppalaivat purjehtivat satamasta hänen nimissään. No, tarkkaan ei tiedetä mitä tapahtui, mutta hän suistui Birminghamissa junan alle.

Minulta pääsi pieni parahdus ja Fergus MacDonald nyökkäsi.

-Niin, voitte kuvitella, miten se vaikutti hänen vaimoonsa, joka oli vielä lähes lapsi… Yhtäkkiä hän oli rikas leski, jolla oli suuri talo ja palvelijoita, mutta ei ketään, joka olisi puolustanut häntä maailmaa vastaan. Alicen vanhemmat kuolivat hänen ollessaan pieni, ja hänet on kasvattanut iäkäs sukulaistäti.

-Hän siis linnoittautui taloonsa, Duncan sanoi varovasti.

-Sanokaamme pikemminkin mausoleumiinsa. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole sallinut minkäänlaista muutosta talossa tai päivärutiineissa, joihin oppi Andrew’n vielä eläessä. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole halunnut olla tekemisissä ihmisten kanssa muuten kuin mikä on aivan välttämätöntä. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole käyttänyt muuta kuin surupukua.

Olin tyrmistynyt. Ensi kertaa tavatessamme olin ollut vuorenvarma, että herra Gordon oli menehtynyt hiljattain, niin riipaisevaa oli lesken suru ollut.

-Olen käynyt talossa silloin tällöin lähes puoliväkisin, tohtori jatkoi. –Vaikkei hänessä mitään varsinaista sairautta olekaan — jollei särkynyttä sydäntä voi siksi kutsua. Olen tehnyt kaikkeni, että hän alkaisi taas elää, matkustaisi, vaikka muuttaisi muualle kipeiden muistojen äärestä, sillä rahaa hänellä kyllä on miehensä perintönä, ja yritys toimii edelleen hyvien johtajien luotsaamana. Mutta neuvoni valuvat kuin vesi hanhen selästä. Hän on nyt kahdenkymmenen neljän, ja päättänyt haudata itsensä elävältä.

-Hänen täytyi tosiaan rakastaa miestään, sanoin.

-Varmasti. Mutta rakkaus ei saisi olla itsekästä. Kun toisen on aika mennä, on hänestä päästettävä irti. Tohtori puisti päätään, sitten hän hymyili. –Olin jo välillä toivoton, mutta en ole enää. Rouva Gordon on tehnyt tänä kesänä kaksi asiaa, joita en koskaan kuvitellut hänen tekevän — hän puhutteli itse teitä puutarhassa, ja hän piipahti täällä tuomassa ylimääräistä ruokaa. Julia-parka, hänen keittäjättärensä, yrittää valmistaa hyviä ja terveellisiä aterioita, mutta rouva syö kuin lintu, eikä ole koskaan aiemmin harkinnutkaan vievänsä ylimääräisiä annoksia mihinkään muualle.

-Ehkä surukin kuluu joskus loppuun, Duncan sanoi.

-Toivon niin. Ja toivon myös, että te, hänen uudet nuoret naapurinsa, auttaisitte asiassa. Fordit olivat herttainen pariskunta, mutta he olivat kuitenkin vanhuksia. Vaikka Alice on tehnyt surusta itselleen elämäntehtävän, hän on pohjimmiltaan nuori nainen, joka kaipaa ystäviä, myönsi hän sitä tai ei.

Tohtorin mentyä olin syvästi järkyttynyt. Duncan yski pahasti — hän yskii aina erikoisen pahasti lääkärin käynnin jälkeen, ehkä siksi, että yrittää tämän läsnä ollessa näytellä niin tervettä kuin voi. Istuin sohvalla, niin että hän sai pitää päätään sylissäni, silitin hänen tukkaansa ja ajattelin, millaista olisi menettää Duncan. Minusta tuntuu, etten selviäisi siitä edes kahdeksassakymmenessä vuodessa.

Ja kuitenkin — Alice Gordon on vuoden vanhempi kuin minä. Hän on surrut kuusitoistavuotiaasta. Kun ajattelen kuusitoistavuotiasta itseäni ja kaikkia niitä vaiheita, joita olen elänyt tähän päivään asti, minua puistattaa. Olen saanut opiskella, saada uusia ystäviä, kohdata haasteita, toteuttaa haaveitani, nähdä maailmaa. Ja samaan aikaan Alice Gordon on kulkenut surupuvussa, koko maailman ulos sulkien, vain lyhyen avioliiton muistot seuranaan.

Arvelin ensi kertaa tavatessamme, ettei rouva Gordon ole minua vanhempi. Nyt tuntuu, että meillä on ikäeroa sata vuotta.”

Heinäkuun 25. päivänä
”Duncan on alkanut nimittää kotikatuamme ’Särkyneiden sydänten kujaksi’, kun molemmissa naapureissamme tuntuu olevan omat ongelmansa. Onneksi sentään vastapäätä olevassa talossa asuvat Stevensonin sisarukset, kaksi iloista ikäneitoa, joilla ei koskaan tunnu olevan huonoa päivää.

-Ehkä meidän juuri siksi piti muuttaa tänne — sinua tarvittiin järjestämään ihmisten elämää, Sappho, Duncan kuiskasi härnäten minulle tänään kaupan puolella, kun Hamilton Smith oli varastossa aakkostamassa uusia kirjoja.

En oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt suuttua vai olla hyvilläni. Mutta siitä huolimatta toivon, että voisin auttaa enemmän sekä Smithin lapsia että rouva Gordonia — ja miksei myös konstaapeli ja rouva Smithiä.

Konstaapeli tuli eilen hakemaan Hamiltonia kaupasta. Epäilemme, että hän halusi tarkistaa joko pojan työolosuhteet tai sitten sen, mitä tämä meille puhuu. Jälkimmäisessä tapauksessa pelko on turha, sillä Hamilton puhuu tuskin mitään.

-Victoria voisi joskus tulla meille leikkimään, jos hänen on ikävä yksin, kun Hamilton ei ole kotona, sanoin pirteästi.

Konstaapeli näytti siltä kuin olisi epäillyt, että sanojeni takana piili jokin salajuoni.

-Lasten paikka on kotona, hän melkein ärähti, tarttui Hamiltonia olkapäästä tavalla, joka ei ollut hellä, ja vei tämän pois.

Illalla Duncan kysyi minulta, haluanko tosiaan ’sekoittaa tähän sekamelskaan’ vielä Ruthinkin.

-Sinähän lupasit, että tulet Claymuiriin, sanoin.

Vain, jos sinä hankit meille rouva Wallacen, Duncan muistutti. –Tohtorin määräys.”

Heinäkuun 26. päivänä
”Kuusikukkulalta oltiin tänään meillä sunnuntaiteellä. Äidin, isän, Jennien, Maryn ja Elizan mukana olivat John ja Davy, jotka ovat tulleet lomalle Glasgow’sta.

Johnista on tullut hauskalla tavalla vakaa nuori mies. Hän taisi ottaa todella opikseen viimesyksyisestä seikkailustaan ja vaikuttaa yhtäkkiä kovin kypsältä ja rauhalliselta.

Sen sijaan Davyn huomasin muuttuneen levottomaksi. Hän laski leikkiä työstään Will-enon liikkeessä tavalla, joka kertoi ennemmin kyllästymisestä kuin kotiutumisesta. Davy näki Miriam-tyttöseltä tulleen kirjeen takanreunuksella, ja hetken epäröityäni annoin hänen lukea sen. Vähän ajan perästä näin, että hän kirjoitti kuoresta muistiin sveitsiläisen täysihoitolan osoitetta. Olen huolissani, en voi sille mitään.

Teen jälkeen istuimme verannalla. Mary ja Eliza olivat tuoneet mukanaan tennismailat ja harjoittelivat lyöntejä pihassa, ja Jennie istui rappusilla ja nojasi päätään polveeni. Minä keskustelin äidin kanssa talousasioista, ja miesväki puhui tulevista Braemarin kisoista.

Näin, että Smithien puutarhassa liikkui joku. Se oli Victoria aivan yksin. En ole nähnyt häntä puutarhassa koko viikolla, kun Hamilton on ollut kaupassa, eikä veli ollut nytkään hänen mukanaan.

En tiedä huomasiko kukaan muu, miten Victoria pysähtyi suuren tammen varjoon ja tuijotti meidän pihallemme. Saatoin aavistaa, miten mielellään hän olisi juossut tänne, liittynyt Maryn ja Elizan meluisaan seuraan. Hän olisi voinut tulla, hänen olisi tarvinnut vain mennä kotinsa portista polulle ja juos-ta meidän portistamme sisään. Mutta hän ei tullut.

’Särkyneiden sydänten kuja’, tosiaankin!”

1 kommentti:

  1. Olin kuvitellut leskirouva Gordonin tarinan aivan toisenlaiseksi! Tykkään kovasti siitä, että tässä kirjassa juuri mikään ei ole ennalta arvattavissa.

    VastaaPoista