lauantai 14. maaliskuuta 2009

31. Betty toivoo syntymäpäivälahjaa

-Duncan, herää! Mitä tuo on?

Betty istui vuoteessa suorana kuin kynttilä.

-Mitä nyt? Duncan nosti pörröistä päätään tyynystä. Sitten hän kääntyi katsomaan herätyskelloa. –Beatrice Stewart Fleming, kello on puoli kuusi!

-Alakerrassa on joku! Betty tarrautui Duncanin käsivarteen. Yleensä hän antoi tämän nukkua aamuisin niin pitkään kuin suinkin, koska tiesi levon olevan hyvästä, mutta nyt oli poikkeustilanne. –Minä kuulin kolinaa!

-Se kuului kadulta. Maitomies…

-Ei kuulunut, vaan alakerrasta! Siellä on joku, murhaaja tai ryöväri…

-Kukaan kunniallinen murhaaja tai ryöväri ei murtaudu ihmisten taloihin puoli kuusi aamulla, kun aurinko jo nousee, Duncan sanoi ja kömpi peiton alta. –Todennäköisesti ikkuna on jäänyt auki.

-Voi, ole varovainen! Ota jokin ase! Bettyn sydän hakkasi vieläkin, hän oli pelosta tolaltaan herättyään kesken uniensa.

-Tartutan siihen ryöväriin keuhkotaudin, Duncan sanoi haukotellen, heitti aamutakin ylleen ja katosi portaisiin.

Alakerrasta kuului puhetta, sitten Duncan palasi.

-Sinun ryövärisi tekee tulta lieteen, hän sanoi. –Kiitos vain, että sain esittäytyä uudelle kotiavullemme pyjamassa!

-Rouva Wallace?

-Hän juuri. Olitte kuulemma sopineet, että hän aloittaa heti.

-Niin mutta… Betty romahti takaisin makuulle. –Minä annoin kyllä hänelle avaimen, mutta luulin, että hän tulee joskus aamupäivällä

-Aamiainen on kuulemma valmis tunnin kuluttua, Duncan sanoi ja veti peiton niskaansa.

Laskeutuessaan myöhemmin alakertaan, jossa tuoksui puurolta ja hyvältä, väkevältä teeltä, Betty oli enemmän kuin nolo. Mutta rouva Wallace hytkyi naurusta ja sanoi, että oli oikein piristävää tulla välillä luulluksi roistoksi.

-Epäilemättä ansaitsin sen, hän virnisti, eikä Betty koskaan päässyt selville siitä, epäilikö rouva Wallace hänen lähettäneen Duncanin alakertaan tahallaan. -Tietenkin minä aloitin heti aamusta. Ei tällä iällä tarvitse enää paljon unta… Olen vain pahoillani, että herätin teidät.

-No, ainakin se selvisi, ettemme tarvitse vahtikoiraa, Duncan nälväisi ja katsoi Bettyyn tavalla, joka herätti tässä lapsellisen mieliteon singota lusikallinen puuroa miehensä päälle. –Olette ilmeisesti sopineet yksityiskohdista Sapp… Bettyn kanssa?

-Olen luvannut käydä täällä ainakin talven yli, rouva Wallace sanoi, ikään kuin tähän olisi sisältynyt kaikki.

Sinä päivänä Bettyn kirjoitustyöstä ei tullut mitään. Ensinnäkin hän istui lounaaseen saakka keittiön pöydän ääressä ja rupatteli rouva Wallacen kanssa. Tämä tuntui tietävän kaikki asiat koko kaupungista ja kertoili tarinoita suorapuheiseen tyyliinsä. Hänen ei kuitenkaan voinut sanoa juoruavan tai puhuvan pahaa kenestäkään.

-Rouva Smith parka, rouva Wallace sanoi käydessään läpi keittiön kaappeja opiskelumielessä. –Hänellä ei ole helppoa.

-Ei kai niin ilkeäkielisellä…

-Kuulkaahan, rouva Fleming, täytyyhän hänen jotenkin purkaa pahaa oloaan, rouva Wallace sanoi moittivasti. –Konstaapeli Smith on kaikkea muuta kuin lempeä aviomies.

Betty häpesi vähän. Kai hän sitten tuomitsi liian kärkkäästi.

-Onneksi he sentään antavat Hamiltonin auttaa kaupassa, hän sanoi haluten vaihtaa puheenaihetta.

-Se tekee pojalle hyvää, oikein hyvää. Niin herttainen kuin tämä oli pikkuisena… Kävin pyykkäämässä Smitheillä silloin, kun Hamilton oli juuri syntynyt, rouva Wallace selitti.

Lounaaseen mennessä he olivat käyneet läpi lähes koko kaupungin ja lisäksi sekä Bettyn että rouva Wallacen suvun. Kun Duncan tuli syömään, hän puisti päätään nähdessään Bettyn täsmälleen samassa paikassa, johon oli tämän aamiaiselta lähtiessään jättänyt. Mutta vaikka rouva Wallacen suu oli käynyt koko ajan, niin olivat tehneet myös hänen kätensä, ja lounas oli herkullinen.

Heidän istuessaan vielä pöydässä puhelin soi. Vaikka itse puhelinkone oli varastossa kirjoituspöydällä, herra Ford oli laitattanut ylimääräisen kellon asunnon puolelle.

Duncan meni vastaamaan, mutta haki sitten Bettyn puhelimeen. Soittaja oli Cathy Stewart, jolla oli iloisia uutisia: Jamien ja Floran perhe oli sinä aamuna kasvanut pienellä pojalla.

-Oh, kunpa kaikki päivät olisivat näin iloisia, Betty sanoi illalla, kun rouva Wallace oli lähtenyt kotiin ja he istuivat verannan korituoleissa kuuntelemassa mustarastaan liverrystä. Rouva Wallacen ehdoton periaate oli, että hän kulki palveluspaikoissa kotoaan käsin, joten hän oli valmistanut illallisen lämmitettäväksi ja poistunut teeajan jälkeen tutustuttuaan sitä ennen antaumuksella puutarhaan.

-Olisimme hyvin pian konkurssissa, sillä en tiedä sinun kirjoittaneen tänään riviäkään, Duncan hymähti. Hän oli väsyneempi kuin tahtoi Bettylle näyttää.

-Siitä tulikin mieleeni, että haen huomenna Chrissyn ja Alanin häälahjan. Armstrongilla oli juuri sellaisia kermakkoja ja sokerikkoja, joista tiedän Chrissyn pitävän, Betty jatkoi hyväntuulista rupattelua. Vaikka hän yleensä huomasi liiankin herkästi Duncanin mielialan muutokset, tänään hän oli liiaksi rouva Wallacen hupaisan seuran lumoissa.

-Onko se kallis?

-Duncan, hän on sinun sisaresi! Betty rypisti kulmiaan. –Miten me muuten teemme Claymuirin matkan kanssa?

Duncan hätkähti.

-Claymuirin matkan?

-Älä nyt vain väitä, että olisit unohtanut! Lupasit lähteä kanssani Claymuiriin, jos hommaan rouva Wallacen meille.

-En tietenkään ole unohtanut, mutta en käsittänyt, että aiot matkustaa tänä iltana.

Betty nauroi tavalla, joka toi Duncanin mieleen huolettomat päivät Edinburghissa.

-Tietenkin me menemme mahdollisimman pian! Kohta on syksy, ja Ruthin pitää päästä kouluun…

-Sappho, Duncan sanoi tiukasti. –Olen luvannut tulla käymään Claymuirissa. En mitään muuta. En ole luvannut adoptoida ketään.

-Kyllä minä tiedän, Betty sanoi kärsimättömästi. –Enkä minä aio adoptoida

-Ja viikon kuluttua matkustamme Edinburghiin häihin — junaliput eivät ole ilmaisia, ja lisäksi menetän muutaman päivän myynnin kun joudun sulkemaan kaupan. Emmekö voisi lykätä Claymuirin matkaa?

-Sinähän olet saidempi kuin skottivitsi, Betty puuskahti. Hän olisi tahtonut sinä iltana olla huoleton ja vähän lapsellinen eikä pitänyt siitä, että hänet pudotettiin maan pinnalle.

-Anteeksi nyt, että yritän pitää meidät leivässä. Duncan nousi mennäkseen sisälle, mutta Betty tarttui hänen käteensä.

-Anna sinä anteeksi, olen tyhmä, hän sanoi katuvana. –Olin vain suunnitellut…

Duncan huokasi.

-Sappho kulta…

-Duncan, meidän pitää käydä Claymuirissa nyt elokuussa! Syyskuun alussa koulun opettaja palaa sinne takaisin, eikä MacConachieilla ole enää tilaa majoittaa meitä.

-Mutta…

-Emmekö me voisi Edinburghista palatessamme matkustaa suoraan Invernessiin? Betty sanoi toiveikkaana. –Sieltä on postivaunuyhteys Claymuiriin. Se tekisi sinullekin hyvää!

-Päiväkausien junamatkako?

-Ei, vaan pieni loma! Meidän piti mennä Lontooseen tänä kesänä, muistatko miten huolissaan eräs oli häämatkastamme…

Duncan naurahti nujerrettuna.

-Kaikkea minäkin silloin murehdin, hän sanoi vähän haikeasti. –Mutta rakas ystävä, ei sinun erinomainen suunnitelmasi muuta sitä, että junaliput maksavat, enkä minä ole sisällyttänyt kahta pitkää junamatkaa tämän kuun talousarvioon.

Betty näytti ovelalta.

-Äiti kysyi päivällä puhelimessa, mitä tahdon syntymäpäivälahjaksi, hän sanoi.

-Et kai…

-Ei, en sanonut, mihin tahtoisin matkustaa. Sanoin vain, että tekisimme pienen matkan... Äiti lupasi, että he maksavat liput. Ja Rob on luvannut tulla hoitamaan kauppaa siksi aikaa, hän alkaa olla samanlainen kuin vanha opettaja Macmillan oli, ei kestä kesälomaa ilman jotakin puuhaa.

Duncan ei enää tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla vihainen siitä, että Betty järjesti heidän elämäänsä, vai huvittunut tämän touhukkuudesta.

-Hyvä on, hän sanoi. –Tehdään sitten häämatka Claymuiriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti