maanantai 16. maaliskuuta 2009

32. Matkalla

Elokuun 11. päivänä
”On taas syntymäpäiväni. En ymmärrä, että vuosi on kulunut edellisestä! Silloinhan me palasimme Duncanin kanssa Morarista Glen Longiin ja saimme kodin ja koko kylän sekaisin. Onko siitä vasta vuosi?

Koska Duncan ei tahtonut juhlia omana syntymäpäivänään, en tahtonut minäkään tahtonut omanani. Silti olen saanut vastaanottaa kasapäin kortteja ja pieniä lahjoja — ja Duncanilta ihastuttavan helmikamman, ’jotta olisit häissä entistäkin suloisempi’. Olin melkein vihainen hänelle. Kehtaa saarnata junalippujen hinnoista, ja ostaa minulle tuollaisia lahjoja!

Tämä päivä on iloisista puolistaan huolimatta ollut kohtuullisen masentava. Ensinnäkin huomasin yhtäkkiä, etten ole sovittanut sinistä sifonkipukuani, jonka aion laittaa ylleni häihin. Olen jotenkin kuvitellut, että kyllä se sopii, kun kerran muutkin vaatteeni vielä jotenkuten sopivat.

Olin väärässä. Sifonkipuvun vartalonmyötäinen leikkaus ei tunne armoa. Miksi olen antanut tehdä sellaisen leikkauksen?

-Valitan, sanoi rouva Wallace, joka auttoi minua sovituspuuhissa. –Kaksi tuumaa jää auki. Eikö teillä ole muuta sopivaa?

-Valkoinen musliinipukuni, sanoin itku kurkussa, -se on väljempi, mutta enhän minä voi pukeutua häissä valkoiseen, kun en ole morsian!

-Entä onko teillä sievää, juhlavaa jakkua?

Pengoin hurjasti vaatekaappiani. Se on täynnä vaatteita, mutta epäilen, että pian tulee aika jolloin en voi käyttää yhtäkään niistä. Minun on pakko nipistää kirjoituspalkkioistani osa ompelijalla käyntiin.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa ompelijalle. Onneksi löysinkin kaapista väljän pitsipuseron, jossa on somat, leveät hihat.

-Tämä käy, sanoi rouva Wallace. –Minä teen puvun selkämykseen kuminauhalenkit, niin että saatte napit kiinni. Kun puette tämän siihen päälle, kukaan ei huomaa, että puku ei mahdu ylle kunnolla.

Rouva Wallace on kultainen. Mutta silti olen pahoillani siitä, että joudun menemään rakkaan Chrissyni häihin kuminauhalenkkeihin pukeutuneena. Minkä lisäksi tohtori MacDonald on kieltänyt minua tanssimasta. Alan ymmärtää, mitä Mally tarkoittaa puhuessaan naisten orjuuttamisesta.

Pukuepisodin jälkeen yritin keskittyä kirjoittamiseen. Vihaan tuota jatkokertomusta, joka kiemurtelee kuin käärme. Minulla ei ole edelleenkään minkäänlaista käsitystä siitä, miten se päättyy, ja tämä tosiseikka saa niskavillani nousemaan pystyyn. Sopimus koskee kymmentä jaksoa, olen kirjoittanut kuusi. Loppuratkaisuun johtavilla tapahtumilla alkaa olla kiire.

Juuri kun olin päässyt jonkinlaiseen kirjoitusvireeseen, piti mennä alas lounaalle. (Tuo oli kyllä rumasti sanottu. Tiedän, että rouva Wallace on painonsa arvoinen kullassa, ja tiedän, että olen aivan sanoinkuvaamattoman hemmoteltu pikkurouva, kun saan nauttia hänen palveluksistaan.)

Sitten äiti tuli käymään. On toki kauhean mukavaa, että hän halusi tulla käymään syntymäpäivänäni, ja sain lisää paketteja ja ison kakun, mutta silti hermostuin. Vierailu vei monta tuntia kirjoitusaikaani, minkä lisäksi äiti ja rouva Wallace kävivät jonkinlaista tahtojen taistelua keittiöni hallinnasta. Äiti ilmeisesti epäilee, että rouva Wallacen apu on minulle tärkeämpää kuin hänen.

Kaiken lisäksi Duncan ei vaikuttanut äsken ollenkaan innostuneelta, kun sanoin soittavani rouva MacConachielle ja kysyväni, sopiiko meidän tulla ensi viikon alussa käymään. Ymmärrän, ettei hän ole innostunut. Tiedän, että tämä on aivan hullua. Mutta en saa rauhaa, ellen edes näe, mitä Ruthille nyt kuuluu.”

Elokuun 13. päivänä
”Rob tuli tänään opettelemaan kaupan pitämistä, ja Anna ja pikku Roz tulivat hänen mukanaan. Alan luopua toivosta sen suhteen, että koskaan saisin jatkokertomustani loppuun. Miten ihmeessä minä ehdin Edinburghissa asuessamme kirjoittaa, vaikka kävin päivällä työssä ja iltaisin hoidin talouden?

Mutta sitä en suinkaan valita, että Anna toi mukanaan vaatteita.

-Pyydän nämä takaisin sitten, jos taas joskus tarvitsen, hän sanoi hymyillen. –Toisen puolen vein eilen Annielle.

En voi väittää, että tulisin tuntemaan oloni mitenkään viehättäväksi noissa leveävyötäröisissä hameissa ja poimutetuissa puseroissa. Mutta ei kai se ole tarkoituskaan.

Unohtaakseni turhamaisuuteni syvennyin Annan kanssa keskustelemaan tarpeellisista lastenpukimista. Vauvan saan sentään pukea sievästi! Duncan tosin sanoo, että jos se on poika, sitä ei saa kietoa pitseihin ja muihin krumeluureihin. Onneksi hänellä ei tule olemaan siinä asiassa paljonkaan sananvaltaa. Päätin, että kunhan saan sen onnettoman jatkokertomuksen valmiiksi, lähden ostoksille ja kulutan ainakin parin jakson verran rahaa nuttuihin ja myssyihin.

En kuitenkaan halua edes päiväkirjani kuvittelevan, että istuisin täällä vain suremassa pian menetettyä vyötäröäni ja pukujani. Olen onnellinen, peloissani mutta onnellinen.

Kun istun työhuoneessani eikä tarina etene, olen ottanut tavakseni rupatella pienokaiselle. Välillä havahdun siihen, että kun kamiinan savutorven kautta äänet kuuluvat kaupasta ylös, niin todennäköisesti minun puheeni kuuluu alas. Mutta luotan siihen, ettei Duncan naura minulle. Minusta on vain mukava ajatella, että lapsi tunnistaa ääneni — ja syntyessään tuntee minut valmiiksi, vaikka tietysti tajuan, ettei niin ole. Minä en tunne häntä vielä kuukausiin. Se jännittää minua.”

Edinburghissa, Charlotte Squarella elokuun 14. päivänä
”Palasimme juuri häistä — väsyimme molemmat niin, että lähdimme ensimmäisinä pois. Toivon, ettei Chrissy pilaa hääiltaansa sitä murehtimalla, ja olen pahoillani Duncanin puolesta. Isoäiti sen sijaan vaikuttaa tyytyväiseltä, kun syömmekin illallista täällä.

Vihkiminen tapahtui hotellissa, josta oli varattu juhlatila hääseurueelle. Chrissy oli epäröinyt kauan kirkkovihkimisen ja hotellivihkimisen välillä. Itsekseni olen iloinen siitä, että kaikki tapahtui saman katon alla. En luota rouva Wallacen kumilenkkeihin niin lujasti, että olisin tohtinut liikkua sifonkipuvussani kovin laajalti.

Juhla oli liikuttava, morsian oli kaunis, sulhanen komea. Oli ihanaa tavata kaikki ystävät muutaman viikon eron jälkeen — paitsi Rosie, joka on kiertueellaan — ja on oikeastaan ihanaa, ettei Elsie-tädillä ja John-sedällä ole meille tilaa, ja saimme hyvän syyn tulla Isoäidin luo yöksi. Monta hyvää asiaa siis tapahtui.

Mutta äsken paluumatkalla ajurissa Duncan huokasi ja sanoi, ettei hänestä taida enää tulla kaupunkilaispoikaa. Minä sanoin nyt tietäväni, ettei minusta olisi koskaan tullutkaan kaupunkilaistyttöä.

Rakastan Edinburghia, joka on täynnä muistoja ja tuttavia. Vielä pari kuukautta sitten kuvittelin, että asun täällä ehkä lopun elämääni. Mutta nyt tajuan, ettei siitä olisi tullut mitään. Liikaa ihmisiä, liikaa meteliä, liikaa tapahtumia, liikaa likaa. Holyroodin puisto ei ikinä voisi korvata Koivurannan vehreää takapihaa, eikä Jennersin uusin valikoima hauskaa ostosretkeä Fort Williamin pikku putiikkeihin, joissa minut tunnetaan jo nimeltä. Rakkaat ihmiset voisin tästä paikasta toki ottaa mukaani, mutta muuta en kaipaa.

Tästä kaikesta huolimatta olemme päättäneet viipyä Edinburghissa kaksi yötä, jotta ehdimme tavata niitä rakkaita ihmisiä. Maanantaina jatkamme matkaa Invernessiin. Emme ole vielä varmoja siitä, yövymmekö Marian-tädin ja Jim-enon luona — jos olisimme molemmat aivan kunnossa, en edes harkitsisi sitä vaihtoehtoa. Mutta toisaalta silloin ehtisimme tavata myös herra ja rouva Fordin.

Joka tapauksessa alkuviikosta jatkamme Invernessistä Claymuiriin. Minua pelottaa ajatella, mikä meitä siellä odottaa.”

Elokuun 15. päivänä
”Välillä pelkään Isoäidin tarkkasilmäisyyttä. Olimme suunnitelleet, että menemme tänään päivälliselle Flemingeille ja ehkä illalla Jessien luo, mutta Isoäiti alkoi ehdottaa, että sen sijaan kutsuisi väkeä tänne. Hillitsin vaivoin haluni lennähtää hänen kaulaansa. Tällä hetkellä kaikkein mieluiten pysyttelen paikallani — joskin varon vihjaamasta heikkoudestani Duncanille, ettei tämä vain alkaisi perua pohjoisen matkaa.

Niinpä tämä vanha talo oli tänään täynnä väkeä, ja meillä oli niin mahdottoman mukavaa, että unohdin väsymykseni. Niin monta iloista uutista!

Jessie ja Ted ovat menneet kihloihin — tätä olen tosin osannut jo vähän odotella. Ja Nanny kertoi, että neiti Jameson on luvannut ottaa hänet opettajansijaiseksi ensi talveksi, vaikka hänellä ei ole pätevyyttä — hän on kuulemma kaivanut vanhat koulukirjansa esiin ja pänttää koko kesän. ’Sopivaa puuhaa vanhallepiialle’, hän tokaisi. Madeleine kohteli Jerryä yhtä reippaasti kuin ennenkin, enkä oikein tiedä, mitä minun pitäisi siitä ajatella. Mutta ainakin he yhä ovat yhdessä, ja se on tärkeintä.

Elsie-täti kyseli minulta tarkasti Duncanin vointia, kun olimme hetken kahden. En tiedä, oliko hän pettynyt, kun ihmeparantumista ei ollut puolessatoista kuukaudessa tapahtunut. Yritin vakuuttaa, että elämänuskon palautuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin raitis ilma.

Koska kukaan ei tiedä, milloin seuraavan kerran näemme kaikki toisemme, saimme kasapäin lahjoja vauvaa varten. Joudumme lähettämään ne postitse kotiin, laukkuihimme ei mahdu. Minun täytynee peruuttaa suunnitelmani ostosretkestä, ellen halua Rosen toteavan, että hänen toisellekin sisarenlapselleen on vaatteita ensimmäiseksi viideksi elinvuodeksi.

Mutta oikeastaan odotan huomista junamatkaa, vaikka se toivottoman pitkä onkin. Kaiken tämän hälinän ja ihmismassojen jälkeen on kauhean mukavaa saada olla Duncanin kanssa kahden — vaikka vain junassa.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti