tiistai 17. maaliskuuta 2009

33. Jälleen Claymuirissa

-Ajattele, minä en koskaan kuvitellut, että palaisin tänne, Betty sanoi puoliääneen postivaunujen pysähtyessä kaupan eteen.

-Ei siis mitään haikeita muistoja? Duncan kuiskasi vastaan ja päästi nuoren naisen kahden lapsensa kanssa ulos vaunuista, ennen kuin auttoi Bettyn alas jyrkkiä askelmia.

Betty naurahti ja katseli ympärilleen. Oliko siitä tosiaankin jo kaksi vuotta? Näytti siltä, kuin Claymuirissa ei mikään olisi muuttunut. Kaupan ovi oli auki ja hän näki myyjättären hämmästyneen ilmeen — hänet tunnistettiin täällä vielä.

Mutta heitä vastassa ei ollut Omenamäen iloinen renkipoika Tom, sillä tämä oli nykyään Catrionan vakaa aviomies ja viljeli omia peltotilkkujaan. Sen sijaan odottamassa oli vieras, juro poika, joka tuskin tervehti nostaessaan heidän laukkunsa vaunuihin.

Kylän läpi ajettaessa Betty esitteli Duncanille nähtävyydet: koulun, kirkon ja tien, joka vei Kanervarinteen kartanoon. Kaupan myyjätär ei ollut ainoa, joka näytti hämmentyneeltä, sillä moni vastaantulija kääntyi katsomaan heitä. Betty hymyili itsekseen ajtaellessaan, miten ihmiset arvailisivat hänen tulonsa syitä.

Sitten hän äkkiä tarttui renkiä olkapäästä.

-Pysähtykää!

Poika käänsi päätään kuin pohtien, kannattiko tällaisten omituisten vieraiden käskyjä totella, mutta pysäytti kuitenkin hevosen.

Kylän halki kulki kymmenpäinen määkivä lammaslauma, jota terhakka paimenkoira piti kasassa. Lauman perässä kulki harteikas nuori mies.

-Allan MacTaggart! Betty huudahti.

Nuorukainen tuli vaunujen kohdalle ja hänen auringonpaahtamat kasvonsa kirkastuivat.

-Neiti Stewart! hän huudahti. –Oletteko te tullut takaisin?

-Käymään vain, Betty sanoi. –Tässä on mieheni.

-A-haa, sanoi Allan, ja hänen ilmeestään näki, että amerikkalaisin postimerkin varustetuista kirjeistä oli aikanaan kohistu Claymuirissa.

-Mitä sinulle kuuluu? Betty kysyi. Hän tunsi äkkiä tavatonta ylpeyttä siitä, että oli juuri se opettaja, joka oli vihdoin ja viimein saanut kirjoittaa päästötodistuksen tälle kovapäiselle pojalle.

-Oikein hyvää, neiti — rouva. Isäukko heitti veivinsä talvella, mutta viljelen velipoikien kanssa tilaa, ja kyllä siitä leipä revitään.

Betty avasi suunsa korjatakseen Allanin puhetapaa, mutta muisti samassa, ettei enää ollut opettajatar.

-Olen pahoillani isäsi vuoksi, hän sen sijaan sanoi. –Mutta iloinen siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin.

-Erinomaisesti, Allan tokaisi ja hymyili. Sitten hän mietti hetken, rohkaisi mielensä ja jatkoi: -Kuulkaa, neiti — rouva — minä menin tilaamaan sanomalehden. Ihan vain siksi kun te aina sanoitte että meidän pitäisi lukea paljon.

-Voi Allan, olen ylpeä sinusta, Betty sanoi täydestä sydämestään.

Kun he jatkoivat matkaa, Duncan naurahti.

-Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kosin sinua, hän sanoi. –Sinut on näköjään luotu opettajattareksi!

-Höpsis, sanoi Betty, mutta hänen silmistään loisti ilo. Riemu siitä, että hän oli saanut Allan MacTaggartin tilaamaan sanomalehden, oli melkein yhtä suuri kuin jos tästä olisi tullut pääministeri.

Omenamäki oli yhtä luotaantyöntävä kuin ennenkin — ja silti se tuntui uhoavan jotakin omalaatuista lempeyttä. Tällä kertaa Bettyn ei tarvinnut pelästyä rouva MacConachien kommentteja, eikä hänen tarvinnut miettiä, tulisiko talonväen kanssa toimeen. Rouva kiiruhti heitä pihalle vastaan ja näytti olevan rehellisen iloinen tapaamisesta.

-Caitlin on laittanut teetä, hän sanoi ja taputteli Bettyä hartioihin. –Olette varmaankin kovin väsynyt… Lähdittekö tänne suoraan Invernessistä?

-Lähdimme, Betty sanoi, -emme malttaneet jäädä. Itse asiassa hän oli lopulta päätynyt siihen tulokseen, ettei tahtonut yöpyä Marian-tädin hoivissa, ja Duncan oli ollut samaa mieltä.

Duncan hymyili vähän rouva MacConachien hääräämiselle. Hänestä oli mukava tavata ihmisiä, jotka olivat olleet jossakin tekemisissä Sapphon kanssa, ja nähdä miten lumoutuneita nämä olivat.

Kaupan luona Betty oli kaivannut Tomia, mutta vielä enemmän hän huomasi kaipaavansa Catrionaa, kun he menivät sisään. Tämä oli suhtautunut aikanaan Bettyyn lähes vihamielisesti, kunnes heistä oli tullut ystävät. Ja vaikka uusi palvelijatar Caitlin oli iloinen ja sievä, hän ei ollut Catriona.

Rouva MacConachie ja Betty vaihtoivat kuulumisia teetä juotaessa, ja sen jälkeen rouva ilmoitti, että opettajan huone oli valmiina heitä varten.

-Tahdotte varmaankin levätä, rakas rouva Fleming, hän sanoi, -niin pitkä matka takana ja kaikkea…

Betty myönsi tahtovansa levätä, koska tiesi, että Duncan varmasti tahtoi. Rouva MacConachie ei tiennyt mitään tämän sairaudesta eikä hänen ollut tarpeenkaan tietää, joten mikä tahansa tekosyy pieneen lepohetkeen oli hyväksyttävä.

-Caitlin hakee teidät sitten päivälliselle, rouva MacConachie huusi heidän peräänsä, kun he nousivat Bettylle kovin tuttuja rappuja ullakkokamariin.

Päivällisellä olivat mukana myös herra MacConachie ja John, uusi renki. Ja sen aikana puhuttiin myös Ruthista.

-Minä en ole sanonut kenellekään, että te tulette, rouva MacConachie sanoi. –En Ruthillekaan, vaikka näin tyttöparan kaupalla tässä yksi päivä. Ajattelin, että niin on parasta, kun emme tiedä miten tässä käy.

-En oikein vieläkään ymmärrä, miten minut on narrattu tähän puuhaan mukaan, Duncan naurahti. –Enkä oikein ymmärrä sitäkään, mikä hätä tytöllä on.

-Sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei tunne rouva MacVurichia, herra MacConachie sanoi, ja kerrankin rouva ei keskeyttänyt häntä. –Ruthilla on kaikki hyvin — ja kuitenkin…

-Me voisimme tehdä iltakävelyn kylään, rouva ehdotti. –Olisi kaikkein parasta, jos tapaisimme Ruthin sattumalta.

Päivällisen jälkeen Betty, Duncan ja rouva MacConachie varustautuivatkin kävelylle. Ilta oli viileä mutta poutainen, vuoret kohosivat terävinä varjoina taivasta vasten. Betty kuunteli hiekan narsketta kenkiensä alla ja muisteli sitä vuotta, jolloin oli kulkenut Omenamäeltä kylään joka aamu. Se oli ollut kova koulu — eikä vain hänen oppilailleen.

Kylä oli hiljentynyt, ihmiset olivat vetäytyneet sisätiloihin. Muutamia lapsia leikki tiellä, he olivat niin pieniä, ettei Betty tuntenut heitä.

MacVurichien talosta näki, että sen asukkaat halusivat osoittaa ei niinkään vaivihkaista ylemmyyttä muita kohtaan. Ikkunoissa oli pitsiverhot ja ovessa suuri kolkutin. Betty saattoi kuvitella, että rouva MacVurich piti kimpullista vahakukkia olohuoneessaan ja tomutti huolella joka viikko vierashuoneen, jossa kukaan ei koskaan majoittunut.

Talon toisessa päässä keittiön portailla istui tyttö pesuvati sylissään. Hän silpoi herneitä ja oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut tielle pysähtyneitä.

Tyttö oli tummaverinen ja laiha, hänen kapeat kireät palmikkonsa valuivat pitkälle selkään ja hartiat liian monta kertaa pestyn puvun ja esiliinan alla olivat kumarassa. Kauniit, hoikat sormet avasivat herneenpalkoja nopeaan tahtiin, mutta hameenhelman alta pilkistävät jalat olivat sierettyneet.

Betty avasi suunsa huutaakseen tytölle, kun rouva MacConachie pidätti häntä.

He näkivät, miten talon nurkan takaa hiipi poika. Se oli Timmie MacVurich, Betty tajusi. Timmie hiipi tytön taakse tämän huomaamatta, laittoi kätensä suun eteen torveksi ja karjaisi yhtäkkiä:

-Herätys!

Tyttö kiljaisi pelästyksestä, hernevati hänen sylistään lensi nurinniskoin maahan ja jo siivottuja herneitä täynnä oleva kulho hänen jalkojensa juuressa kaatui.

-Timmie, senkin roisto! hän huusi.

Timmie säntäsi nauraen pakoon. Hän oli selvästikin suunnitellut temppunsa ajoituksen, sillä juuri ennen kuin tyttö sai häntä kiinni, talon ulko-ovi avautui.

-Mitä ihmettä täällä taas mekastetaan! Timmie, älä juokse noin. Ruth, mikset ole tekemässä työtäsi? Rouva MacVurichin ääni olisi tuottanut kunniaa monelle ammattisotilaalle.

-Timmie pelästytti minut… Herneet… Ruth änkytti.

-Mitä herneille tapahtui? Rouva MacVurich tarttui tyttöä hihasta ja riepotti tämän takaisin keittiönportaille. –Mitä sinä tarkoitat heittelemällä herneitä pitkin pihaa? Poimi ne ylös, joka ainoa!

-Niin mutta Timmie…

-Älä sinä syytä Timmietä omasta kömpelyydestäsi! Häpeäisit, sinun pitäisi olla kiitollinen että saat armosta asua täällä, mutta sen sijaan järjestät vain harmia, mokoma…

-Hyvää iltaa, rouva MacVurich!

Betty ei ollut saanut enää olluksi hiljaa. Hänen leukaperänsä olivat niin kireät, että kipu tuntui selässä asti, ja hän tunsi silmiensä lyövän salamoita.

Hetkeksi aidan molemmin puolin laskeutui täysi hiljaisuus. Sitten tyttö riuhtaisi itsensä irti rouva MacVurichin otteesta ja juoksi nurmikon yli huutaen:

-Rouva Fleming!

Betty kietoi kätensä Ruthin ympäri hämmentyneenä siitä, että tämä oli heti tunnistanut hänet, ja pelästyneenä siitä, että tyttö oli pukunsa alla luisevan laiha.

-Kas niin, kas niin, hän kuiskasi Ruthin korvaan.

-No mutta hyvänen aika. Rouva MacVurich tuli aidan luo. –Iltaa, neiti Stewart!

-Rouva Fleming, korjasi rouva MacConachie ääni täynnä huonosti peitettyä vahingoniloa. –Iltaa, Jane. Sinulla näkyy olevan vielä saavuttamattomia tavoitteita lastenkasvatuksessa.

-Mitä sinä tarkoitat, Martha? rouva MacVurich kysyi tylysti ja kääntyi kättelemään Bettyä ja Duncania, joka esitteli itsensä.

-Noo, sanoi rouva MacConachie, -jos Timmie olisi minun poikani…

-Timothy ei ole tehnyt mitään pahaa, rouva MacVurich tiuskaisi.

-Niin teillä oli ennenkin tapana sanoa, Bettyltä lipsahti. Duncan oli vakavasti kehottanut häntä varomaan puheitaan, ettei Ruthille tulisi mitään harmia, jos tämä jäisikin Claymuiriin, mutta hän ei saanut olluksi.

-Te olitte aina Timmietä vastaan, kun olitte täällä opettajattarena, rouva MacVurich sanoi arvokkaasti, kuin olisi tuonut julki oikeudenmukaista tuomiota. –Mutta kiittämättömyys onkin maailman palkka. Ruth, mene siivoamaan jälkesi, kuten käskin.

Ruth vaihtoi painoa jalalta toisella, katsoi Bettyyn ja sitten taas rouva MacVurichiin. Hän oli selvästikin pyörällä päästään.

-Mene nyt ja tee kuten sanotaan, Betty sanoi lempeästi.

-Niin mutta…

-Tottele, tyttö! rouva MacVurich sanoi äänellä, joka sai Ruthin juoksemaan takaisin keittiön portaille. –Tällaista minä saan sietää päivästä toiseen, kun hyvän hyvyyttäni otin tytön meille. Mutta mitä muuta voisi ajatellakaan, kun isä on juoppo ja äiti osasi vain pestä pyykkiä…

-Rouva Weilson on kuollut, Betty sanoi.

-Naisparka, se oli hänelle parasta. Rouva MacVurich huokasi tekopyhästi. Sitten hän näytti virkistyvän. –Herra Fleming? Tekö olette se amerikkalainen? Äänensävystä päätellen hän odotti, että Duncan niistäisi nenänsä dollarin setelillä.

-Valitettavasti suonissani virtaa puhdas skottiveri, Duncan sanoi rauhallisesti. –Ja jonkin verran viskiä. Isoisäni oli aikamoinen juoppo.

Rouva MacConachien suunnalta kuului epämääräinen pärskähdys, eikä Bettykään ehtinyt hillitä itseään, vaan purskahti nauruun.

-Vai niin, rouva MacVurich sanoi. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä tehdä. Rouva Fleming oli ollut kylässä opettajattarena ja hänet olisi kuulunut kutsua sisään, varsinkin kun mukana oli vielä aviomies — mutta rouva MacVurich ei ollut aivan varma siitä, mille äsken oli naurettu, ja miten hänen nyt piti toimia.

Ruth tuli lähes äänettömin askelin lähemmäksi. Hänellä oli toisessa kädessään kulho, johon hän oli kaapinut maasta kaikki herneet jotka oli löytänyt, ja toisessa silpomattomia palkoja sisältävä vati. Hänen silmänsä katsoivat Bettyyn niin toiveikkaina ja luottavaisina, että tämä lakkasi nauramasta ja puri huultaan.

-Mene keittiöön lopettamaan työsi, Ruth, rouva MacVurich tiuskaisi. Hän tahtoi purkaa kiukkuaan johonkin ja tajusi, että saattoi tehdä sen ainoastaan Ruthiin. –Ja sano Timmielle, että menee isäänsä vastaan, kun tämä tulee kotiin.

Bettyn sydäntä kylmäsi, kun hän näki Ruthin anovan katseen. Kunpa hän olisi voinut työntää rouva MacVurichin sivuun, tarttua Ruthia kädestä ja sanoa, että tämä lähtisi heidän mukaansa! Kunpa hän voisi jotenkin lohduttaa tuota lasta, jonka silmissä asui niin pohjaton suru!

Mutta hän ei voinut muuta kuin hymyillä Ruthille ja sanoa:

-Menehän nyt. Me tapaamme kyllä vielä.

-Viivyttekö kauankin? rouva MacVurich kysyi epäluuloisesti.

-Voimme viipyäkin. Tämä on viehättävää seutua, Duncan sanoi. Sanat ja ääni olivat täysin viattomat, mutta rouva MacVurich tuhahti ja perääntyi vähän.

-Kutsuisin teidät sisään, mutta mieheni on palaamassa naapurikylästä ja minun on lämmitettävä hänelle ruokaa, hän sanoi. –Oli mukava tavata taas, rouva Fleming. Oli hauska tutustua, herra Fleming. Näkemiin, Martha.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti