torstai 19. maaliskuuta 2009

34. Kuutamossa

Kuu paistoi sisään ullakkokamarin kattoikkunoista, kun Betty avasi silmänsä. Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt ahdistavia unia, joten oli melkein helpotus herätä.

Hän käänsi päätään nähdäkseen, nukkuiko Duncan, mutta vuode oli tyhjä. Betty kohottautui vähän ja näki miehensä seisovan kattoikkunan luona ja katselevan ulos. Kuutamo värjäsi Duncanin punaisen tukan melkein valkoiseksi.

-Duncan?

-Herätinkö minä sinut, Sappho? Anteeksi. Duncan kääntyi ja hymyili vähän. –Yritä nukkua uudestaan.

-Miksi sinä valvot? Betty nousi istumaan.

-En ole vielä nukkunutkaan.

-Hyvänen aika, nyt tohtori MacDonald nuhtelee sinua.

-Nuhdelkoon sinua — kun toit minut tänne. Duncan istahti vuoteen laidalle ja silitti Bettyn tukkaa. –Olen tässä koettanut puhua itselleni järkeä. En minä osaa kasvattaa lasta.

-Paras alkaa opetella, Betty naurahti.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Ruth on jo iso tyttö, eikä hänen elämänsä ole ollut helppo.

-Jos se voisi vielä muuttua!

Duncan katsoi taas ikkunaan.

-Maailmassa on paljon kärsiviä ihmisiä — köyhiä, sairaita, nälkäisiä, kodittomia. Ruthin asiat ovat paremmin kuin useimmilla.

-Rakkauden puutteestakin voi sairastua, Betty sanoi.

-Hänellä on isä.

-Joka on jossakin Kanadassa!

-Ja työpaikka. Monet tuon ikäiset lapset ovat työssä.

-Niin ei saisi olla, heidän pitäisi käydä koulua!

-Mutta Sappho kulta… Duncan puisti päätään. –Miksi juuri meidän pitäisi huolehtia hänestä? Hän on tästä kylästä kotoisin. Olisiko edes oikein repiä häntä juuriltaan?

Betty ei sanonut mitään. Hän oli miettinyt samaa asiaa.

-Joskus poislähtö voi olla pelastus, hän lopulta kuiskasi.

Duncan yski vähän.

-Jos meillä olisi ylimääräistä rahaa, hän sanoi sitten ja kakoi kurkkuaan. –Mutta meillä on velka — ja pikkuinen syntyy muutaman kuukauden päästä. Onko oikein ottaa leipää lasten suusta ja heittää penikoille!

-Mutta syöväthän penikatkin pöydän alla lasten muruja, Betty sanoi. –Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut.

-Unohdan aina, ettei opettajattaren kanssa pitäisi väitellä, Duncan hymähti. -Minusta on vähän epäoikeudenmukaista, että piiloudut tässä asiassa meidän Herramme selän taakse!

-Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin teille annetaan myös kaikki tämä, Betty jatkoi.

-Sappho kulta…

-Miten olen saanut armon sinun silmiesi edessä, niin että huolehdit minusta, vaikka olen vieras, Betty jatkoi.

-Tuota minä en tunnista.

-Ruutin kirjasta. Bettyn silmissä oli naurua. –Muista, että opetin viimeiset kaksi vuotta nimenomaan uskontoa!

Duncan voihkaisi.

-Mutta onko meidän oikein ottaa vastuullemme tyttöä, kun emme tiedä, kykenemmekö elättämään hänet!

-Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan. Voihan olla, että herra Weilson lähettää Ruthille laivalipun jo jouluksi, ja hän tarvitsee vain muutaman kuukauden ajaksi inhimillisen asuinpaikan!

-Tai sitten herra Weilsonista ei kuulu enää mitään, ja meidän on huolehdittava tytöstä vuosikaudet.

–Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte ja mitä joisitte. Ettekö te ole suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Etkö sinä usko, että se on totta?

-Uskon tietysti, mutta…

-Älä sitten sano mutta. Jos tekee niin kuin Jumalan silmissä on oikein, Jumala kyllä katsoo että asiat järjestyvät.

Duncan hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä.

-En ole koskaan aiemmin tuntenut halua lyödä naista, hän mumisi. –Ennen kuin tänään.

-Tarkoitatko minua vai rouva MacConachieta? Betty tunsi ilkikurin kuplivan sisällään.

-Tiedät kyllä. Se nainenhan on hirviö.

-Muistaakseni hänessä ei ole mitään vikaa, minä en vain satu pitämään hänestä…

-Sappho, jos minä joskus otan sinusta eron, sanon tuomarille syyksi liian hyvän muistisi! Duncan puuskahti ja nousi.

Kamarissa oli hetken aivan hiljaista. Duncan katseli taas ulos kuutamoon ja Betty risti hiljaa kätensä. Sitten Duncan kääntyi.

-Oikeassahan sinä olet, hän sanoi hiljaa. –Miten minä voisin kääntää selkäni tuolle lapselle ja nukkua mukavassa vuoteessani ja sunnuntaisin näyttäytyä kirkossa ja tuntea itseni ihmiseksi.

-Sinä siis suostut? Betty kuiskasi.

-Tietenkin minä suostun. Vaikkei siinä ole mitään järkeä, vaikka todennäköisesti ajaudumme konkurssiin ja oma lapsemme joutuu kerjuulle… mutta ainakin meillä on hyvä omatunto.

Betty tajusi, että suuria kyyneleitä valui hänen silmistään.

-Voi Duncan, kyllä minä tiesin — tiesin, etten ole voinut erehtyä sinun suhteesi!

-Mitä sinä sitten tiesit? Että olen narrattava hupsu? Duncan kysyi, ja näytti siltä kuin hänenkin silmänsä olisivat olleet kosteat.

-Ei — vaan että sinä olet sinä. Sellainen kuin pitääkin, Betty kuiskasi.

-Mutta sinä saat kertoa rouva Wallacelle, Duncan tokaisi.

Olisi voinut kuvitella, että saatuaan Duncanin suostumaan toiveeseensa Betty olisi nukahtanut helpottuneena ja onnellisena. Mutta uni ei tullut. Duncan nukkui jo, kuutamo painui alemmaksi, kohta olisi aamu, mutta Betty huokaili ja pyöri edestakaisin.

Oliko hän liian omavaltainen ja itserakas, halusiko Ruth lopulta lähteä mihinkään? Tämähän oli hänen kotikylänsä, tänne hänen äitinsä oli haudattu! Ruth ei koskaan ollut käynyt Claymuirin ulkopuolella, hän ei ollut matkustanut postivaunuissa, hän ei ollut edes nähnyt junaa. Miten hän viihtyisi Fort Williamissa, joka oli tähän kylään verrattuna kuin maailman toisella laidalla!

Ruth saisi käydä koulua — mutta entä sen jälkeen? Raottaisivatko he vain tälle ovea maailmaan, johon tyttö voisi päästä, mutta ei ehkä kuitenkaan pääsisi? Olisiko Ruth lopulta onnellisempi omassa pienessä piirissään?

Ja mitä heidän elämästään lopulta tulisi, pystyisivätkö he huolehtimaan Ruthista? Hän oli kuvitellut ehtivänsä paneutua kirjoitustyöhönsä tiiviisti vielä syksyn ajan, mutta entä sitten, kun Ruth olisi talossa? Mitä rouva Wallace sanoisi? Mitä äiti sanoisi, ja muu perhe? Mitä hän lopulta tiesi Ruthista, paitsi että oli opettanut tätä koulussa yhden vuoden? Hän ei ollut edes puhunut asiasta kenellekään muulle kuin Duncanille. Mitä tämän perhe sanoisi!

Samassa Duncanin lämmin käsi laskeutui Bettyn olkapäälle.

-Nukuhan nyt, varpunen, Duncan sanoi unisesti.

Betty huokasi syvään, ja äkkiä hän oli aivan rauhallinen. Duncan oli tehnyt päätöksensä, eikä Duncan tehnyt hätiköityjä ja typeriä päätöksiä. Ruth lähtisi heidän mukaansa jos vain tahtoi — ja heistä pidettäisiin huolta. Hän sulki silmänsä ja nukahti.

1 kommentti:

  1. Kyllä se Duncan vaan on niin ihana, "sellainen kuin pitääkin". Kaunis luku :)

    VastaaPoista