lauantai 21. maaliskuuta 2009

35. Ruth

Aamiaispöydässä Duncan oli seurallinen ja puhui paljon. Hän kyseli MacConachieilta Ruthista, tämän sukulaisista ja taustasta.

-Minä luulen, että Mary Weilsonin sisar asuu jossakin Alamaassa, rouva MacConachie sanoi. –Jim Weilson oli vähän aikaa työssä St. Andrewsissa ja toi Maryn sieltä mukanaan. Muistan vielä, miten he asettuivat siihen pikku mökkiinsä — Jim oli varmaankin luvannut, että rakentaisi pian heille oikean talon. No, siinä mökissä Mary eli ja kuoli.

-Entä hänen sisarensa? Duncan kysyi.

-Kuten sanottu, minä jotenkin luulen että hänellä on sisar, rouva MacConachie sanoi epäröiden. –Mutta he eivät käsittääkseni olleet tekemisissä. En tiedä, oliko syynä Maryn avioliitto vai Jim Weilsonin heikkous… Mutta epäilen, että Maryn oli ikävä kotiinsa. Siksi kai hän antoi lapselle nimen Ruth, joutuihan Raamatun Ruutkin lähtemään kotimaastaan…

-Jim Weilson ei siis edes ehdottanut, että Ruth lähtisi tätinsä luo odottamaan laivalippua?

-Minä epäilen, tietääkö Ruth edes, että hänellä on tätiä.

Duncan sekoitti teetään. Sitten hän katsoi Bettyyn. Tämä pyöritteli paistettua munaa ympäri lautastaan eikä saanut sitä syödyksi. Häntä pelotti vieläkin.

-Sapp… Betty ja minä puhuimme asiasta, Duncan sanoi. –Olemme ajatelleet, että… että jos Ruth tahtoo, hän voisi lähteä meidän mukaamme.

-Voi — voi, se olisi enemmän kuin uskalsin toivoa! rouva MacConachie huudahti. –Mutta riittääkö teille varmasti keskenkasvuinen tyttö?

-Ei, ei palvelustytöksi, Betty sanoi. –Perheenjäseneksi.

MacConachiet katsoivat ensin toisiinsa ja sitten taas vieraisiinsa.

-Perheenjäseneksi? toisti rouva MacConachie.

-Ehkä se on väärin sanottu, Betty sanoi. –Ruthilla on isä, eikä hän tarvitse kasvattivanhempia. Mutta haluaisimme tarjota hänelle kodin ja mahdollisuuden koulunkäyntiin sinä aikana kun hän odottaa laivalippua isältään. Tietenkin hänen pitäisi osallistua kotitöihin, mutta ei enempää kuin kenen tahansa koulutytön. Meillä on kyllä kotiapulainen.

Syvä hiljaisuus valtasi keittiön. Sitten rouva MacConachie rykäisi.

-Anteeksi nyt, hän sanoi. –Minä en pidä tapanani puuttua toisten ihmisten asioihin… Mutta aiotteko te ottaa tytön vastuullenne ilman mitään korvausta?

-Eikö hyvän omantunnon pitäisi olla kristitylle tarpeeksi suuri korvaus, Duncan sanoi. –Betty sanoo, että Ruth on lahjakas tyttö, ja eilisen jälkeen minäkin olen sitä mieltä, ettei MacVurichien talo ole hänelle oikea paikka.

-Niin, no, sanoi herra MacConachie. Hänen äänensä oli äkkiä helpottunut, kuin hän olisi keksinyt ratkaisun vaikeaan pulmaan. –Olen minä kuullut, että Amerikoissa ansaitaan mukavasti…

-Antaa hänen olla siinä uskossa, Duncan sanoi Bettylle, kun he vähän myöhemmin hakivat päällysvaatteitaan ullakkohuoneesta. –Minä olen itse kauppias enkä käsitä, mitä olen tekemässä — niin että jos joku selittää tämän miljoonilla, jotka hankin New Yorkissa, olkoon hän edes tyytyväinen.

Betty hymyili vapisevin huulin.

Rouva MacConachie tahtoi välttämättä jälleen lähteä heidän mukaansa. Hän selvästikin nautti siitä, että joku näpäytti Jane MacVurichia. Toisaalta Betty oli tyytyväinen kun he saivat seuraa.

Aamiainen oli juuri syöty MacVurichien keittiössä heidän koputtaessaan etuovelle. Timmie tuli avaamaan, ja nähdessään Bettyn hän lehahti hehkuvan punaiseksi. Tavallaan Betty oli siitä kiitollinen. Poika osasi sentään vielä hävetä käytöstään.

-Huomenta, Martha, sanoi rouva MacVurich, joka kokosi lautasia pöydästä. –Huomenta, rouva Fleming — herra Fleming. Te olette varhain liikkeellä. Hänen ilmeestään näki, että vieraat olisivat kaikin mokomin saaneet jättää heidät rauhaan.

-Meillä on vähän asiaa, rouva MacConachie sanoi, nyökkäsi herra MacVurichille ja istahti pyytämättä pöydän ääreen.

-Mennään saliin… rouva MacVurich pyyhki käsiään esiliinaan.

-Ei, me emme viivy kauan, Betty sanoi. Hän oli päättänyt, että hänen oli puhuttava, koska hän oli ajanut Duncanin tähän tilanteeseen. –Missä Ruth on?

-Vettä hakemassa.

Samassa keittiön ovi avautui. Ruth astui sisään raahaten täysinäistä vesisankoa, joka painoi varmaan lähes saman verran kuin hän itse. Vieraat nähdessään hän välttyi hädin tuskin pudottamasta kantamustaan.

-Huomenta, Ruth, Betty sanoi. –Tule istumaan, meillä on asiaa.

MacVurichit katsoivat toisiinsa. He eivät selvästikään ymmärtäneet, miksi nämä ihmiset tulivat heidän taloonsa määräilemään heidän palvelustyttöään.

-Onko Ruth tehnyt jotakin? rouva MacVurich kysyi. Timmien ilme muuttui vahingoniloisen toiveikkaaksi äidin selän takana.

-Ei suinkaan, Duncan sanoi. Hänen äänensä oli rauhallinen ja varma. -Mitä te olette sopineet Ruthin ylläpidosta hänen isänsä kanssa, rouva MacVurich?

-Tyttö on meillä palveluksessa, rouva sanoi ja kuulosti vähän hermostuneelta. –Siihen asti, kunnes hänen isänsä lähettää Kanadasta laivalipun.

-Entäpä jos — entäpä jos Ruth muuttaisikin siksi ajaksi meille? Betty sanoi. Nyt se oli tehty, hän huokasi syvään itsekseen.

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Ruthin silmät laajenivat niin, että ne näyttivät olevan putoamaisillaan päästä. Hänen poskensa muuttuivat yhtä punaisiksi kuin äsken Timmiellä. Mutta sanaakaan hän ei uskaltanut sanoa.

-Me asumme Fort Williamissa, meillä on oma talo ja tilaa Ruthille, Duncan sanoi. –Palvelijatarta emme tarvitse, meillä on kotiapulainen. Ruth voisi hiukan autella häntä ja samalla jatkaa koulunkäyntiään.

MacVurichit eivät sanoneet vieläkään mitään. Betty alkoi pelätä, että he joutuisivat syytteeseen kuolemantuottamuksesta, jos nämä saisivat sydänkohtauksen — ainakin herra MacVurich alkoi näyttää sinipunaiselta.

-Mutta tietenkin sinä valitset itse, Betty sanoi Ruthille. -Ymmärrän hyvin, jos haluat mieluummin jäädä tänne kotiseudullesi. Itsekseen hän ajatteli, että tuskin pystyisi mitään tämän parempaa ikinä MacVuricheista sanomaan — olivathan hekin osa Ruthin kotiseutua.

Herra MacVurich sai puhekykynsä takaisin ensimmäisenä.

-Kuulkaas nyt, hän sanoi tiukasti. –Mitä te oikein meinaatte, kun tulette tällä tavoin yhtäkkiä kyselemään tyttöä? Jim Weilson jätti hänet meidän huostaamme, emmekä me aio antaa häntä kenen tahansa kelkkaan!

-Herra ja rouva Flemingiä minä en sanoisi keneksi tahansa, rouva MacConachie pisti väliin oltuaan sankarillisesti vaiti monta minuuttia. –Rouva Fleming kohteli aikanaan Jim Weilsoniakin paremmin kuin monet muut kyläläiset yhteensä. Minä en mainitse mitään nimiä.

-Tiedän, että tämä tuli äkkiä, Duncan sanoi nopeasti, ennen kuin rouva MacConachie ehtisi tehdä lisää tuhoa. –Mutta jos Ruth tahtoo lähteä, niin uskon, että löytäisitte toisen aputytön hänen sijaansa.

-Jenny Bethunehan sanoi viime viikolla ompeluseurassa, että heidän Fionansa etsii palveluspaikkaa, hän voisi varmaankin aloittaa heti, rouva MacConachie pisti väliin.

-Heti? toisti rouva MacVurich, aivan kuin tuo sana olisi herättänyt hänet. –Tuletteko te tänne ja sanotte, että viette tytön heti mukananne?

-Emme me vie häntä, Betty sanoi lujasti. –Paitsi jos hän tahtoo lähteä. Mitä sinä sanot, Ruth?

Ruth räpytteli silmiään, aivan kuin olisi tähän asti seurannut keskustelua sivullisena ja vasta nyt tajunnut, että se koskikin häntä.

-Teidän mukaanne? hän kuiskasi. –Kouluun? Voi, tahdon, tahdon minä tull…

-Hetkinen! Herra MacVurich hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkinsä pöytään. –Me olemme maksaneet Jim Weilsonille tytön puolen vuoden palkan, enkä todellakaan aio sallia…

-Mitä? sanoi Duncan terävästi. –Eikö Ruth saa itse palkkarahojaan?

Herra MacVurich nielaisi. Ruthkin oli hypähtänyt pystyyn ja kalvennut. Bettyn sydäntä kouraisi, hän muisti, miten tyttö oli kirjoittanut aikovansa olla ahkera ja säästää palkastaan, jotta voisi lähteä isänsä perään. Eikä kukaan ollut aikonutkaan maksaa hänelle mitään ainakaan puoleen vuoteen — olisiko sen jälkeenkään?

-Nyt minä alan ymmärtää, Duncan sanoi ja nousi hänkin. –Te olette ilmeisesti harjoittanut täällä valkoista orjakauppaa.

-Kuulkaahan…

-Kuulkaa itse. Ilmeisesti Ruth ei tiennyt, ettei kukaan aikonut antaa hänelle penniäkään rahoista, joita hän omalla työllään ansaitsi — onko näin?

Ruth nyökkäsi, ja hänen silmissään oli kyyneliä.

-Jim Weilson tarvitsi matkarahat!

-Ja varsin tyylikkäästi hän sen asian hoitikin. Duncan työnsi kätensä povitaskuun ja veti esiin lompakkonsa. –Paljonko te maksoitte?

Herra MacVurichin silmissä välähti hänen sanoessaan summan. Betty tajusi, ettei hän varmastikaan ollut antanut Ruthin isälle niin paljon — kukaan ei maksaisi kolmetoistavuotiaan tytön työpanoksesta sellaista määrää täydessä vuodessakaan.

Mutta Betty tajusi myös, että nyt Duncan oli vihainen. Betty ei ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä todella vihaisena —kasvot olivat kuin kiveä, mutta silmissä paloi. Itsekseen Betty toivoi hartaasti, ettei Duncan koskaan katsoisi häneen tuolla tavoin.

Duncan avasi lompakkonsa. Hän veti esiin ensimmäisen setelin ja heitti sen pöydälle. Sitten toisen, kolmannen, neljännen. MacVurichien suut aukenivat sitä mukaan kuin rahapino pöydällä kasvoi.

Betty nieleskeli. Jo yksistään herra MacVurichin mainitsema summa olisi ollut suuri heidän yhtäkkiä maksettavakseen — mutta Duncan ei lopettanut edes siihen. Kuin kiusallaan hän heitti pöydälle vielä muutaman punnan ylimääräistä, ennen kuin läimäytti lompakkonsa kiinni ja työnsi sen takaisin taskuun.

-Riittääkö, vai muistatteko yhtäkkiä kenties maksaneennekin vielä vähän enemmän? Duncan kysyi ivallisesti.

-Mi… mu… me… änkytti herra MacVurich.

-Jos raha riittää, niin asia on selvä. Tyttö on vapaa. Ruth, jos haluat tulla meidän mukaamme, mene pakkaamaan. Tulet yöksi Omenamäelle, me lähdemme huomisaamuna kotiin.

Betty katsoi pelästyneenä rouva MacConachieen, mutta tämä näytti siltä kuin olisi halunnut taputtaa käsiään yhteen. Sen sijaan hän nyökkäsi hyväntahtoisesti Ruthille, joka juoksi keittiön läpi sen takana olevaan pieneen komeroon. Hän aikoi selvästikin pakata.

3 kommenttia:

  1. Mahtavia juonenkäänteitä edelleen. Ihanaa että Duncanilla riittää luonnetta!

    VastaaPoista
  2. Onpa loistavia juonenkäänteitä! Miten mä taas maltan odottaa uutta lukua :D

    Tuossa kappaleessa mikä alkaa "Betty nieleskeli." on kirjotusvirhe :)

    VastaaPoista