maanantai 23. maaliskuuta 2009

36. Jäähyväisiä

Betty ja Ruth istuivat Omenamäen ulkorakennuksen porraskivellä. Betty piti käsivarttaan nyyhkyttävän tytön ympärillä ja nojasi poskeaan tämän hiuksiin.

He olivat istuneet siinä lähes siitä pitäen, kun olivat palanneet kylästä. Betty oli kysynyt, tahtoiko Ruth puhua hänen kanssaan, ja tämä oli tahtonut.

Porraskivellä, entisen opettajattarensa kainalossa Ruth oli itkenyt äitiään, isäänsä ja kotiaan. Hän oli itkenyt MacVuricheilla kokemiaan nöyryytyksiä ja sitä suurta pettymystä, jonka oli tänään kokenut — että hänen isänsä oli käyttänyt omaan matkaansa hänen puolen vuoden palkkansa.

Betty ei ollut puhunut juuri mitään, kuunnellut vain ja pitänyt tytöstä kiinni. Hän oli nähnyt rouva MacConachien kurkistavan muutaman kerran päärakennuksen ulko-ovesta, mutta vetäytyvän nopeasti takaisin.

Ruth nyyhkäisi vielä kerran ja niisti nenänsä nenäliinaan, jonka Betty oli hänelle antanut.

-Onko se totta? hän kysyi ja katsoi Bettyyn suurin vihrein silmin. –Että minä saan tulla teidän mukaanne?

-Jos sinä vain haluat. Mutta pelkään, että ikävöit…

-Mitä minä ikävöisin? Ei ole mitään ikävöitävää! Katkeruus tytön äänessä sai Bettyn vapisemaan.

-Me emme voi korvata sinulle vanhempiasi, Betty sanoi hiljaa. –Mutta ainakin pidämme sinusta huolta. Voit kirjoittaa isällesi, että olet muuttanut.

-Ei minulla ole osoitetta.

-Ei ole osoitetta?

Ruth puisti päätään.

-Isän piti lähettää se kun hän pääsee perille. Mutta mitään ei ole vielä kuulunut.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Bettyn selkäpiitä, mutta hän rutisti Ruthia reippaasti.

-Tietenkään isäsi ei vielä ole voinut löytää vakituista asuntoa, hän sanoi. –Kyllä hän pian kirjoittaa. Onko sinun nälkä? Minä luulen, että rouva MacConachiella olisi lounas valmiina.

-Milloin me lähdemme? Ruth kysyi, kun he kävelivät pihan yli.

-Huomenna aamulla. Ehdimme illaksi kotiin.

-Voisinko — voisinko minä käydä vielä ennen sitä kylässä?

-Tietenkin voit. Haluat kai hyvästellä jonkun?

-Emilia Hendryn, Ruth sanoi hiljaa. –Ja äidin.

Sinä iltana Betty ja Duncan kävelivät vielä kerran kylään Ruthin kanssa. He saivat teetä Hendryillä, jossa Ruth ja Emilia itkivät kaulakkain — mutta lupasivat vakaasti kirjoittaa toisilleen. Ja sitten rouva Hendry antoi puutarhastaan Ruthille kauniin kimpun kukkia, jotka tämä sai laskea äitinsä haudalle.

-Minä en tiedä vieläkään, teemmekö me oikein, Betty sanoi hiljaa, kun he istuivat hautausmaan kiviaidalla ja antoivat Ruthin heittää rauhassa hyvästejä äidilleen.

-Minä luulen että teemme, Duncan sanoi ja kietoi kätensä Bettyn ympäri. –En minä väitä, että tämä tulisi helppoa olemaan. Vaikka Ruth on kiltti tyttö, hän joutuu kanssamme kokonaan uuteen maailmaan. Mutta minä olen ollut tänään rauhallisempi kuin aikoihin.

-Vai rauhallisempi, Betty naurahti. –Minä melkein pelkäsin sinua aamulla! En ole koskaan nähnyt sinua sellaisena.

-En minä ennen ollutkaan sellainen, Duncan sanoi. –Mutta matkallani näin muutaman kerran asioita, joita ei oikeamielinen ihminen voi sietää — miten jotkut katsovat asiakseen halveksia lähimmäistään vaikkapa tämän erilaisen rodun vuoksi… Räjähdin siellä muutaman kerran, on oikeastaan ihme, etten joutunut pahempiin hankaluuksiin. Tänään tunsin jotakin samaa, kun ymmärsin, miten Ruthia on huijattu.

-En olisi uskonut hänen isästään, en sentään, Betty huokasi.

-Minä taas en usko, että herra Weilson oikein ajatteli asiaa loppuun asti. Hän kuvitteli Ruthin saavan ylöspidon MacVuricheilla siksi kunnes tyttö matkustaisi hänen perässään. Hän ei ajatellut asiaa Ruthin kannalta.

-Toisaalta on ehkä hyvä, että Ruth tulee nyt kanssamme Fort Williamiin, Betty sanoi iloisemmin. –Muutos ei ole niin suuri sitten, kun hän lähtee Kanadaan…

He olivat hetken hiljaa ja katselivat, miten Ruth suoristi äitinsä hautaa koristavan vaatimattoman puisen ristin ja nyppi pois rikkaruohoja sen juurelta. Betty laski kätensä vaistomaisesti sydänalaansa ja tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä. Hän muisti Ruthin äidin, joka oli kovan elämän näännyttämä, mutta joka oli jaksanut pitää huolta tyttärestään ja rakastaa tätä. Varmasti Mary Weilson oli toivonut toisenlaista elämää tullessaan nuorena vaimona Claymuiriin.

-Oliko sinun isoisäsi juoppo? hän yhtäkkiä huomasi kysyvänsä Duncanilta.

-Mitä?

-Sinä sanoit eilen rouva MacVurichille niin.

-Jaa, taisin sanoa. Ehkä minä vähän liioittelin. Ei hän lasiin sylkenyt, mutta kyllä hän työnsä hoiti.

Betty hymyili.

Ruth suoristautui, katsoi vielä kerran kiinteästi hautaa ja sille laskemaansa kukkakimppua, niiasi kuten vierailulta lähdettäessä niiataan ja kääntyi. Hän käveli pää painuksissa Bettyn ja Duncanin luo, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat.

-Tiedäthän sinä, että äitisi seuraa sinua, minne ikinä menetkin, Betty kuiskasi ja sulki tytön syliinsä.

-Rouva MacVurich sanoi, että on pakanallista ajatella niin!

-Typeryyksiä, ei tietenkään ole, Betty sanoi. Mielessään hän ravisteli rouva MacVurichia, joka oli yrittänyt nyhtää lapsen elämästä pienimmänkin lohdun. -Elämä ei lopu kuolemaan, kuolema on vain matka, jonka jälkeen taas kohtaamme toisemme. Tiedäthän sinä sen.

-N-niin te opetitte koulussa, Ruth mumisi.

-Ja uskallapa väittää, että valehtelin. Betty hymyili.

-Mennäänkö? Duncan kysyi ja nousi aidalta. –Rouva MacConachie lupasi sijata sinulle Caitlinin huoneeseen, Ruth, ja Caitlinilla on aamulla aikainen ylösnousu. Ei ole kohteliasta valvottaa häntä.

He lähtivät kirkkomaalta ja kävelivät hiljentyneen kylän läpi kohti Omenamäkeä. Betty oli väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti päivän monista tapahtumista ja kulki syvissä ajatuksissa.

Äkkiä hän tunsi, miten joku tarttui hänen käteensä. Se oli Ruth, jonka pitkät hoikat sormet olivat puristuneet Bettyn kämmenen ympäri. Hän katsoi tyttöön ja hymyili — ja samassa hän tajusi, että Ruth oli tarttunut toisella kädellään Duncania kädestä. Sillä hetkellä Betty tunsi, että oli tehnyt oikein, kaikista epäilyksistään huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti