keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

37. Ruth tulee kotiin

Kun Invernessistä tuleva juna pysähtyi Fort Williamissa, kaupunki oli täynnä arkisen elokuun päivän hälinää. Duncan viittasi ajurin aseman eteen ja nosti heidän laukkunsa kyytiin.

Ruth puristi Bettyä kädestä niin, että tämän sormet puutuivat. Oikeastaan Ruth oli pitänyt häntä kädestä lähestulkoon siitä pitäen, kun he olivat kävelleet hautausmaalta Omenamäelle. Postivaunumatka Invernessiin oli ollut tytölle vielä hauska kokemus, mutta suuren kaupungin meteli saanut tämän lähes tolaltaan. Ja pihisevä ja puhiseva juna oli näyttänyt Ruthin silmissä sadun lohikäärmeeltä.

Onneksi he olivat olleet asemalla ajoissa ja päättäneet mennä laiturille odottamaan tunkkaisen odotussalin sijasta. Duncan oli ostanut liput — kolmanteen luokkaan, sillä osa heidän matkakassastaan oli paiskottu edellisenä päivänä MacVurichien keittiönpöydälle — ja he olivat päässeet portista näytettyään ne junailijalle.

Niinpä Ruthille oli jäänyt aikaa totuttautua siihen ajatukseen, että pian hänen piti kiivetä tuon metallisen hirviön sisään. Duncan oli kulkenut Ruthin kanssa pitkin laituria, selittänyt tälle miten veturissa poltettiin hiiltä, jotta saatiin höyryä, ja miten se laittoi koneen liikkeelle ja miten pyörien valtavat vipuvarret alkoivat liikkua ja veivät näitä pieniltä taloilta näyttäviä vaunuja eteenpäin.

Betty oli istunut varjossa seinustalla matkatavaroiden kanssa ja katsellut pientä perhettään. Hän näki Duncanin ja Ruthin välillä kyykistyvän kurkkimaan junan alle, ja sitten nämä menivät veturin luo ja Duncan näytti, missä junan valot olivat, ja miten iso hiilivaunu oli. Niin, Betty oli muistanut, Duncanhan oli Amerikassa maksanut välillä junalippunsa lämmittäjän apulaisen työllä. Ruth oli kysellyt paljon, ja hänen silmänsä olivat alkaneet loistaa.

Lopulta matka olikin sujunut hyvin. Aluksi Ruth oli tullut vähän pahoinvoivaksi junan keinunnassa, mutta tottunut nopeasti. Hän oli tuijottanut silmät suurina maisemia, jotka vilistivät ohi junan kiihdyttäessä vauhtiaan, ja Betty oli ostanut hänelle pullon limonadia pojalta, joka kiersi vaunusta toiseen korin kanssa myymässä virvokkeita.

Mutta nyt oltaisiin pian kotona. Betty oli huojentunut kiivetessään ajurinrattaisiin. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia matkasta Edinburghiin ja Chrissyn häistä.

Duncan katsoi kelloaan.

-Puoli neljä, hän sanoi. –Rouva Wallace on kai siellä?

-Hän sanoi odottavansa meidän tuloamme, kun eilen soitin, Betty sanoi. Hän oli ilmoittanut heidän paluupäivänsä, mutta ei ollut hiiskunut Ruthista. Se oli ehkä raukkamaista, mutta olisi parempi selvittää asiat kasvokkain. –Ja Rob on kai kaupassa?

-Niin pitäisi olla.

Ruth istui penkillä jäykkänä ja puristi yhä tiukasti Bettyn kättä. Tähän asti hän oli keskittynyt matkan vaiheisiin, mutta nyt hän tajusi tulleensa uuteen kotikaupunkiinsa — kaupunkiin, josta hän ei tuntenut ketään muita kuin herra ja rouva Flemingin.

Tai oikeastaan hänen ei saanut sanoa herra ja rouva Fleming, Ruth muisti. Asiasta oli puhuttu. Betty oli käskenyt hänen käyttää heistä etunimiä, koska he eivät olleet hänen isäntäväkeään eivätkä myöskään sukulaisia. Mutta Ruthista tuntui kovin vaikealta sanoa ”Betty” rakkaasta opettajattarestaan.

Ajuri kääntyi rantakadulle ja pysähtyi kirjakaupan eteen. Kaupan ulko-ovi oli auki lämpimään iltapäivään, ja Rob ilmestyi heti kynnykselle.

-Tervetuloa kotiin, hän sanoi ja tuli auttamaan Bettyn alas vaunuista. –Täällä on kauppa kovasti… Hän vaikeni.

-Tämä on Ruth Weilson, Betty sanoi, kun tyttö kapusi kadulle pelästyneen näköisenä. –Ota laukut, Rob, ole kiltti… Minä selitän sitten. Tässä on minun veljeni Rob.

Ruth niiata niksautti ja Rob nyökkäsi hänelle hämmentyneenä.

-Kas niin, mennään sisään, sanoi Duncan, joka oli maksanut ajurin. –Onko rouva Wallace paikalla?

-On, hän sanoi että tee on valmis aivan kohta. Rob loi Bettyyn tiukan silmäyksen, jota tämä ei ollut huomaavinaan, vaan paimensi Ruthin kuin lampaan sisään myymälään ja varaston läpi väliovelle.

-Rouva Wallace? Betty sanoi avatessaan välioven eteiskäytävään.

-Rouva Fleming, tervetuloa kotiin! Rouva Wallace kiiruhti keittiöstä yllään valtaisa esiliinansa ja seurueenaan ihana vastapaistettujen teeleipien tuoksu. –Toivottavasti teillä oli ihana…

Hän pysähtyi.

Betty oli lykännyt tämän hetken ajattelemistakin. Hän oli keskittynyt vain pitämään Ruthista huolta ja tekemään tämän matkasta niin miellyttävän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi ajatella sitä hetkeä, jolloin olisi selitysten aika. Kukaan ei tiennyt odottaa Ruthia — kukaan ei tiennyt heidän edes olleen Claymuirissa.

-Päivää, rouva Wallace, sanoi Duncan ja laski matkalaukut lattialle. –Mukava olla kotona taas. Arvaanko oikein, että teillä on meille jotakin hyvää?

-On — leivoin vähän — mutta…

-Tämä on Ruth Weilson, sanoi Duncan kuin maailman luonnollisimman asian. –Hän asuu meillä tästä lähtien. Tämä on rouva Wallace, joka pitää meistä parempaa huolta kuin koskaan ansaitsisimme.

Ruth niiasi. Hän oli muuttunut kalpeaksi. Betty huokasi itsekseen. Tyttö ei ollut tyhmä, tämä tajusi kyllä, ettei häntä ollut tiedetty odottaa.

-Ruth Weilson, toisti rouva Wallace. –Onko hän teidän sukulaisenne, rouva Fleming?

-Ei, Betty sanoi. –Entinen oppilaani.

Rouva Wallacesta saattoi sanoa monta asiaa, mutta tervettä järkeä hänellä oli. Juuttumatta sen pidemmäksi aikaa Ruthin ilmaantumiseen hän totesi, että tee olisi pian valmis ja illallispaistikin uunissa, ja että jos he aikoivat saada syödäkseen, oli paras riisua päällysvaatteet ja pestä kädet ja asettua pöytään.

Teetä juotaessa Duncan kertoi heidän matkastaan ja käynnistään Claymuirissa ja Ruthin lähdöstä heidän mukaansa, tosin ilman yksityiskohtia. Rob ja rouva Wallace eivät voineet sanoa juuri mitään, koska Ruth nakerteli teeleipäänsä samassa pöydässä.

Mutta kun Ruth kieltäytyi toisesta teekupillisesta, rouva Wallace otti kanojen ruoka-astian ja ojensi sen hänelle.

-Käypäs katsomassa mitä löydät pihan perältä, hän sanoi. –En ole vielä ehtinyt ruokkia niitä.

Tytön kadottua ulos auringonpaisteeseen keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus.

-No niin, Bet, sanoi Rob lopulta. –Mitä taivaan nimessä sinä olet saanut päähäsi!

-Ruthin äiti on kuollut, hänen kotimökkinsä on myyty, hänen isänsä on lähtenyt Kanadaan mukanaan tytön puolen vuoden palkka — ja siitä huolimatta hänen olisi pitänyt elää kauheiden ihmisten luona, Betty puuskahti. –Mitä minä muuta voin…

-Olisit voinut paljonkin muuta, Rob tuhahti. –Etkö sinä saa hänelle kuria, Duncan?

-Olen samaa mieltä Bettyn kanssa, Duncan sanoi. –Jos voimme pelastaa yhden lapsen yhteiskunnalle, miksemme tekisi sitä?

-Ja minä kun luulin, että olette häämatkalla, rouva Wallace mutisi ja pudotti teekuppiinsa kolme sokeripalaa pelkästä järkytyksestä.

-Niinhän me olimmekin, Betty puolustautui.

-Häämatkalta palataan harvemmin lapsen kanssa. Rouva sekoitti teetään niin että roiskui. –Tuollainen köyhä orpotyttö — mitä te hänestä oikeastaan tiedätte! Ja kuitenkin aiotte ottaa hänet kattonne alle!

-En minä usko hänen myrkyttävän kaivoja, Betty hymähti.

-Kaivoja? Miksi maailmassa hän myrkyttäisi kaivoja? Rouva Wallace tuhahti. –Mutta hänessä voi olla vaikka minkälaisia piirteitä…

-Rouva Wallace, minä opetin häntä vuoden Claymuirissa, Betty sanoi lujasti.

-Pikku sisko, et sinä ole vastuussa oppilaittesi myöhemmästä elämästä! Rob vastasi yhtä lujasti.

-Väitätkö sinä, Robert Stewart, että jos joku entinen oppilaasi eläisi kurjuudessa, et tekisi kaikkeasi häntä auttaaksesi!

-En tietenkään väitä. Mutta en minä sentään lähtisi maailman ääriin hakemaan häntä kotiini!

-Kyllä minä tiedän, että tämä on järjetöntä, Duncan sanoi rauhallisesti ja otti neljännen teeleivän. –Betty on puhunut minua ympäri viikkotolkulla, mutta minä laitoin vastaan. Kunnes sitten näin ne olosuhteet, joissa Ruth eli.

-Hän on puhdas eikä näytä nälkiintyneeltä, rouva Wallace huomautti.

-Ettekö te sitten usko lapsen tarvitsevan elämässään muuta kuin kylvyn ja ruokaa? Betty kysyi kyyneleet silmissä. Hän oli jo ehtinyt ihmetelläkin, kun ei vielä ollut lainkaan itkenyt.

-Kun minä tulin tähän taloon, ei ollut mitään puhetta siitä, että aiotte ottaa kasvattilapsen!

-Ei hän ole meidän kasvattilapsemme, Duncan jatkoi häiriintymättömän rauhallisesti. –Hänen isänsä on mennyt Kanadaan ja luvannut lähettää tytölle laivalipun, kunhan pääsee jaloilleen. Mutta niin kauaksi aikaa Ruth tarvitsee paikan, jossa häntä pidetään ihmisenä.

-Eikö teillä ole edes hänen isänsä lupaa ottaa tyttö tänne! Rob puuskahti.

-Lupaa on vaikea pyytää, kun mies ei jätä mitään osoitetta, josta hänet saisi kiinni, Betty tiuskaisi vastaan. Hän tajusi, että oli hyvin lähellä ryhtyä riitelemään veljensä kanssa. –Ruth on yhtä hylätty kuin vanha kenkäpari!

Keittiöön laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Betty tajusi käsiensä vapisevan. Entä jos rouva Wallace ilmoittaisi, ettei tahtonut jatkaa Koivurannassa nyt, kun sinne oli tullut odottamaton asukas? Entä jos he eivät saisi Robia tajuamaan, miksi olivat tehneet näin? Ellei Rob ymmärtäisi, ei kukaan muukaan ymmärtäisi!

-Eikö hänellä todellakaan ole ketään? rouva Wallace lopulta kysyi.

-Ei ketään, Betty vastasi. Sitten hän kertoi enemmän Ruthin elämästä, kaiken minkä tiesi.

Rob leikitteli teelusikalla ja Betty näki, että tämä taisteli itsensä kanssa. Sitten veli lopulta huokasi ja sanoi:

-Pähkähulluja te olette molemmat. Mutta kai meidän täytyy Annan kanssa ottaa teidät asumaan vierashuoneeseemme kun teette tästä talosta hyväntekeväisyyslaitoksen ja se menee konkurssiin.

-Kiitos, lanko, minä arvostan sitä, Duncan sanoi totisena. –Toivottavasti et halua siitä hyvästä ylimääräistä alennusta koulun kirjoihin.

-Tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä, Betty jatkoi hymyillen.

-Hän on ollut tuollainen koko ajan, Duncan valitti ja viittasi Bettyyn. –Naisia ei pitäisi päästää kouluun.

-Ohhoh, no jos te olette sitä mieltä, minä en taida kaataa lisää teetä, rouva Wallace tokaisi. Hänen silmänsä olivat alkaneet tuikkia. –Voi teitä, pikku rouva. Lasten kasvattaminen ei ole helppoa edes silloin, kun ne ovat omia.

-Kuka on väittänyt, että tahtoisin helpon elämän, Betty hymyili.

Rouva Wallace oli aikonut lähteä kotiin normaaliin aikaan teen jälkeen, mutta kävikin niin, ettei hän malttanut. Tietenkään hän ei sanonut sitä suoraan, ilmoitti vain, että selvästikin rouva Fleming kaipasi vielä apua, ja alkoi pumputa kattilaan kylpyvettä Ruthia varten.

-Minä olen puhdas! Ruth sanoi närkästyneenä. Hän oli viettänyt hauskan hetken kanojen luona ja puutarhaan tutustuen ja sen jälkeen kuljeskellut ihmeissään alakerrassa. Samalla hän oli pelännyt — entä jos nuo vieraat ihmiset taivuttaisivat rouva Flem… Bettyn lähettämään hänet takaisin! Mutta kun niin ei ollut ainakaan vielä käynyt, hän uskalsi hiukan puolustaa itseään.

-Siitä minä en sano mitään, rouva Wallace ilmoitti, nosti kattilan liedelle ja työnsi sitten sormensa Ruthin tukkaan.

-Ei siellä ole mitään!

-Parasta ettei olekaan. Rouva Wallacen ääni oli epäilevä, aivan kuin pelkkä Fort Williamin ulkopuolelta tuleminen olisi merkinnyt epämieluisia seuralaisia. –Minne minä sijaan hänelle?

Betty ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ruth hypähti keittiön takana olevan kamarin ovelle.

-Saanko minä asua täällä? hän kysyi.

-Viihtyisitkö siellä? Yläkerrassakin on yksi vapaa huone.

-Kyllä se hänelle kelpaa, sanoi rouva Wallace, ennen kuin Ruth ehti vastata mitään. –Minä haen lakanat. Huutakaa kun vesi alkaa lämmetä.

Pari tuntia myöhemmin Ruth oli kylvetetty ja rouva Wallace oli pessyt hänen tukkansa ennemmin tehokkaasti kuin lempeästi. Pieneen keittiöntakaiseen kamariin oli petattu puhtaat lakanat, ja Betty purki Ruthin kolhiintunutta kangaslaukkua.

Tämän puvut olivat kyllä puhtaita ja sievästi paikattuja, mutta kovin kuluneita ja vähälukuisia, ja esiliinat olivat virttyneet harmaiksi. Hänen täytyisi etsiä sopiva ompelija ja ostaa kangasta — ellei Kuusikukkulalla sitten jälleen olisi jotakin pieneksi jääneitä…

Ajatus Kuusikukkulasta sai Bettyn värisemään. Hän mietti, mitä äiti mahtaisi sanoa kuullessaan Ruthista. Rob oli ennen lähtöään kysynyt, kertoisiko hän äidille, mutta Betty oli kieltänyt. Hänen oli kestettävä tekojensa seuraukset ja kerrottava ihmisille itse.

-Kas niin, kaikki on esillä, hän sanoi, kun Ruth tassutteli kylvystä yllään puhdas mekko, jonka rouva Wallace oli laukusta siepannut. –Voit järjestää tavarasi kuten itse haluat.

Ruth nyökkäsi ja katseli ympärilleen. Huone oli pieni mutta valoisa, lattialla oli iloinen virkattu matto ja tapetit olivat auringonkeltaiset. Hänen pukunsa näyttivät kovin kolhiintuneilta vaaleansinisellä tilkkupeitolla.

-Saanko minä tosiaan asua täällä? hän kuiskasi, aivan kuin ei olisi vielä käsittänyt asiaa.

-Tietenkin, niinhän minä olen sanonut, Betty vastasi.

-Minä yritän kaikkeni, ettei minusta ole vaivaa!

-Sinusta kuuluu olla vaivaa, Betty nauroi. –Jokaisesta pikkutytöstä kuuluu!

Ruth huokasi syvään ja painautui Bettyn syliin kuin olisi vasta nyt saanut luvan olla pikkutyttö. Hän tuoksui saippualta ja etikalta — Betty tajusi, että rouva Wallace oli huuhdellut Ruthin hiukset etikkavedellä, niin että ne kiilsivät kuin silkki. Rouva Wallace välitti sittenkin!

-Kas niin, nyt minä menen, rouva Wallace ilmoitti ovelta vähän karhealla äänellä. –Jos sopii, niin teen maitomiehelle tästä lähin isomman tilauksen.

-Sopii, Betty kuiskasi ja puristi Ruthia tiukasti, -sopii se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti