perjantai 27. maaliskuuta 2009

38. Ruth tutustuu valtakuntaansa

Seuraavana aamuna Ruth nukkui myöhään. Aamiaisen jälkeen Duncan meni avaamaan liikkeen — hän oli väsyneen näköinen, mutta kieltäytyi harkitsemastakaan ajatusta ylimääräisestä vapaapäivästä — ja Betty jäi vielä juomaan teetä rouva Wallacen kanssa.

-Minun pitäisi ostaa Ruthille vaatekankaita, Betty sanoi ja sekoitteli teetään. Tämä oli jo tohtori MacDonaldin kieltämä kolmas kupillinen, mutta tänä aamuna hän tunsi tarvitsevansa sitä. –Tiedättekö te ketään hyvää ompelijaa, rouva Wallace?

-Ei teidän tarvitse mennä ompelijalle, rouva Wallace sanoi hyväntuulisesti. Hän oli selvästi pohtinut asiaa yön yli ja suhtautui Ruthin olemassaoloon nyt täysin tyynesti. –Minulla on ompelukone. Hakekaa te kankaat, niin minä otan kaavat jostakin tytön vanhasta puvusta, lisään vain vähän kasvunvaraa, ja ompelen ainakin ensimmäisen puvun jo tänä iltana.

Betty oli vähällä sanoa, ettei halunnut pukuihin kasvunvaraa — hän muisti, miten oli lapsena vihannut niitä laskoksia, joita avattiin helmasta ja hihoista sitä mukaa kuin tarve vaati, ja joiden kohdalta kangas oli aina tummempaa kuin muualta aivan kuten huutaen, että puku oli vanha — mutta ymmärsi vaieta. Ei ollut mitään järkeä hankkia kolmetoistavuotiaalle pukua, jossa ei olisi ollut kasvunvaraa.

-Se olisi teiltä oikein kilttiä, rouva Wallace, hän sen sijaan sanoi. –Kyllä me korvaamme…

-Ja höpsis, sanoi rouva Wallace. –Onhan tässä muidenkin tehtävä osuutensa.

Samassa pikkukamarin ovi raottui ja Ruth kurkisti keittiöön. Hän oli pukeutunut ja kammannut tukkansa ja näytti nyt vähän pelästyneeltä.

-Huomenta, kultaseni, Betty sanoi. –Tule syömään aamiaista, rouva Wallace on pitänyt sitä sinulle lämpimänä.

Sinä aamuna Betty totesi, että vaikka Duncan oli avannut liikkeen ja palannut normaaliin elämään, hän ei siihen aivan heti kykenisi. Ruth kulki hänen perässään kuin koiranpentu kysellen ja ihmetellen.

Samalla Betty joutui katsomaan kotiaan aivan uusin silmin. Jo pelkästään se, että Koivurannassa oli kaksi kerrosta, oli Ruthille ihme. Claymuirissa kaksikerroksisia olivat vain Omenamäki ja Kanervarinteen kartano, eikä Ruth ollut koskaan käynyt sisällä kummassakaan. Nyt Betty ymmärsi, miksi tyttö oli tahtonut majoittua palvelijanhuoneeseen: tämä ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt, että yläkerrassa voisi asua.

Ruth ei ollut koskaan aiemmin nähnyt vesipumppua, sillä Claymuirin taloissa vesi haettiin ulkoa kaivosta. Hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt kylpyhuoneessa, nukkunut untuvatyynyllä eikä saanut munakokkelia ja teetä arkiaamuna. Bettyn kirjoituskone tämän työhuoneen pöydällä sai tytön ottamaan muutaman askeleen taaksepäin pelkästä kunnioituksesta.

Olohuoneen gramofonia hän tarkkaili uteliaana, mutta hypähti pelästyksestä, kun Betty laittoi levyn soimaan. Bettyn oli koko ajan muistutettava itselleen, ettei Ruth tuntenut mitään niistä asioista, jotka hänelle olivat tuttuja — tämä ei ollut koskaan aiemmin kuullut orkesterimusiikkia, ei konsertissa eikä levyltä.

Kaupan varastossa Betty näytti Ruthille puhelimen ja miten sillä soitettiin ja siihen vastattiin. Puhelimen Ruth oli sentään aiemmin nähnyt Claymuirin kaupan seinällä, mutta ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Muutenkin tyttö oli pyörällä päästään katsellessaan varastossa ympärilleen ja nähdessään hyllymetreittäin kirjoja ja muuta tavaraa.

-Ja tämä on meidän kauppamme, Betty lopulta sanoi ja ohjasi Ruthin myymälän puolelle. He olivat edellisenä päivänä tulleet kaupan ja varaston läpi, mutta hän epäili, ettei Ruthin mieleen ollut jäänyt silloin ainoatakaan yksityiskohtaa.

-Huomenta Ruth, sanoi Duncan, joka palveli knallipäistä, täytekynää valitsevaa herraa.

-Kesävierasko? knallipäinen herra kysyi ystävällisesti.

-Uusi asukas, Duncan vastasi ja alkoi esitellä toista kynämallia.

Ruth katseli ympärilleen ja hänen silmänsä laajentuivat entisestään. Betty ei voinut mitään sille, että alkoi taas pohtia, oliko tehnyt tyhmästi. Oliko Ruthille liian suuri muutos tulla Claymuirin vaatimattomista oloista heidän kotiinsa, joka ei sekään ollut mikään palatsi, mutta kuitenkin aivan eri maailmasta? Nämä hyllyt olivat toista kuin koulun lukukirja ja vaatimaton kirjavarasto. Hän alkoi miettiä, oliko Ruth koskaan lukenut Aarresaarta tai Ivanhoeta tai Petteri Kaniinia, saati että olisi edes kuullut Pikku naisista tai Kolmesta muskettisoturista.

Hamilton Smith, jolle ei sillä hetkellä ollut puuhaa, istui jakkaralla tiskin vieressä ja selasi varovasti kuvalehteä. Oli kestänyt kauan, ennen kuin hän oli uskonut, että Duncan oli tosissaan kehottaessaan häntä lukemaan lehtihyllyn päällimmäisiä numeroita. ”Niitä ihmiset selaavat kuitenkin, mutta ottavat kotiinsa lehden joka on alempana”, Duncan oli vakuuttanut.

Nähdessään Ruthin poika näytti hämmentyneeltä.

-Tämä on Hamilton meidän naapuristamme, Betty sanoi. –Hän auttaa Duncania kaupassa kesäloman aikana. Mitä luulet, ehditkö tänne sitten, kun koulu on alkanut?

-En tiedä, rouva, Hamilton mumisi.

-Tämä on Ruth, joka asuu meillä ainakin jonkin aikaa, Betty jatkoi. –Hamiltonilla on sisar, Victoria. Hän on vähän sinua nuorempi, Ruth, mutta teistä kolmesta voi tulla hyvät ystävät.

Ruthin ilme oli niin ujo ja toiveikas, että Betty huokasi itsekseen. Hän ei voinut kuin toivoa, että ”Särkyneiden sydänten kujan” lapset osaisivat auttaa toinen toisiaan.

Knallipäinen herra oli ostanut täytekynänsä ja lähtenyt, ja Duncan löi rahat kassaan. Hän näytti kalpealta mutta hyväntuuliselta. Bettystä oli kodikasta katsella Duncania täällä, omassa ympäristössään, aivan kuten aikanaan Edinburghissa Flemingin kirjakaupassa. Duncan oli sopeutunut hyvin pikkukaupungin elämänmenoon, hän ymmärsi rupatella asiakkaiden kanssa niitä näitä, kertoa sopivasti omasta elämästään ja kysellä sopivasti näiden elämästä.

-No niin, Ruth, joko sinä alat tuntea valtakuntasi? Duncan kysyi.

Ruth puisti päätään ja hymyili ujosti.

-Täällä on niin paljon kaikkea, hän sanoi.

-Mutta tänään meidän pitää käydä kaupungilla, Betty ilmoitti. –Rouva Wallace on luvannut ommella sinulle muutaman uuden puvun, kunhan haemme kankaat.

>Ruthin ruskettuneille poskille kohosi puna.

-Uusia pukuja? hän kuiskasi.

-Arvasinhan minä, Duncan huokasi muka epätoivoisena ja loi ymmärrystä kaipaavan katseen Hamiltoniin. –Naiset alkavat puhua vaatteista ensimmäisen neljännestunnin aikana.

Ilokseen Betty näki, että Hamilton tirskahti vähän.

-Juoksepas hakemaan meidän hattumme ja pyydä rouva Wallacelta minun käsilaukkuni, niin mennään, hän sanoi. –Meidän pitää ehtiä lounaaksi takaisin.

Ruth katosi asunnon puolelle kuin salama.

-Menepä hakemaan varastosta muutama lyijykynäpakkaus hyllyyn, Duncan sanoi. Pojan mentyä hän kysyi Bettyltä: -Olisiko sinun paras mennä yksin kaupungille?

-Miten niin?

-No, en minä ymmärrä paljonkaan lasten pukemisesta, mutta…

-Tiedän, Ruth näyttää juuri siltä mikä on — köyhältä maalaistytöltä. Betty hymähti. –Mutta haluan, että hän saa itse valita kankaat.

-Annatko hänen lähteä paljain jaloin?

-Täällä näkee paljon pikkutyttöjä paljain jaloin, ei tämä ole mikään Edinburgh, Betty muistutti. –Ne harmaat villasukat ja kuluneet kenkärajat, jotka pakotin tyttöparan pukemaan ylleen eilen matkan ajaksi, tuskin ainakaan kohentaisivat hänen ulkonäköään. Käymme samalla suutarillakin. Ja kyllä, minä yritän saada jatkokertomukseni valmiiksi, jotta pystyn kustantamaan tämän.

-Kyllä sinä tiedät, etten minä tarkoita sitä, Duncan sanoi moittivasti.

Samassa Ruth ilmestyi Bettyn hattu ja laukku mukanaan ja päässään risainen olkihattunsa. Bettyn oli myönnettävä, ettei sekään ollut mikään kaunistus, mutta niin vapaamielinen hän ei sentään ollut, että olisi vienyt tämän kauppoihin paljaspäisenä.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana Bettyllä ja Ruthilla oli lopulta hyvin hauskaa. He viettivät pitkän ajan lyhyttavaraliikkeessä, kunnes Ruth lopulta pystyi päättämään, mitkä kankaat olivat kaikkein ihanimmat hänen mielestään aivan määrättömästä valikoimasta.

Koulupuvuksi ostettiin tummansinistä puuvillaa, johon oli painettu pieniä valkoisia kukkia, sekä ohutta, hillittyyn vihreäsävyiseen tartanikuosiin kudottua villaa. Kirkkopuvukseen Ruth tahtoi viininpunaista sarssikangasta, jonka koristeeksi Betty ehdotti tummaa satiininauhaa. Lisäksi hän osti kokonaisen pakan tukevaa valkoista kanvaasia tytön esiliinoihin, toisen pakan ohutta flanellia alusvaatteisiin, siistin sinisellä nauhalla koristellun olkihatun, kaksi metriä silkkinauhaa palmikoihin sekä neljä paria mustia puuvillasukkia ja pyysi lähettämään koko lastin Koivurantaan.

-Tulevatko ne varmasti perille? Ruth sanoi huolissaan, kun he astuivat kadulle. Hän oli tottunut siihen, että tavarat sai kaupasta mukaansa.

-Tietenkin tulevat, kultaseni. Emme me olisi jaksaneet kantaa kaikkea, sillä meidän pitää käydä vielä suutarissa.

-Voi, en minä…

-Kun sinä tästä lähtien lähdet kotoa jonnekin, puet sukat ja kengät jalkaasi, Betty sanoi tiukasti.

Ruth nyrpisti nenäänsä, mutta ei sanonut enää mitään, ja antoi suutarinliikkeessä kiltisti ottaa mitat jalastaan. Vain Bettyn tilaus sekä matalista että varsikengistä sai hänen silmänsä laajenemaan.

-Kas niin, Betty sanoi heidän kävellessään kotia kohti. –Kotona voit käyttää vanhoja pukujasi ja juosta avojaloin, ja rouva Wallace saa sinulle varmaan jo sunnuntaiksi paremman puvun valmiiksi… Kengät saamme ensi viikolla. Niin että kyllä sinä koulun alkuun mennessä alat olla aika edustava. Takkisi näytti uudelta?

-Äiti — äiti ompelutti sen viime talvena, Ruth kuiskasi. Äidin ajatteleminen sai kyynelet hänen silmiinsä.

-Sinulla oli hyvä äiti, Betty sanoi ja otti Ruthia kädestä. Hän oli mielessään laskenut yhteen päivän ostoksia ja kauhistellut loppusummaa, mutta päätti lopettaa moisen heti. Jos rouva Weilson oli pystynyt pyykkärinpalkastaan nipistämään rahat hyvää talvitakkiin tytärtään varten, eikö hän saisi kirjoituspalkkioillaan hankituksi tälle muita varusteita!

He olivat jo melkein kotona, kun katua pitkin lähestyi nainen pieni tyttö seuranaan. Rouva Smith oli lähtenyt Victorian kanssa liikkeelle.

-Voi sentään, mutisi Betty.

-Mitä nyt? Ruth kysyi.

-Ei mitään, kultaseni. Tulehan, niin esittelen sinut naapureillemme.

Rouva Smith säteili heidät nähdessään.

-Rakas rouva Fleming, te olette palannut matkalta! Kävinkin eilen kaupassa ja veljenne sanoi, että olette tulossa takaisin. Menikö kaikki hyvin? Näytätte niin kukoistavalta!

-Kiitos, rouva Smith, kaikki meni oikein hyvin. Betty pakotti hymyn kasvoilleen. Sitten hän veti syvään henkeä ja sukelsi. –Tässä on Ruth Weilson, entinen oppilaani, hän asuu meillä jonkin aikaa.

-Oppilaanne? toisti rouva Smith ja häkeltyi hetkeksi. Mutta pian hän kokosi itsensä. –Miten — miten mielenkiintoista! Rouvan terävä katse pyyhkäisi Ruthin päästä varpaisiin, ja Betty alkoi toivoa että olisi sittenkin kuunnellut Duncania ja vaatinut tyttöä laittamaan kengät jalkaan — ja käskenyt rouva Wallacea polttamaan tuon kauhean hatun hellassa.

-Tässä on rouva Smith naapurista, Hamiltonin äiti, Betty sanoi Ruthille. –Ja tämä on Victoria.

Victoria niiata niksautti vähän ja katsoi Ruthia hämmästyttävän kiinnostuneena.

-Miten armeliasta teiltä ottaa tyttö luoksenne, rouva Smith sanoi maireasti.

Betty olisi halunnut laittaa kädet Ruthin korville.

-Mitä tarkoitatte? hän kysyi, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään, ja jatkoi saman tien: -Ruthin isä on Kanadassa ja Ruth asuu meillä sen ajan kun odottaa häneltä laivalippua.

-Niin, varmaankin. Rouva Smithin pistävät silmät pyyhkäisivät nyt Bettyn yli ja tämä alkoi miettiä, oliko varmasti muistanut kammata tukkansa aamulla ja pyyhkiä teejäljet suupielistään.

-Ehkä Victoria tulee meille joskus leikkimään Ruthin kanssa, Betty jatkoi sinnikkäästi. Ilokseen hän näki, että pikkutytön silmissä välähti innostus.

-Katsotaan nyt, rouva Smith sanoi ympäripyöreästi. –No, meidän täytyy nyt mennä, rouva Armstrong kutsui meidät käymään. Niin omahyväinen nainen, häntä ei tahdo jaksaa kuunnella — mutta sosiaalisista suhteista on huolehdittava, eikö vain?

-Epäilemättä, Betty sanoi ja melkein työnsi Ruthin sisään kirjakaupan ovesta.

-Kätenne ovat huolestuttavan tyhjät, Duncan sanoi, kun he astuivat sisään. –Joten ilmeisesti se muuttokuorma, joka äsken vietiin portista, oli sittenkin teidän.

-Joko ne tulivat! Ruth huudahti ja juoksi sisään.

Duncan pidätti Bettyä.

-Äitisi soitti, hän sanoi.

Betty huokasi.

-Sekin vielä, hän sanoi. -Kerroitko sinä..?

-Sanoin vain, että olet kaupungilla ja soitat takaisin ja että matka meni hyvin. Onneksi samassa kauppaan tuli asiakas, sain hyvän syyn lopettaa puhelun. Minä en edelleenkään sekaannu tähän enempää kuin on pakko.

Betty mietti hetken, sitten hän astui varaston puolelle, laski käsilaukkunsa kirjoituspöydälle ja nosti torven.

Koskaan aiemmin äidin äänen kuuleminen ei ollut saanut hänen sydäntään läpättämään yhtä pelokkaasti. Cathy-rouva kyseli matkasta ja oli hyvin hämmästynyt kuullessaan, että he olivat käyneet Invernessissä, mutta eivät tienneet, mitä Marianille ja Jimille kuului.

-Me emme pysähtyneet Invernessiin, Betty sanoi ja rukoili mielessään viisaita sanoja. –Jatkoimme Claymuiriin.

-Claymuiriin?

-Äiti, muistatko sinä Ruth Weilsonin, josta olen kertonut?

Jos elämä kymmenpäisen pesueen äitinä oli Cathy Stewartille jotakin opettanut, niin kuuntelemisen taitoa. Hän antoi Bettyn puhua keskeyttämättä loppuun asti, vaikka Betty saattoi kuvitella äitinsä ilmeet.

Kun Betty vaikeni, linjalle laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Sen keskeytti pieni kahahdus ja Betty mietti, kuka Glen Longin asukkaista mahtoi olla linjalla. Kohta uutinen leviäisi kuin kulovalkea.

-Betty rakas… Minä en tiedä mitä sanoisin, äiti lopulta aloitti.

-Ehkä on parempi, ettet sano mitään, Betty ehdotti.

Äiti naurahti kuivasti.

-Minä olen jotenkin ollut siinä käsityksessä, että sinulla ja Duncanilla on täysi työ päästä uuden elämän alkuun, pitää itsenne terveinä ja huolehtia tavallisesta arjestanne… Mutta ilmeisesti olen ollut väärässä, kun joudatte perustaa sivutöiksenne orpokodin!

-Äiti, älä ole ironinen, se ei pue sinua.

Cathy-rouva nauroi äkkiä ääneen, nyt sydämellisesti.

-Sinä olet typerämpi tyttö kuin olen koskaan edes kuvitellut, hän ilmoitti. –Ja kuitenkaan en voi moittia sinua, en sanallakaan. Sinä siis tunnet tämän Ruthin?

-Opetin häntä vuoden. Tiedän hänen kotiolonsa. Ja Duncan oli samaa mieltä tästä asiasta nähdessään, millaista Ruthilla oli MacVuricheilla.

-Minä olen aina luullut, että meitä on siunattu harvinaisen järkevillä vävyillä, äiti mutisi. –Mutta kuten sanottu, enhän minä voi moittia teitä siitä, että tahdotte tehdä hyvää. Pelkään vain, miten pärjäätte. Jaksatko sinä? Jaksaako Duncan?

-Meidän on pakko jaksaa joka tapauksessa tammikuusta lähtien…

-Minusta pikkuisessa olisikin ollut teille tarpeeksi työtä. Mitä rouva Wallace sanoo?

-Hän on ottanut Ruthin siipiensä suojaan, Betty liioitteli huolettomasti. Hän tiesi, ettei äiti aikonut olla rouva Wallacea huonompi.

-Entä raha, kultaseni? Onko teillä varaa ylläpitää tyttöä? Tarvitseeko hän uusia varusteita?

-Kävimme äsken ostamassa kankaat hänen vaatteisiinsa. Ja kyllä me pärjäämme. Minä kirjoitan vain vähän ahkerammin.

-Bet kulta, et saa rasittaa itseäsi.

-Rasitun enemmän, kun en saa mitään aikaiseksi. Luulen olevani tuotteliaampi, kun minulla on hyvä syy tehdä työtä.

Äiti huokasi puhelinlangan toisessa päässä.

-Kuka tästä tietää? hän kysyi.

-Rob, hänhän oli täällä kun palasimme. Saat kertoa kenelle tahdot — ja lisäksi luulen, että joku kuuntelee langalla.

Napsahdus kertoi, että tämä joku oli laskenut nopeasti kuulotorven paikallleen, ja Cathy-rouva naurahti taas.

-No, te olette tehneet päätöksenne, ja minä vain toivon, ettette kadu, hän sanoi. –Jos tarvitset tytölle vaatteita tai muuta, niin katson löytyykö Jennien vanhoista jotakin, jota Mary ei olisi vielä kuluttanut puhki.

-Emme me kadu, äiti, Betty sanoi lujasti.

Puhelun jälkeen hän astui väliovesta käytävään. Keittiöstä kuului puhetta ja kahinaa.

-Kas, minä jo ihmettelin, mihin te jäitte, rouva Wallace sanoi hyväntuulisesti. Hän oli levittänyt keittiön pöydälle edellispäivän sanomalehden ja sen päälle yhden Ruthin vanhoista puvuista. –Lounas on kohta valmis, leikkaan vain nopeasti kaavat. Voimme leikata kankaat iltapäivällä.

-Rakas rouva Wallace, ei lounaalla ole kiire. Betty hymyili.

Ruth oli käpertynyt tuolille pöydän ääreen ja sormeili kangaspakkoja ja silkkinauhoja. Tytön silmät siristyivät nauruun, hänen sirot sormensa tanssivat kankailla ja ensimmäisen kerran Betty huomasi, että hänellä oli hymykuopat.

-Itse asiassa, taidan mennä kirjoittamaan hetkeksi, Betty sanoi ja kiiruhti puolijuoksua portaita. Hän oli yhtäkkiä, Ruthin onnellista olemusta katsellessaan, tajunnut miten jatkokertomus päättyisi. Kuinka hän ei ollut sitä aiemmin ymmärtänyt! Nyt kaikki oli selvää, hänen tarvitsi vain kirjoittaa tarina paperille ja puhtaaksi ja lähettää se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti