sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

39. Uusia tuttavuuksia

Betty oli autuaasti unohtanut, että he olivat sopineet tohtori MacDonaldin tulevan sillä viikolla perjantai-iltana, koska Betty ja Duncan eivät olleet etukäteen varmoja paluupäivästään. Niinpä tohtori pääsi yllättämään heidät kesken kankaiden leikkuun — rouva Wallace oli kyllä tiskannut teen jälkeen ja illallinen oli valmis, mutta hän ei tuntunut taaskaan malttavan lähteä kotiin.

-Pahoittelen jos häiritsen vaatehtimoliikettänne, tohtori sanoi hyväntuulisesti keittiön ovelta ja säikytti heidät kaikki henkihieveriin — paitsi Duncanin, joka oli nukahtanut olohuoneen sohvalle eikä tiennyt lääkärin tulosta vielä mitään. –Ja olette saaneet kesävieraankin.

-Tämä on Ruth Weilson, hän asuu meillä tästä lähtien, Betty sanoi huolettomasti. Ruthin esittely alkoi käydä häneltä luonnostaan.

-Päivää, Ruth, tohtori sanoi häkeltymättä ja kätteli tyttöä. Ruth järkyttyi niin että melkein veti kätensä pois — kukaan aikuinen ei ollut vielä koskaan kätellyt häntä.

Mutta tajutessaan, kuka vieras oli, tyttö vetäytyi pelästyneenä keittiön nurkkaan. Rouva Wallace löysi hänet puulaatikolta kyyneleet silmissä, kun tuli keittämään teetä tohtorille tämän kuunnellessa Duncanin keuhkoja.

-Mikä sinun on, lapsi? hän kysyi. –Nouse nyt, että saan puita hellaan!

-K-kuolevatko he? Ruth nyyhkytti.

-Ketkä? Rouva Wallace otti pari pilkettä, työnsi ne hellanpesään ja puhalsi varovasti kytevään hiillokseen. –Mitä sinä puhut?

-B-Bet ja D-Duncan — kuolevatko he, kun lääkäri tuli?

Rouva Wallace räpytteli hetken silmiään, sitten hän ymmärsi.

-Claymuirissa ei tainnut olla lääkäriä? hän sanoi. –Oletko sinä nähnyt lääkäriä aiemmin?

Ruth puisti päätään.

-Jimmy MacTaggart vietiin lääkäriin Invernessiin viime talvena, hän mutisi. –Ja hän kuoli.

-No kuulepas, sanoi rouva Wallace ja pumppusi vettä pannuun. –Fort Williamissa on oma lääkäri juuri siksi, ettei täällä niin kovin paljon kuoltaisi, kun hän pitää meistä kaikista huolta.

Ruth näytti epäilevältä. Vielä epäluuloisemmaksi hän muuttui, kun lääkäri tahtoi katsoa hänen kurkkuunsa ja kuunnella hänen keuhkojaan pelottavalla metallitorvella.

-Terve ja reipas tyttö, tohtori sanoi ja taputti Ruthia poskelle. –Vähän laihanlainen sinä olet, mutta rouva Wallacen hoivissa se vika kyllä pian korjaantuu. Ja liikuntaa sinä tarvitset. Juoksepas kolme kertaa puutarhan portille ja takaisin, niin kuunnellaan keuhkot sitten uudestaan!

Ruth säntäsi ulos helpottuneena siitä, että pääsi pois pelottavan lääkärin läheisyydestä. Hänen mentyään tohtori MacDonald kääntyi Bettyn ja Duncanin puoleen.

-Kuulkaapas nyt, hän aloitti.

-Älkää vaivautuko, tohtori, Duncan naurahti. –Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa. Olen sanonut sen kaiken Bettylle tämän kesän aikana. Ja silti hän sai minut puhuttua ympäri — niin että teidän on myöhäistä nuhdella meitä.

-Te ette ymmärrä, miten turhauttavaa on tehdä kaikkensa potilaidensa eteen ja sitten huomata näiden hankkivan itselleen ongelmia ehdoin tahdoin! tohtori sanoi. –Kuka tämä tyttö on ja miksi hän on teidän vaivoinanne?

-Hän ei ole kenenkään vaivoina, Betty korjasi terävästi. Sitten hän jälleen kerran kertoi Ruthin tarinan. Se alkoi tulla jo kuin äänilevyltä.

Tohtori MacDonald huokasi.

-No, me vain toivomme parasta, hän sanoi.

Samassa Ruth pyrähti takaisin sisään. Hän huohotti juoksusta ja oli saanut tervettä punaa poskiinsa.

-Kas niin, nuori nainen, sanoi tohtori ja otti kuulotorvensa uudelleen. –Hyvä — hyvä — kaikki on hyvin. Tervehän sinä olet. Aiot kai mennä kouluun parin viikon kuluttua?

-N-niin kai, Ruth sopersi. Häntä huimasi yhtäkkiä ajatus siitä, että elämä MacVuricheilla oli tosiaankin taaksejäänyttä.

-No, katsokin sitten, että tuotat kunniaa ihmisille jotka pitävät sinusta, tohtori sanoi. Hänen äänensä värähti äkkiä.

Seuraavana aamuna Ruth oli aikonut vakaasti herätä yhtä aikaisin kuin muutkin. Mutta tuntui, kuin kaikki kuluneen surullisen talven väsymys olisi nyt vaatinut veronsa, ja hän heräsi vasta auringon ollessa jo korkealla. Keittiöstä kuului vain Bettyn ja rouva Wallacen ääniä, Duncan oli jo mennyt kauppaan ja kello paljon.

Pukeuduttuaan nopeasti Ruth kurkisti keittiöön. Samassa häneltä pääsi pieni huudahdus. Tuolinselkämyksellä oli viininpunainen sarssipuku, jonka röyhelöitä oli korostettu nauhalla ja jonka kauluksessa ja hihansuissa oli pitsiä — ne rouva Wallace oli etsinyt omista varastoistaan.

-Stop tykkänään, tyttö, sanoi Betty, kun Ruth aikoi syöksyä vaihtamaan uutta pukua ylleen. –Sinä syöt ensin aamiaisesi, sillä minä en aio kaapia puurotahroja uudesta puvustasi. Kiitä kauniisti rouva Wallacea, joka on ommellut sen.

Ruthin huulet vapisivat, kun hän kääntyi rouva Wallaceen päin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä tulemaan

-Kas niin, kas niin, kultaseni, rouva Wallace sanoi ja koetti näyttää siltä kuin olisi saanut teepannun höyryä silmiinsä, kun joutui pyyhkimään niitä. –Huomenna on sunnuntai, ja sinulla pitää olla kaunis puku kirkkoon… Istu alas nyt ja syö, sitten kokeillaan onko se sopiva.

Puku oli täydellisen sopiva, kun Ruth aterian jälkeen puki sen ylleen. Vyötäröltä se oli vähän väljä, mutta asiaa auttoi rouva Wallacen ompelema leveä vyö. Kasvunvaralaskoksetkin oli kätketty helman ja hihojen röyhelöiden alle.

-Puetaanpa sinut oikein sieväksi ja sitten käyt näyttämässä itseäsi pojille kaupan puolella, Betty innostui. –Laita sukat ja kengät jalkaasi — uudet sukat, kultaseni — ja tuo uudet palmikkonauhasi tänne!

Ruth oli leikistä niin innoissaan, ettei vastustanut edes sukkia. Lisäksi hän havaitsi, että uudet puuvillaiset sukat eivät kutittaneet lainkaan niin kuin vanhat villaiset, joita oli lisäksi parsittu joka puolelta. Hän sujautti jalkansa vanhoihin kenkiinsä ja solmi niiden nauhat sillä välin kun Betty sitoi rusetit hänen palmikoihinsa.

-Minä kiillotan hänen kenkänsä tänään — paljon se ei asiaa auta, mutta vähän kuitenkin, sanoi rouva Wallace, kun Ruth tanssi keittiössä ympäri nähdäkseen, miten ihastuttavasti uuden puvun helma kohosi kellolle. –Kyllä te hänet julkeatte viedä kirkkoon.

Samassa varaston väliovi rämähti auki ja askeleet tömistivät käytävässä.

-Rouva Fleming! Hamilton Smith säntäsi sisään sellaisella voimalla, että Betty piteli sydänalaansa — hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Duncanille oli sattunut jotakin. –Rouva Fleming, herra Fleming käski tulla sanomaan, vieraita! Kiinnittävät juuri hevosta.

-Vieraita? rouva Wallace toisti. –Tähän aikaan aamusta!

-Jos oikein arvaan, niin äitini, Betty mutisi. Sitten hän hymyili ilkikurisesti. –Pidä puku ylläsi, Ruth. Minä haluan nähdä heidän ilmeensä…

Samassa varaston välioveen koputettiin ja se työnnettiin auki huomattavasti rauhallisemmin kuin Hamilton oli tehnyt.

-Betty? kuului Cathy Stewartin ääni. –Anteeksi että tulemme näin aikaisin, Jenniellä oli asioita kauppoihin ja…

-Hyvää huomenta, äiti. Betty iski silmää rouva Wallacelle ja nousi Cathy-rouvaa ja pikkusiskojaan vastaan. –Teillä on onnea, aamiaista on vielä jäljellä.

-Voi kultaseni, me söimme kyllä kotona. Äiti suuteli Bettyä ja katsoi tätä tutkivasti. Hamilton Smith livahti takaisin kaupan puolelle. Hänellä ei selvästikään ollut pienintäkään halua joutua naisväen mahdollisten ristiriitojen todistajaksi.

-No, teetä te ainakin juotte, Betty sanoi antamatta äitinsä katseen säikyttää itseään. –Jennie, oletpa sinä ruskea!

-Hän ei ole käyttänyt hattua koko kesänä, Cathy-rouva sanoi moittien. –Mitä ne Edinburghissa oikein ajattelevat hänestä!

-Raitis ilma ja aurinko on terveellistä, niin meille on kurssilla opetettu, Jennie sanoi ja hymyili.

-Mary on kasvanut ainakin tuuman viime näkemästä — ja Eliza kaksi tuumaa, Betty jatkoi hyvin tietäen, että Eliza yritti epätoivoisesti kasvaa isoksi.

Rouva Wallace oli ottanut kaapista ylimääräiset kupit ja nyökkäsi nyt Ruthille, joka oli vetäytynyt pelästyneenä kohti huoneensa ovea. Hän ei tiennyt, keitä tulijat olivat, mutta suhtautui näihin varmuuden vuoksi varautuneesti.

-Ruth, tulepa sanomaan huomenta, Betty samassa sanoi, eikä tytön auttanut muu kuin astua esiin.

Mitä tahansa Bettyn äiti ja sisarensa olivat odottaneetkin näkevänsä, niin eivät tällaista. Ruth tuli keittiöstä halliin kevyin, joustavin askelin huolimatta vanhoista kuluneista kengistään. Viininpunaisen puvun laskokset myötäilivät hänen solakkaa vartaloaan, ruskea tukka kiilsi aamuauringossa ja siniset silkkirusetit palmikoiden päässä näyttivät varsistaan puhkeavilta kukilta. Vihreissä silmissä oli arka, mutta toiveikas katse, ja kun hän niiasi vieraille, hän teki sen lähes uljaasti ryhdin säilyessä täydellisen suorana.

Cathy Stewart meni hetkeksi täydellisen sanattomaksi. Hän tiesi, että tuo tyttö oli hänen Marynsä ikäinen, mutta liikkui hallitusti kuin aikuinen nainen. Katse oli avoin, ja vaikka kasvot eivät olleet sievät, niissä oli jotakin unohtumatonta.

-Sinä olet siis Ruth Weilson, Cathy-rouva lopulta sai sanotuksi. –Tervetuloa Fort Williamiin — tervetuloa uuteen kotiisi. Minä olen Bettyn äiti.

Betty tavoitti Jennien katseen äitinsä selän takaa. Jennie iski silmää — hän tiesi, millaisin epäluuloin äiti oli Koivurantaan lähtenyt, ja oli enemmän kuin huvittunut tästä äkillisestä mielenmuutoksesta.

Mary ja Eliza vaikuttivat hiukan kyräileviltä, heidän oli hiukan vaikea hyväksyä sitä, että vieras tyttö sai asua siskon luona. Heidän tuulensa kuitenkin muuttui, kun Jennie ehdotti ovelasti, että he menisivät ulos katsomaan puutarhaa — Mary ja Eliza rakastivat Koivurannan puutarhaa.

Betty aikoi kehottaa Ruthia vaihtamaan vaatteita, mutta vaikeni viisaasti. Oli hetkiä, jolloin uuden pyhäpuvun mahdollinen tahriintuminen ei ollut niin tärkeää kuin se, että pieni tyttö sai ensimmäisen kerran tuntea olevansa tasaveroinen muiden kanssa.

-Täällä olisi teetä, rouva Stewart, sanoi rouva Wallace ystävällisesti.

Cathy Stewart puisti päätään kuin olisi rikkonut jonkin lumouksen.

-Kuka tuo lapsi on? hän kysyi häkeltyneenä.

Betty nauroi.

-Minun paras oppilaani Claymuirista, hän tokaisi. –Ehdottomasti paras oppilaani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti