tiistai 31. maaliskuuta 2009

40. Lämpiminä päivinä

Elokuun 22. päivänä
”Tänään menimme kolmestaan kirkkoon. Rouva Wallace oli kiillottanut Ruthin kengät niin hyviksi kuin pystyi, mutta näin, että Ruth alkoi ymmärtää miksi olimme käyneet suutarilla. Muuten hän oli erittäin sievä uusissa pukimissaan, äitinsä kulunut rukouskirja nenäliinaan käärittynä.

Tiedän, että meitä tuijotettiin kirkossa. En ollenkaan epäile, etteikö rouva Smith olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kertonut kaikille jonkin epäilyttävän salajuonen, joka on johtanut Ruthin muuttoon luoksemme. Mutta jumalanpalveluksen jälkeen pastori Morrison tuli vaimoineen tervehtimään meitä, toivottamaan Ruthin tervetulleeksi ja tiedustelemaan, tahtoisiko tämä liittyä pyhäkoululuokkaan.

Sunnuntai-iltapäivisin lounaan jälkeen meillä on Duncanin kanssa tapana levätä ja lukea. Pengoin epätoivoisesti kirjahyllyjäni löytääkseni Ruthille jotakin sopivaa luettavaa, sillä rukouskirja, minun aikoinaan antamani Kesäyön unelma ja koulukirjat ovat ainoat tämän omistamat painotuotteet. Totesin kuitenkin, että omat tyttöaikaiset kirjani ovat jääneet Kuusikukkulalle pikkusiskojen kynsiin.

Onneksi löysin lopulta sen kirjan, jonka Duncan toi minulle Amerikasta vuosi sitten. Annan nuoruusvuodet on tyttökirja, ja arvelin, että orpoteemansa vuoksi se saattaisi hyvinkin kiinnostaa Ruthia.

Olin päättänyt käyttää sunnuntaini kirjoittamalla puhtaaksi sen onnettoman jatkokertomuksen, josta eroon päästessäni olen enemmän kuin kiitollinen. Viivyttelin kuitenkin alakerrassa sen verran, että näin Ruthin lukevan. Hän käpertyi olohuoneen tuoliin ja ahmi kirjaa. Näin, ettei hän liikuttanut sormeaan riviltä toiselle eikä liikuttanut huuliaan sanojen tahtiin — hän todella lukee sujuvasti. Aion hiukan kerrata kouluasioita hänen kanssaan, ennen kuin menemme ilmoittamaan hänet Fort Williamin kansakouluun.

Vietin ahkeran iltapäivän Sihteerin seurassa. Kun tarina oli lopulta kokonaan siisteillä arkeilla, selkääni särki, hartiani olivat tulessa ja sormeni tuntuivat kuluneen pois ensimmäiseen niveleen asti.

Olin kuitenkin kiitollinen ahkeroinnistani, sillä illansuussa Annie ja Napier tulivat käymään, ja nyt sain keskittyä kerrankin vieraisiin hyvällä omallatunnolla.

En tiedä, mitä äiti on puhunut Ruthista Glen Longissa — en ihmettelisi, vaikka hän olisi lähettänyt Napierin antamaan tästä papin arviota. Mutta Ruth teki oikein hyvän vaikutuksen, esiintyi sievästi, tarjoili meille teetä ja puhui vain jos häntä puhuteltiin.

-Sinä olet vielä hullumpi kuin olen koskaan kuvitellut, Annie mutisi puoliääneen, kun teimme kahdestaan pienen kävelyn järvenrantaan. ‑Mutta silti melkein kadehdin sinua.”

Elokuun 24. päivänä
”Lämpötila alkoi kohota jo sunnuntaina, ja tänään ilma on ollut käsittämättömän kuuma. Rouva Gordonin puutarhuri on kastellut puutarhaa koko päivän, ja vanhempi neiti Stevenson meitä vastapäätä on avannut heidän talonsa ikkunoita, joita ei kitinästä päätellen ole avattu rakennuksen valmistumisen jälkeen.

Rouva Wallace parka on hikoillut hellan ääressä, vaikka koetin ehdottaa, että söisimme kylmän lounaan — tässä helteessä en uskoisi Duncaninkaan siitä kärsivän. Mutta ei, rouva Wallace ei ole koskaan laittanut kylmää lounasta, eikä aio aloittaa nyt.

Ruthin kanssa istuimme verannalla ja lähestulkoon läähätimme kuin koirat. Katselin kauempana välkehtivää järveä ja yhtäkkiä sain hullun ajatuksen — sanottakoon sitä vaikka auringonpistokseksi.

Kysyin Ruthilta, oliko hänellä huono alushame pukunsa alla. Kyllä oli, pukukin oli vanhoja, sillä rouva Wallacen ompelemat uudet mekot säästetään koulun alkuun. Seuraavaksi käskin hänen hakea hattuni ja sanoa rouva Wallacelle, että olisimme rannassa.

Ja sitten marssin Ruth perässäni ulos puutarhan portista polulle, sisään Smithien portista, polkua pitkin puutarhan läpi ja takaovelle, jota kolkutin. En suoraan sanoen ole osannut kuvitella, että joskus kolkuttaisin Smithien ovelle. Koko puutarha ja talo on minusta ollut aina jotenkin uhkaava. Mutta kuumuudessa en osannut ajatella selvästi.

Rouva Smithkin näytti vähän hämmentyneeltä avatessaan. Vielä hämmentyneemmältä hän näytti, kun kysyin, tahtoisiko Victoria lähteä uimaan.

-Uimaan? hän toisti. –Ei tyttö osaa uida. Eikä hänellä ole uimapukua.

-Kehnompi alushame riittää, sanoin. –Vedessä käynti tekee lapsille hyvää!

Ensimmäisen kerran näin Victorian tekevän jotakin oma-aloitteista. Edes odottamatta äitinsä lupaa hän juoksi jonnekin sisähuoneisiin ja palasi kohta heiluttaen kulunutta alushametta.

-Saanhan minä mennä, äiti, saanhan, hän mankui aivan kuin normaali 11-vuotias.

-Minä valvon tyttöjä ja tuon Victorian turvallisesti kotiin, vakuutin.

Vaikka rouva Smith koetti hymyillä, hänen silmistään näki, ettei hän uskonut minun kykenevän minkäänlaiseen valvontaan.

-No, tule takaisin ennen kuin isäsi palaa työstä, hän lopulta sanoi Victorialle.

Menimme takaisin polulle ja joutomaan läpi rantaan. Tytöt riisuivat pensaiden suojassa ja juoksivat kohta sieltä alushameissaan suoraan veteen. Minä hain varjoisan paikan vanhan koivun alta ja istuin siihen helpotuksesta huoahtaen, sillä järveltä tuuli vähän.

En muista pitkiin aikoihin viettäneeni niin nautinnollista iltapäivää. Nojasin kivistävää päätäni koivunrunkoon ja katselin ja kuuntelin kahta pikkutyttöä, jotka juoksivat vedessä, räpiköivät käsipohjaa, roiskuttivat toistensa päälle ja kiljuivat riemusta. Kyyneleet silmissä mietin, oliko Ruth saanut aikoihin leikkiä tällä tavoin.

Äkkiä kauempaa kuului narahdus, ikään kuin hyvin ruosteinen sarana olisi voihkaissut. Kurkistin koivun takaa ja näin rouva Gordonin tulevan talonsa portista — portista, jota ei selvästi ollut avattu vuosiin, aivan kuten Stevensonien ikkunoita. Eikö kahdeksaan vuoteen?

Hän näytti omituiselta siinä elokuisen auringon poltteessa tullessaan joutomaan halki mustassa surupuvussaan ja huntu hunajanvärisen tukkansa peittona. Näin Ruthin ja Victorian pysähtyvän kesken leikkinsä vähän pelästyneinä, joten kiiruhdin nousemaan ja tervehtimään rouva Gordonia näyttääkseni, että tämä oli tuttu.

-Anteeksi jos häiritsen, hän sanoi arasti. –Olin ulkona ja kuulin lasten huudot… En voinut vastustaa kiusausta tulla katsomaan.

-Onpa mukavaa saada seuraa, minä sanoin. –Tulkaa istumaan!

Niin me istuimme molemmat koivun varjossa. Kerroin rouva Gordonille Ruthin tarinan ja sen, miten olimme hakeneet Victorian ulos.

-Te jaksatte jatkuvasti ajatella muita, rouva Gordon sanoi hiljaa.

-Ihminen ei voi elää elämäänsä muista ihmisistä erossa, vastasin varovasti.

En tiedä kauanko me istuimme siinä, lopuksi vaieten, kun äkkiä kuulin joutomaalta tuttuja tömiseviä juoksuaskeleita. Ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, Hamilton Smith säntäsi ohitsemme suoraan järveen. Hän ei ollut malttanut riisua edes päällyshousujaan!

-Minä en ehtinyt estää, kuului naurava ääni takaamme. Se oli Duncan, joka lähestyi kori kädessään. –Olin juuri sulkenut kaupan kun rouva Wallace kutsui meidät juomaan kylmää limonadia ja kertoi missä te olette — ja sen jälkeen minä en saanut poikaa enää kiinni.

-Varjelkoon, sanoin minä puoleksi nauraen, puoleksi vihoissani. –Nyt rouva Smith suuttuu meille.

Duncan antoi minulle korin, jossa limonadipullot ja lasit olivat, ja oikaisi itsensä raikkaaseen ruohoon. Rouva Gordon näytti hetken siltä kuin kieltäytyisi juomasta, mutta otti lopulta limonadilasin. Jollakin tavoin sitruunalimonadi teki hänestä vähemmän traagisen hahmon — hän taisi tajuta sen itsekin, koska naurahti vähän kohottaessaan lasiaan.

-Lapset, minä huusin, -tulkaa juomaan limonadia. Victoria, huulesi sinertävät, heti pois vedestä! Hamilton, onko meidän ripustettava sinut kuivumaan pyykkinarulle?

He tulivat hälisevänä, riemukkaana laumana, Victoria vähän hytisten ja Hamilton lahkeistaan vettä vääntäen. Kenkänsä hän onneksi oli jossakin vaiheessa potkaissut jalastaan. Duncan määräsi koko joukon juoksemaan kolme kertaa koivun ympäri, ja sen jälkeen he olivat taas lämpimiä ja vähemmän vettätippuvia.

Me istuimme siinä kuin omalaatuinen huviretkiseurue surupuvuissa, kuluneissa alushameissa, läpimärissä polvihousuissa. Mutta jotenkin me kaikki sovimme yhteen. Meillä kaikilla oli jokin haava, jota hoitaa.

Ensimmäisen kerran näin ja kuulin Smithin lasten kinastelevan ja puhua pälpättävän kuin tuon ikäiset lapset tavallisesti tekevät. Ensimmäisen kerran kuulin rouva Gordonin nauravan ääneen, kun Ruth alkoi matkia kauppias Armstrongia — hävytön mutta taitava tyttö, hän ei ole ehtinyt nähdä tätä kuin kerran. Duncan makasi silmät suljettuina, käsivarret pään alla ja hymynkare suupielessään, ja ensimmäisen kerran minä olin sydänjuuriani myöten varma, että elämä Fort Williamissa kääntyisi hyväksi, täydelliseksi.

Äkkiä tunsin vilunväristyksen ja käännyin nähdäkseni, oliko pilvi noussut auringon eteen. Samassa Victoria vaikeni kesken naurunpurskahduksen ja Hamilton kaatoi vahingossa limonadipullonsa.

Konstaapeli Smith oli ilmestynyt joutomaalle.

En ymmärrä, mikä siinä miehessä on niin pelottavaa. Hänellä on lempeät kasvot, hänen poliisin univormunsa pitäisi herättää kunnioitusta mutta myös turvallisuudentunnetta. Ja kuitenkin hänen läsnäolonsa vaikuttaa kuin talvinen viima.

-Victoria ja Hamilton, heti paikalla kotiin, hän sanoi.

Kuka tahansa isä olisi sanonut niin. Minun isäni sanoi niin tullessaan aikanaan hakemaan Robia, Rosea ja minua nukkumaan kesäiltaisin Keijulehdosta. Varmasti Duncan sanoo niin pikkuiselle, kun tämä muutaman vuoden kuluttua unohtuu leikkeihinsä.

Mutta se, miten hän sen sanoi, sai minut vavahtamaan. Hän ei edes korottanut ääntään — ja silti olin kauhuissani.

Duncania ei edes konstaapeli Smith saanut hätkähtämään.

-Olen pahoillani siitä, että Hamilton kasteli vaatteensa, hän sanoi rauhallisesti. –Mutta näin kuumana päivänä kuka tahansa on vähän hupsu.

Konstaapeli ei edes vaivautunut vastaamaan. Hän odotti, kun Victoria kävi vetämässä puvun vielä märän alushameensa päälle ja Hamilton haki matkan varrelle jääneet kenkänsä. Sen jälkeen hän paimensi lapset portista.

Olimme hetken aivan hiljaa. Sitten rouva Gordon tuhautti nenäänsä kuin närkästynyt koiranpentu.

-Miten hirveän epämiellyttävä mies, hän sanoi. –Toivottavasti lapsille ei tule harmia, meillähän oli niin mukavaa.

En oikein tiedä, olisinko pahoillani siitä että ehkä aiheutin Smithin lapsille ikävyyksiä, vai onnellinen siitä, että rouva Gordon tunnusti hänellä olleen mukavaa.”

Elokuun 25. päivänä
”Hamilton ei tullut tänään kauppaan. Tein asiaa myymälän puolelle varmistaakseni asian, kun en kuullut Duncanin rupattelevan kenellekään.

-Älä sano Ruthille mitään, Duncan varoitti. –Tyttö pelästyisi, hän on tavannut näitä konstaapeli smithejä elämässään jo tarpeeksi.

-Pitäisikö minun käydä siellä? kysyin.

-Ei pitäisi. Duncan katsoi minuun tiukasti. –Emmehän me edes tiedä, vaikka Hamilton olisi esimerkiksi vain vilustunut.

Yritän vakuuttaa itselleni, että hän on vain vilustunut.

Sää on yhtä kuuma kuin eilen, mutta tänään en ehdottanut uimista — eikä Ruthkaan siitä puhunut. Sen sijaan istuimme verannalla ja kertasimme kouluasioita. Olen iloinen siitä, että Ruth on lukenut läksynsä hyvin kesään asti, vaikka tuolloin ajatteli, ettei jatkaisi koulunkäyntiä enää syksyllä.

-Huomenna me menemme herra MacIntoshin puheille, sanoin, kun olimme käyneet läpi pintapuolisesti kaikki aineet. –Hän on koulun johtaja ja on luvannut kuulla sinun taitojasi tietääkseen, pääsetkö suoraan omalle luokallesi.

Ruth näytti vähän säikähtäneeltä. Olen huomannut, että hän pelästyy aina, kun joutuu jollakin tavoin arvosteltavaksi. Ja kuitenkin hän on yksi älykkäimpiä tyttöjä, jotka tiedän! Mutta ehkä hän ei tiedä sitä itse.”

Elokuun 26. päivänä
Menimme tänään koulun kansliaan, jossa herra MacIntosh meitä odotti. Ruth parka vapisi kuin haavanlehti ja puristi kättäni jos mahdollista vieläkin lujemmin kuin tullessamme Fort Williamiin.

Herra MacIntosh on iäkäs, harmaapäinen mies, joka huokuu ystävällistä päättäväisyyttä. Haluaisin mielelläni olla opettajana hänen kaltaisensa — neiti MacGregor sanoo, ettei johtajan tarvitse milloinkaan korottaa ääntään eikä rangaista oppilaitaan (hän opettaa englantia), vaan nämä tottelevat häntä muutenkin.

Ruth selvisi saamistaan tehtävistä niin hyvin kuin voi olettaa tytöltä, joka pelkää kuollakseen. Uskon kuitenkin, että herra MacIntosh näki jännityksen läpi ja osasi arvostella Ruthin vastaukset sen mukaan.

Lopuksi hän antoi Ruthin käsiin runokirjan ja pyysi tätä lukemaan ääneen Burnsin Ylämaan Maryn.

Näin, että Ruth silmäili tekstin nopeasti läpi. Hän todella osaa silmäillä, olen huomannut sen jo kotonakin. Sitten tyttö alkoi lukea.

Tai ei, ei hän lukenut. Hän lausui.

En tiedä, onko Claymuirin opettaja luetuttanut Ylämaan Maryä koulussa parina viime vuotena — minä en sitä aikanani tehnyt. Kotimatkalla Ruth väitti lujasti, että runo oli hänelle vieras.

Ja silti hän kykeni lausumaan sen niin elävästi, niin täyteläisesti, kuin olisi harjoitellut sitä viikkokausia. Hänen syvä, sointuva äänensä täytti koko kanslian, runon rytmi keinui niin, että huomasin naputtavani tahtia jalallani. Ainoastaan runon leveä alamaalaismurre tuotti hiukan vaikeuksia, sillä Ruth puhuu paksua ylämaalaista, mutta se ei häirinnyt ketään.

Kun hän pääsi runon loppuun, herra MacIntosh puisti päätään.

-Varjelkoon, tyttö, hän sanoi. –Kuka sinut on opettanut lausumaan?

Ruth puri huultaan. Tajusin, ettei hän tiennyt, mitä ’lausuminen’ tarkoitti.

-Onko sinulle opetettu koulussa, miten runoja luetaan ääneen? pistin väliin.

-Ei ole, Ruth sanoi helpottuneena ymmärtäessään kysymyksen.

Herra MacIntosh puisti taas päätään.

-Minä olen ollut opettajana neljäkymmentä vuotta, hän sanoi. –Aina silloin tällöin tulee hetkiä, jolloin ymmärrän, että se on ollut sen arvoista… Kuten tänään. Tervetuloa kouluun ensi viikolla, Ruth.

Kotimatkalla Ruth kysyi arasti, pitikö johtaja hänestä. Tyttöparka, joka ei tahdo uskoa osakseen tulevaa hyväksyntää silloin, kun kompastuu siihen!”

2 kommenttia:

  1. Hmm, nyt minulle tuli ensimmäisen kerran mieleen jotain kommentoitavaa. :)

    Jotenkin minun on vaikea kuvitella Bettyä puhumaan rouva Smithille "huonosta alushameesta", vaikka kuinka hän rohkenikin jopa käydä ovelle koputtamassa. :D Minusta "kehnompi alushame" kuulostaisi ehkä sopivammalta ilmaisutavalta?

    VastaaPoista
  2. Ronja, olet oikeassa. Todennäköisesti rouva Smith olisi lyönyt oven kiinni Bettyn nenän edestä, jos tämä olisi vihjaissutkin, että Victoria omistaisi huonoja alushameita. :)

    VastaaPoista