Tuossa alempana on uusin luku - pahoittelen, että niitä on tullut tässä harvakseltaan! Mutta yritän pitää tietyn "kaulan", niin että valmiita lukuja olisi aina vähän varastossa, ja viime päivinä en ole ollut kirjoitusvireessä. Oma syyni, mitäs menin jättämään tarinan vähän hankalaan vaiheeseen. Eilen onneksi innostuin, ja ehdin naputella illan mittaan pari lukua valmiiksi.
"Kaulaa" koetan kiriä senkin vuoksi, että ehtisin muokkailla näitä lukuja. Kaksi edellistä osaahan makasivat komerossa 15 vuotta, mutta luin ne aina silloin tällöin ja ajattelin monista kohdista, että nyt tekisin ne toisin. Julkaisuvaiheessa sitten kirjoitinkin monta kohtaa uusiksi. Koska tätä kolmatta osaa en viitsi makuuttaa 15:ttä vuotta (te saattaisitte hermostua :), luen lukuja läpi uudelleen ja uudelleen ennen julkaisua.
Parista pienestä yksityiskohdasta tarinassa haluan mainita. Bettyn ja Duncanin ensimmäisenä sunnuntaina Fort Williamissa satoi vaakasuoraan. Niin satoi silloinkin, kun elämäni ainoan kerran kävin tuossa kaupungissa. Minulla ei siis ole siitä suurtakaan mielikuvaa - vain se, että kävimme Länsi-Ylämaan museossa, jossa kuolasin jakobiittihistorian ääressä, ja joimme teetä oikein viehättävässä kahvilassa. En ole toiste käynyt Fort Williamissa, joten kaupunkia ajatellessani ajattelen sadetta. (Sama juttu Turun kanssa. Sielläkin sataa melkein aina. :)
Virginia Woolfia en ole koskaan lukenut, mutta tiedän hänen teoriansa naisen oman huoneen merkityksestä kirjoittamiselle. (Woolf oli muuten näköjään suunnilleen Bettyn ikäluokkaa.) Ei ole aivan sattumaa, että Bettyllä oli Lady Stairs -kujalla ja nyt Koivurannassa oma työhuone. Välillä mietin, onko epäuskottavaa, että joku mies olisi sata vuotta sitten suhtautunut vaimonsa kirjoittamiseen yhtä vakavasti kun Duncan. Jos olemme kyynisiä, voimme ajatella hänen hyväksyvän sen, koska Betty on saavuttanut mainetta ja hänen kirjoituksistaan maksetaan.
Suunnitellessani Koivurannan naapureita pelkäsin, että kirjoitan tässä jonkinlaista Anna omassa kodissaan -kirjan toisintoa. Lähinnä pelko liittyi rouva Gordonin hahmoon, josta en halua mitään Leslie Mooren kloonia. Itse asiassa rouva Gordonin piti olla iäkäs - ja taisin alunperin varustaa hänet rouva Smithin luonteenpiirteillä - mutta kun hän ilmestyi siihen Koivurannan aidan taakse ja tervehti Bettyä, tajusin, että hän onkin nuori. On aina vähän pelottavaa, kun henkilöt alkavat tällä tavalla elää omaa elämäänsä! Toivon kuitenkin, että pystyisin kirjoittamaan tästä tarinasta (kuten te niin kauniisti olette sanoneet) enemmän Bettyä.
Kiitos vielä kerran jokaisesta kommentista! Tulee aina hyvä mieli, kun tekin vastavuoroisesti kirjoitatte minulle. Ja saa kritisoida, niin että minä voin väittää vastaan. ;)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti