tiistai 28. huhtikuuta 2009

50. luku: Sataa

Lokakuun loppupuoli oli pimeä ja sateinen, mutta ensimmäisen kerran Betty huomasi nauttivansa huonosta säästä. Se antoi hyvän syyn käpertyä takan eteen tai keittiön pöydän ääreen ja olla menemättä ulos. 

Ruthille ostettiin öljykangastakki, jotta hän ei kastelisi itseään koulumatkoilla ja kanoja hoitaessaan. Se oli tytölle niin suuri ihme, että hän halusi säilyttää sitä huoneessaan. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin kyennyt suojelemaan häntä sateelta.

Duncan oli edelleen hiljainen ja uupunut. Istuessaan aamupäivisin kirjoituspöytänsä ääressä Betty kuuli, ettei hän rupatellut kauppaan tuleville asiakkaille yhtä hilpeästi kuin aiemmin. Hän vaikutti kuumeiselta, mutta väitti olevansa täysin kunnossa. Ja toisaalta hän yski vain jonkin verran — siihen Betty pani toivonsa.

Ruthin seikkailusta oli kulunut pari viikkoa, kun tohtori MacDonald ilmaantui Koivurantaan torstaikäynnilleen pari tuntia normaalia aiemmin.

-Sairaala on tupaten täynnä, taudit tuntuvat suorastaan kiehuvan täällä nyt syysmyrskyjen myötä, hän selitti. –Tässä välissä minulla oli taukoa, mutta sitten minun pitäisi kiiruhtaa takaisin, joten ajattelin piipahtaa teillä nyt. Saamme sairaalaan toisen lääkärin ylihuomenna, mutta siihen asti minun pitäisi pärjätä.

-Kyllä se meille sopii, Betty sanoi. –Itse asiassa oikein hyvin, sillä — uskotteko, että Alice Gordon on tulossa meille tänään illalliselle!

-Rouva Gordon? tohtori puuskahti. –Taivas olkoon kiitetty. Mitä te olette tehnyt hänelle, rouva Fleming?

Betty nauroi.

-En mitään, hän sanoi. –Itsehän te arvelitte, että hän kaipaa ikäistään seuraa… Duncan on tosin vielä kaupassa, mutta hän sulkee sen aivan kohta. Ruth kiltti, juoksetko sanomaan Duncanille, että tohtori on jo täällä ja hänellä on kiire.

Ruth, joka oli istunut keittiön pöydän ääressä läksyjään lukien, hypähti pystyyn ja kiiruhti väliovelle. Vaikka hän ei enää pitänyt lääkäreitä yhtä varmoina kuoleman sanansaattajina kuin aiemmin, hän oli silti kiitollinen jokaisesta tekosyystä, jolla pääsi pois tohtori MacDonaldin läheisyydestä.

-Miten te olette voinut, rouva Fleming? tohtori kysyi.

-Hyvin, kiitos. Olen yrittänyt elää rauhallisesti.

-Hän on ollut oikein kiltti, rouva Wallace vakuutti ja alkoi täyttää vesipannua. Hänen vakaa uskomuksensa oli, että tee auttoi kaikkeen — jopa lääkärien liikarasitukseen.

Samassa väliovi pamahti auki ja Ruth syöksyi huohottaen sisään.

-Betty — rouva Wallace, hän läähätti, -tohtori!

Hän ei ehtinyt sanoa enempää. Fergus MacDonald, joka oli tyytyväisenä huokaisten istahtanut hetkeksi pöydän ääreen, hyppäsi pystyyn ja harppoi myymälään. Rouva Wallace puolestaan tarttui Bettyn käsivarteen, kun tämä yritti seurata perässä.

-Me emme mene sinne nyt, rouva Wallace melkein kuiskasi. –Tohtori pyytää, jos — jos tarvitsee.

-Niin mutta… Ruth, mitä tapahtui!

Ruth oli kalpea ja vapisi.

-Duncan makasi siellä, hän kuiskasi. –Tiskin takana!

-Makasi? Betty toisti soinnittomasti.

-Minä… minä ravistelin häntä ja hän… hän oli tulikuuma ja valitti!

Samassa he kuulivat raskaita askeleita ja välioven vingahduksen, kun se retkahti seinää vasten. Rouva Wallace ei saanut enää pidellyksi Bettyä, joka kiiruhti käytävään niin nopeasti kuin pääsi.

-Vuode valmiiksi, tohtori sanoi. Hän oli heittänyt Duncanin käden hartioilleen ja talutti — melkein raahasi — tätä eteenpäin. –Heti paikalla.

Katkerasti Betty tajusi, että hänen oli nyt parasta astua sivuun. Rouva Wallace kiiruhti hänen ohitseen portaisiin kuin nuori tyttö, eikä hänestä ollut edes antamaan Duncanille tukea toiselta puolen, kun tohtori hitaasti, rappu rapulta, auttoi tämän yläkertaan.

Betty jäi tuijottamaan heidän peräänsä. Hänen jalkansa painoivat kuin ne olisi valettu sementtiin, hän ei pystynyt liikahtamaan ennen kuin kuuli, että makuuhuoneen ovi suljettiin ja tohtori lähti palaamaan alakertaan.

Myöhemmin Betty aina muisti, että sinä päivänä olisi alkanut sataa vasta tuolla hetkellä. Rouva Wallace vakuutti, että oli satanut koko päivän. Mutta silti Bettyn ajatuksissa aurinko paistoi siihen hetkeen asti, jolloin tohtori laskeutui raskain askelin alas portaita rouva Wallacen seuraamana. Hän näytti todella väsyneeltä — mieheltä, joka ei kaivannut enää lisätyötä.

Astuttuaan viimeisen rapun alas tohtori katsoi Bettyyn ja nielaisi.

-Keuhkokuume, hän sanoi hiljaa. –Teidän kannattaisi ehkä ilmoittaa hänen perheelleen.

-M-mitä? Betty äännähti tajuamatta hetkeen mitä oli kuullut. Ruth alkoi nyyhkyttää keittiön ovella.

-Keuhkokuume, tohtori toisti ja meni ottamaan takkinsa. Hän vilkaisi haikeasti vesipannua, joka kiehui itsekseen liedellä. 

-Niin mutta — hänellä oli keuhkokuume kaksi vuotta sitten, Amerikassa! Betty sopersi, aivan kuin tämä tosiseikka olisi estänyt tautia iskemästä enää koskaan uudelleen.

-Tiedän. Mutta hän kastui silloin pari viikkoa sitten ja vilustui — sanoin hänelle viime torstaina, että hänen pitäisi sulkea kauppa pariksi päiväksi ja levätä, ettei vilustuminen muuttuisi pahemmaksi. Tohtori puri huultaan. –Rouva Fleming, minä en halua valehdella teille. Tilanne on vakava.

Betty ajatteli, että hänen kuuluisi kai nyt pyörtyä, tai vaipua valittaen istumaan, kuten silloin kun oli kuullut Ruthin valehtelusta. Mutta hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan, kun tohtorin kauheat sanat upposivat hänen sisimpäänsä.

-Mutta… paraneehan hän silti? Betty lopulta kuiskasi.

Tohtori heitti takin niskaansa.

-Ihmeitä tapahtuu, hän sanoi. –Jos keuhkot ovat kuluneen kesän aikana jo ehtineet vahvistua — jos hänen yleiskuntonsa on parantunut — jos hyvä Jumala tahtoo…  

Samassa oveen kolkutettiin. Betty oli hypähtää ulos nahoistaan kunnes tajusi, että sen täytyi olla Alice Gordon.

Ja niin se olikin. Alicen hymy, joka oli aristeleva, aivan kuin hän olisi pitänyt hiukan arveluttavana iloita julkisesti mistään, sammui hänen nähdessään oven avaavan rouva Wallacen ilmeen. Kun Betty nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut, Alicen kasvoille valahti jonkinlainen väsynyt alistuneisuus, aivan kuin hän olisi nuhdellut itseään siitä, että oli erehtynyt odottamaan elämältä mitään hyvää.

-Yritän irrottaa tänne yöksi hoitajattaren, jos suinkin onnistun, ja tulen myöhemmin käymään ja antamaan lisää lääkettä, kunhan saan asiat sairaalalla taas kuntoon, tohtori sanoi ja otti laukkunsa.

-Voi — minä voin jäädä, Alice sanoi yhtäkkiä. –En minä ole mikään sairaanhoitaja, mutta — haluaisin auttaa. En voinut tehdä mitään Andrew’n hyväksi… Hänen äänensä haipui hetkeksi. 

-Niin mutta ethän sinä voi — miten sinä jaksaisit, Betty parahti toiveikkaana.

–Minä valvon paljon öisin joka tapauksessa. Alice katsoi häneen surumielisesti. –Jos minusta vain on jotakin apua, anna minun auttaa!

Tohtori katsoi hetken häneen ja nyökäytti sitten päätään kuin olisi käynyt keskustelun itsensä kanssa ja tullut myönteiseen päätökseen.

-Ainakin tänä yönä, ehkä meillä sitten sairaalassa paine helpottaa, hän sanoi. –Nyt minun on mentävä. Tulen takaisin heti kun voin.

Alice riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi rouva Wallacea, joka lähti uudestaan kiipeämään yläkertaan. Betty aikoi mennä heidän mukanaan, kun hän yhtäkkiä muisti, että myymälän ovi oli varmasti jäänyt auki. Se oli tällä hetkellä murheista pienimpiä, mutta silti hän meni väliovesta varaston läpi kauppaan ja lukitsi oven.

Ennen kuin sammutti valot, Betty jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Kauppa oli jotenkin niin Duncanin näköinen. Tämä oli järjestänyt kirjat ja tarvikkeet uudelleen, ja tuonut sisähuoneista pari tuolia kamiinan ympärille, niin että asiakkaat saivat halutessaan lämmitellä ja seurustella vähän aikaa. Kassakoneessa oli varmaankin vielä päivän kassa — se pitäisi laskea. Jos hän jaksaisi huomenna… Pitäisikö kauppa avata? Ellei sitä avattaisi, millä he maksaisivat lääkärinlaskun?

Äkkiä Betty toivoi, että olisi pyörtynyt tai edes itkenyt. Silloin kun Ruth oli kadonnut, itku oli vähän helpottanut, mutta nyt hän oli kuin kylmä kone, turta ja jäykkä. Miksei hän tuntenut mitään?

Samassa varastosta kuului kevyitä askeleita ja Ruth kurkisti sisään. Hänen poskillaan virtasivat kyyneleet, jotka olivat jo kastelleet tumman läikän esiliinan rintamukseen.

-Betty, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. –Betty, anna anteeksi! Se on minun syytäni!

-Mitä niin? Mikä on sinun syytäsi?

-Että Duncan on sairas — ellei hän olisi joutunut etsimään minua, hän ei olisi vilustunut…

Tunteet palasivat sellaisella voimalla, että Bettyn oli otettava tukea lähimmästä hyllystä. Turtumus oli tiessään, hän tunsi sokeaa raivoa, hän halusi syyttää jotakuta, vaatia jonkun vastuuseen tästä, koska silloinhan asiat järjestyivät, kun oli ketä syyttää. Hän tunsi vastustamatonta halua ravistella Ruthia, huutaa tälle, että jos tämä olisi käyttäytynyt järkevästi, kaikki olisi hyvin.

Tunne oli väkevä, mutta meni onneksi ohi silmänräpäyksessä. Betty käänsi valokatkaisijaa, joka sammutti lamput myymälästä mutta ei näyteikkunasta. Sitten hän ojensi kätensä Ruthia kohti.

-Lapsi kulta, tietenkään se ei ole sinun syytäsi. Jos Duncan olisi vaihtanut heti vaatteet — jos hän olisi levännyt, kuten tohtori käski — tule tänne nyt ja lakkaa heti paikalla puhumasta typeryyksiä!

Ruth painautui nyyhkyttäen hänen syliinsä ja Betty silitti hänen silkkistä tukkaansa.

-Kas niin, kultaseni, nyt meidän pitää olla oikein reippaita, hän kuiskasi. –Haluathan sinä auttaa Duncania, eikö niin? Silloin sinun pitää olla oikein urhoollinen. Menepä nyt keittiöön ja kata pöytä, sillä Alicen pitää saada ruokaa, sitä vartenhan hän tuli. 

Ruth tuntui rauhoittuvan saadessaan jotakin järkevää tekemistä ja livahti keittiöön Bettyn noustessa yläkertaan.

Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja Betty avasi sen hiljaa. Hän vavahti muistaessaan, miten Duncan oli öljynnyt saranat aiemmin syksyllä.

Huoneessa oli hämärää, sillä verhot oli vedetty pimenevän ikkunan eteen ja vain yksi lamppu paloi yöpöydällä. Alice oli nostanut tuolin vuoteen viereen ja kasteli parhaillaan pyyhettä kylmää vettä täynnä olevassa pesuvadissa, jonka rouva Wallace oli tässä välissä ehtinyt hänelle antaa.

Betty melkein hiipi sisään ja istuutui omalle puolelleen vuodetta. Hän ei tiennyt, nukkuiko Duncan vai hourailiko. Tämä makasi silmät suljettuina, iho oli kuuma, hän valitti hiljaa. Nyt Betty kuuli, miten hänen hengityksensä korisi. Eikö hän todellakaan ollut kuullut sitä aiemmin? Eikö hän ollut halunnut kuulla? Miksei hän ollut kutsunut tohtoria?

Alice Gordon väänsi pyyhkeestä liiat vedet ja pyyhki sillä Duncanin polttavaa ihoa. Betty tarttui miehensä käteen, joka haparoi levottomasti peitteellä, ja puristi sitä kuin olisi tahtonut väkivalloin pitää Duncanin luonaan.

-Tästä selvitään, Betty, Alice äkkiä kuiskasi, ojensi oman solakan kätensä ja tarttui lujasti Bettyn käteen. –Tiedätkö, minä olen aivan varma siitä, että tästä selvitään.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

49. luku: Suvanto

Lokakuun 19. päivänä
”Cameronit tulivat eilen illalla meille teelle, Bobby vanhempiensa mukana. Hän on kuvankaunis tyttö mustine kiharoineen ja punaisine poskineen, ulkonäöltään vähemmän sievän Ruthin täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin minä edelleen näen Ruthin kasvoissa jotakin sellaista, jota harvalla on — hänen kasvonsa elävät, hän ei ole nukke.

Ruth parka oli oikein urhoollinen anteeksipyydössään, ja hänen kasvonsa loistivat anteeksiannon jälkeen kuin aurinko. Sen jälkeen tytöt katosivat ulos ihmettelemään puutarhaa ja rantaa.

Olimme jo juoneet teen ja istuimme olohuoneessa, kun tohtori MacDonald ilmestyi paikalle. Ellei vieraita olisi ollut, olisin kai saanut aikamoisen nuhdesaarnan. Mutta toivottavasti hän näki olemuksestani ja ilmeestäni, että voin paljon paremmin.

Tänä aamuna Duncan meni viemään Ruthin kouluun. En tiedä, mitä kansliassa puhuttiin, enkä aio kysyä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut mennä. Sen jälkeen, mitä lauantaina suustani päästin, en enää luota kieleeni.

Sen sijaan soitin äsken äidille ja kerroin viikonlopun tapahtumat. Olen erittäin kiitollinen siitä, ettei kukaan soittanut hänelle lauantaina, sillä hän oli suunniltaan järkytyksestä, vaikka kuuli asioista minulta.

-Pitäisikö sinun tulla vähäksi aikaa kotiin lepäämään? hän kysyi.

-Minun kotini on nyt täällä, sanoin lujasti.

Mutta mitä lepäämiseen tulee, yritän nyt kyllä ottaa tohtorin ohjeet todesta. En aio istua enää koko päivää pöytäni ääressä vääntämässä kasaan tarinoita, joita alkaa pursua jo korvistani ulos. Sen sijaan olen päättänyt välillä käydä ulkona ja alkaa varustaa lastenkamaria pikkuisen tuloa varten.

Duncanin yskä tuntuu pahentuneen viikonlopun jälkeen. Toivon, ettei Ruth huomaa sitä, tyttöparka on suunniltaan tunnontuskista jo pikkuisenkin takia. Mutta olen huolissani.”

Lokakuun 21. päivänä
”Jos Ruthin toilauksista pitäisi sanoa jotakin hyvää, niin sen, että olen saanut ensimmäiset todelliset ystäväni Fort Williamissa. Fiona Cameron on mainio, mutta melkein vielä iloisempi olen Alice Gordonin vähittäisestä avautumisesta.

Tänään kävelin puutarhassa, kun Alice ilmaantui aidan toiselle puolelle ja kysyi arasti, haluaisinko tulla hänen luokseen teelle. En ollut uskoa korviani, sillä tohtorin mukaan Gordonin taloon ei kahdeksaan vuoteen ole ketään kutsuttu. Mutta tietenkin lupasin tulla.

Sovittuna aikana pujahdin  rantatielle ja Alicen portista sisään. Hänen puutarhastaan näkee, että se on puutarhurin ammattitaitoisessa hoidossa — mutta kuitenkin siitä näkee myös, ettei siellä koskaan juokse lapsia leikkimässä, ei koskaan istuta rupattelemassa ystävien kanssa, ei koskaan kuljeta ihanissa tulevaisuudenhaaveissa. Jos puutarha voisi olla museo, tämä puutarha olisi sitä.

Kolkuttaessani takaoveen hovimestari avasi, kumarsi juuri oikeassa kulmassa ja otti hattuni. Hänen ilmeestään kuitenkin näki, että vierailuni oli tässä talossa ennenkuulumaton.

Jollakin tavalla Alicen talosta tuli mieleeni Miriamin koti, Lime House. Sielläkin tunnelma on pysähtynyt, vaikka kaikesta näkee, ettei se johdu varattomuudesta.

Mutta siinä missä Miriamin parantuva kunto ja iloinen nauru on puistellut unohduksen seittejä Lime Housen kristallikruunuista, Gordonin talossa eletään yhä sitä päivää, jolloin Andrew Gordon kaatui junan eteen. (On kummallinen sattuma, että molempien rajanaapuriemme nimi on Andrew. Kuitenkin toinen heistä aiheuttaa pelon väristyksiä siinä missä toista kaivataan sydämen pohjasta.)

Alice riensi minua vastaan ujona kuin koulutyttö, jonka uusi luokkatoveri tulee ensimmäisen kerran käymään. Huomasin, että hän ei ollut kokonaan mustissa — harmaa pusero oli uusi. En kuitenkaan tohtinut sanoa siitä mitään.

-Haluatko katsella ympärillesi? Alice kysyi toiveikkaasti.

-Tietenkin haluan, olen kuolla uteliaisuudesta, vastasin nauraen.

Niin me kiersimme suuren, aution talon kaikki huoneet. Alice kertoi niistä tavalla, joka jälleen toi mieleeni museon — hän opasti minua menneeseen aikaan. Tässä salissa he ehtivät pitää kahdet tanssiaiset; kirjastossa Andrew yleensä vastaanotti omia vieraitaan ja arkihuoneessa Alice omiaan; sunnuntaipäivällisen he söivät suuressa ruokasalissa, vaikka yleensä käyttivät pienempää.

Olisin mieluusti kysynyt, mitä näissä huoneissa tapahtui nykyään. Mutta kerrankin sain pidetyksi suuni kiinni. Alicesta näki, että hänellä oli valtava tarve puhua entisistä ajoista, niistä kuukausista, jotka he ehtivät olla naimisissa ennen onnettomuutta. Hänen silmänsä loistivat, hän muisti yksityiskohtaisesti hauskoja tapahtumia ja sutkauksia. Eikö hän ollut saanut puhutuksi niistä kenellekään kahdeksaan vuoteen?

Tee oli katettu meille mainittuun arkihuoneeseen, joka on kaksi kertaa isompi kuin meidän olohuoneemme. Teepöytä notkui leivonnaisia, niin että aloin epäillä myös keittäjättären päässeen ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen purkamaan haluaan ja taitoaan loihtia ihania herkkuja talon vieraille.

Pöydässä Alice aivan kuin havahtui siihen, että oli puhunut niin paljon itsestään. Hän kyseli minun ja pikkuisen vointia, tiedusteli Duncanista ja ennen kaikkea Ruthista. Mietin hetken, paljonko voin kertoa hänelle, ja kerroin lopulta kaiken. Jos ihminen on pystynyt eristäytymään maailmasta kahdeksan vuotta, hän tuskin juoksee ensimmäisenä kaupungille juoruamaan muiden asioista.

-Ruth parka, Alice huokasi, kun olin lopettanut. –Kun puhutin häntä täällä sunnuntaina, hän oli vuorenvarma siitä, että te halusitte hänestä eroon.

-Mistä hän on saattanut saada sellaista päähänsä!

-Ilmeisesti hän on tottunut siihen, että maailmassa kelpaa vain, jos on täydellinen. Ja hän mainitsi — suo nyt anteeksi, Betty — hän mainitsi raha-asiat.

Huokasin vähän.

-Onhan meillä tiukkaa rahasta velan takia, sanoin suoraan. Alicelle on jotenkin hyvin helppo puhua suoraan. –Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö meillä olisi varaa elättää Ruthia.

-Minä olen miettinyt häntä paljon näinä päivinä, Alice sanoi hiljaa. –Miettinyt sitä, miten tuollaiseen vankilaan itsensä kahlinneen tytön saisi vapaaksi.

Hätkähdin niin, että läikytin teetä lautaselle. Mahtoiko Alice tajuta lainkaan, että oli itsekin rakentanut itselleen vankilan! Ilmeisesti ei, koska hän ei huomannut hämmennystäni.

-Minä tiedän, että hän saa sinulta ja Duncanilta paljon rakkautta ja huolenpitoa, Alice jatkoi. –Ja kuitenkin lapsi kuvittelee, että hänen on koko ajan ansaittava se, että hänestä pidetään.

-Minä olen hyvin huolissani hänestä, sanoin jälleen suoraan. –Näiden tapahtumien jälkeen Ruthin pitäisi saada elää rauhallista elämää, niin hän vähitellen ehkä tajuaisi ihmisen olevan arvokas omana itsenään. Mutta saattaa olla, että vuodenvaihteen tienoilla hänen isänsä jo lähettää hänelle laivalipun ja tahtoo hänet luokseen Kanadaan — enkä minä voi tietää, millaisiin oloihin.

Kun illan hämärtyessä palasin kotiin, olin itsekin syvissä ajatuksissa. Alicen kanssa puhuminen oli tavallaan selvittänyt Ruthin ongelmia. Mutta toisaalta olin epätoivoinen.

Kulkiessani puutarhamme läpi ovelle näin keittiön ikkunasta Ruthin istumassa pöydän ääressä läksykirjoineen. Rouva Wallace kuivasi astioita ja puhui jotakin. Duncan näkyi menevän olohuoneen ovesta paitahihasillaan lehti kainalossa ja taputtavan ohimennessään Ruthin päätä.

Näkymä oli niin kodikas ja turvallinen, että tunsin kyyneleet silmissäni. Mitä muuta me vielä voisimme Ruthille antaa? Jollei tämä riitä, mikä riittää?”

Lokakuun 25. päivänä
”Tänään Cameronit kutsuivat meidät suoraan kirkosta lounaalle, ja niin ajoimme heidän vaunuissaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle maatilalle.

Ruth ja Bobby olivat tohkeissaan saadessaan esitellä meille rakennuksia ja eläimiä ja omat piilopaikkansa, jossa he kuulemma tapaavat puhua ’salaisia asioita’. Tästä kertoessaan Ruth vilkaisi minuun vähän huolestuneena — ilmeisesti hän pelkäsi, että luokittelisin ’salaiset asiat’ samaan kastiin filmi-tähtiäidin ja miljonääri-isän ja näkymättömän sisaren kanssa.

Lounaan jälkeen tytöt katosivat ulos Bobbyn kolme sisarusta mukanaan. Me aikuiset istuimme ruokapöydän ääressä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin pisara jälkiruokaa oli syöty, ja puhuimme kaikesta taivaan ja maan välillä.

Fiona muistutti minua siitä, että olin luvannut kirjoittaa naisyhdistyksen hyväksi runon ja kertomuksen ja tiedusteli, toivoisinko hänen peruuttavan sen päätöksen. Minä vakuutin, että pystyisin kyllä kirjoittamaan molemmat.

-Ajattelin, että Ruth voisi lausua runon adventtijuhlassa, Fiona sanoi yllättäen. –Se tekisi hänelle hyvää. Ja Bobby sanoi, että hän on uskomattoman lahjakas esiintyjä.

-Niin — tiedän, sopersin. –Mutta mitä… mitä muut naisyhdistyksessä mahtavat ajatella? Kaiken sen sotkun jälkeen, mitä Ruth…

-Oh, mitään sotkua ei olisi tullut, ellei Mary Smith olisi alkanut ilkeäksi! Joten kaikkien myötätunto on Ruthin puolella. Fiona hymyili minulle.

Duncan oli hiljainen aterian ajan, samoin kotimatkalla. Kun Mike Cameron oli jättänyt meidät kyydistään ja kävelimme polkua pitkin puutarhaan, tartuin hänen käteensä. Se oli tulikuuma.

-Uskallakin, Duncan sanoi lujasti, kun ehdotin tohtori MacDonaldille soittamista.

Hän ei yski enää niin kovin, joten ei se kovin vakavaa voi olla, eihän?”

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

48. luku: Ruth selittää

Sinä maanantaiaamuna Flemingin kirjakaupan ovea ei avattu, vaikka uteliaita asiakkaita kävi kahvaa nykimässä enemmän kuin koskaan. Duncan ilmoitti Bettylle, ettei yhden aamupäivän myynti voisi koskaan korvata sitä, että hän saisi olla itse kuulemassa Ruthin tarinaa.

Tohtorin luvalla Betty oli siirtynyt yöksi omaan vuoteeseensa, ja rouva Wallace oli oikaissut itsensä sohvalle. Hän oli selitellyt jotakin suuresta lautastiskistä, jonka jälkeen ei muka jaksanut lähteä kotiinsa, mutta kieltäytynyt ehdottomasti nukkumasta vierashuoneessa. Niiinpä kaikki arvasivat hänen torkkuvan koiranunta ja vahtivan, ettei Ruth karkaisi uudestaan.

Betty ei ollut kysynyt tohtorilta, saisiko hän nousta aamulla vuoteesta, koska oli pelännyt vastausta. Kun istuminen sängyn laidalle ei kuitenkaan aiheuttanut kipua eikä pahaa oloa, ja kun pikkuinenkin tuntui olevan aamulla virkeä, hän oli päättänyt pukeutua ja tulla alakertaan aamiaiselle.

Koivurannan keittiössä oli tuskin koskaan syöty niin hiljaista aamiaista. Duncanin silmänaluset olivat mustat ja hän yski, ja jopa tarmokas rouva Wallace vaikutti uupuneelta. Betty oli omissa ajatuksissaan ja kuunteli, milloin keittiön takaisessa kamarissa noustaisiin ylös. 

-Minä menen soittamaan koululle, että Ruth on tänään kotona, Duncan sanoi ja nousi, kun kello tuli kahdeksan.

Betty nyökkäsi ja murenteli paahtoleipäänsä. Rouva Wallacen huokaus tuntui sisältävän kaikki maailman murheet.

Duncan palasi juuri puhelimesta, kun he kuulivat Ruthin vuoteen narahtavan seinän takana ja kevyiden askelien tassuttelevan pesupöydän luo.

-Hyvä Jumala, anna minulle viisautta, Betty rukoili huomaamattaan ääneen.

Viimein kamarin ovi raottui hiljaa ja Ruthin kalpeat kasvot kurkistivat keittiöön.

-Oli jo aikakin nousta, tyttö, rouva Wallace sanoi. –Olen pitänyt sinulle puuroa lämpimänä.

Ruth silmäsi huonetta. Hänen ilmeestään näki, että hän ymmärsi kaiken olevan hullusti: seinäkello näytti jo yhdeksää, mutta häntä ei ollut herätetty kouluun, ja Duncan istui sormeilemassa hermostuneesti sanomalehteä eikä ollut kaupassa.

-Tulehan nyt syömään, Betty sanoi. –Puhutaan sitten.

Ruth nieli urheasti kaksi lusikallista puuroa ja tuijotti sen jälkeen alas teehensä kuin olisi etsinyt sieltä viisautta. Kun Betty työnsi oman kuppinsa pois, Duncan taitteli lehtensä kasaan ja rouva Wallace alkoi kovalla kolinalla ottaa kaapista pyykkipataa, tyttö ymmärsi, ettei pääsisi enää pakoon.

Betty vilkaisi Duncaniin ja tämä vilkaisi häneen. Kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa, miten aloittaa. Vihdoin Duncan rykäisi.

-Sinulla taisi olla aika epämiellyttävä yö hiilikellarissa?

Ruth hätkähti. Hän ei selvästikään ollut osannut odottaa myötätuntoa.

-Siellä oli pimeää… minua pelotti, en tiennyt pääsenkö enää pois, hän kuiskasi.

-Toivottavasti nyt ymmärrät, että on helpompi vastata omista teoistaan kuin koettaa paeta niiden seurauksia, Duncan sanoi vakavasti. Jossakin toisessa tilanteessa Bettyä olisi hymyilyttänyt — Duncanistahan tulisi erinomainen pyhäkoulunopettaja!

-Minä — minä ajattelin, että te haluatte minusta eroon — kaiken sen jälkeen!

-Eikö mieleesi tullut, että olisit voinut kysyä asiaa meiltä, ennen kuin lähdet juoksentelemaan pitkin katuja ja viet puolelta kaupungilta yöunet? Minä henkilökohtaisesti en ollut erityisen ihastunut joutuessani rämpimään pitkin järvenrantoja kaatosateessa koko yön. Ja Betty pelästyi niin, että vauva olisi saattanut olla vaarassa.

Kyyneleet pulpahtivat Ruthin poskille, eikä hän sanonut mitään.

-Ruth kulta, Betty melkein kuiskasi. –Et kai sinä kuvitellut, että me pitäisimme sinusta huolta vain niin kauan, kuin olet täydellisen kiltti? 

-Niin mutta… minä kuulin, kun Bobbyn äiti kertoi…

-Bobbyn äiti oli hyvin järkyttynyt, ja niin olin minäkin. Lapsi kulta, mistä mieleesi saattoi tulla valehdella niin hirvittävästi!

Ruth nosti hämmästyneenä päänsä.

-Enhän minä valehdellut!

Rouva Wallace, joka oli pumpunnut pyykkipataan vettä, tuhahti äänekkäästi, mutta sai olluksi sekaantumatta keskusteluun.

-Minä en tiedä, miten Claymuirissa määritellään valehtelu, mutta minulle on opetettu, että se on sellaisen kertomista mikä ei ole totta, Duncan sanoi. –En muista kuulleeni, että äitisi olisi ollut rikas ja kuuluisa filmitähti, että isälläsi olisi Kanadassa kultaa ja kartano, ja että sinulla edes olisi sisarta!

-Niin mutta — minä haluaisin, että olisi!

Betty ravisti päätään kuin olisi epäillyt, että hänen korvissaan oli vikaa.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Lasten logiikka saattoi joskus olla omituista, mutta Ruth oli sentään jo iso tyttö!

-Sinä sanoit, Betty, kun minä menin kouluun, että täällä kukaan ei tiedä minusta muuta kuin sen, mitä haluan kertoa, ja että suhtautuminen minuun riippuu minusta itsestäni! Ruthin ääni oli melkein syyttävä.

Betty voihkaisi ja hieroi otsaansa.

-Niin minä sanoin, hän vastasi edelleen pakotetun kärsivällisesti. –Mutta en minä sanonut, että sinun pitäisi keksiä omasta päästäsi asioita! 

-Niin mutta minä halusin kertoa sellaista, minkä toivoisin olevan totta!

Hellanluukku pamahti kuin tykinlaukaus, kun rouva Wallace sulki sen lisättyään lieteen puuta. Sitten hän marssi huoneesta hameenhelmat hulmuten hakemaan likapyykkiä — todennäköisesti kuitenkin rauhoittamaan itseään.

Betty toivoi, että olisi voinut seurata rouva Wallacea. Jos Ruthin ajatuksenkulku oli tuollaista, miten tämän voisi saada käsittämään!

-Ruth, Duncan sanoi äänellä, joka oli kireä hermostuksesta. -Et kai sinä väitä luulevasi, että ei ole valehtelemista kertoa ihmisille asioita, joiden toivoisi olevan totta? Pitäisitkö sinä minua rehellisenä, jos kertoisin kaikille uusille tuttavilleni olevani miljoonamies ja Pohjois-Euroopan menestynein kirjakauppias, jonka vaimo on saanut kirjoistaan Alfred Nobelin palkinnon?

Ruth painoi päänsä.

-Kai sinä nyt käsität, että tarkoitin sinun voivan kertoa todellisesta taustastasi mitä haluat — ettei sinun tarvitse mainita isäsi ongelmia, mutta sen sijaan voit kertoa, miten paljon vanhempasi sinua rakastivat! Betty huudahti.

Ruth alkoi nyyhkyttää.

Duncan huokasi, nojautui tuolissaan taaksepäin ja hieroi kasvojaan.

-Minähän sanoin sinulle, etten osaa kasvattaa lasta, hän mutisi Bettylle.

-Kyllä minä… kyllä minä tiesin, että tein väärin, Ruth äkkiä kuiskasi. –Mutta minä halusin niin kovasti olla kuin muutkin — että minullakin olisi vanhemmat, joista voisin olla ylpeä!

-Voi lapsi kulta, Betty parahti. –Väitätkö sinä, ettet ole ylpeä vanhemmistasi?

-Isä juo — ja äiti pesi ihmisten pyykkiä!

-Isäsi ja äitisi ovat hyviä ihmisiä, joita elämä vain on kohdellut kaltoin, Betty sanoi lujasti. –Isälläsi on oma heikkoutensa, mutta muistanet minun sanoneen, että niin on meillä kaikilla — kaikkien heikkoudet eivät vain näy ulospäin. Ja äitisi oli ahkera, hyvä nainen, joka teki kaikkensa pitääkseen perheen leivässä ja kasvattaakseen sinusta kunnon ihmisen. Rouva Wallace alkaa aivan näillä hetkillä pestä meidän pyykkiämme, väitätkö sinä hänelle, että se olisi jotenkin halveksittavaa?

Ruth itki nyt niin, ettei saanut puhutuksi mitään. Duncan kolautti tuoliaan taaksepäin, nousi ja meni ikkunaan. Betty tunsi alkavaa päänsärkyä. Ehkä hänen olisi pitänyt jäädä vuoteeseen.

Keittiössä ei hetkeen kuulunut muuta kuin tulen rätinä, pyykkipadan alkava kohina, kellon naksutus ja Ruthin itku. Betty laski vapisevan kätensä sydänalaansa ja ajatteli tuskaisena, häpeäisikö pikkuinenkin joskus heitä.

-Joskus olisi kieltämättä mukavaa olla jotakin muuta kuin on, Duncan sanoi äkkiä ikkunan luota. –Ja kun tapaa uusia ihmisiä vieraassa ympäristössä, on helppo antaa itsestään siloitellumpi kuva ja toivoa, että se olisi totta. Kyllähän me aikuisetkin siihen joskus sorrumme. Tiettyyn pisteeseen asti sitä voidaan kutsua hyväksi käytökseksi, sen jälkeen valehteluksi.

Ruth niisti nenänsä eikä sanonut mitään.

Duncan kääntyi ikkunan luota ja laski kätensä Bettyn harteille.

-Kun Betty tuli Claymuiriin opettajaksi, hän piti sinusta heti sinun itsesi takia. Kuitenkin hän tiesi kaiken vanhemmistasi ja kodistasi. Luuletko sinä, etteivät muut voisi pitää sinusta juuri sellaisena kuin oikeasti olet?

-E-en minä tiedä, Ruth sopersi. –Minä — aluksi minä — annoin ymmärtää, että olen vähän paremmasta perheestä. Ja sitten Bobby ja muut halusivat kuulla lisää, ja minä kerroin. Minä ajattelin, että se oli vähän kuin… näyttelemistä. Niin kuin silloin koulussa.

-Voi rakkaani, Betty puuskahti. –Näyttelemistä on vain se, kun yleisö tietää katsovansa näytelmää!

-Kyllä minä sen ymmärsin… toisaalta… siksi minä en tahtonut kutsua Bobbya tänne, ettei hän puhuisi mitään… ja kun minä sitten näin, että hänen äitinsä tiesi… Ruth niiskaisi. –Ja kun minä tiedän, että teillä on puutetta rahasta, niin ajattelin että on parempi mennä pois, ettei teidän tarvitse elättää minua!

-Mitä sinä sanot? Duncan kysyi terävästi.

-Kuulinhan minä, kun te puhuitte lainoista ja rahoista! Ruth nosti päätään melkein uhmakkaasti. 

-Me emme sanallakaan sanoneet, että haluaisimme sinut täältä pois, Betty sanoi moittivasti.

-Niin mutta minä olen ulkopuolinen, ei teidän tarvitsisi…

-Kyllä tarvitsee, Duncan melkein tiuskaisi. –Kun me päätimme pyytää sinut luoksemme asumaan, tiesimme kyllä, että se aiheuttaa kuluja. Mutta pyysimme sinut silti. Käsitätkö? Sinä kuulut nyt perheeseen, halusit tai et, ja vastalahjaksi toivomme ainostaan hivenen säädyllistä käytöstä.

-Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten kauhean huolissamme olimme sinusta, Betty kuiskasi. –Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten rakas olet meille!

-Minäkö? Ruth näytti aidon hämmentyneeltä.

-Sinä juuri, senkin typerä tyttö, puuskahti rouva Wallace, joka purjehti sisään likapyykkikori sylissään. –Jos sinulle olisi tapahtunut jotakin, niin en ymmärrä mihin me olisimme joutuneet. Ja jos sinä uskallat kerran vielä pelästyttää rouva Flemingin tuolla tavoin, niin annan sinulle selkään korkeimman omakätisesti!

Purkaus oli niin yllättävä, että Bettyltä pääsi hermostunut tirskahdus.

-Kiitos, rouva Wallace, Duncan sanoi liioitellun totisesti. –Muotoilitte sen paremmin kuin minä olisin koskaan osannut.

Arka hymy vilahti Ruthin suupielessä.

-Saanko… saanko minä anteeksi? hän kuiskasi äkkiä.

-Luulin jo, ettet koskaan pyytäisi. Betty nousi ja meni pöydän ympäri Ruthin luo. –Tule tänne, lapsi kulta.

Bettyn sylissä Ruth alkoi itkeä uudestaan. Hänen jäykkä, jännittynyt olemuksensa aivan kuin suli, hän kiersi kätensä Bettyn kaulaan ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

-Minä… minä en voi ikinä enää mennä kouluun, tyttö sopersi. –Enkä Bobbyn luo… hän ei tahdo varmaan enää nähdäkään minua!

-Höpsis, Betty kuiskasi. –Mitenköhän olisi, jos kutsuisimme Cameronit tänään teelle? Sinä voisit sanoa saman, minkä sanoit meille äsken — pyytää anteeksi.  

-Ja huomenna sinä menet kouluun, Duncan jatkoi. –Minä tulen aamulla mukaasi, puhutaan yhdessä opettajalle ja rehtorille. Uskon kyllä, että he ymmärtävät.

-Minä — minä en valehtele koskaan enää! Ruth parahti.

-Sepä nyt vasta olisikin, puuskahti rouva Wallace. –Mikään ei ole niin epämiellyttävää kuin epärehellisyys. Rumakin totuus on valhetta kauniimpi, muista se.

-Enkä minä karkaa koskaan enää!

-Se on lohdullista kuulla, Duncan virnisti. –Rouva Gordonin palvelustyttö parka ei taida hetkeen toipua säikähdyksestään. Ymmärrätkö, miten tyhmästi teit — pahimmassa tapauksessa olisit voinut joutua olemaan kellarissa päiviä!

-Minä… en minä käsittänyt, että ne laittavat luukun ulkopuolelta kiinni. 

-Ei ajatella sitä enää, Betty sanoi. -Nyt sinun on paras mennä lukemaan läksyjäsi. Saat illalla kysyä Bobbyltä, mitä tänään on koulussa opittu, ettet jää jälkeen. Kuulin rouva Cameronilta, että te kisaatte priimuksen paikasta. 

Kun Ruth oli pujahtanut takaisin kamariinsa hakemaan kirjojaan, Betty istui uudelleen ja huokasi syvään.

-Ruth on rohkeampi kuin minä, hän huokasi. –Hän pyytää anteeksi. Minunkin pitäisi.

-Ja keneltä niin? rouva Wallace kysyi.

-Rouva Smithiltä. Sanoin hänelle kamalia asioita lauantaina…

-Mitä sinä sanoit? Duncan tiedusteli kiinnostuneena.

Betty kertoi ja näytti närkästyneeltä, kun Duncan nauroi ja rouva Wallacekin hytkähteli.

-Ei siinä ole mitään hauskaa, että möläytin hänelle vasten kasvoja mitä ajattelen!

-Ei toki, rouva Wallace myönsi. –Ja kuten sanottu, Mary Smithillä on omat syynsä… Mutta tässä tilanteessa sanoisin, että menemällä Smitheille voitte korkeintaan pahentaa tilannetta. Antaa pölyn nyt laskeutua joka suhteessa.

-Eikö minun siis tarvitse mennä hänen puheilleen? Betty kysyi helpottuneena.

-Sinä et mene yhtään mihinkään, Duncan sanoi lujasti. –Paitsi vuoteeseen lepäämään. Ja minä taidan mennä vihdoin avaamaan kaupan. Tulkaa ilmoittamaan, jos Ruth seuraavaksi karkaa Amerikkaan tai tapahtuu jotakin muuta tärkeää.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

47. luku: Sunnuntai

Sinä sunnuntaiaamuna ei Fort Williamin kirkossa ollut montakaan miespuolista sanankuulijaa. Kun ei Ruthia ollut vielä auringon noustessa löydetty, etsintäketju oli laajentunut entisestään — nyt tosiaan naarattiin myös järveä. Pastori Morrison oli yön aikana hylännyt valmiiksi kirjoittamansa saarnan ja puhuikin kadonneesta lampaasta sekä johti nyyhkyttävän seurakunnan yhteiseen esirukoukseen kadonneen tytön löytämiseksi.

Tämän kaiken Betty luonnollisesti sai tietää vasta seuraavalla viikolla, kun rouva Morrison kävi hänen luonaan. Jumalanpalveluksen alkaessa hän vasta avasi silmiään sohvalla, haukotteli ja mietti hetken sekavasti, missä oli — kunnes muistikuva edellisyöstä palautui hänen mieleensä sellaisella voi-malla, että hän vingahti.

-Hyvää huomenta, rouva Fleming, sanoi tohtori MacDonald. –Te olettekin nukkunut oikein kiltisti. Mikä on vointinne?

-Ovatko he löytäneet Ruthin?

-Minä kysyin teidän vointianne, tohtori sanoi järkähtämättä. 

Betty huokasi.

-Heikottaa, hän mumisi.

-Se on aivan luonnollista. Tänään ehkä voitte siirtyä yläkertaan omaan vuoteeseenne, mutta ei aivan vielä.

-Ovatko he löytäneet Ruthin? Betty olisi ravistellut tohtoria, jos olisi yltänyt tämän liivinrintamukseen. 

Hän näki vastauksen Fergus MacDonaldin kasvoista.

-Miehiä on hälytetty lisää, tohtori sanoi hiljaa. –Pian hänen täytyy löytyä.

Samassa he kuulivat, kuinka oveen koputettiin. Betty mietti, oliko kulunut omituinen yö tehnyt hänestä yliherkän, sillä hän oli kuulevinaan rouva Wallacen askelissa alistunutta masennusta, kun tämä meni avaamaan. Sitten eteisestä kuului ääniä.

-Kuka se on? Kuka se on? Betty yritti kohottautua.

-Olkaa nyt paikallanne, tohtori sanoi epätoivoisena. –Minä menen katsomaan.

Hän viipyi Bettyn mielestä ikuisuuden, mutta palasi kohta rouva Cameronin kanssa.

-Viisi minuuttia, tohtori sanoi tiukasti. –Oikeastaan en saisi sallia sitäkään.

-Voi rouva Fleming, minä vain tulen häiritsemään teitä… Fiona Cameronin kasvoista näki, ettei tämä ollut nukkunut kuluneena yönä sitäkään vähää mitä Betty. –Aioin mennä kirkkoon, mutta sitten minusta tuntui, että minun on tultava pyytämään anteeksi… Olen vain niin suunnattoman, sanomattoman pahoillani!

-Niin mutta mistä? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Kaikesta! Minkä ihmeen vuoksi nostin eilen kokouksessa sellaisen metelin Ruth-parasta — on minun syytäni, että lapsi on kateissa ja te sairas!

-Ei hyvänen aika, Betty puuskahti, -miten se voisi olla teidän syytänne!

-Onhan se! Minun olisi pitänyt puhua teille kahden kesken — mutta kun Mary Smith alkoi teejonossa kysellä Ruthista ja kerroin hänelle minkä tiesin ja hän ilmoitti ettei siinä ollut mitään perää, niin… Kyyneleet alkoivat valua rouva Cameronin poskia pitkin. –Käyttäydyin ainakin yhtä ajattelemattomasti kuin Ruth parka! Voitteko te koskaan antaa minulle anteeksi?

-Tietenkin minä voin, eikä edes ole mitään anteeksi annettavaa, Betty sanoi sydämellisesti ja ojensi kätensä. –Kuka tahansa olisi järkyttynyt siinä tilanteessa, ja olihan vain hyvä, että minulle selvisi, mitä Ruth… Voi, minä en käsitä, mikä siihen lapseen on mennyt! Mutta minähän tässä olen syypää, kun aloin riidellä Mary Smithin kanssa, minun ei…

Samassa ulko-ovi lennähti auki. Eteisestä kuului kiihtyneitä ääniä, sitten avattiin olohuoneen ovi. Kynnykselle ilmestyi rouva Gordon, joka piti lujasti kädestä erittäin likaista, itkettynyttä Ruthia.

Myöhemmin Betty kuvasi tilannetta kirjessään Rosielle sanoen, että he olivat kuin Pompeijin asukkaat, jähmettyneet kukin siihen asentoon, jossa sattuivat olemaan, kun laavavirta yllätti heidät. Sitten, hitaasti, he alkoivat taas liikkua.

-Ruth! Betty ja rouva Cameron parahtivat yhtä aikaa.

Ruth yritti tempaista kätensä irti kuin paetakseen, mutta rouva Gordon piti varansa. Hänen otteensa oli lempeä ja raudanluja, kun hän työnsi Ruthia sisemmälle huoneeseen.

-Hän löytyi minun hiilikellaristani juuri äsken, rouva Gordon sanoi. –Etsintäpartioille on lähetetty sana.

Hänen sanojaan seurasi uusi, syvä hiljaisuus, kunnes rouva Wallace rykäisi.

-Jos sallitte, rouva Fleming, niin minä laitan tytölle kylvyn ja aterian, hän ilmoitti suunnitelmansa kuin ainakin nimensä mukainen sotapäällikkö. –Turha häntä on ennen puhuttaa.

-Tehkää se, rouva Wallace, Betty kuiskasi.

Tohtori MacDonald näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jälleen jotakin viiden minuutin vierailuajasta, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Sen sijaan rouva Gordon — varmistuttuaan siitä, että Ruth oli nyt rouva Wallacen hoivissa eikä enää pakenisi — kertoi aamun tapahtumista.

-Palvelustyttö haki aamulla hiiliä uuneihin, hän selitti ja istahti nojatuoliin mustan puvun helmat kahahtaen. –Hän oli sanonut keittäjättärelle, että hiilikellarissa oli jotakin outoa — kuin siellä olisi ollut joku. No, keittäjätär tietysti piti tyttöä taikauskoisena, olihan koko yön kuulunut ulkoa myrskyn aiheuttamia ääniä, ja Ruthia etsivien miesten lyhdyt olivat luoneet omituisia varjoja.

-Minähän en käy kirkossa, rouva Fleming — ymmärrätte — mutta luen Raamattua itsekseni sunnuntaisin. Ennen jumalanpalvelusaikaa sanoin palvelustytölle, että tahdoin hänen lämmittävän myös Andrew’n työhuoneen. Annan… annan lämmittää sen talvisin…

Betty ja rouva Cameron vilkaisivat vaivihkaa toisiinsa, mutta eivät keskeyttäneet, kun rouva Gordon pyyhkäisi silmäkul-maansa ohuella nenäliinallaan.  

-No, Jane meni kellariin uudestaan. Ja sitten koko talo kaikui, kun hän huusi — hän juoksi ylös portaita ja huusi hysteerisenä, että kellarissa oli kummitus.

-Ruth?

-Hän oli nähnyt pilkahduksen Ruthin valkoisesta esiliinasta. Hovimestari epäili murtovarkaita, otti aseen ja meni alas — ja palasi Ruthin kanssa.

Betty sulki silmänsä ajatellessaan, miltä Ruthista oli täytynyt tuntua, kun aseistettu mies oli raahannut häntä kellarista pois.

-Mutta mitä ihmettä Ruth teki teidän hiilikellarissanne? rouva Cameron puuskahti.

-Minä lähetin hovimestarin heti ilmoittamaan etsijöille, että tyttö on löytynyt, rouva Gordon sanoi. –Ja yritin sitten rauhoitella Ruthia, sillä hän oli säikähtänyt ainakin yhtä pahoin kuin Jane… Hän sanoi, että oli eilen aikonut juosta kotiin, tajunnut ettei voinut tehdä sitä, ja sitten nähnyt rantapolulta että minun talossani oli kellarinluukku auki — hiilikuorma tuotiin eilen. Hän oli sukeltanut sisään ja aikonut piileskellä hetken, mutta sitten luukku olikin suljettu, ja kun ovi sisähuoneisiin on myös suljettu ulkopuolelta, ei hän päässyt pois ennen tätä aamua… Jane täyttää hiiliastiat sunnuntaiaamuisin.

-Viettikö lapsi koko yön teljettynä hiilikellariin? rouva Cameron voihkaisi.

Rouva Gordon nyökkäsi.

-Jos vain olisin tiennyt, hän sanoi hiljaa. –Kuulin hovimestarilta eilen, että tyttö oli kadonnut, itse asiassa Jamieson oli itsekin muutaman tunnin keskiyöllä mukana etsinnöissä… Ja koko sen ajan Ruth…

Olohuoneeseen laskeutui jälleen hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Edes ovensuussa seisova tohtori ei keskeyttänyt sitä, vaikka näki Bettyn peittäneen kasvonsa. Kylpyhuoneesta kuului loisketta ja Ruthin vastalauseita, rouva Wallace ilmeisesti purki kuluneen vuorokauden järkytyksiä tytön tarmokkaaseen kuuraamiseen.

-Hän on suunniltaan pelästynyt, rouva Gordon jatkoi sitten vähän epäröiden. –Hän sanoi minulle, ettei voisi enää tulla… tänne.

Betty puristi silmänsä kiinni, mutta tunsi kyynelten valuvan poskilleen luomien alta. Niinkö huonosti hän oli osannut antaa Ruthille tukea ja turvaa, ettei tämä ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla kokenut voivansa tulla kotiin?

Samassa ulko-ovi lennähti taas auki, ja sisään suorastaan vyöryi lauma epäuskoisia etsijöitä. Tieto Ruthin löytymisestä oli saavuttanut ensimmäisen ketjun, mutta löytymispaikka herätti epäuskoa.

-Rouva Gordon, onko se totta? tiukkasi konstaapeli Smith, joka sänkisenä ja univormu kurassa näytti inhimillisemmältä kuin koskaan. –Onko tyttö löytynyt?

-Ruth on jo kylvyssä, Betty sanoi sohvaltaan ja kohottautui, ennen kuin tohtori ehti estää. –Duncan, Ruth on kotona!

-Jumalalle kiitos, kuiskasi Duncan, joka oli Mike Cameronin lainaamista varusteista huolimatta läpimärkä — hän oli liukastunut järvenrannassa ja kaatunut veteen.

-Mitä sinä täällä teet, Fiona? herra Cameron tiukkasi.

Seuraavien tuntien aikana Koivurannan olohuone muistutti keskikokoista sotilasleiriä. Konstaapeli Smith kävi kotonaan vaihtamassa kuivaa ylleen, mutta kielsi ketään poistumasta. Palattuaan hän kuulusteli rouva Gordonin ja hovimestari Jamiesonin, joka oli hälytetty paikalle. Hän olisi halunnut kuulustella Ruthiakin, mutta sen Duncan kielsi aivan ehdottomasti.

-Tytöllä on ollut kyllin kauhea yö ilman, että häntä ruvetaan siitä heti tenttaamaan, Duncan ilmoitti. 

Rouva Wallace oli ruokkinut hiilipölystä pestyn Ruthin keittiössä ja komentanut tämän sen jälkeen vuoteeseen sekä lepäämään että olemaan turvassa liiallisilta uteluilta. Sen jälkeen hän taikoi keittiöön kenttälounaan talontäyteiselle väelle, sillä lähes jokainen etsinnöissä mukana ollut halusi tulla varmistamaan Ruthin tosiaan löytyneen.

-Varjelkoon, Betty huokasi, kun olohuone oli vihdoin alkanut tyhjentyä. –Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun olla kauhuissani vai helpottunut.

-Eiköhän kaikki ole hyvin, kun loppu on hyvin, rouva Fleming, rouva Cameron sanoi. 

-Oh, sanokaa nyt toki Betty! tämä puuskahti. –Kaiken tämän jälkeen.

Rouva Cameron nauroi.

-Hyvä on, Betty, hän sanoi. –Minä olen Fiona.

-Ja minä olen Alice, rouva Gordon äkkiä ilmoitti ja hymyili vähän hämillisesti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tottunut tekemään sinunkauppoja — kuten ei kahdeksaan vuoteen ollutkaan.

-Toivottavasti sallit Ruthin tulla meille leikkimään tämän jälkeenkin, Fiona Cameron sitten sanoi vähän arasti. –Tarkoitan…

-Oh, jos voin vain luottaa, ettei hän…

-Itse asiassa, Alice keskeytti, -tyttö kertoi minulle yhtä ja toista… Mutta on parempi, että hän kertoo teille itse, kunhan toipuu.

-Ja nyt meidän on mentävä ja annettava Bettyn levätä, Fiona sanoi. –Ja koko perheen. 

Betty hyvästeli heidät ja sulki sitten uupuneena silmänsä. Keittiöstä kuului ruokailun ääniä ja puhetta, tapahtumia käytiin yhä uudestaan läpi. Hän rypisti vähän kulmiaan muistaessaan, miten nääntyneen näköinen Duncan oli ollut — ja miten säikähtänyt Ruth. Mitä hänen piti tehdä lapsen luottamuksen saavuttamiseksi, ellei tähän astinen riittänyt?

Mutta Ruth oli turvassa omassa kamarissaan, ja se oli nyt tärkeintä. 

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

46. luku: Lasten vuoksi

Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen rouva Morrison koetti pelastaa mitä pelastettavissa oli.

-Kyllä, kokous on päättynyt, hän sanoi niin arkisella äänensävyllä kuin tässä tilanteessa kykeni. –Saimmekin paljon hyviä päätöksiä tehdyksi…

-Miten te oikein puhuttelette minua! Rouva Smith ei edes kuullut, että joku muu oli puhunut. Hän tuijotti Bettyä pistävin silmin. –Kuka te oikein luulette olevanne — muutatte kaupunkiin ja kuvittelette, että teillä on oikeus määräillä jokaisen elämästä!

-Jos pidätte ystävällistä suhtautumista naapureihin määräilynä, se on teidän ongelmanne, Betty tiuskaisi. Hän oli nyt varma, että näki pahaa unta ja heräisi kohta Koivurannan kodikkaassa pikku makuuhuoneessa siihen, että Duncan suutelisi häntä, ja alakerrasta kuuluisi astioiden kalinaa rouva Wallacen laittaessa aamiaista. 

-Te kai kuvittelette olevanne muiden yläpuolella — varjelkoon, pidätte tuollaista valehtelevaa huutolaiskakaraa luonanne ja yritätte houkutella minunkin lapsiani hänen seuraansa!

-Jospa te keskittyisitte enemmän lapsiinne ja vähemmän muiden ihmisten parjaamiseen näiden selän takana, teidän ei ehkä tarvitsisi kadehtia niitä jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä!

Betty olisi tahtonut purra kielensä poikki, mutta se oli myöhäistä. Hän oli puhunut ennen kuin oli ajatellut, ja rouva Smithin kasvot muuttuivat harmaiksi. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään — mikä todennäköisesti olisi joka tapauksessa vain pahentanut tilannetta — neiti MacGregor huudahti:

-Missä Ruth on?

Herra Cameron vilkaisi taakseen portaisiin. Ruthin koulukirjat olivat pudonneet hänen jalkoihinsa, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

-Kas niin, siinä näette, sellainen valehteleva… rouva Smith aloitti.

Mutta nyt pastorska Morrison astui esiin, katsoi häneen tiukasti ja sanoi:

-Rouva Fleming esitti äsken erinomaisen argumentin, jonka minä nyt toistan — ole hiljaa, Mary! Meidän on etsittävä lapsi.

Samassa Betty parahti ja putosi kupeitaan pidellen istumaan. Pistävä kipu sai hänet tajuamaan, ettei tämä ollut painajaista, vaan totisinta totta.

-Mike, sanoi rouva Cameron ja kiersi kätensä Bettyn ympäri, -kanna rouva Fleming heti vaunuihin ja vie hänet kotiin. Josie, sinullahan on täällä puhelin — soita tohtorille ja käske hänet katsomaan rouva Flemingiä. Ja Mary, jos sinulla on pienintäkään aikomusta tehdä tänään jotakin hyödyllistä, mene heti paikalla poliisiasemalle ja sano miehellesi, että pikkutyttö on kadonnut ja hänet on löydettävä!

Betty ei tiennyt, mitä tämän jälkeen tapahtui. Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, hän makasi Koivurannan olohuoneen sohvalla ja näki tohtori MacDonaldin vakavat kasvot yläpuolellaan.

-Kas niin, nyt näyttää jo paremmalta, tohtori sanoi reipasta sävyä ääneensä tavoitellen. –Miltä teistä tuntuu, rouva Fleming?

-Mitä — missä… Betty pyöritti päätään nähdäkseen ympärilleen. –Ruth! Missä Ruth on! Missä Duncan on!

-Rauhoittukaa, tohtori sanoi, otti esiin ruiskun ja pisti sen Bettyn käsivarteen ennen kuin tämä ehti tehdä mitään. –Teidän pitää nyt rauhoittua, itsenne ja pikkuisen tähden. Tämä auttaa, kaikki on kohta hyvin.

-Niin mutta…

Rouva Wallace ilmestyi sohvan selkänojan taakse. Miksi rouva Wallace oli yhä täällä? Oli lauantai, hänen oli pitänyt vain laittaa tee Duncanille ja lähteä kotiin! Missä Duncan oli? Ja Ruth oli kadonnut — Ruth oli valehdellut Cameroneille mielipuolisia asioita…

-Pysykää paikallanne, tohtori sanoi melkein vihaisesti. –Ellette halua menettää lasta!

Betty tarrautui sohvan reunaan ja tuijotti rouva Wallaceen kauhusta laajentuinein silmin.

-Herra Cameron toi teidät kotiin, olitte pyörtynyt neiti MacGregorin luona, muistatteko sen? rouva Wallace kysyi ja silitti hänen tukkaansa. Jostakin syystä hänen kätensä kosketus rauhoitti Bettyä enemmän kuin tohtorin sanat. –Ruth on kadonnut, puoli kaupunkia etsii häntä. Konstaapeli Smith on järjestänyt etsintäketjut ja herra Fleming on muiden mukana.

-Ei ole tarpeen… tohtori aloitti.

-Tietenkin on tarpeen kertoa hänelle mitä on tapahtunut! rouva Wallace melkein tiuskaisi. –Kuvitteletteko, että hän pystyy rauhoittumaan, ellei tiedä mitä on tekeillä!

-Lapsi… Betty kuiskasi äkkiä muistaessaan kivun.

-Jos te vain nyt maltatte pysyä paikallanne, kaikki käy hyvin, tohtori sanoi kärsivällisesti ja mulkaisi rouva Wallacea. –Lapsella ei ole hätää — mutta tänään kokemanne järkytykset eivät tehneet hyvää teille kummallekaan. Pysykää nyt aivan hiljaa ja antakaa lääkkeen vaikuttaa.

-Minä jään tänne yöksi, rouva Wallace sanoi. –Onneksi ajattelin odottaa, kunnes tulette Ruthin kanssa kotiin, en ollut muistanut kysyä, laitetaanko pyykki kiehumaan maanantaina — ja sitten Mike Cameron ajaa katua hevonen valkoisessa vaahdossa ja säikyttää herra Flemingin ja minut henkihieveriin kantamalla teidät sisään kuin räsynuken — ja sitten konstaapeli Smith polkee pyörällään kuin riivattu kertoakseen, että Ruth on kadonnut…

-Hän — hän oli puhunut Cameroneilla…

-No, onneksi Fiona Cameron oli mukana, häneltä sain järjellisen selityksen tapahtumista, rouva Wallace jatkoi, aivan kuin keneltäkään mieheltä olisi ollut turha sellaista odottaa. –Lapsi parka, muuta en tiedä sanoa. Nyt on vain tärkeintä löytää hänet ja saada teidät kuntoon.

-Kiitos, rouva Wallace, tee maistuisikin, tohtori sanoi merkitsevästi.

Rouva Wallace tuhahti kääntyessään kohti keittiötä.

-Verannalla palaa lyhty ja kaupan ikkunassa lamppu, ja molemmat ovet ovat auki lapselle, hän ilmoitti. –Niin että täällä on kyllä tehty kaikki mitä voidaan!

Betty peitti silmänsä, mutta ei saanut kyyneleitä tyrehtymään.

-Kas niin, kas niin, tohtori sanoi lempeästi. –Kaikki kääntyy hyväksi. Ruth pelästyi, mutta tulee kyllä pian kotiin. Ja kuten sanoin, lapsi voi hyvin. Kunhan nyt vain lepäätte, kaikki on kohta taas kuin ennenkin.

Betty käänsi päänsä sohvan selkänojaan ja nyyhkytti. Oliko hän saattanut erehtyä Ruthin suhteen niin täydellisesti? Oliko se lahjakas, kiltti, sisukas tyttö todellisuudessa kylmäverinen juonittelija? Jos Ruth oli höpissyt kultalöydöistä ja elokuvarooleista Cameroneilla, mitä hän oli puhunut muille ystävilleen?

Ja mitä he olivat rouva Smithin kanssa huutaneet toisilleen! Oliko hän todellakin sellainen kaikkitietäjä, joka sekaantui muiden asioihin ja alkoi määräillä näiden elämästä? Mikä hän oli tuomitsemaan Smithien lastenkasvatusta, kun ei saanut omaa tyttöään käyttäytymään ihmisten lailla!

-Kas niin, aivan kohta helpottaa, tohtori MacDonald puheli. –Ottaisin teidät mieluusti sairaalaan, mutta nyt on paras ettei teitä kuljetella enempää… Kunhan nyt pysytte juuri siinä missä olette, ei ole hätää.

Betty tunsi epämääräisen turtumuksen leviävän olemukseensa. Se tuntui toisaalta pelottavalta, toisaalta hyvältä, sillä pahin kauhu alkoi hellittää.

-Löytävätkö ne Ruthin? hän kuiskasi.

-Tietenkin he löytävät, tohtori sanoi. –Tämä ei ole niin iso kaupunki, ja miehiä on etsimässä kohta kymmenittäin, kun sana leviää. Eikä ole talvi eikä pakkasta — ja tyttöhän oli tulossa toverinsa luota, hänellä oli lämpimät vaatteet.

Betty nyyhkäisi muistaessaan, miten Ruth oli aamulla kysynyt, saisiko laittaa puhtaan esiliinan vaikka oli lauantai, hän oli halunnut olla siisti Cameroneilla…

-Tee olisi valmista, rouva Wallace sanoi ovelta hivenen happamasti. –Tuonko sen tohtorille sinne?

-Kiitos, mielellään. Tohtori MacDonald oli tarttunut Bettyn ranteeseen ja ottanut taskukellonsa esiin. 

Turtumus Bettyn olemuksessa lisääntyi, huone tuntui keinuvan ja tohtori istuvan sumupilven keskellä. Hän ei enää nähnyt, kun rouva Wallace ojensi tälle teekupin.

Avatessaan seuraavan kerran silmänsä Betty näki lääkärin sijaan Duncanin, joka lämmitteli käsiään takan ääressä. 

-Duncan..

-Sappho, miten sinä voit? Duncan istuutui sohvan reunalle. Hänen sormensa olivat kylmät ja hiuksensa märät.

-Onko Ruth…

-Me emme vielä löytäneet häntä. Tulin vaihtamaan kuivaa ylleni ja menen uudestaan.

-Sinä olet märkä — et saa vilustuttaa itseäsi!

-Kyllä minä selviän, Duncan melkein kuiskasi. –Kunhan sinä ja pikkuinen… Hänen äänensä sortui.

-Tohtori sanoi, ettei ole hätää. Missä hän on? Mitä kello on?

-Kello on kaksi.

-Kaksi? On pimeää…

-Kaksi yöllä, rakkaani. Tohtori hälytettiin sairaalaan, hän sanoi palaavansa pian. Duncan koetti hymyillä.

-Voinko minä niin huonosti… että hänen on tultava takaisin?

-Äh, hän on vain on vähän hermostunut, kuten lääkärit aina. Nuku nyt, kultaseni. Duncan veti Bettyn päälle paremmin täkkiä, jonka joku — ilmeisesti rouva Wallace — oli hakenut yläkerrasta.

-Heräsikö hän? Rouva Wallace tuli huoneeseen Duncanin paksu villapaita käsissään. –Yrittäkää nukkua uudestaan, rakas rouva Fleming, se tekee hyvää.

-Onko kello jo kaksi, ettekä te ole löytäneet Ruthia! Betty parahti.

-Onko se nyt ihme, tällaisena pimeänä ja sateisena yönä, jolloin mies ei näe omaa kättään. Tyttö on todennäköisesti piiloutunut johonkin karjasuojaan ja nukahtanut sinne. Kiitos, rouva Wallace, juuri tätä minä tarkoitin. Duncan otti villapaidan ja veti sen päänsä yli.

-Keittiössä on ruokaa katettuna, teidän pitää syödä ennen kuin taas menette, rouva Wallace sanoi. –Tahdotteko te jotakin, rouva Fleming? Tohtori sanoi, että teidän pitäisi antaa juoda paljon. Tuonko vettä tai maitoa?

-Vettä, Betty mutisi ja sulki silmänsä. Äkkiä hän toivoi hartaasti, että Fergus MacDonald lääkeruiskuineen olisi ollut paikalla helpottamassa hänen oloaan. Pelästynyt Ruth-parka oli ollut nyt kateissa kohta kellonympäryksen — missään karjasuojassa hän ei voinut olla tyytyväisenä nukkumassa!

Rouva Wallace toi lasillisen raikasta vettä ja kohotti Bettyä hartioista niin, että tämä saattoi juoda. Samalla hän käänsi tyynystä viileän puolen päällepäin ja veti viimeiset hiusneulat irti Bettyn tukasta.

-Kas noin, nyt on varmaan mukavampi, hän sanoi ja istuutui nojatuoliin. –Yrittäkää saada uudestaan unta.

Betty sulki silmänsä, mutta uni ei tullut. Hän kuuli tulen rätinän takasta, Duncanin ruokailuvälineiden kalahdukset keittiöstä, hiljaisen kilinän joka syntyi rouva Wallacen sukkapuikoista tämän valvoessa hänen vierellään. Jos edellisen päivän tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unta, mitä tämä sitten oli? Kello oli kaksi yöllä. Sen epätoivoisempaa kellonaikaa ei ollut.

Hän ennemmin aisti kuin kuuli Duncanin tulleen huoneeseen ja kumartuneen sohvan yli.

-En minä nuku, Betty kuiskasi ja avasi silmänsä. Hän tajusi, että Duncanin tuska oli varmasti pahempi kuin hänen omansa — tämä pelkäsi yhtä lailla sekä Ruthin että hänen ja pikkuisen puolesta. Hänen oli helpotettava asiaa ainakin siltä osin kuin pystyi ja oltava reipas. –Sovitaanko, että minä toivun pian ja sinä löydät Ruthin pian?

-Kuulostaa hyvältä, Duncan mutisi vähän karhealla äänellä ja suuteli häntä. –Minä menen nyt, mutta rouva Wallace on luonasi, ja tohtori tulee pian.

-Kyllä minä selviän. Voi Duncan, miksi emme ostaneet sinulle sitä öljykangastakkia, jota katsoimme kaupan ikkunassa! Nyt kastelet itsesi.

-Mike Cameron meni myös käymään kotonaan ja lupasi tuoda minulle lainaksi takin ja kunnon saappaat, Duncan sanoi. Hän ei kertonut, että heidän aikomuksensa oli kahlata järvessä rantaviivaa pitkin ja tutkia sitä lyhtyjen valossa, sillä naaraajat lähtisivät liikkeelle vasta auringon noustessa. –Tulen taas muutaman tunnin päästä käymään kotona. Sanottakoon Andrew Smithistä mitä tahansa, mutta organisoida hän osaa. Kiitos ruuasta, rouva Wallace, yrittäkää jaksaa.

-Voi, ei tässä ole hätää. Olenhan sanonut, etten tarvitse paljon unta. Rouva Wallace hymyili ja heilautti neulettaan.

Duncanin mentyä Betty jäi tuijottamaan kattoon, johon takkatuli loi satumaisia varjoja. Pikkutyttönä hän oli sairastanut kovan kuumeen ja hänen vuoteensa oli siirretty äidin ja isän makuuhuoneeseen, jotta äidin oli helpompi nousta yöllä antamaan hänelle lääkettä. Sielläkin tulisijasta oli heijastunut ihmeellisiä varjoja kattoon. Äiti oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja etsinyt hänen kanssaan varjoista milloin keijukaisia, milloin ratsastavia sankareita.

Mutta hän ei ollut enää pieni tyttö, jonka kaikki murheet äiti saattoi selvittää. Hän olisi kohta itse äiti — hänen velvollisuutensa oli huolehtia lapsista, jotka hänelle oli annettu, niin Ruthista kuin pikkuisestakin. Hänen oli rauhoituttava pikkuisen tähden ja rukoiltava hartaasti Ruthin tähden. Betty veti syvään henkeä ja risti kätensä, vaikka tunsi, ettei osaisi muotoilla rukousta. 

Samassa hän tunsi pienen jalan tomeran polkaisun. Se oli kuin muistutus elämästä, tulevaisuudesta ja toivosta. Se oli kuin rukous itsessään. Hän huokasi hiljaa ja sulki silmänsä.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

45. Naisyhdistyksen kokous

Syksy ja lähestyvä talvi tuntuivat tassuttelevan samettikäpälin Koivurannan ympärillä. Itsekseen Betty ajatteli, että oli menettänyt paljon niinä syksyinä, jotka oli viettänyt Edinburghissa. Siellä syksy merkitsi vain raakaa viimaa ja sadetta ja ehkä tavallista runsaampaa määrää torimyyjiä, täällä niin paljon muutakin.

Rouva Wallace ja Ruth tyhjensivät Koivurannan puutarhan hedelmäpuut. Bettyä rouva Wallace ei laskenut edes lähelle koreja, jotka olivat täynnä omenia ja luumuja, mutta salli sentään armollisesti tämän auttaa säilömisessä, ”kunhan katsotte ettette yritä nostella painavia purkkeja”.

Kanat kuopsuttivat yhä aurinkoisina päivinä tarhassaan, mutta Duncan tarkisti, että niiden kopin seinissä oli lämmin vuoraus ja että orret olivat kunnossa. Samalla hän teki tilauksen talven haloista ja myymälän kamiinan tarvitsemista hiilistä, joilla täytettiin talon alla olevan suuren kellarin toinen puoli. Toinen puoli täyttyi kasviksista ja säilykkeistä.

Nuohooja kävi siivoamassa savupiiput, ja Betty alkoi sytyttää iltaisin tulen myös makuuhuoneen takkaan. Ruthin huoneessa ei ollut omaa tulisijaa, mutta hänen vuoteensa siirrettiin keittiön seinän viereen, niin että päivän ruuanlaiton jälkeen lämpöä hehkuva liesi lämmitti myös sitä. 

Ikkunoihin laitettiin uudet lasipaperit, ja lämpimämmät vaatteet otettiin esiin ja tuuletettiin. Ruthin huomattiin hyötyneen rouva Wallacen ruoista jo niin, että hänen edellistalvinen takkinsa kiristi — mutta rouva Weilson oli ollut viisas ja laitattanut saumoihin paljon kasvunvaraa. Niinpä rouva Wallace otti eräänä iltana takin mukaansa, purki ja ompeli saumat uudestaan ja palautti takin seuraavana päivänä. Sitä seurasi vähin äänin kaksi paria siistejä mustia villasukkia. 

-Minusta on mukavaa varustaa tätä omaa pientä valtakuntaani, Betty sanoi iloisesti eräänä lokakuisena lauantaiaamuna, kun Ruth oli hypellyt kouluun ja hän istui vielä teekuppinsa ääressä. Betty oli tullut siihen tulokseen, että kirjoittaisi tarmokkaasti viitenä päivänä viikossa, mutta pitäisi jo lauantain vapaata. Edes itselleen hän ei tosin tunnustanut, että halusi kuunnella rauhassa rouva Wallacen tarinointia.

-Odottakaapa vain, kun teillä on viisi villiä poikaa, jotka rikkovat päivässä sukkia enemmän kuin kukaan ehtii neuloa viikossa, rouva Wallace tokaisi ja iski silmää.

Betty nauroi. Aurinko paistoi, tee oli hyvää ja hän oli iltapäivällä menossa neiti MacGregorin luo naisyhdistyksen kokoukseen. Paitsi että se tiesi mainiota tilaisuutta tutustua uusiin ihmisiin, hän voisi samalla kysyä Ruthin koulunkäynnistä.

-Tuleeko Ruth mukaan MacGregorille? rouva Wallace kysyi ja nousi pumppuamaan vettä tiskipaljuun.

-Ei, hän aikoo mennä suoraan koulusta Barbara Cameronin luo. Bobbyn isä on luvannut tuoda hänet kaupunkiin kun hakee rouva Cameronin kokouksesta. Betty rypisti vähän kulmiaan. –Toivottavasti Ruth ei ala heille maanvaivaksi. Kysyin häneltä, eikö olisi jo aika kutsua Bobby tänne, mutta jostakin syystä Ruth ei innostunut siitä yhtään.

-Ehkä tyttö etsii perheen mallia itselleen, rouva Wallace sanoi miettiväisesti. –Tarkoitan, että hänen on täällä hyvä olla ja pidätte hänestä erinomaista huolta. Mutta Bobby Cameronilla on monta sisarusta, vanhemmat ja isovanhemmat… Ruth ei voi esitellä samanlaista idylliä omassa kodissaan, eikä ehkä siksi halua kutsua ystäväänsä käymään.

-Minun mielestäni meidän kotimme on aika idyllinen, Betty sanoi moittivasti.

-Mutta kaikesta huolimatta te ette ole Ruthin vanhemmat, eikä pikkuinen ole hänen sisaruksensa, rouva Wallace sanoi vakavasti.

Betty huoahti ja katseli ulos. Aina välillä hän mietti, osasiko suhtautua Ruthiin kuten piti. Lapsi tarvitsi paljon tukea ja rakkautta — mutta hän ei saisi kiintyä heihin niin, että lähtö Kanadaan isän luo tulisi vaikeaksi. Ja kuitenkin hän niin mielellään olisi ollut se sankarillinen opettajatar, joka pelastaa lahjakkaan lapsen joutumasta turmioon!

-Älkääpä nyt heittäytykö marttyyriksi, rouva Fleming, huomautti rouva Wallace samassa hilpeästi. Hänellä oli hämmästyttävä kyky lukea Bettyn ajatuksia. –Siivotaanko tänä lauantaina vierashuone?

-Vierashuone? Kyllä varmaan. Betty puisti päätään kuin järjestääkseen ajatuksiaan. –Tuskin siellä kukaan majoittuu aikapäiviin, mutta olisi varmaan hyvä tuulettaa vuodevaatteetkin ennen kuin talvi alkaa.

Lähtiessään iltapäivällä naisyhdistyksen kokoukseen Betty oli jo unohtanut aamupäiväisen mielipahansa. Vaikka hänen kaikki sievät pukunsa tuntuivat kutistuneen käyttökelvottomiksi ja hän joutui etsimään päällepantavaa Annan matkalaukusta, ja vaikka aurinko oli piiloutunut pilveen ja armoton syystuuli riipoi nyt koivujen kellastuvia lehtiä, hän oli iloinen hyvästellessään rouva Wallacen ja pujahtaessaan varaston läpi kauppaan.

-Pidä hauskaa, Duncan sanoi ja nyökkäsi hyllyn luota, jossa esitteli asiakkaalle erästä syksyn uutuuskirjaa.

-Muista että Ruth tulee kotiin vasta minun kanssani, Betty sanoi, lähetti lentosuukon kaupan yli, pujahti ulko-ovesta kadulle — ja melkein törmäsi rouva Smithiin.

Hämmennys oli molemminpuolinen, sillä he eivät olleet nähneet toisiaan sen kuuman päivän jälkeen, jolloin Betty oli vienyt lapset uimaan. Jopa puutarhan sato oli onnistuttu korjaamaan Smithien tontilla niin, ettei Betty ollut koskaan ulos tullessaan nähnyt siellä ketään.

-Rouva Fleming, sanoi rouva Smith ja nyökkäsi hermostuneesti. –Hauska nähdä teitä.

-Antakaa anteeksi jos pelästytin teidät, Betty sanoi. –Minulla on paha tapa syöksyä ovista eteeni katsomatta…

-Oh, ei tässä toki käynyt kuinkaan. Miten voitte? Kukoistavasti, näen minä.

Betty yritti karkoittaa epämiellyttävän ajatuksen siitä, että kukoistava merkitsi rouva Smithin suussa samaa kuin massiivinen.

-Kiitos, minä voin hyvin, hän sanoi, eikä saanut hillittyä kieltään vaan jatkoi: -Entä te? Olin jo vähän huolissani, kun en ole nähnyt teitä viikkoihin.

-Niin paljon puuhaa näin syksyisin… ymmärrättehän… Rouva Smith näytti hämilliseltä, mikä ei suinkaan ollut hänelle tavallista. Sitten hän kokosi itsensä. –Niin, meillä kaikillahan ei ole kotiapulaista.

Betty otti piikin vastaan hymyillen. Oli melkein lohdullista, että rouva Smith piikitteli suoraan — ehkäpä hän puhuisi sitten vähemmän pahaa takanapäin.

-Lääkärin määräys, hän sanoi rauhallisesti ja veti hansikkaat käteensä. –Pahoittelen, minun täytyy joutua, aion osallistua naisyhdistyksen kokoukseen.

-Niinkö? Neiti MacGregorin luo minäkin olen menossa.

Niinpä tietysti. Betty huokasi itsekseen, suoristi ryhtinsä ja päätti kestää mitä tuleman piti.

He kulkivat katuja pitkin rupatellen niitä näitä säästä, vuodentulosta, lasten koulunkäynnistä ja syksyn hattumuodista. Rouva Smith sanoi kuulleensa, että Ruth oli luokassaan priimus, ja Betty jätti ihmettelemättä ääneen, miksi Hamilton ja Victoria eivät sitten saaneet olla tämän kanssa tekemisissä.

Neiti MacGregorin viehättävä kahden huoneen asunto harmaan kivitalon yläkerrassa olisi varmaan aina tuntunut kutsuvalta ruusukuvioisine tapetteineen, lämpimästi loistavine lamppuineen ja kukkuraisine leivosvateineen, mutta nyt se näytti Bettystä suorastaan paratiisin esihuoneelta. Kunhan he olisivat perillä, hänen ei tarvitsisi enää viettää silmänräpäystäkään rouva Smithin seurassa. Sitä paitsi oli alkanut sataa, eikä hänellä ollut sateenvarjoa.

-Vanhoillapiioilla on varaa tuhlata konditoriaan, rouva Smith mutisi nähdessään teepöydän. –Mahtaako hän osata leipoa itse edes teeleipää? No mutta päivää, neiti MacGregor, tietenkin minä tulin, teidän tarjoomuksiannehan ei voi vastustaa!

Betty yritti näyttää siltä että ei kuullut. Hän tervehti vuorollaan neiti MacGregoria, vaihtoi pari sanaa koulusta, sai käteensä kupillisen höyryävää teetä ja poimi pöydästä useita herkullisen näköisiä leivonnaisia. Viime aikoina hänen oli tehnyt kovasti mieli makeaa.

Pienessä olohuoneessa istui jo joukko naisia, joista osan Betty tunsi ulkonäöltä. Pastori Morrisonin vaimo nyökkäsi hänelle iloisesti, mutta ei ehtinyt tehdä vielä tilaa viereensä, kun mustakiharainen nainen riensi Bettyä vastaan.

-Rouva Fleming, eikö niin? hän sanoi. –Minä olen Fiona Cameron, Barbaran äiti. Ruth on meillä parhaillaan leikkimässä. Tulkaa toki viereeni istumaan.

Betty otti kutsun mielellään vastaan, sillä rouva Cameron istui pienen pöydän ääressä ja hän sai laskea kuuman kuppinsa ja täyden lautasensa sille.

-Onpa mukava tavata, hän sanoi rouva Cameronille ja huomasi silmänurkastaan, että rouva Smith oli istunut huoneen toiselle laidalle. –Ruth pitää niin Barbarasta. Hän pelkäsi kauheasti, ettei löydä ystäviä uudessa koulussa.

-Bobby saa olla ylpeä Ruthin kaltaisen tytön ystävyydestä. Rouva Cameron hymyili. –Hän ottaa koulunkin nyt paljon vakavammin.

-Ruth puolestaan ahkeroi, ettei jäisi Barbarasta jälkeen, Betty sanoi iloisesti ja leikkasi leivoshaarukallaan ison palan kirsikkaleivoksestaan.

-Olen vain niin järkyttynyt tyttöparan traagisesta tarinasta, jatkoi rouva Cameron. –Lahjakkuutensa hän on varmaan perinyt juuri äidiltään?

Betty nielaisi kirsikkaleivoksen palasen melkein purematta.

-M-mitä? Niin… niin kai, hän sanoi hämmentyneenä. Noloa, ettei hän ollut koskaan ajatellut, että Mary Weilson olisi ollut erityisen lahjakas. Olihan tämän täytynyt olla, koska oli pystynyt viemään pientä perhettään eteenpäin.

-Sellainen surullinen kohtalo naisparalla! Rouva Cameron puisti päätään. 

-Hänellä oli kieltämättä raskas elämä. 

-Raskas? Voihan niinkin sanoa. Eikä lahjakkuus ja varakkuuskaan auta, kun hetki tulee. Onneksi sentään tyttöparan isä voi taata tälle kohta turvatun tulevaisuuden. Minä en tiennytkään, että Kanadassa on tehty kultalöytöjä.

Betty laski leivoshaarukan lautaselle.

-Anteeksi, mitä… hän aloitti.

Samassa rouva Morrison, naisyhdistyksen puheenjohtaja, nousi seisomaan ja taputti käsiään. Oli aika siirtyä kokousasioihin.

Valitettavasti Betty ei pystynyt keskittymään täysin keskusteluun kirkon koristelusta, hyväntekeväisyysmyyjäisistä sairaalan hyväksi ja adventtijuhlasta, jonka tuotto ohjattaisiin varattomille perheille. 

Mitä ihmettä rouva Cameron oli hänelle puhunut varakkuudesta ja kultalöydöstä? Oliko tämä seonnut päästään — vai henkilöstä? Betty oli niin ajatuksissaan, että huomaamattaan lupasi kirjoittaa runon lausuttavaksi adventtijuhlassa ja kertomuksen, jota painettaisiin pieni määrä vihoiksi ja myytäisiin myyjäisissä. 

Kun kokouksen virallinen osuus päättyi, hän kääntyi rouva Cameronia kohti kysyäkseen, mitä tämä oikein oli tarkoittanut. Mutta rouva Cameron nousikin ja meni rahastonhoitajan luo, he puhuivat jotakin jäsenmaksuista. Ja sitten neiti MacGregor kehotti kaikkia hakemaan lisää teetä, eikä Betty päässyt pystyyn kyllin nopeasti, vaan toistakymmentä naista ehti ennen häntä teejonoon. Rouva Smith näkyi seisovan rouva Cameronin takana ja puhuvan tälle.

Betty tunsi äkkiä pahoinvointia ja päätti, ettei halunnut teetä. Hän jäi istumaan pienen pöydän luo ja koetti uskotella, että pahoinvointi johtui vain liiallisesta leivonnaisten syönnistä eikä rouva Smithistä puhumassa rouva Cameronin kanssa. Hänhän alkoi olla yhtä taikauskoinen kuin Duncan!

Mutta kun rouva Cameron yhtäkkiä erkani jonosta ja tuli Bettyä kohti kasvoillaan epäuskoinen ilme, Betty tiesi, että jokin oli nyt todella hullusti.

-Rouva Fleming, mitä minä oikein kuulen! Olen hyvin pettynyt, jos rouva Smith on tiedoissaan oikeassa!

-Anteeksi, minä en ymmärrä, Betty sanoi.

-Oh, mutta täytyyhän teidän tietää kasvattityttönne tausta, sanoi rouva Smith äänellä, jonka takaa kuulsi jokin muu kuin ystävällisyys.

-Ruth ei ole kasvattityttöni, Betty sanoi lujasti. –Hän vain asuu luonamme jonkin aikaa.

-Minä olen kuvitellut, että hän on hyvästä perheestä! rouva Cameron huudahti.

-Ei Ruthin perheessä olekaan mitään vikaa, Betty vastasi yhä hämmentyneempänä, mutta päättäen vaieta viimeiseen asti Jim Weilsonin heikkoudesta. 

-Niin mutta rouva Smith sanoo — rouva Smith sanoo, että hän on kotoisin jostakin pikkukylästä ja täysin varattomasta perheestä ja tullut luoksenne lähes rääsyissä!

Viime kuukausina Betty oli huomannut, että suurten ihmisjoukkojen hälinä kävi hänen hermoilleen. Mutta sillä hetkellä neiti MacGregorin olohuoneessa hän ei mitään niin toivonut kuin sitä, että naisyhdistyksen jäsenet olisivat jatkaneet rupatteluaan, kilistelleet teekuppeja, keskittyneet mihin tahansa muuhun kuin häneen. Sen sijaan huoneessa oli yhtäkkiä aivan hiljaista. Edes pikku keittiöstä ei kuulunut ääniä.

-Rouva Smith on oikeassa, Betty sanoi hitaasti käsittämättä, mikä Ruthin taustassa oli niin kauheaa. Vai oliko rouva Cameron samanlainen hienohelma kuin rouva MacVurich oli ollut?

Rouva Cameron nielaisi muutaman kerran.

-Niin mutta — mutta hänen vanhempansa!

-Hänen äitinsä on kuollut ja hänen isänsä on lähtenyt Kanadaan.

-Kyllä minä sen tiedän! rouva Cameron puuskahti. -Mutta tyttö on kertonut meillä, että hänen äitinsä oli tunnettu näyttelijätär Invernessissä, ja että hänen isällään on Kanadassa kultavaltaus, jonka turvin he tulevat elämään mukavaa elämää!

-Mitä? Betty ei tiennyt, huusiko vai kuiskasiko hän tuon sanan.

-Ruth sanoi, että hänen äitinsä on näytellyt elokuvassakin, ja että hänen isällään on jossakin päin Nova Scotiaa kartano palveluskuntineen! Että hänen sisarensa on jo matkustanut sinne, ja he menevät yhdessä yksityiskouluun joulun jälkeen!

Betty sulki silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi enää avata niitä. Tämä oli pahaa unta, olihan!

-Kas niin, näettekö nyt, lapsi on huijannut häntäkin! Rouva Smithin ääni oli kiihtynyt. –Rouva Fleming on ottanut hänet hyvän hyvyyttään luokseen, kun tyttö on valehdellut hänellekin suut silmät täyteen… Mistä me tiedämme vaikka hän olisi karannut kotoaan ja heittäytynyt ensimmäisen lämminsydämisen vastaantulijan elätettäväksi…

-Olkaa hiljaa

Vielä muutamia viikkoja aiemmin Betty olisi hypähtänyt pystyyn, nyt hän joutui vääntäytymään. Mutta ääni oli niin täynnä koulutetun opettajattaren auktoriteettia, että rouva Smith nikotti ja astui askeleen taaksepäin.

-Kokous taitaa olla ohi, kynnykseltä kuului miehen ääni. 

Kukaan ei ollut rouva Smithin julistukselta kuullut, että oveen oli koputettu ja että se oli avattu. Oviaukossa seisovan leveähartiaisen tumman miehen täytyi olla herra Cameron, sillä hänen takaansa kurkisti Ruth, jonka silmät olivat laajenneet kauhusta.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

44. Arkisia päiviä

Syyskuu oli lämmin ja aurinkoinen, ja iltaisin laskeutuva pimeys sametinpehmeää. Kuluneen tapahtumarikkaan kesän jälkeen Betty nautti sydämestään rauhallisista päivistä, joihin kehittyi yhä vahvempi rutiini.

Ruth viihtyi edelleen hyvin koulussa. Ruokatunnilla ja iltaisin hänen puheensa vilisi eri tyttöjen nimiä, joskin Bobby Cameron piti lupauksensa ja pysyi hänen parhaana ystävänään. Tyttö myös esitti oppi- ja välituntien tapahtumia kotona niin elävästi ja mukaansatempaavasti, että välillä Bettystä tuntui, kuin hän olisi itsekin vielä käynyt koulua. Ruthin näyttelijänlahjat tuntuivat vain kehittyvän päivä päivältä.

Ainoa asia, joka Bettyä vaivasi, oli Smithin lasten täydellinen eristäytyminen heistä. Olisi ollut maailman luonnollisin asia, että naapuritalojen lapset olisivat kulkeneet edes koulumatkansa yhdessä, mutta Hamilton ja Victoria livahtivat polulle sopivasti aina joko ennen tai jälkeen Ruthin. Itsekseen Betty epäili vahvasti, että heidän äitinsä vahti takaoven ikkunasta, milloin olisi sopiva aika päästää lapset ulos.

Ruthia tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän luki läksynsä käskemättä ja suoritti hänelle osoitetut taloustehtävät nurisematta. Iltaisin hän luki Bettyn pyynnöstä ääneen sanomalehteä, ja Betty korjasi samalla hänen ääntämystään.

-Toivottavasti te ette pidä minua vastuuntunnottomana, rouva Fleming, sanoi rouva Wallace tehdessään lähtöä kotiin eräänä lauantai-iltapäivänä. Hän lähti lauantaisin kotiin jo ennen teetä ja piti sunnuntait vapaata. –Mutta minusta olisi jotenkin — kuinka nyt sen sanoisin — tavallisempaa, jos tyttö joskus kiukuttelisi!

Betty kurkisti keittiön ikkunasta nähdäkseen Ruthin, joka harjasi koulupukuaan huolellisesti verannalla jättääkseen sen sitten tuulettumaan ulos sunnuntai-iltaan asti.

-Tiedän täsmälleen mitä tarkoitatte, hän sanoi. –Ruth on liian kiltti.

-Niin ei pitäisi sanoa, lapset voivat olla hirviöitä, rouva Wallace toppuutteli. –Jotenkin minä vain mietin… Kun lapsi on näin tolkuttoman hyvä koko ajan, millainen mahtaakaan olla se räjähdys, joka sitten joskus tapahtuu?

-Toisaalta, jotkut vain ovat syntyneet hyviksi, Betty koetti vakuuttaa ja karkoittaa sen ikävän muiston, joka hänen mieleensä oli välähtänyt — miten Ruth oli joitakin vuosia sitten käynyt Claymuirin koulussa häntä kiusanneen Timmie MacVurichin kimppuun.

Syksyn pitkinä viikkoina Betty kirjoitti läjäpäin kertomuksia. Aamiaisen jälkeen hän kiipesi yläkertaan ja pysytteli työhuoneessaan lounaaseen asti ja taas lounaasta teehen asti koettaen sulkea korvistaan kaikki mielenkiintoiset äänet, joita kadulta tai savutorven kautta kaupasta kuului. Hän vain kirjoitti.

-Ehkä sinun kannattaisi pitää taukoa, Duncan sanoi eräänä syyskuun lopun sunnuntaina luettuaan nipun uusia tarinoita. –Nämä eivät ole huonoja, mutta niistä näkee, että olet vähän tehtaillut.

Betty, joka seisoi ikkunan ääressä katselemassa kadulle, huokasi.

-Tiedän, hän sanoi ja hieroi selkäänsä. Sitä oli alkanut viime päivinä särkeä. –Mutta yritän tehdä varastoon…

-Sappho kulta, Duncan sanoi lempeästi, -älä yritä.

-Niin, mutta vuodenvaihteen jälkeen en ehkä enää…

-Sappho. Duncan nousi sohvalta ja tuli kietomaan kätensä Bettyn ympäri. –Tietenkin sinä kirjoitat varastoon, jos haluat. Mutta et siksi, että sinun pitäisi. Luuletko, etten minä pysty huolehtimaan sinusta ja pikkuisesta, kun se hetki tulee!

-Sinä huokailit eilen, kun kävit laskuja läpi.

-Ja mistä sinä sen tiedät? Duncan kysyi moittien.

-Tulin hakemaan sinua illalliselle, muttet edes kuullut, kun koputin varaston oveen.

-Äh, se oli vain pankkilainan lyhennys, mutta kyllä me siitä selviämme, Duncan sanoi. –Jos hätä tulee, pyydän vähän lykkäystä.

-Et sinä pyydä, Betty tokaisi. –Tunnen sinut. Inhoat olla velkaa kenellekään.

-Sanotaan paremminkin, että inhoan olla riippuvainen kenestäkään. Se on eri asia.

-Voisimmehan me luopua rouva Wallacesta…

-Emme voisi. Tämä keskustelu on loppuunkäsitelty, Sappho. Mitä nyt, Ruth?

Betty hätkähti. Hän ei ollut lainkaan huomannut, missä vaiheessa Ruth oli ilmestynyt olohuoneen ovelle.

-Saisinko — saisinko minä mennä Bobbyn luo? tyttö kysyi arasti. –Hän pyysi eilen koulussa.

-Mutta eikö sinne ole pitkä? Betty kysyi.

-Ei ole, he asuvat heti kaupungin ulkopuolella. Bobby neuvoi minulle tarkasti tien.

-Tietääkö Bobbyn äiti, että olet tulossa?

-Tietää, Ruth vakuutti.

Betty vilkaisi Duncaniin, joka nyökkäsi.

-Mene vain, Duncan sanoi. –Tulen hakemaan sinut kotiin ennen illallista.

Ruth hypähti paikallaan kuin ilahtunut pitkäsäärinen varsa ja juoksi hakemaan hattuaan.

>-Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänellä on ystäviä, Betty sanoi, kun ovi oli kolahtanut kiinni ja hän näki Ruthin ryhdikkään pyhäpukuisen hahmon kiiruhtavan pitkin katua. –Mutta pelkään…

-Et sinä voi suojella häntä kaikilta elämän ikäviltä puolilta, Duncan huomautti. –Joutuihan hän eroamaan siitäkin pikkutytöstä, jonka kanssa oli ystävä Claymuirissa, ja kesti sen.

-Niin kai. Betty kohautti olkapäitään. –Minä olen kai vähän yliherkkä. Olit kiltti, kun puhuit äitisi kanssa…

-Tietenkin minä puhuin, Duncan sanoi hymyillen. –Kun sinä kesytit oman äitisi, oli vain oikeudenmukaista, että minä kesytin omani.

Betty tirskahti. Elsie-täti oli soittanut sillä viikolla kauhistuneen puhelun. Duncan oli puhunut äitinsä kanssa varastossa suljetun oven takana, eikä Betty koskaan saanut tietää mitä hän oli sanonut. Mutta lopputulos oli ollut se, että Elsie-täti oli lähettänyt lämpimiä terveisiä sekä Bettylle että Ruthille.

Illansuussa Duncan haki Ruthin kotiin, ja illallispöydässä he saivat kuulla seikkaperäisen selostuksen Cameronin maatilan ihmisistä ja eläimistä.

-Se oli oikein siisti paikka, Duncan sanoi, kun Ruth oli mennyt nukkumaan ja he istuivat vielä olohuoneen takan ääressä. Vaikka päivät olivat lämpimiä, Betty oli alkanut jo polttaa takkatulta. Hän oli päättänyt yrittää kaikkensa, ettei Duncanin sairaus pääsisi syksyn tullen pahenemaan, ja tohtori oli sanonut takkatulen paitsi lämmittävän, myös kuivattavan huoneilmaa. –Barbara vaikuttaa kiltiltä tytöltä, ja hänen vanhempansa ovat oikein miellyttävän tuntuisia. Rouva Cameron lähetti sinulle terveisiä ja toivoo, että näkisi sinut pian naisyhdistyksen kokouksessa.

-Kai minä menenkin, Betty haukotteli. –Nyt kun elämä on alkanut asettua uomiinsa. Voi sentään, en olisi nuorempana uskonut, että joskus nautin näin suunnattomasti siitä, ettei mitään tapahdu!

-Älä sano noin, Duncan värähti äkkiä. –Aivan kuin manaisit tapahtumia esiin…

-Sinusta on tullut täällä Ylämaalla taikauskoinen, Betty sanoi nauraen. –Mitä meille muka voisi tapahtua tämän ihanan yksitoikkoisen elämän keskellä!

maanantai 6. huhtikuuta 2009

43. Syksyn ensimmäinen ilta

Sinä aamupäivänä Betty uppoutui kirjoitustyöhönsä melkein vimmaisesti. Hän oli laiskotellut kesän ajan ja tiesi, että Jokamiehen Lukemiston toimituksessa oltiin jo kärsimättömiä. Mutta ennen kaikkea hän halusi unohtaa, missä Ruth oli. Niinpä täytekynä kiisi paperilla melkein nopeammin kuin ajatus — ja valitettavasti sen huomasi, Betty totesi huokaisten lukiessaan myöhemmin tekstiään.

Kun rouva Wallace huhuili häntä lounaalle, Betty laskeutui alakertaan pamppailevin sydämin. Keittiön ikkunasta hän näki, miten sinimekkoinen hahmo juoksi pitkin rantapolkua olkihatustaan kiinni pitäen, tömäytti auki veräjän, laukkasi pihan halki palmikot hulmuten niin, että kanat säikähtivät ja kotkottivat moittien häkissään, ja ryöpsähti sisään eteiseen.

Ruth säteili. Neiti MacGregor oli niin kiltti — hän oli laittanut Ruthin istumaan Barbara Cameronin viereen — välitunnilla Barbara oli halunnut kävellä Ruthin kanssa — hän sai sanoa Barbaraa Bobbyksi — hänen kirjansa olivat aivan samat joita Fort Williamissa luettiin — iltapäivällä he kirjoittaisivat ainetta — aamupäivällä oli laulettu, hän ei osannut laulaa, mutta opettaja ei ollut ollenkaan vihainen — koulussa oli niin mukavaa!

Betty, Duncan ja rouva Wallace söivät lounastaan kykenemättöminä pistämään yhtään sanaa Ruthin puhetulvaan. Tyttö loisti kuin lyhty, hänen silmänsä kimalsivat, hänen sirot kätensä elehtivät. Ajatella, että Bobbyllä oli samanväriset palmikkonauhat kuin hänellä! Ajatella, että neiti MacGregorilla oli samanlainen rintaneula kuin Bettyllä! Ajatella, että Bobby oli lukenut Bettyn kirjat!

-Sinun ruokahalussasi ei taida enää olla vikaa, rouva Wallace lopulta sanoi, kun Ruthin oli pysähdyttävä hengittämään ja hän otti samalla lisää paistettuja perunoita.

-Minulla on kauhea nälkä, Ruth vakuutti. –Minä annoin aamupäivän välitunnilla toisen pikkuleivän Bobbylle. Hän sanoi, että voisi olla minun paras ystäväni!

Kun siniseen puuvillapukuun puettu pyörremyrsky oli saanut ateriansa syödyksi, siepannut hattunsa ja mennyt taas, keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Lopulta Duncan huokasi.

-Aina välillä huomaan, etten ole ihan kunnossa, hän sanoi puoleksi nauraen. –Jos tyttö aikoo joka päivä riehua tuolla tavoin…

-Kyllä hän rauhoittuu, Betty hymähti. –Lapsi parka pelkäsi aamulla niin hirvittävästi uutta koulua, että purkaa nyt vain helpotustaan. Tiedättekö te kuka on Barbara Cameron, rouva Wallace?

-Hänen isällään on maatila heti kaupungin ulkopuolella, rouva Wallace sanoi. –Rouva Cameron kuuluu naisyhdistyksen johtokuntaan. Kunnon väkeä.

Tullessaan koulusta Ruth ei enää pitänyt samanlaista yksinpuhelua kuin ruokatunnilla, sillä hän oli selvästi väsynyt. Mutta hänen vihreät silmänsä loistivat, ja hän näytti erittäin tärkeältä levittäessään koulukirjansa keittiön pöydälle. Rouva Wallace oli antanut luvan lukea läksyt siinä, jos hän vain kokoaisi tavaransa pois ennen teetä.

Betty kävi tervehtimässä tyttöä, mutta palasi sitten työhuoneeseensa ja pysytteli tiukasti siellä siihen asti, kunnes tiesi Duncanin sulkevan kaupan. Hänen oli kerta kaikkiaan pakotettava nyt itsensä työhön. Toisaalta se tuntui hyvältäkin, nyt kirjoittamattomat kertomukset eivät kiusaisi häntä koko iltaa. Mutta välillä hänen oli laskettava kynä hetkeksi vihon päälle ja huokaistava helpotuksesta ja haikeudesta. Ruth istui Koivurannan keittiössä jalat allaan aivan kuten oli istunut kylmässä, ankeassa kotimökissään Claymuirissa. Toivottavasti hänen äitinsä näki, että tytöllä oli nyt hyvä olla!

Sinä iltana aurinko laski horisonttiin karmiininpunaisena pallona. Rouva Wallacen lähdettyä kotiinsa Koivurannan perhe istui verannalla, kun syyskuun ensimmäinen ilta peitti viittaansa järven ja rantapolun ja puutarhan koivut. Duncan selaili sanomalehteä, Betty kirjoitti alustan päällä kirjettä Chrissylle. Ruth istui verannan portailla lukukirja sylissään.

-Etkö sinä jo tehnyt läksysi? Duncan kysyi nähdessään, miten tyttö käänteli sivuja tasaiseen tahtiin.

-Voi, tein kyllä. Mutta tässä on niin kauniita kertomuksia…

-Ruth kulta, sinun kouluvuodestasi tulee kovin ikävä, jos luet lukukirjan tekstit jo etukäteen, Betty naurahti. –Tiedän sen, koska itse tein niin!

Duncan taitteli sanomalehden pois.

-Sinä ilmeisesti pidät lukemisesta, tyttönen? hän kysyi.

Ruth nyökkäsi arasti.

-Tulepa sitten. Duncan nousi ja ojensi kätensä. –Mennään katsomaan, mitä varastosta löytyisi.

Betty oli vähällä kieltää. Äiti oli varoittanut, etteivät he saisi hemmotella Ruthia eivätkä suoda tälle mitään erioikeuksia, koska se voisi vaikeuttaa tytön sopeutumista tulevaan elämäänsä. Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään. Hän tiesi, että Duncanilla oli varastossa laatikko, johon hän keräsi kustantajien mallikappaleita sen jälkeen, kun oli joko tehnyt tilauksen tai hylännyt kirjan. Siellä oli myös Ruthille sopivaa lukemista, ja jos Duncan tahtoi antaa kirjoja tytölle, ei hänellä ollut sydäntä estää.

Sen sijaan Betty nojautui taaksepäin korituolissaan ja luki kirjeensä läpi. Hän ei ollut kirjoittanut Edinburghiin pariin viikkoon — vasta nyt hän paljasti Ruthin olemassaolon. Joka kerta puhelimen soidessa hän oli pelännyt, että se olisi Elsie-täti. Oli jotenkin helpompi kirjoittaa vaikeista asioista kuin puhua niistä. Nyt hän vain toivoi, että Chrissy selittäisi asiat parhain päin äidilleen, eikä tämä ajattelisi Bettyn olevan sinisilmäinen narri, joka hankki elättejä hänen pojalleen.

Oli jo melkein pimeää, mutta vielä lämmintä, kun Betty kuuli aidan takaa kahahduksen. Rouva Gordonin musta puku sulautui täydellisesti syysiltaan, niin että vain vaaleat kasvot paljastivat hänen pysähtyneen omenapuun juurelle.

Äkillisestä mielijohteesta Betty otti myrskylyhdyn verannan kaiteelta ja meni aidan luo.

-Hyvää iltaa, rouva Gordon, hän sanoi.

-Iltaa, rouva Fleming — enhän pelästyttänyt teitä? Rouva Gordon tuli lähemmäksi. –Sain vain yhtäkkiä lapsellisen mieliteon hakea itselleni pari omenaa. Puutarhuri poimii ne joka päivä, mutta jotenkin ei ole sama asia syödä toisen poimimia…

-Tiedän, Betty sanoi. Itsekseen hän mietti, oliko hyvä merkki, että rouva Gordonin teki mieli poimia omenoita. –Teidän puutarhassanne on paljon hedelmäpuita.

-Andrew… Andrew piti niistä. Rouva Gordonin ääni sortui ja hän otti nenäliinan esiin. –Antakaa anteeksi…

-Voi, ei se mitään. Betty ajatteli, että se oli typerin lause, jonka hän oli eläissään sanonut, mutta ei muutakaan keksinyt. Miten ihmeessä voisi parantaa sydämen, joka suri noin silmittömästi vielä kahdeksan vuoden jälkeen! –Itsekin olen ollut tänään herkällä mielellä.

-Minä näin, kun lähditte aamulla Ruthin kanssa, rouva Gordon sanoi ja niisti nenänsä. –Minä rukoilin itsekseni, että lapsi viihtyisi koulussa.

-Ainakin tämän päivän perusteella hän viihtyy erinomaisesti.

-Niin ihanaa. Onko hän samalla luokalla Smithin lasten kanssa?

-Ei, molemmat ovat Ruthia nuorempia. On vahinko, että Smithin lasten kasvatus on… Betty haki oikeaa sanaa. –On niin…

-Persoonallinen? ehdotti rouva Gordon, ja jokin ohimenevää hymyä muistuttava vilahti hänen kasvoillaan. –En ole koskaan nähnyt tuollaisia lapsia, jotka eivät metelöi ja riehu, eivät milloinkaan.

-En minä myöskään, Betty sanoi vähän huoahtaen. –Ja kuitenkin he haluaisivat metelöidä ja riehua — kuten silloin, kun kävivät uimassa.

-Joskus minä mietin, onko hyvä, etten minä koskaan saanut lasta, rouva Gordon melkein kuiskasi. –Lapsen kasvattaminen on maailman pelottavimpia tehtäviä.

Itsekseen Betty ajatteli, ettei 24-vuotiaan terveen naisen olisi pitänyt ajatella olevansa tuomittu lapsettomuuteen lopuksi ikäänsä. Mutta hän hillitsi urheasti kielensä ja vain myönsi olevansa samaa mieltä.

Samassa Koivurannan ovi lennähti auki.

-Betty? Ruth ilmestyi verannalle. –Betty, voi, tule katsomaan mitä Duncan antoi minulle, niin paljon kirjoja, tule…

-Minun on mentävä, Betty naurahti, nyökkäsi naapurilleen ja kääntyi. Hän kulki kastetta keräävän nurmikon yli lyhty kädessään, nousi verannalle ja kietoi kätensä Ruthin ympäri, joka oli jo koonnut tuolilta kirjoitustarpeet käskemättä. Hän ei tiennyt, että kun he astuivat lämpimässä valossa kylpevään oviaukkoon ja sulkivat sitten oven perässään, rouva Gordon seisoi yhä aidan takana ja itki.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

42. Ruth menee kouluun

Syyskuun ensimmäisenä aamuna hienoinen sumu kietoi syliinsä Fort Williamin talot ja kadut. Se ennusti toisaalta lämmintä, aurinkoista päivää, mutta toisaalta muistutti, että syksy oli tosiaan tulossa.

Ruth istui Koivurannan keittiössä ja sekoitti epätoivoisena puuroaan. Hän ei pystynyt nielemään lusikallistakaan, mutta oli jo oppinut, ettei rouva Wallace sallisi hänen nousta pöydästä, ennen kuin lautanen olisi tyhjä.

-Kiirehdihän nyt, Betty sanoi tullessaan keittiöön sininen kävelypuku yllään. Hän ei saanut enää jakkua kiinni, mutta toivoi, ettei kukaan huomaisi sitä. –Meidän on lähdettävä pian.

-Minä — minä en voi syödä, Ruth kuiskasi kyyneleet silmissä.

-Ja sinähän syöt, rouva Wallace sanoi lujasti. –Pyörryt viimeistään aamurukouksissa, ellet niele jotakin.

-Rouva Wallace on oikeassa, Betty vakuutti. –Sinun on syötävä, muuten et jaksa ruokatuntiin asti.

-Minä en voi! Kyyneleet pyörähtivät alas Ruthin poskille.

Betty huokasi.

-Emmehän me voi häntä pakottaa, hän sanoi rouva Wallacelle.

Rouva Wallace näytti siltä, kuin olisi ollut eri mieltä, mutta kohautti olkapäitään.

-Niin kuin te sanotte, rouva Fleming, hän tokaisi ja meni kylmäkaapille. –Tämä sinun on ainakin juotava, Ruth. Hän otti maitopullon ja kaatoi siitä suureen lasiin.

Ruth huokasi helpottuneena, työnsi puurolautasen pois ja tarttui maitolasiin. Maito ei juuttunut hänen pelosta karheaan kurkkuunsa samoin kuin puuro olisi tehnyt.

Samassa kaupan väliovi avautui ja Duncan ilmaantui keittiöön. Duncan ei koskaan tullut kaupasta sisähuoneisiin kesken päivän lounastuntia lukuunottamatta, ellei hänellä ollut todella tärkeää asiaa.

-Kas niin, Ruth, hän sanoi reippaasti. –Näytäpä nyt itseäsi, että tiedän pitääkö meidän hävetä sinua.

Ruth, joka oli saanut maitolasin tyhjäksi, tirskahti vähän. Sitten hän nousi ja pyörähti ympäri niin, että sinisen puuvillamekon ja hohtavanvalkoisen esiliinan helmat hulmahtivat. Hän oli puhdas, siisti ja sievä.

Duncan kyykistyi hänen eteensä.

-Sinä olet suloinen ja hyvä tyttö, hän sanoi ja katsoi Ruthia tiukasti silmiin. –Ja sinä olet meidän tyttömme. Muista se, Ruth Weilson, ja muista myös tohtorin määräys: tuota kunniaa niille, jotka pitävät sinusta.

Ruth nyökkäsi ja yritti epätoivoisesti näyttää reippaalta.

Duncan nousi.

-Onnea matkaan, hän sanoi ja nipisti Ruthia poskesta. Sitten hän suuteli Bettyä. –Oletko varma, että haluat mennä yksin? Minä voisin sulkea kaupan puoleksi tunniksi.

-Et tietenkään sulje, Betty sanoi nuhtelevasti. –Minähän vain vien Ruthin kouluun ja tulen takaisin.

-Ja Ruth tulee kotiin syömään jo muutaman tunnin kuluttua, niin ettei tässä ole mitään jännitettävää, rouva Wallace sanoi luonnottoman hilpeästi. –Älä tahri uutta esiliinaasi välitunnilla, tyttö.

-En tahri, Ruth vakuutti.

Rouva Wallace meni kaapille, otti purkista kaksi pikkuleipää ja kääri ne paperiin.

-Kas tässä, hän sanoi vähän paksulla äänellä, -jos sinun tulee kuitenkin nälkä ennen ruokatuntia…

Betty ja Duncan vilkaisivat huvittuneina toisiinsa, mutta eivät tohtineet sanoa mitään.

-Nyt meidän pitää mennä, Betty sitten huomasi. –Onko sinulla puhdas nenäliina, Ruth? Entä kirjasi? Hyvä. Tule sitten.

Hän tarttui Ruthin kapeaan, vapisevaan käteen ja talutti tämän ulos tietämättä, että rouva Wallace tuijotti heidän peräänsä keittiön ikkunasta kädet ristittyinä ja huulet liikkuen, ja että Duncan meni kauppaan niin hajamielisenä, että oli vähällä myydä ensimmäiselle asiakkaalle vuoritettuja kirjekuoria, kun tämä tahtoi ostaa päivän lehden.

Auringonsäteet pilkistivät jo sumun läpi, ja maisema rantapolulla oli satumainen. Loch Linnheä tuskin näkyi, vaikka se oli vain kivenheiton päässä joutomaan takana. Puutarhat polun varrella olivat täynnä omena- ja luumupuita, joiden painavat oksat kertoivat talven olevan vain parin kuukauden päässä. Siellä täällä veräjät paukahtelivat, kun koululaisia juoksi porteista polulle.

Betty näki, että jonkin matkaa heidän edellään kulki kaksi hahmoa, tyttö ja poika. Tyttö vilkaisi kerran taakseen, ja hän oli vuorenvarma, että ne olivat Hamilton ja Victoria Smith. Mutta lapset eivät odottaneet heitä, kuten olisi voinut olettaa. Kumpaakaan ei ollut näkynyt uintipäivän jälkeen, ja Betty huokasi itsekseen.

-Onko kaikki hyvin? Ruth kysyi huolestuneena.

-Mietin vain miten hiljaista meillä onkaan, kun sinä olet päivisin koulussa, Betty lasketteli valkoisen valheen ja hymyili.

-Mutta sinä saat kirjoittaa rauhassa, Ruth totesi pikkuvanhasti.

-Niin, totta, Betty naurahti. –Minun pitää oikein tosissaan alkaa kirjoittaa nyt, kun siihen vielä kykenen.

-Voi kun minäkin joskus saisin tehdä sitä mistä eniten pidän, Ruth huokasi.

-Ja mitä se mahtaisi olla?

Tyttö puri huultaan.

-Minä en oikein tiedä, hän sanoi varovasti. –Mutta silloin, kun sinä olit Claymuirissa opettajana ja minä sain esittää Marie Antoinettea… Se oli niin mukavaa.

-Sinä haluaisit siis näyttelijättäreksi?

-Niin kai. Ruthin kasvoista näki, ettei hän oikein tarkasti tiennyt, mitä sana näyttelijätär tarkoitti.

Samassa koulu jo häämötti polun päässä. Se oli iso, kaksikerroksinen rakennus, jonka suuri piha näytti tällä hetkellä kuhisevalta muurahaispesältä. Kaikenikäisiä ja –kokoisia tyttöjä ja poikia, osa yksin, osa ystävien joukossa, osa vanhempiensa kanssa, oli tullut aloittamaan uutta kouluvuotta.

-Rehtori MacIntosh sanoi, että me saamme mennä suoraan kansliaan, Betty ilmoitti reippaasti. Hän näki, miten Ruthia kauhisti tuo lapsilauma, joka oli monin verroin Claymuirin koululaisjoukkoa suurempi.

-Minä… minä pelkään, Ruth äkkiä kuiskasi, hänen askeleensa hidastuivat ja hän veti kätensä Bettyn kädestä.

Betty pysähtyi.

-Mitä sinä pelkäät? hän kysyi ja otti Ruthin kapeat kasvot käsiensä väliin.

Ruth nieleskeli.

-Jos… jos minulle ollaan taas ilkeitä…

-Miksi ihmeessä sinulle oltaisiin ilkeitä!

-Oltiinhan Claymuirissakin… Timmie… ja muut…

Betty huokasi.

-Kultaseni, hän sanoi lujasti. –Claymuirissa muutamat typerykset katsoivat asiakseen arvostella sinua siksi, että isäsi heikkous näkyi ulospäin — meillä kaikilla on ongelmamme, mutta kaikkien ongelmia eivät muut huomaa — ja siksi, että perheesi ei ollut yhtä varakas kuin toisten. Täällä sinä saat kuitenkin aloittaa aivan alusta. Kukaan koulutoverisi ei tiedä taustastasi muuta kuin sen, mitä haluat kertoa. Täällä suhtautuminen sinuun riippuu aivan täysin sinusta itsestäsi. Täällä sinä et kanna mukanasi mitään painolastia.

Ruth huokasi kuin tyhjäksi kutistuva ilmapallo. Sitten hän katsoi Bettyä silmiin.

-Onko se varmasti totta? hän kuiskasi.

-Aivan varmasti. Ole vain oma iloinen, miellyttävä itsesi, niin saat paljon ystäviä. Ystävystyithän Maryn ja Elizankin kanssa niin nopeasti. Betty hymyili rohkaisevasti. –Mennäänkö nyt? Meidän pitää ehtiä ilmoittautua, ennen kuin kello soi.

He sukelsivat koulunpihan ihmismereen, jonka läpi Betty luotsasi Ruthin kuin laiva pienen hinaajan. Rehtorinkansliassa he ilmoittivat Ruthin paikalla olevaksi muutaman muun uuden oppilaan kanssa, ja sitten oli hyvästien aika. Ilokseen Betty huomasi, että Ruth pääsisi neiti MacGregorin luokkaan.

-Meille tulee oikein mukava vuosi, neiti MacGregor sanoi Ruthille iloisesti. –Tule nyt, niin mennään odottamaan muita.

Bettyn sydäntä kylmäsi, kun hän näki Ruthin seuraavan neiti MacGregoria pää painuksissa. Ovella tyttö kääntyi ja katsoi Bettyyn kuin apua pyytäen.

-Nähdään ruokatunnilla, Ruth, Betty sanoi iloisesti.

Hän hyvästeli rehtorin ja meni hitaasti ulos kansliasta. Joku soitti kelloa etuportailla, ja mekastava koululaislauma muotoutui uskomattoman nopeasti siisteiksi jonoiksi luokka-asteen mukaan. Kohta nämä jonot marssisivat sisälle ja juhlasaliin rukouksiin ja sen jälkeen omiin luokkiinsa aloittamaan tämän vuoden koulutyön.

Victoria Smith seisoi viidennen luokan jonossa ja vilkaisi Bettyyn. Betty vilkutti hänelle kulkiessaan ohi, mutta tyttö käänsi äkkiä päänsä pois.

>Koulun portilla Betty pysähtyi hetkeksi. Oli tosiaan omituista, että oli syyskuun ensimmäinen päivä, eikä hän jäänyt koulurakennuksen sisään sen paremmin oppilaana kuin opettajanakaan.

-Mutta ehkä minä saan nyt opettaa tärkeämmässä koulussa, hän sanoi puoliääneen itsekseen. –Ensin Ruthia — sitten pikkuista. Ehkä äitinä olo jollekin lapselle on arvokkaampaa kuin osaan edes aavistaa. Mutta silti toivon, että rouva Wallace on pitänyt minulle teetä lämpimänä, sillä tarvitsen sitä nyt.

torstai 2. huhtikuuta 2009

41. Kutsut

Elokuun viimeisenä sunnuntaina tuomari Stewart haki Bettyn, Duncanin ja Ruthin Kuusikukkulalle. Betty oli vähällä kieltäytyä — hän arvasi, että Ruth ottaisi tämän jälleen uutena uhkana joutua arvostelluksi, ja tahtoi tytön keräävän voimia koulun aloitusta varten — mutta ei sitten malttanutkaan. Oli niin mukava päästä piipahtamaan kotona, ja tarkoitus oli viettää samalla Jennien läksiäisiä.

Ruth istui vaunuissa jäykkänä ja jännittyneenä. Pientä lohtua hänelle toivat uudet, matalavartiset solkikengät, jotka eivät tuntuneetkaan niin painavilta ja ikäviltä kuin hän oli kuvitellut. Aina välillä hän nosti jalkaansa hameenhelman alta saadakseen ihailla kenkien uutta, kiiltävää nahkaa.

Matkalla Betty kertoi Ruthille tutuista paikoista ja niihin liityvistä muistoista. Ruth näytti ihastuneelta heidän tullessaan Glen Longiin, se muistutti kuitenkin jollakin tavoin Claymuiria. Mutta kun he ajoivat sisään Kuusikukkulan portista, tyttö tarttui taas Bettyä kädestä. Talo näytti hänen silmissään lähes Kanervarinteen kartanon vertaiselta.

Loppujen lopuksi oli hyvä, että Cathy Stewart oli tehnyt tyttärineen tarkastusmatkansa Fort Williamiin. Ruth huomasi, että vastassa oli tuttuja ihmisiä, ja hypähti iloisesti vaunuista.

-Lounas on katettu, äiti sanoi syleillessään Bettyä. –Syödään ennen kuin muut vieraat tulevat. Lapset voivat sitten juosta Keijulehtoon leikkimään.

Betty hymyili. Ruthin omituinen lumovoima tuntui vaikuttavan kaikkiin tällä tavoin — niin rouva Wallace kuin äitikin olivat ensin järkyttyneet tämän olemassaolosta, mutta pian ajattelivat kaikessa tytön parasta.

Lounaalla olivat mukana myös Rob, Anna ja pikku Roz, Rose ja Charlie sekä Annie ja Napier. Suuren pöydän ääressä oli melkein yhtä kodikas tungos kuin puoli vuotta aiemmin Bettyn morsiuskutsuissa. Hän huokasi vähän haikeana itsekseen.

Vaikka ei toki ollut aihetta huoata. Elämä ei ollut osoittautunut siksi ruusunpunaiseksi unelmaksi, jota hän oli hellinyt häidensä aattona, mutta ei hänellä ollut mitään valittamistakaan. Heillä oli kaunis koti lähellä Glen Longia, Duncan voi ainakin hiukan paremmin, pikkuinen syntyisi tammikuussa ja Maryn ja Elizan välissä istuva Ruth seurasi tarkasti Bettyn käsiä osatakseen pidellä haarukkaa oikein.

Rose söi Bettyn vieressä ja vilkaisi silloin tällöin Ruthiin.

-Meilläkin olisi ollut tilaa, hän lopulta sanoi matalasti.

Betty värähti. Hän ymmärsi, mitä Rose tarkoitti — mutta äkkiä tuntui mahdottomalta ajatellakaan Ruthista luopumista.

-Hän pelkää vieraita ihmisiä, Betty mutisi vastaan, vaikka tunsi omantunnon pistoksen. Rosella ei ollut odotettavissa maailman ihmeellisintä kokemusta vain muutaman kuukauden kuluttua, mutta silti Betty ei olisi sallinut tälle edes kasvattityttöä! Niinkö itsekäs hän oli?

Lounaan jälkeen perhe hajaantui ympäri taloa ja puutarhaa. Kylästä oli kutsuttu vieraita teelle, joten oli pieni rauhallinen hetki vaihtaa kuulumisia.

Duncan oli istunut salin vanhan harmoonin ääreen. Hän nosti kannen, painoi polkimia ja soitti muutaman soinnun.

-Voi, se on niin epävireinen, Cathy-rouva sanoi pahoitellen. –Meillä ei kukaan nyt soita — Marykin on hylännyt soittoläksynsä kokonaan.

Mary mutristi suutaan tavalla, joka kertoi hänen mielipiteensä soittoläksystä.

-Ei tämä niin paha ole, Duncan sanoi rauhallisesti ja aloitti.

Betty ei koskaan ymmärtänyt, miten Duncan saattoi soittaa jopa ilman nuotteja. Duncan oli koettanut selittää sitä sanoen, että osasihan Betty kirjoittaa Sihteerillä tarinoitaan puhtaaksi ilman, että hänen tarvitsi katsoa koko ajan sormiinsa — että sormet muistivat, mihin niiden piti mennä. Mutta silti hän ei käsittänyt.

Mary, Eliza ja Ruth olivat jääneet salin ovelle kuuntelemaan. Betty näki, että Ruthin suu oli raollaan ja hän tuijotti Duncanin käsiä lumoutuneena. Harmoonin tyttö toki oli nähnyt ja kuullut Claymuirin pienessä kirkossa, mutta nyt hän taisi ensimmäisen kerran kuulla sillä soitettavan muuta kuin virsiä.

-Mikset sinä halua oppia soittamaan? Ruth äkkiä kysyi Maryltä.

-Voi, on niin ikävää harjoitella!

-Varmaan se on välillä ikävää, mutta — sinä saisit oppia!

Mary näytti häkeltyneeltä ja Betty peitti hymynsä. Taisikin olla niin, että Ruthin seura oli kasvattavaa myös hänen hemmotelluille pikkusiskoilleen, eikä vain toisinpäin.

Myöhemmin iltapäivällä Kuusikukkula oli täynnä väkeä. Onneksi sukulaiset tulivat ensimmäisenä, joten Ruth saatiin esitellä heille rauhassa. Ruth pelkäsi kuollakseen tajutessaan, millaiselle ihmisjoukolle hänen pitäisi niiata, mutta nosti leukansa pystyyn ja niksautti polviaan niin sirosti kuin osasi.

-Siinäpä on herttainen tyttö, sanoi Geordie-setä Duncanille. –On oikeastaan sääli, että joudutte lähettämään hänet piakkoin Kanadaan.

-Katsotaan nyt, Duncan sanoi hiljaa. Viime viikkojen jälkeen hän oli alkanut itsekseen miettiä, kuuluisiko Jim Weilsonista tulevaisuudessa enää mitään.

-Juoskaapa nyt leikkimään, tytöt, Cathy-rouva sanoi ja paimensi Maryn, Elizan ja Ruthin ulos. –Näyttäkää Ruthille Keijulehtoa.

-Niin, mennään, meillä on leikkitupa Ikivihreän kuusen juurella, Effie on antanut meille sinne oikeiden lautasten palasia ja vanhan kattilan, Mary innostui ja tarttui Ruthia kädestä.

-Kiitos, äiti, Betty kuiskasi, kun tytöt olivat kadonneet juosten puutarhan portista.

Cathy Stewart hymyili melkein nolona.

-Jokin siinä tytössä saa minut puolustuskannalle hänen vuokseen, hän kuiskasi vastaan. –Ei ole tarpeen, että hän joutuu koko kylän tuijotettavaksi.

Seuraavien tuntien aikana Bettystä tuntui, että koko Glen Long oli tosiaan asettunut taloksi Kuusikukkulalle. Itsekseen hän mietti, kuinka moni vieraista tuli äidin kuuluisan teepöydän ja kuinka moni Jennien hyvästelyn vuoksi, ja kuinka moni oli vain utelias kuultuaan salaperäisestä tytöstä, jonka tyhmä Betty oli ottanut vaivoikseen.

-No, Betty, kiusoitteli Ewan-serkku huvimajassa, jonne nuoriso oli kokoontunut. –Missä nyt ovat sinun uljaat puheesi naisasiasta? Minä näen, että sinusta on tullut kelpo perheenemäntä, joka ei aiokaan syksyn tullen lennähtää omille teilleen.

-Väitätkö sinä, ettei perheenemännyys olisi naiselle arvokasta työtä? Betty kysyi vastaan. –Jos väität, niin Catrionan tilalla ehkä vielä harkitsisin…

Catriona Baird, jonka sormessa kiilsi uusi kihlasormus, nauroi.

-Hän uhittelee nyt, koska tietää joutuvansa minun tossuni alle, hän tokaisi.

-Niin mutta oikein todella, Kate-serkku sanoi vakavammin, -tuntuuko sinusta haikealta jäädä kotiin, kun Jennie lähtee?

Betty mietti hetken.

-Ehkä vähän, hän myönsi. –Tämä on ensimmäinen syksy kuuteen vuoteen, jolloin en lähde syyskuun alussa joko kouluun tai työhön. Mutta toisaalta on ihanaa, kun on saanut asettua paikalleen.

-Ja teethän sinä sitä paitsi työtä, Duncan huomautti vähän moittien, aivan kuin olisi pelännyt muiden syyttävän häntä Bettyn nykyisestä olotilasta.

-Niin teen, Betty sanoi. –Kirjoitan minkä ehdin. Tosin viime aikoina se ei ole ollut paljon.

-Pelottavaa, sanoi Rob muka vakavana. –Ottaen huomioon, mitä hän on saanut aikaan silloin, kun on kirjoittanut sivutoimisesti…

-Koska uusi romaanisi ilmestyy? kysyi Bess Clarke toiveikkaasti. Hänen ei oikeastaan olisi pitänyt enää lähteä kotoa mihinkään, sillä hänen ja Frankin esikoista odotettiin tulevaksi hetkenä minä hyvänsä, mutta hän oli ehdottomasti vaatinut saada tavata Bettyä.

-Äh, sanoi Betty, -en minä tiedä. Häntä värisytti äkkiä. Romaani — kyllä kustantamosta oli jo kyselty, oliko jatkoa Joannaan tulossa. Mutta hänen päänsä oli aivan tyhjä kaikista niin suurista ajatuksista, joista saisi kootuksi romaanin, eikä hän ymmärtänyt missä välissä ehtisi enää sen kirjoittaakaan.

-Antakaa hänen nyt olla rauhassa, Amy Knox sanoi moittivasti. –Bettyllä on tällä hetkellä runsaasti muuta ajateltavaa.

-Aivan, Myra Knox sanoi pistävästi. Hän oli istunut niin hiljaa, että Betty oli ehtinyt melkein unohtaa hänen läsnäolonsa. Jennie parka sitä ei ollut unohtanut, tämä kyyhötti huvimajan nurkassa mahdollisimman kaukana Keith Murraystä ja kuitenkin tätä salaa katsellen. –Missä tuo pikkutyttö on, jonka olette ottaneet elätiksenne?

Ennen kuin Betty ehti sanoa mitään, Duncan totesi rauhallisesti:

-Minä en sanoisi iloista, lahjakasta lasta kenenkään elätiksi. Hänestä on vielä paljon iloa isälleen ja ystävilleen.

-Niin, mutta missä hän on? Myra jatkoi. Jokin hänen silmissään sai Bettyn varuilleen.

-Lapset ovat kai metsikössä leikkimässä, Keith totesi rauhallisesti ja laski kätensä Myran käsivarrelle. Hän yritti selvästi estää jotakin ikävää tapahtumasta. Mutta Myra ei antanut kenenkään hallita itseään.

-Kummallista, että hänet pidetään piilossa eikä esitellä, hän sanoi jäisesti. –Vai johtuuko se kenties siitä, että hänellä on mahdollisesti punainen tukka?

Huvimajaan laskeutui silmänräpäykseksi niin syvä hiljaisuus, että koivunlehtien havina sen ulkopuolella kuulosti junan jylinältä. Bettystä tuntui, kuin hänen päänsä olisi ollut äkkiä ajatuksista tyhjiin puhallettu munankuori — ja sitten aivot lähtivät hitaasti liikkeelle, kuin hevonen, joka liukkaalla kelillä raskasta kuormaa vetäessään ensin luistaa muutaman askeleen taaksepäin, ennen kuin saa reen liikkeelle.

-Mitä sinä tuolla tarkoitat? hän kysyi niin rauhallisesti, että kuka tahansa Bettyn paremmin tunteva olisi aavistanut vaaraa.

-Ihmettelen vain. Myra katsoi Bettyyn voitonriemuisena. –Täytyyhän olla joku syy siihen, että yhtäkkiä otatte ventovieraan lapsen luoksenne!

Betty tunsi kuvotusta. Hän oli kuullut Myran suusta kaikenlaisia typeryyksiä sinä aikana, jonka Knoxit olivat Glen Longissa asuneet, mutta tällainen ilkeä vihjailu oli liikaa. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei yhtäkkiä osannut vastata mitään.

Samassa joku nauroi sydämellisesti. Se oli Duncan, joka löi polviinsa ja puisti päätään nauraessaan.

-Kiitän lämpimästi kunniasta, neiti Knox, hän sai lopulta sanotuksi. –Ruthin kaltaisen älykkään tytön kuka tahansa ottaisi lapsekseen.

Myran suupielet kiristyivät. Hän ei ollut odottanut tällaista vastaanottoa iskulleen.

-Valitettavasti, Duncan jatkoi, ja hänen harmaat silmänsä tuikkivat vaarallisen huvittuneina, -valitettavasti minä olen ollut neljätoistavuotias koulupoika Edinburghissa silloin, kun Ruth Weilson on syntynyt Claymuirissa, Invernessin pohjoispuolella.

Amy tirskahti tavalla, joka sai Kenneth Knoxin katsomaan häneen rumasti. Sitten Rose alkoi nauraa, sen jälkeen Annie, joka taputti käsiään yhteen kuin riemastunut lapsi.

Myra avasi ja sulki suutaan. Hänen korviinsa ei selvästikään ollut kiirinyt tieto Bettyn ja Duncanin käynnistä pohjoisessa — hän oli luullut Ruthin tulleen näiden mukaan Edinburghista. Eikä kukaan ollut mitä ilmeisimmin muistanut mainita hänelle, miten iso tyttö Ruth jo oli.

Nyt Myra punastui raivosta. Hän oli uskonut pääsevänsä kerrankin nolaamaan Betin, joka oli aina niin ollakseen, eikä ollut osannut edes aavistaa joutuvansa tällaiseen tilanteeseen.

-Ehkä teidän on vaikea ymmärtää, neiti Knox, että jotkut ihmiset välittävät lähimmäisistään, Duncan jatkoi. Hänen äänensä oli yhä huvittunut, mutta harmaat silmät eivät enää tuikkineet. –Jos pyydätte, uskon, että hyvä lankoni tässä mielellään antaa teille kertauskurssin siitä, mitä pyhäkoulussa opetetaan kristillisestä elämästä…

Napier MacPherson ponnisteli ankarasti pitääkseen yllä papillista arvokkuuttaan, mutta hänen hartiansa tärisivät pidätetystä naurusta ja hän sai äkillisen yskänpuuskan.

-Minä haluan kotiin, Keith, Myra tiuskaisi ja nousi istuimeltaan.

-Mene vain, Keith sanoi rauhallisesti.

Huvimajantäyteinen yleisö tuijotti. Ensimmäisen kerran Keith Murray ei totellut Myra Knoxin pienintä viittausta.

-Etkö sinä aio tulla? Myra tiuskaisi.

-Kiitos, minä jään mielelläni tänne, Keith sanoi. –Sinun taitaa kuitenkin olla tosiaan parasta lähteä.

Betty ei ollut koskaan kuvitellut, että hänen tulisi Myraa sääli. Mutta kun tämä nyt seisoi siinä käsiään väännellen, ympärillään ihmisiä jotka halveksivat häntä, viimeisenkin turvansa menettäneenä, Betty tunsi jotakin epämääräistä myötätuntoa tuota kaunista ja ilkeää nuorta naista kohtaan.

Ja loppujen lopuksi — itsehän hän oli Annielle sanonut, että Knoxin naisten ilkeys oli rehellistä. Mistä hän tiesi, vaikka rouva Smith kulkisi tälläkin hetkellä ympäri Fort Williamia levittämässä heistä kauheampia tarinoita kuin Myra saattaisi koskaan keksiä.

Samassa gong-gong soi kuistilla teeajan merkiksi. Myra totesi pääsevänsä vähimmällä, kun jäisi ja sekoittuisi vierasjoukkoon. Mutta hänen poskensa paloivat ja hän loi välillä Bettyyn katseen, joka sai tämän miettimään, mahtoiko paha silmä sittenkin olla olemassa.

-Minun ei pitäisi sanoa tätä, Jennie hymähti muutamaa tuntia myöhemmin, kun enimmät vieraat olivat lähteneet ja hän käveli Bettyn kanssa Keijulehdossa. –Mutta olen tyytyväinen, kun — kun Keith sanoi mitä sanoi. Vaikka se oli niin pieni asia.

-Minäkin olen tyytyväinen, Betty ilmoitti lujasti. –Keith on mies, vaikka Myra onkin saanut hänet turhan lujasti pauloihinsa… Sinä olit hyvin urhoollinen tänään, kultaseni.

Jennie huokasi.

-Kesä on ollut ihana, hän sanoi. –Mutta silti… on hyvä lähteä pois.

Betty puristi lujasti hänen käsivarttaan.

-Muista käydä paljon ulkona, hän vannotti sisartaan. –Tapaa ihmisiä.

-En minä varmaankaan ehdi — toinen vuosi koulussa on kuulemma paljon pahempi kuin ensimmäinen, sanovat. Jennie tavoitteli pirteyttä ääneensä. –Ja mitäpä minä oikeastaan miehen perään edes haikailen. Olen valinnut sairaanhoitajattaren ammatin, ja se tarkoittaa, että olen valinnut naimattomuuden.

-Höpsis, Betty sanoi lujasti. –Et sinä mitään nunnalupausta ole antanut. Elämä on juuri siksi niin ihanaa, ettemme koskaan tiedä, mitä vielä voi tapahtua.

Jennie hymyili vähän.

Samassa he olivat Ikivihreän kuusen luona, jossa pikkusiskojen leikkitupa sijaitsi. Siellä oli lopulta iltapäivän aikana leikkinyt aikamoinen lauma kylän tyttöjä, sillä hyvin viisaasti Cathy-rouva oli lähettänyt lasten teetarjoilun korissa Keijulehtoon. Hän ei tiennyt mitään huvimajan tapahtumista, mutta oli arvannut, että Ruth mielellään joisi teetään suuressa vieraiden aikuisten joukossa.

-Kas niin, Ruth, me lähdemme nyt kotiin, Betty sanoi ja hymyili. Teepöytä oli ollut katettuna oikeaoppisesti suuren kannon nokkaan liinan päälle, ja tavaroiden järjestys kuusenoksien suojassa osoitti, että täällä oli ehditty jo keittää päivällistäkin.

Ruth juoksi hänen luokseen iloisena ja haikeana.

-Voi, nytkö jo! hän sanoi.

-Ette te saa mennä vielä, Eliza marisi. –Meillä on leikki kesken!

-Siitä on sitten hyvä jatkaa seuraavalla kerralla, Betty sanoi päättäväisesti. –Rose ja Charlie ovat luvanneet ajaa meidät kotiin, emmekä saa antaa heidän odottaa.

Ruth huokasi vähän, mutta tarttui tottelevaisesti Bettyä kädestä.

-Täällä oli mukavaa, hän sanoi iloisesti. –Oliko sinullakin?

Betty hymähti.

-Loppujen lopuksi, kultaseni, hän sanoi, -minullakin oli oikein mukavaa.