torstai 2. huhtikuuta 2009

41. Kutsut

Elokuun viimeisenä sunnuntaina tuomari Stewart haki Bettyn, Duncanin ja Ruthin Kuusikukkulalle. Betty oli vähällä kieltäytyä — hän arvasi, että Ruth ottaisi tämän jälleen uutena uhkana joutua arvostelluksi, ja tahtoi tytön keräävän voimia koulun aloitusta varten — mutta ei sitten malttanutkaan. Oli niin mukava päästä piipahtamaan kotona, ja tarkoitus oli viettää samalla Jennien läksiäisiä.

Ruth istui vaunuissa jäykkänä ja jännittyneenä. Pientä lohtua hänelle toivat uudet, matalavartiset solkikengät, jotka eivät tuntuneetkaan niin painavilta ja ikäviltä kuin hän oli kuvitellut. Aina välillä hän nosti jalkaansa hameenhelman alta saadakseen ihailla kenkien uutta, kiiltävää nahkaa.

Matkalla Betty kertoi Ruthille tutuista paikoista ja niihin liityvistä muistoista. Ruth näytti ihastuneelta heidän tullessaan Glen Longiin, se muistutti kuitenkin jollakin tavoin Claymuiria. Mutta kun he ajoivat sisään Kuusikukkulan portista, tyttö tarttui taas Bettyä kädestä. Talo näytti hänen silmissään lähes Kanervarinteen kartanon vertaiselta.

Loppujen lopuksi oli hyvä, että Cathy Stewart oli tehnyt tyttärineen tarkastusmatkansa Fort Williamiin. Ruth huomasi, että vastassa oli tuttuja ihmisiä, ja hypähti iloisesti vaunuista.

-Lounas on katettu, äiti sanoi syleillessään Bettyä. –Syödään ennen kuin muut vieraat tulevat. Lapset voivat sitten juosta Keijulehtoon leikkimään.

Betty hymyili. Ruthin omituinen lumovoima tuntui vaikuttavan kaikkiin tällä tavoin — niin rouva Wallace kuin äitikin olivat ensin järkyttyneet tämän olemassaolosta, mutta pian ajattelivat kaikessa tytön parasta.

Lounaalla olivat mukana myös Rob, Anna ja pikku Roz, Rose ja Charlie sekä Annie ja Napier. Suuren pöydän ääressä oli melkein yhtä kodikas tungos kuin puoli vuotta aiemmin Bettyn morsiuskutsuissa. Hän huokasi vähän haikeana itsekseen.

Vaikka ei toki ollut aihetta huoata. Elämä ei ollut osoittautunut siksi ruusunpunaiseksi unelmaksi, jota hän oli hellinyt häidensä aattona, mutta ei hänellä ollut mitään valittamistakaan. Heillä oli kaunis koti lähellä Glen Longia, Duncan voi ainakin hiukan paremmin, pikkuinen syntyisi tammikuussa ja Maryn ja Elizan välissä istuva Ruth seurasi tarkasti Bettyn käsiä osatakseen pidellä haarukkaa oikein.

Rose söi Bettyn vieressä ja vilkaisi silloin tällöin Ruthiin.

-Meilläkin olisi ollut tilaa, hän lopulta sanoi matalasti.

Betty värähti. Hän ymmärsi, mitä Rose tarkoitti — mutta äkkiä tuntui mahdottomalta ajatellakaan Ruthista luopumista.

-Hän pelkää vieraita ihmisiä, Betty mutisi vastaan, vaikka tunsi omantunnon pistoksen. Rosella ei ollut odotettavissa maailman ihmeellisintä kokemusta vain muutaman kuukauden kuluttua, mutta silti Betty ei olisi sallinut tälle edes kasvattityttöä! Niinkö itsekäs hän oli?

Lounaan jälkeen perhe hajaantui ympäri taloa ja puutarhaa. Kylästä oli kutsuttu vieraita teelle, joten oli pieni rauhallinen hetki vaihtaa kuulumisia.

Duncan oli istunut salin vanhan harmoonin ääreen. Hän nosti kannen, painoi polkimia ja soitti muutaman soinnun.

-Voi, se on niin epävireinen, Cathy-rouva sanoi pahoitellen. –Meillä ei kukaan nyt soita — Marykin on hylännyt soittoläksynsä kokonaan.

Mary mutristi suutaan tavalla, joka kertoi hänen mielipiteensä soittoläksystä.

-Ei tämä niin paha ole, Duncan sanoi rauhallisesti ja aloitti.

Betty ei koskaan ymmärtänyt, miten Duncan saattoi soittaa jopa ilman nuotteja. Duncan oli koettanut selittää sitä sanoen, että osasihan Betty kirjoittaa Sihteerillä tarinoitaan puhtaaksi ilman, että hänen tarvitsi katsoa koko ajan sormiinsa — että sormet muistivat, mihin niiden piti mennä. Mutta silti hän ei käsittänyt.

Mary, Eliza ja Ruth olivat jääneet salin ovelle kuuntelemaan. Betty näki, että Ruthin suu oli raollaan ja hän tuijotti Duncanin käsiä lumoutuneena. Harmoonin tyttö toki oli nähnyt ja kuullut Claymuirin pienessä kirkossa, mutta nyt hän taisi ensimmäisen kerran kuulla sillä soitettavan muuta kuin virsiä.

-Mikset sinä halua oppia soittamaan? Ruth äkkiä kysyi Maryltä.

-Voi, on niin ikävää harjoitella!

-Varmaan se on välillä ikävää, mutta — sinä saisit oppia!

Mary näytti häkeltyneeltä ja Betty peitti hymynsä. Taisikin olla niin, että Ruthin seura oli kasvattavaa myös hänen hemmotelluille pikkusiskoilleen, eikä vain toisinpäin.

Myöhemmin iltapäivällä Kuusikukkula oli täynnä väkeä. Onneksi sukulaiset tulivat ensimmäisenä, joten Ruth saatiin esitellä heille rauhassa. Ruth pelkäsi kuollakseen tajutessaan, millaiselle ihmisjoukolle hänen pitäisi niiata, mutta nosti leukansa pystyyn ja niksautti polviaan niin sirosti kuin osasi.

-Siinäpä on herttainen tyttö, sanoi Geordie-setä Duncanille. –On oikeastaan sääli, että joudutte lähettämään hänet piakkoin Kanadaan.

-Katsotaan nyt, Duncan sanoi hiljaa. Viime viikkojen jälkeen hän oli alkanut itsekseen miettiä, kuuluisiko Jim Weilsonista tulevaisuudessa enää mitään.

-Juoskaapa nyt leikkimään, tytöt, Cathy-rouva sanoi ja paimensi Maryn, Elizan ja Ruthin ulos. –Näyttäkää Ruthille Keijulehtoa.

-Niin, mennään, meillä on leikkitupa Ikivihreän kuusen juurella, Effie on antanut meille sinne oikeiden lautasten palasia ja vanhan kattilan, Mary innostui ja tarttui Ruthia kädestä.

-Kiitos, äiti, Betty kuiskasi, kun tytöt olivat kadonneet juosten puutarhan portista.

Cathy Stewart hymyili melkein nolona.

-Jokin siinä tytössä saa minut puolustuskannalle hänen vuokseen, hän kuiskasi vastaan. –Ei ole tarpeen, että hän joutuu koko kylän tuijotettavaksi.

Seuraavien tuntien aikana Bettystä tuntui, että koko Glen Long oli tosiaan asettunut taloksi Kuusikukkulalle. Itsekseen hän mietti, kuinka moni vieraista tuli äidin kuuluisan teepöydän ja kuinka moni Jennien hyvästelyn vuoksi, ja kuinka moni oli vain utelias kuultuaan salaperäisestä tytöstä, jonka tyhmä Betty oli ottanut vaivoikseen.

-No, Betty, kiusoitteli Ewan-serkku huvimajassa, jonne nuoriso oli kokoontunut. –Missä nyt ovat sinun uljaat puheesi naisasiasta? Minä näen, että sinusta on tullut kelpo perheenemäntä, joka ei aiokaan syksyn tullen lennähtää omille teilleen.

-Väitätkö sinä, ettei perheenemännyys olisi naiselle arvokasta työtä? Betty kysyi vastaan. –Jos väität, niin Catrionan tilalla ehkä vielä harkitsisin…

Catriona Baird, jonka sormessa kiilsi uusi kihlasormus, nauroi.

-Hän uhittelee nyt, koska tietää joutuvansa minun tossuni alle, hän tokaisi.

-Niin mutta oikein todella, Kate-serkku sanoi vakavammin, -tuntuuko sinusta haikealta jäädä kotiin, kun Jennie lähtee?

Betty mietti hetken.

-Ehkä vähän, hän myönsi. –Tämä on ensimmäinen syksy kuuteen vuoteen, jolloin en lähde syyskuun alussa joko kouluun tai työhön. Mutta toisaalta on ihanaa, kun on saanut asettua paikalleen.

-Ja teethän sinä sitä paitsi työtä, Duncan huomautti vähän moittien, aivan kuin olisi pelännyt muiden syyttävän häntä Bettyn nykyisestä olotilasta.

-Niin teen, Betty sanoi. –Kirjoitan minkä ehdin. Tosin viime aikoina se ei ole ollut paljon.

-Pelottavaa, sanoi Rob muka vakavana. –Ottaen huomioon, mitä hän on saanut aikaan silloin, kun on kirjoittanut sivutoimisesti…

-Koska uusi romaanisi ilmestyy? kysyi Bess Clarke toiveikkaasti. Hänen ei oikeastaan olisi pitänyt enää lähteä kotoa mihinkään, sillä hänen ja Frankin esikoista odotettiin tulevaksi hetkenä minä hyvänsä, mutta hän oli ehdottomasti vaatinut saada tavata Bettyä.

-Äh, sanoi Betty, -en minä tiedä. Häntä värisytti äkkiä. Romaani — kyllä kustantamosta oli jo kyselty, oliko jatkoa Joannaan tulossa. Mutta hänen päänsä oli aivan tyhjä kaikista niin suurista ajatuksista, joista saisi kootuksi romaanin, eikä hän ymmärtänyt missä välissä ehtisi enää sen kirjoittaakaan.

-Antakaa hänen nyt olla rauhassa, Amy Knox sanoi moittivasti. –Bettyllä on tällä hetkellä runsaasti muuta ajateltavaa.

-Aivan, Myra Knox sanoi pistävästi. Hän oli istunut niin hiljaa, että Betty oli ehtinyt melkein unohtaa hänen läsnäolonsa. Jennie parka sitä ei ollut unohtanut, tämä kyyhötti huvimajan nurkassa mahdollisimman kaukana Keith Murraystä ja kuitenkin tätä salaa katsellen. –Missä tuo pikkutyttö on, jonka olette ottaneet elätiksenne?

Ennen kuin Betty ehti sanoa mitään, Duncan totesi rauhallisesti:

-Minä en sanoisi iloista, lahjakasta lasta kenenkään elätiksi. Hänestä on vielä paljon iloa isälleen ja ystävilleen.

-Niin, mutta missä hän on? Myra jatkoi. Jokin hänen silmissään sai Bettyn varuilleen.

-Lapset ovat kai metsikössä leikkimässä, Keith totesi rauhallisesti ja laski kätensä Myran käsivarrelle. Hän yritti selvästi estää jotakin ikävää tapahtumasta. Mutta Myra ei antanut kenenkään hallita itseään.

-Kummallista, että hänet pidetään piilossa eikä esitellä, hän sanoi jäisesti. –Vai johtuuko se kenties siitä, että hänellä on mahdollisesti punainen tukka?

Huvimajaan laskeutui silmänräpäykseksi niin syvä hiljaisuus, että koivunlehtien havina sen ulkopuolella kuulosti junan jylinältä. Bettystä tuntui, kuin hänen päänsä olisi ollut äkkiä ajatuksista tyhjiin puhallettu munankuori — ja sitten aivot lähtivät hitaasti liikkeelle, kuin hevonen, joka liukkaalla kelillä raskasta kuormaa vetäessään ensin luistaa muutaman askeleen taaksepäin, ennen kuin saa reen liikkeelle.

-Mitä sinä tuolla tarkoitat? hän kysyi niin rauhallisesti, että kuka tahansa Bettyn paremmin tunteva olisi aavistanut vaaraa.

-Ihmettelen vain. Myra katsoi Bettyyn voitonriemuisena. –Täytyyhän olla joku syy siihen, että yhtäkkiä otatte ventovieraan lapsen luoksenne!

Betty tunsi kuvotusta. Hän oli kuullut Myran suusta kaikenlaisia typeryyksiä sinä aikana, jonka Knoxit olivat Glen Longissa asuneet, mutta tällainen ilkeä vihjailu oli liikaa. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei yhtäkkiä osannut vastata mitään.

Samassa joku nauroi sydämellisesti. Se oli Duncan, joka löi polviinsa ja puisti päätään nauraessaan.

-Kiitän lämpimästi kunniasta, neiti Knox, hän sai lopulta sanotuksi. –Ruthin kaltaisen älykkään tytön kuka tahansa ottaisi lapsekseen.

Myran suupielet kiristyivät. Hän ei ollut odottanut tällaista vastaanottoa iskulleen.

-Valitettavasti, Duncan jatkoi, ja hänen harmaat silmänsä tuikkivat vaarallisen huvittuneina, -valitettavasti minä olen ollut neljätoistavuotias koulupoika Edinburghissa silloin, kun Ruth Weilson on syntynyt Claymuirissa, Invernessin pohjoispuolella.

Amy tirskahti tavalla, joka sai Kenneth Knoxin katsomaan häneen rumasti. Sitten Rose alkoi nauraa, sen jälkeen Annie, joka taputti käsiään yhteen kuin riemastunut lapsi.

Myra avasi ja sulki suutaan. Hänen korviinsa ei selvästikään ollut kiirinyt tieto Bettyn ja Duncanin käynnistä pohjoisessa — hän oli luullut Ruthin tulleen näiden mukaan Edinburghista. Eikä kukaan ollut mitä ilmeisimmin muistanut mainita hänelle, miten iso tyttö Ruth jo oli.

Nyt Myra punastui raivosta. Hän oli uskonut pääsevänsä kerrankin nolaamaan Betin, joka oli aina niin ollakseen, eikä ollut osannut edes aavistaa joutuvansa tällaiseen tilanteeseen.

-Ehkä teidän on vaikea ymmärtää, neiti Knox, että jotkut ihmiset välittävät lähimmäisistään, Duncan jatkoi. Hänen äänensä oli yhä huvittunut, mutta harmaat silmät eivät enää tuikkineet. –Jos pyydätte, uskon, että hyvä lankoni tässä mielellään antaa teille kertauskurssin siitä, mitä pyhäkoulussa opetetaan kristillisestä elämästä…

Napier MacPherson ponnisteli ankarasti pitääkseen yllä papillista arvokkuuttaan, mutta hänen hartiansa tärisivät pidätetystä naurusta ja hän sai äkillisen yskänpuuskan.

-Minä haluan kotiin, Keith, Myra tiuskaisi ja nousi istuimeltaan.

-Mene vain, Keith sanoi rauhallisesti.

Huvimajantäyteinen yleisö tuijotti. Ensimmäisen kerran Keith Murray ei totellut Myra Knoxin pienintä viittausta.

-Etkö sinä aio tulla? Myra tiuskaisi.

-Kiitos, minä jään mielelläni tänne, Keith sanoi. –Sinun taitaa kuitenkin olla tosiaan parasta lähteä.

Betty ei ollut koskaan kuvitellut, että hänen tulisi Myraa sääli. Mutta kun tämä nyt seisoi siinä käsiään väännellen, ympärillään ihmisiä jotka halveksivat häntä, viimeisenkin turvansa menettäneenä, Betty tunsi jotakin epämääräistä myötätuntoa tuota kaunista ja ilkeää nuorta naista kohtaan.

Ja loppujen lopuksi — itsehän hän oli Annielle sanonut, että Knoxin naisten ilkeys oli rehellistä. Mistä hän tiesi, vaikka rouva Smith kulkisi tälläkin hetkellä ympäri Fort Williamia levittämässä heistä kauheampia tarinoita kuin Myra saattaisi koskaan keksiä.

Samassa gong-gong soi kuistilla teeajan merkiksi. Myra totesi pääsevänsä vähimmällä, kun jäisi ja sekoittuisi vierasjoukkoon. Mutta hänen poskensa paloivat ja hän loi välillä Bettyyn katseen, joka sai tämän miettimään, mahtoiko paha silmä sittenkin olla olemassa.

-Minun ei pitäisi sanoa tätä, Jennie hymähti muutamaa tuntia myöhemmin, kun enimmät vieraat olivat lähteneet ja hän käveli Bettyn kanssa Keijulehdossa. –Mutta olen tyytyväinen, kun — kun Keith sanoi mitä sanoi. Vaikka se oli niin pieni asia.

-Minäkin olen tyytyväinen, Betty ilmoitti lujasti. –Keith on mies, vaikka Myra onkin saanut hänet turhan lujasti pauloihinsa… Sinä olit hyvin urhoollinen tänään, kultaseni.

Jennie huokasi.

-Kesä on ollut ihana, hän sanoi. –Mutta silti… on hyvä lähteä pois.

Betty puristi lujasti hänen käsivarttaan.

-Muista käydä paljon ulkona, hän vannotti sisartaan. –Tapaa ihmisiä.

-En minä varmaankaan ehdi — toinen vuosi koulussa on kuulemma paljon pahempi kuin ensimmäinen, sanovat. Jennie tavoitteli pirteyttä ääneensä. –Ja mitäpä minä oikeastaan miehen perään edes haikailen. Olen valinnut sairaanhoitajattaren ammatin, ja se tarkoittaa, että olen valinnut naimattomuuden.

-Höpsis, Betty sanoi lujasti. –Et sinä mitään nunnalupausta ole antanut. Elämä on juuri siksi niin ihanaa, ettemme koskaan tiedä, mitä vielä voi tapahtua.

Jennie hymyili vähän.

Samassa he olivat Ikivihreän kuusen luona, jossa pikkusiskojen leikkitupa sijaitsi. Siellä oli lopulta iltapäivän aikana leikkinyt aikamoinen lauma kylän tyttöjä, sillä hyvin viisaasti Cathy-rouva oli lähettänyt lasten teetarjoilun korissa Keijulehtoon. Hän ei tiennyt mitään huvimajan tapahtumista, mutta oli arvannut, että Ruth mielellään joisi teetään suuressa vieraiden aikuisten joukossa.

-Kas niin, Ruth, me lähdemme nyt kotiin, Betty sanoi ja hymyili. Teepöytä oli ollut katettuna oikeaoppisesti suuren kannon nokkaan liinan päälle, ja tavaroiden järjestys kuusenoksien suojassa osoitti, että täällä oli ehditty jo keittää päivällistäkin.

Ruth juoksi hänen luokseen iloisena ja haikeana.

-Voi, nytkö jo! hän sanoi.

-Ette te saa mennä vielä, Eliza marisi. –Meillä on leikki kesken!

-Siitä on sitten hyvä jatkaa seuraavalla kerralla, Betty sanoi päättäväisesti. –Rose ja Charlie ovat luvanneet ajaa meidät kotiin, emmekä saa antaa heidän odottaa.

Ruth huokasi vähän, mutta tarttui tottelevaisesti Bettyä kädestä.

-Täällä oli mukavaa, hän sanoi iloisesti. –Oliko sinullakin?

Betty hymähti.

-Loppujen lopuksi, kultaseni, hän sanoi, -minullakin oli oikein mukavaa.

3 kommenttia:

  1. Myra Knox on mainio, ja se, miten hän sai nenilleen, vielä mainiompaa!

    VastaaPoista
  2. Hih, ai että mä nauroin Myra Knoxille :D

    VastaaPoista
  3. Voi jee, tämä tarina kehittyy aina vaan paremmaksi ja paremmaksi!!!!!!!! Ihanaa kun on pippuriakin mukana, ja Oikeaa Elämää. Se mua aina vähän häiritsi Annakirjoissa ja Pikku Naisissa, että ihan realismia niissä ei juuri ollu... Mutta tässä on!!! Jess! :)))

    VastaaPoista