lauantai 4. huhtikuuta 2009

42. Ruth menee kouluun

Syyskuun ensimmäisenä aamuna hienoinen sumu kietoi syliinsä Fort Williamin talot ja kadut. Se ennusti toisaalta lämmintä, aurinkoista päivää, mutta toisaalta muistutti, että syksy oli tosiaan tulossa.

Ruth istui Koivurannan keittiössä ja sekoitti epätoivoisena puuroaan. Hän ei pystynyt nielemään lusikallistakaan, mutta oli jo oppinut, ettei rouva Wallace sallisi hänen nousta pöydästä, ennen kuin lautanen olisi tyhjä.

-Kiirehdihän nyt, Betty sanoi tullessaan keittiöön sininen kävelypuku yllään. Hän ei saanut enää jakkua kiinni, mutta toivoi, ettei kukaan huomaisi sitä. –Meidän on lähdettävä pian.

-Minä — minä en voi syödä, Ruth kuiskasi kyyneleet silmissä.

-Ja sinähän syöt, rouva Wallace sanoi lujasti. –Pyörryt viimeistään aamurukouksissa, ellet niele jotakin.

-Rouva Wallace on oikeassa, Betty vakuutti. –Sinun on syötävä, muuten et jaksa ruokatuntiin asti.

-Minä en voi! Kyyneleet pyörähtivät alas Ruthin poskille.

Betty huokasi.

-Emmehän me voi häntä pakottaa, hän sanoi rouva Wallacelle.

Rouva Wallace näytti siltä, kuin olisi ollut eri mieltä, mutta kohautti olkapäitään.

-Niin kuin te sanotte, rouva Fleming, hän tokaisi ja meni kylmäkaapille. –Tämä sinun on ainakin juotava, Ruth. Hän otti maitopullon ja kaatoi siitä suureen lasiin.

Ruth huokasi helpottuneena, työnsi puurolautasen pois ja tarttui maitolasiin. Maito ei juuttunut hänen pelosta karheaan kurkkuunsa samoin kuin puuro olisi tehnyt.

Samassa kaupan väliovi avautui ja Duncan ilmaantui keittiöön. Duncan ei koskaan tullut kaupasta sisähuoneisiin kesken päivän lounastuntia lukuunottamatta, ellei hänellä ollut todella tärkeää asiaa.

-Kas niin, Ruth, hän sanoi reippaasti. –Näytäpä nyt itseäsi, että tiedän pitääkö meidän hävetä sinua.

Ruth, joka oli saanut maitolasin tyhjäksi, tirskahti vähän. Sitten hän nousi ja pyörähti ympäri niin, että sinisen puuvillamekon ja hohtavanvalkoisen esiliinan helmat hulmahtivat. Hän oli puhdas, siisti ja sievä.

Duncan kyykistyi hänen eteensä.

-Sinä olet suloinen ja hyvä tyttö, hän sanoi ja katsoi Ruthia tiukasti silmiin. –Ja sinä olet meidän tyttömme. Muista se, Ruth Weilson, ja muista myös tohtorin määräys: tuota kunniaa niille, jotka pitävät sinusta.

Ruth nyökkäsi ja yritti epätoivoisesti näyttää reippaalta.

Duncan nousi.

-Onnea matkaan, hän sanoi ja nipisti Ruthia poskesta. Sitten hän suuteli Bettyä. –Oletko varma, että haluat mennä yksin? Minä voisin sulkea kaupan puoleksi tunniksi.

-Et tietenkään sulje, Betty sanoi nuhtelevasti. –Minähän vain vien Ruthin kouluun ja tulen takaisin.

-Ja Ruth tulee kotiin syömään jo muutaman tunnin kuluttua, niin ettei tässä ole mitään jännitettävää, rouva Wallace sanoi luonnottoman hilpeästi. –Älä tahri uutta esiliinaasi välitunnilla, tyttö.

-En tahri, Ruth vakuutti.

Rouva Wallace meni kaapille, otti purkista kaksi pikkuleipää ja kääri ne paperiin.

-Kas tässä, hän sanoi vähän paksulla äänellä, -jos sinun tulee kuitenkin nälkä ennen ruokatuntia…

Betty ja Duncan vilkaisivat huvittuneina toisiinsa, mutta eivät tohtineet sanoa mitään.

-Nyt meidän pitää mennä, Betty sitten huomasi. –Onko sinulla puhdas nenäliina, Ruth? Entä kirjasi? Hyvä. Tule sitten.

Hän tarttui Ruthin kapeaan, vapisevaan käteen ja talutti tämän ulos tietämättä, että rouva Wallace tuijotti heidän peräänsä keittiön ikkunasta kädet ristittyinä ja huulet liikkuen, ja että Duncan meni kauppaan niin hajamielisenä, että oli vähällä myydä ensimmäiselle asiakkaalle vuoritettuja kirjekuoria, kun tämä tahtoi ostaa päivän lehden.

Auringonsäteet pilkistivät jo sumun läpi, ja maisema rantapolulla oli satumainen. Loch Linnheä tuskin näkyi, vaikka se oli vain kivenheiton päässä joutomaan takana. Puutarhat polun varrella olivat täynnä omena- ja luumupuita, joiden painavat oksat kertoivat talven olevan vain parin kuukauden päässä. Siellä täällä veräjät paukahtelivat, kun koululaisia juoksi porteista polulle.

Betty näki, että jonkin matkaa heidän edellään kulki kaksi hahmoa, tyttö ja poika. Tyttö vilkaisi kerran taakseen, ja hän oli vuorenvarma, että ne olivat Hamilton ja Victoria Smith. Mutta lapset eivät odottaneet heitä, kuten olisi voinut olettaa. Kumpaakaan ei ollut näkynyt uintipäivän jälkeen, ja Betty huokasi itsekseen.

-Onko kaikki hyvin? Ruth kysyi huolestuneena.

-Mietin vain miten hiljaista meillä onkaan, kun sinä olet päivisin koulussa, Betty lasketteli valkoisen valheen ja hymyili.

-Mutta sinä saat kirjoittaa rauhassa, Ruth totesi pikkuvanhasti.

-Niin, totta, Betty naurahti. –Minun pitää oikein tosissaan alkaa kirjoittaa nyt, kun siihen vielä kykenen.

-Voi kun minäkin joskus saisin tehdä sitä mistä eniten pidän, Ruth huokasi.

-Ja mitä se mahtaisi olla?

Tyttö puri huultaan.

-Minä en oikein tiedä, hän sanoi varovasti. –Mutta silloin, kun sinä olit Claymuirissa opettajana ja minä sain esittää Marie Antoinettea… Se oli niin mukavaa.

-Sinä haluaisit siis näyttelijättäreksi?

-Niin kai. Ruthin kasvoista näki, ettei hän oikein tarkasti tiennyt, mitä sana näyttelijätär tarkoitti.

Samassa koulu jo häämötti polun päässä. Se oli iso, kaksikerroksinen rakennus, jonka suuri piha näytti tällä hetkellä kuhisevalta muurahaispesältä. Kaikenikäisiä ja –kokoisia tyttöjä ja poikia, osa yksin, osa ystävien joukossa, osa vanhempiensa kanssa, oli tullut aloittamaan uutta kouluvuotta.

-Rehtori MacIntosh sanoi, että me saamme mennä suoraan kansliaan, Betty ilmoitti reippaasti. Hän näki, miten Ruthia kauhisti tuo lapsilauma, joka oli monin verroin Claymuirin koululaisjoukkoa suurempi.

-Minä… minä pelkään, Ruth äkkiä kuiskasi, hänen askeleensa hidastuivat ja hän veti kätensä Bettyn kädestä.

Betty pysähtyi.

-Mitä sinä pelkäät? hän kysyi ja otti Ruthin kapeat kasvot käsiensä väliin.

Ruth nieleskeli.

-Jos… jos minulle ollaan taas ilkeitä…

-Miksi ihmeessä sinulle oltaisiin ilkeitä!

-Oltiinhan Claymuirissakin… Timmie… ja muut…

Betty huokasi.

-Kultaseni, hän sanoi lujasti. –Claymuirissa muutamat typerykset katsoivat asiakseen arvostella sinua siksi, että isäsi heikkous näkyi ulospäin — meillä kaikilla on ongelmamme, mutta kaikkien ongelmia eivät muut huomaa — ja siksi, että perheesi ei ollut yhtä varakas kuin toisten. Täällä sinä saat kuitenkin aloittaa aivan alusta. Kukaan koulutoverisi ei tiedä taustastasi muuta kuin sen, mitä haluat kertoa. Täällä suhtautuminen sinuun riippuu aivan täysin sinusta itsestäsi. Täällä sinä et kanna mukanasi mitään painolastia.

Ruth huokasi kuin tyhjäksi kutistuva ilmapallo. Sitten hän katsoi Bettyä silmiin.

-Onko se varmasti totta? hän kuiskasi.

-Aivan varmasti. Ole vain oma iloinen, miellyttävä itsesi, niin saat paljon ystäviä. Ystävystyithän Maryn ja Elizankin kanssa niin nopeasti. Betty hymyili rohkaisevasti. –Mennäänkö nyt? Meidän pitää ehtiä ilmoittautua, ennen kuin kello soi.

He sukelsivat koulunpihan ihmismereen, jonka läpi Betty luotsasi Ruthin kuin laiva pienen hinaajan. Rehtorinkansliassa he ilmoittivat Ruthin paikalla olevaksi muutaman muun uuden oppilaan kanssa, ja sitten oli hyvästien aika. Ilokseen Betty huomasi, että Ruth pääsisi neiti MacGregorin luokkaan.

-Meille tulee oikein mukava vuosi, neiti MacGregor sanoi Ruthille iloisesti. –Tule nyt, niin mennään odottamaan muita.

Bettyn sydäntä kylmäsi, kun hän näki Ruthin seuraavan neiti MacGregoria pää painuksissa. Ovella tyttö kääntyi ja katsoi Bettyyn kuin apua pyytäen.

-Nähdään ruokatunnilla, Ruth, Betty sanoi iloisesti.

Hän hyvästeli rehtorin ja meni hitaasti ulos kansliasta. Joku soitti kelloa etuportailla, ja mekastava koululaislauma muotoutui uskomattoman nopeasti siisteiksi jonoiksi luokka-asteen mukaan. Kohta nämä jonot marssisivat sisälle ja juhlasaliin rukouksiin ja sen jälkeen omiin luokkiinsa aloittamaan tämän vuoden koulutyön.

Victoria Smith seisoi viidennen luokan jonossa ja vilkaisi Bettyyn. Betty vilkutti hänelle kulkiessaan ohi, mutta tyttö käänsi äkkiä päänsä pois.

>Koulun portilla Betty pysähtyi hetkeksi. Oli tosiaan omituista, että oli syyskuun ensimmäinen päivä, eikä hän jäänyt koulurakennuksen sisään sen paremmin oppilaana kuin opettajanakaan.

-Mutta ehkä minä saan nyt opettaa tärkeämmässä koulussa, hän sanoi puoliääneen itsekseen. –Ensin Ruthia — sitten pikkuista. Ehkä äitinä olo jollekin lapselle on arvokkaampaa kuin osaan edes aavistaa. Mutta silti toivon, että rouva Wallace on pitänyt minulle teetä lämpimänä, sillä tarvitsen sitä nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti