maanantai 6. huhtikuuta 2009

43. Syksyn ensimmäinen ilta

Sinä aamupäivänä Betty uppoutui kirjoitustyöhönsä melkein vimmaisesti. Hän oli laiskotellut kesän ajan ja tiesi, että Jokamiehen Lukemiston toimituksessa oltiin jo kärsimättömiä. Mutta ennen kaikkea hän halusi unohtaa, missä Ruth oli. Niinpä täytekynä kiisi paperilla melkein nopeammin kuin ajatus — ja valitettavasti sen huomasi, Betty totesi huokaisten lukiessaan myöhemmin tekstiään.

Kun rouva Wallace huhuili häntä lounaalle, Betty laskeutui alakertaan pamppailevin sydämin. Keittiön ikkunasta hän näki, miten sinimekkoinen hahmo juoksi pitkin rantapolkua olkihatustaan kiinni pitäen, tömäytti auki veräjän, laukkasi pihan halki palmikot hulmuten niin, että kanat säikähtivät ja kotkottivat moittien häkissään, ja ryöpsähti sisään eteiseen.

Ruth säteili. Neiti MacGregor oli niin kiltti — hän oli laittanut Ruthin istumaan Barbara Cameronin viereen — välitunnilla Barbara oli halunnut kävellä Ruthin kanssa — hän sai sanoa Barbaraa Bobbyksi — hänen kirjansa olivat aivan samat joita Fort Williamissa luettiin — iltapäivällä he kirjoittaisivat ainetta — aamupäivällä oli laulettu, hän ei osannut laulaa, mutta opettaja ei ollut ollenkaan vihainen — koulussa oli niin mukavaa!

Betty, Duncan ja rouva Wallace söivät lounastaan kykenemättöminä pistämään yhtään sanaa Ruthin puhetulvaan. Tyttö loisti kuin lyhty, hänen silmänsä kimalsivat, hänen sirot kätensä elehtivät. Ajatella, että Bobbyllä oli samanväriset palmikkonauhat kuin hänellä! Ajatella, että neiti MacGregorilla oli samanlainen rintaneula kuin Bettyllä! Ajatella, että Bobby oli lukenut Bettyn kirjat!

-Sinun ruokahalussasi ei taida enää olla vikaa, rouva Wallace lopulta sanoi, kun Ruthin oli pysähdyttävä hengittämään ja hän otti samalla lisää paistettuja perunoita.

-Minulla on kauhea nälkä, Ruth vakuutti. –Minä annoin aamupäivän välitunnilla toisen pikkuleivän Bobbylle. Hän sanoi, että voisi olla minun paras ystäväni!

Kun siniseen puuvillapukuun puettu pyörremyrsky oli saanut ateriansa syödyksi, siepannut hattunsa ja mennyt taas, keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Lopulta Duncan huokasi.

-Aina välillä huomaan, etten ole ihan kunnossa, hän sanoi puoleksi nauraen. –Jos tyttö aikoo joka päivä riehua tuolla tavoin…

-Kyllä hän rauhoittuu, Betty hymähti. –Lapsi parka pelkäsi aamulla niin hirvittävästi uutta koulua, että purkaa nyt vain helpotustaan. Tiedättekö te kuka on Barbara Cameron, rouva Wallace?

-Hänen isällään on maatila heti kaupungin ulkopuolella, rouva Wallace sanoi. –Rouva Cameron kuuluu naisyhdistyksen johtokuntaan. Kunnon väkeä.

Tullessaan koulusta Ruth ei enää pitänyt samanlaista yksinpuhelua kuin ruokatunnilla, sillä hän oli selvästi väsynyt. Mutta hänen vihreät silmänsä loistivat, ja hän näytti erittäin tärkeältä levittäessään koulukirjansa keittiön pöydälle. Rouva Wallace oli antanut luvan lukea läksyt siinä, jos hän vain kokoaisi tavaransa pois ennen teetä.

Betty kävi tervehtimässä tyttöä, mutta palasi sitten työhuoneeseensa ja pysytteli tiukasti siellä siihen asti, kunnes tiesi Duncanin sulkevan kaupan. Hänen oli kerta kaikkiaan pakotettava nyt itsensä työhön. Toisaalta se tuntui hyvältäkin, nyt kirjoittamattomat kertomukset eivät kiusaisi häntä koko iltaa. Mutta välillä hänen oli laskettava kynä hetkeksi vihon päälle ja huokaistava helpotuksesta ja haikeudesta. Ruth istui Koivurannan keittiössä jalat allaan aivan kuten oli istunut kylmässä, ankeassa kotimökissään Claymuirissa. Toivottavasti hänen äitinsä näki, että tytöllä oli nyt hyvä olla!

Sinä iltana aurinko laski horisonttiin karmiininpunaisena pallona. Rouva Wallacen lähdettyä kotiinsa Koivurannan perhe istui verannalla, kun syyskuun ensimmäinen ilta peitti viittaansa järven ja rantapolun ja puutarhan koivut. Duncan selaili sanomalehteä, Betty kirjoitti alustan päällä kirjettä Chrissylle. Ruth istui verannan portailla lukukirja sylissään.

-Etkö sinä jo tehnyt läksysi? Duncan kysyi nähdessään, miten tyttö käänteli sivuja tasaiseen tahtiin.

-Voi, tein kyllä. Mutta tässä on niin kauniita kertomuksia…

-Ruth kulta, sinun kouluvuodestasi tulee kovin ikävä, jos luet lukukirjan tekstit jo etukäteen, Betty naurahti. –Tiedän sen, koska itse tein niin!

Duncan taitteli sanomalehden pois.

-Sinä ilmeisesti pidät lukemisesta, tyttönen? hän kysyi.

Ruth nyökkäsi arasti.

-Tulepa sitten. Duncan nousi ja ojensi kätensä. –Mennään katsomaan, mitä varastosta löytyisi.

Betty oli vähällä kieltää. Äiti oli varoittanut, etteivät he saisi hemmotella Ruthia eivätkä suoda tälle mitään erioikeuksia, koska se voisi vaikeuttaa tytön sopeutumista tulevaan elämäänsä. Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään. Hän tiesi, että Duncanilla oli varastossa laatikko, johon hän keräsi kustantajien mallikappaleita sen jälkeen, kun oli joko tehnyt tilauksen tai hylännyt kirjan. Siellä oli myös Ruthille sopivaa lukemista, ja jos Duncan tahtoi antaa kirjoja tytölle, ei hänellä ollut sydäntä estää.

Sen sijaan Betty nojautui taaksepäin korituolissaan ja luki kirjeensä läpi. Hän ei ollut kirjoittanut Edinburghiin pariin viikkoon — vasta nyt hän paljasti Ruthin olemassaolon. Joka kerta puhelimen soidessa hän oli pelännyt, että se olisi Elsie-täti. Oli jotenkin helpompi kirjoittaa vaikeista asioista kuin puhua niistä. Nyt hän vain toivoi, että Chrissy selittäisi asiat parhain päin äidilleen, eikä tämä ajattelisi Bettyn olevan sinisilmäinen narri, joka hankki elättejä hänen pojalleen.

Oli jo melkein pimeää, mutta vielä lämmintä, kun Betty kuuli aidan takaa kahahduksen. Rouva Gordonin musta puku sulautui täydellisesti syysiltaan, niin että vain vaaleat kasvot paljastivat hänen pysähtyneen omenapuun juurelle.

Äkillisestä mielijohteesta Betty otti myrskylyhdyn verannan kaiteelta ja meni aidan luo.

-Hyvää iltaa, rouva Gordon, hän sanoi.

-Iltaa, rouva Fleming — enhän pelästyttänyt teitä? Rouva Gordon tuli lähemmäksi. –Sain vain yhtäkkiä lapsellisen mieliteon hakea itselleni pari omenaa. Puutarhuri poimii ne joka päivä, mutta jotenkin ei ole sama asia syödä toisen poimimia…

-Tiedän, Betty sanoi. Itsekseen hän mietti, oliko hyvä merkki, että rouva Gordonin teki mieli poimia omenoita. –Teidän puutarhassanne on paljon hedelmäpuita.

-Andrew… Andrew piti niistä. Rouva Gordonin ääni sortui ja hän otti nenäliinan esiin. –Antakaa anteeksi…

-Voi, ei se mitään. Betty ajatteli, että se oli typerin lause, jonka hän oli eläissään sanonut, mutta ei muutakaan keksinyt. Miten ihmeessä voisi parantaa sydämen, joka suri noin silmittömästi vielä kahdeksan vuoden jälkeen! –Itsekin olen ollut tänään herkällä mielellä.

-Minä näin, kun lähditte aamulla Ruthin kanssa, rouva Gordon sanoi ja niisti nenänsä. –Minä rukoilin itsekseni, että lapsi viihtyisi koulussa.

-Ainakin tämän päivän perusteella hän viihtyy erinomaisesti.

-Niin ihanaa. Onko hän samalla luokalla Smithin lasten kanssa?

-Ei, molemmat ovat Ruthia nuorempia. On vahinko, että Smithin lasten kasvatus on… Betty haki oikeaa sanaa. –On niin…

-Persoonallinen? ehdotti rouva Gordon, ja jokin ohimenevää hymyä muistuttava vilahti hänen kasvoillaan. –En ole koskaan nähnyt tuollaisia lapsia, jotka eivät metelöi ja riehu, eivät milloinkaan.

-En minä myöskään, Betty sanoi vähän huoahtaen. –Ja kuitenkin he haluaisivat metelöidä ja riehua — kuten silloin, kun kävivät uimassa.

-Joskus minä mietin, onko hyvä, etten minä koskaan saanut lasta, rouva Gordon melkein kuiskasi. –Lapsen kasvattaminen on maailman pelottavimpia tehtäviä.

Itsekseen Betty ajatteli, ettei 24-vuotiaan terveen naisen olisi pitänyt ajatella olevansa tuomittu lapsettomuuteen lopuksi ikäänsä. Mutta hän hillitsi urheasti kielensä ja vain myönsi olevansa samaa mieltä.

Samassa Koivurannan ovi lennähti auki.

-Betty? Ruth ilmestyi verannalle. –Betty, voi, tule katsomaan mitä Duncan antoi minulle, niin paljon kirjoja, tule…

-Minun on mentävä, Betty naurahti, nyökkäsi naapurilleen ja kääntyi. Hän kulki kastetta keräävän nurmikon yli lyhty kädessään, nousi verannalle ja kietoi kätensä Ruthin ympäri, joka oli jo koonnut tuolilta kirjoitustarpeet käskemättä. Hän ei tiennyt, että kun he astuivat lämpimässä valossa kylpevään oviaukkoon ja sulkivat sitten oven perässään, rouva Gordon seisoi yhä aidan takana ja itki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti