keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

44. Arkisia päiviä

Syyskuu oli lämmin ja aurinkoinen, ja iltaisin laskeutuva pimeys sametinpehmeää. Kuluneen tapahtumarikkaan kesän jälkeen Betty nautti sydämestään rauhallisista päivistä, joihin kehittyi yhä vahvempi rutiini.

Ruth viihtyi edelleen hyvin koulussa. Ruokatunnilla ja iltaisin hänen puheensa vilisi eri tyttöjen nimiä, joskin Bobby Cameron piti lupauksensa ja pysyi hänen parhaana ystävänään. Tyttö myös esitti oppi- ja välituntien tapahtumia kotona niin elävästi ja mukaansatempaavasti, että välillä Bettystä tuntui, kuin hän olisi itsekin vielä käynyt koulua. Ruthin näyttelijänlahjat tuntuivat vain kehittyvän päivä päivältä.

Ainoa asia, joka Bettyä vaivasi, oli Smithin lasten täydellinen eristäytyminen heistä. Olisi ollut maailman luonnollisin asia, että naapuritalojen lapset olisivat kulkeneet edes koulumatkansa yhdessä, mutta Hamilton ja Victoria livahtivat polulle sopivasti aina joko ennen tai jälkeen Ruthin. Itsekseen Betty epäili vahvasti, että heidän äitinsä vahti takaoven ikkunasta, milloin olisi sopiva aika päästää lapset ulos.

Ruthia tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän luki läksynsä käskemättä ja suoritti hänelle osoitetut taloustehtävät nurisematta. Iltaisin hän luki Bettyn pyynnöstä ääneen sanomalehteä, ja Betty korjasi samalla hänen ääntämystään.

-Toivottavasti te ette pidä minua vastuuntunnottomana, rouva Fleming, sanoi rouva Wallace tehdessään lähtöä kotiin eräänä lauantai-iltapäivänä. Hän lähti lauantaisin kotiin jo ennen teetä ja piti sunnuntait vapaata. –Mutta minusta olisi jotenkin — kuinka nyt sen sanoisin — tavallisempaa, jos tyttö joskus kiukuttelisi!

Betty kurkisti keittiön ikkunasta nähdäkseen Ruthin, joka harjasi koulupukuaan huolellisesti verannalla jättääkseen sen sitten tuulettumaan ulos sunnuntai-iltaan asti.

-Tiedän täsmälleen mitä tarkoitatte, hän sanoi. –Ruth on liian kiltti.

-Niin ei pitäisi sanoa, lapset voivat olla hirviöitä, rouva Wallace toppuutteli. –Jotenkin minä vain mietin… Kun lapsi on näin tolkuttoman hyvä koko ajan, millainen mahtaakaan olla se räjähdys, joka sitten joskus tapahtuu?

-Toisaalta, jotkut vain ovat syntyneet hyviksi, Betty koetti vakuuttaa ja karkoittaa sen ikävän muiston, joka hänen mieleensä oli välähtänyt — miten Ruth oli joitakin vuosia sitten käynyt Claymuirin koulussa häntä kiusanneen Timmie MacVurichin kimppuun.

Syksyn pitkinä viikkoina Betty kirjoitti läjäpäin kertomuksia. Aamiaisen jälkeen hän kiipesi yläkertaan ja pysytteli työhuoneessaan lounaaseen asti ja taas lounaasta teehen asti koettaen sulkea korvistaan kaikki mielenkiintoiset äänet, joita kadulta tai savutorven kautta kaupasta kuului. Hän vain kirjoitti.

-Ehkä sinun kannattaisi pitää taukoa, Duncan sanoi eräänä syyskuun lopun sunnuntaina luettuaan nipun uusia tarinoita. –Nämä eivät ole huonoja, mutta niistä näkee, että olet vähän tehtaillut.

Betty, joka seisoi ikkunan ääressä katselemassa kadulle, huokasi.

-Tiedän, hän sanoi ja hieroi selkäänsä. Sitä oli alkanut viime päivinä särkeä. –Mutta yritän tehdä varastoon…

-Sappho kulta, Duncan sanoi lempeästi, -älä yritä.

-Niin, mutta vuodenvaihteen jälkeen en ehkä enää…

-Sappho. Duncan nousi sohvalta ja tuli kietomaan kätensä Bettyn ympäri. –Tietenkin sinä kirjoitat varastoon, jos haluat. Mutta et siksi, että sinun pitäisi. Luuletko, etten minä pysty huolehtimaan sinusta ja pikkuisesta, kun se hetki tulee!

-Sinä huokailit eilen, kun kävit laskuja läpi.

-Ja mistä sinä sen tiedät? Duncan kysyi moittien.

-Tulin hakemaan sinua illalliselle, muttet edes kuullut, kun koputin varaston oveen.

-Äh, se oli vain pankkilainan lyhennys, mutta kyllä me siitä selviämme, Duncan sanoi. –Jos hätä tulee, pyydän vähän lykkäystä.

-Et sinä pyydä, Betty tokaisi. –Tunnen sinut. Inhoat olla velkaa kenellekään.

-Sanotaan paremminkin, että inhoan olla riippuvainen kenestäkään. Se on eri asia.

-Voisimmehan me luopua rouva Wallacesta…

-Emme voisi. Tämä keskustelu on loppuunkäsitelty, Sappho. Mitä nyt, Ruth?

Betty hätkähti. Hän ei ollut lainkaan huomannut, missä vaiheessa Ruth oli ilmestynyt olohuoneen ovelle.

-Saisinko — saisinko minä mennä Bobbyn luo? tyttö kysyi arasti. –Hän pyysi eilen koulussa.

-Mutta eikö sinne ole pitkä? Betty kysyi.

-Ei ole, he asuvat heti kaupungin ulkopuolella. Bobby neuvoi minulle tarkasti tien.

-Tietääkö Bobbyn äiti, että olet tulossa?

-Tietää, Ruth vakuutti.

Betty vilkaisi Duncaniin, joka nyökkäsi.

-Mene vain, Duncan sanoi. –Tulen hakemaan sinut kotiin ennen illallista.

Ruth hypähti paikallaan kuin ilahtunut pitkäsäärinen varsa ja juoksi hakemaan hattuaan.

>-Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänellä on ystäviä, Betty sanoi, kun ovi oli kolahtanut kiinni ja hän näki Ruthin ryhdikkään pyhäpukuisen hahmon kiiruhtavan pitkin katua. –Mutta pelkään…

-Et sinä voi suojella häntä kaikilta elämän ikäviltä puolilta, Duncan huomautti. –Joutuihan hän eroamaan siitäkin pikkutytöstä, jonka kanssa oli ystävä Claymuirissa, ja kesti sen.

-Niin kai. Betty kohautti olkapäitään. –Minä olen kai vähän yliherkkä. Olit kiltti, kun puhuit äitisi kanssa…

-Tietenkin minä puhuin, Duncan sanoi hymyillen. –Kun sinä kesytit oman äitisi, oli vain oikeudenmukaista, että minä kesytin omani.

Betty tirskahti. Elsie-täti oli soittanut sillä viikolla kauhistuneen puhelun. Duncan oli puhunut äitinsä kanssa varastossa suljetun oven takana, eikä Betty koskaan saanut tietää mitä hän oli sanonut. Mutta lopputulos oli ollut se, että Elsie-täti oli lähettänyt lämpimiä terveisiä sekä Bettylle että Ruthille.

Illansuussa Duncan haki Ruthin kotiin, ja illallispöydässä he saivat kuulla seikkaperäisen selostuksen Cameronin maatilan ihmisistä ja eläimistä.

-Se oli oikein siisti paikka, Duncan sanoi, kun Ruth oli mennyt nukkumaan ja he istuivat vielä olohuoneen takan ääressä. Vaikka päivät olivat lämpimiä, Betty oli alkanut jo polttaa takkatulta. Hän oli päättänyt yrittää kaikkensa, ettei Duncanin sairaus pääsisi syksyn tullen pahenemaan, ja tohtori oli sanonut takkatulen paitsi lämmittävän, myös kuivattavan huoneilmaa. –Barbara vaikuttaa kiltiltä tytöltä, ja hänen vanhempansa ovat oikein miellyttävän tuntuisia. Rouva Cameron lähetti sinulle terveisiä ja toivoo, että näkisi sinut pian naisyhdistyksen kokouksessa.

-Kai minä menenkin, Betty haukotteli. –Nyt kun elämä on alkanut asettua uomiinsa. Voi sentään, en olisi nuorempana uskonut, että joskus nautin näin suunnattomasti siitä, ettei mitään tapahdu!

-Älä sano noin, Duncan värähti äkkiä. –Aivan kuin manaisit tapahtumia esiin…

-Sinusta on tullut täällä Ylämaalla taikauskoinen, Betty sanoi nauraen. –Mitä meille muka voisi tapahtua tämän ihanan yksitoikkoisen elämän keskellä!

3 kommenttia:

  1. Loppu kuulostaa jännittävältä - mahtaakohan seuraavassa luvussa tapahtua ihan rytisemällä...

    VastaaPoista
  2. Apua, ei mitään liian dramaattista! Justiin kun kaikki on hyvin. Nyt pitää jatkua ihanan tavallisen kotielämän!!! Ei saa tulla mitään kauheaa :((((

    VastaaPoista
  3. Mulle tuli ihan sama pelko, että mitähän jännää sitten tapahtuu, ei tätä malttais millään odottaa.... iik

    VastaaPoista