perjantai 10. huhtikuuta 2009

45. Naisyhdistyksen kokous

Syksy ja lähestyvä talvi tuntuivat tassuttelevan samettikäpälin Koivurannan ympärillä. Itsekseen Betty ajatteli, että oli menettänyt paljon niinä syksyinä, jotka oli viettänyt Edinburghissa. Siellä syksy merkitsi vain raakaa viimaa ja sadetta ja ehkä tavallista runsaampaa määrää torimyyjiä, täällä niin paljon muutakin.

Rouva Wallace ja Ruth tyhjensivät Koivurannan puutarhan hedelmäpuut. Bettyä rouva Wallace ei laskenut edes lähelle koreja, jotka olivat täynnä omenia ja luumuja, mutta salli sentään armollisesti tämän auttaa säilömisessä, ”kunhan katsotte ettette yritä nostella painavia purkkeja”.

Kanat kuopsuttivat yhä aurinkoisina päivinä tarhassaan, mutta Duncan tarkisti, että niiden kopin seinissä oli lämmin vuoraus ja että orret olivat kunnossa. Samalla hän teki tilauksen talven haloista ja myymälän kamiinan tarvitsemista hiilistä, joilla täytettiin talon alla olevan suuren kellarin toinen puoli. Toinen puoli täyttyi kasviksista ja säilykkeistä.

Nuohooja kävi siivoamassa savupiiput, ja Betty alkoi sytyttää iltaisin tulen myös makuuhuoneen takkaan. Ruthin huoneessa ei ollut omaa tulisijaa, mutta hänen vuoteensa siirrettiin keittiön seinän viereen, niin että päivän ruuanlaiton jälkeen lämpöä hehkuva liesi lämmitti myös sitä. 

Ikkunoihin laitettiin uudet lasipaperit, ja lämpimämmät vaatteet otettiin esiin ja tuuletettiin. Ruthin huomattiin hyötyneen rouva Wallacen ruoista jo niin, että hänen edellistalvinen takkinsa kiristi — mutta rouva Weilson oli ollut viisas ja laitattanut saumoihin paljon kasvunvaraa. Niinpä rouva Wallace otti eräänä iltana takin mukaansa, purki ja ompeli saumat uudestaan ja palautti takin seuraavana päivänä. Sitä seurasi vähin äänin kaksi paria siistejä mustia villasukkia. 

-Minusta on mukavaa varustaa tätä omaa pientä valtakuntaani, Betty sanoi iloisesti eräänä lokakuisena lauantaiaamuna, kun Ruth oli hypellyt kouluun ja hän istui vielä teekuppinsa ääressä. Betty oli tullut siihen tulokseen, että kirjoittaisi tarmokkaasti viitenä päivänä viikossa, mutta pitäisi jo lauantain vapaata. Edes itselleen hän ei tosin tunnustanut, että halusi kuunnella rauhassa rouva Wallacen tarinointia.

-Odottakaapa vain, kun teillä on viisi villiä poikaa, jotka rikkovat päivässä sukkia enemmän kuin kukaan ehtii neuloa viikossa, rouva Wallace tokaisi ja iski silmää.

Betty nauroi. Aurinko paistoi, tee oli hyvää ja hän oli iltapäivällä menossa neiti MacGregorin luo naisyhdistyksen kokoukseen. Paitsi että se tiesi mainiota tilaisuutta tutustua uusiin ihmisiin, hän voisi samalla kysyä Ruthin koulunkäynnistä.

-Tuleeko Ruth mukaan MacGregorille? rouva Wallace kysyi ja nousi pumppuamaan vettä tiskipaljuun.

-Ei, hän aikoo mennä suoraan koulusta Barbara Cameronin luo. Bobbyn isä on luvannut tuoda hänet kaupunkiin kun hakee rouva Cameronin kokouksesta. Betty rypisti vähän kulmiaan. –Toivottavasti Ruth ei ala heille maanvaivaksi. Kysyin häneltä, eikö olisi jo aika kutsua Bobby tänne, mutta jostakin syystä Ruth ei innostunut siitä yhtään.

-Ehkä tyttö etsii perheen mallia itselleen, rouva Wallace sanoi miettiväisesti. –Tarkoitan, että hänen on täällä hyvä olla ja pidätte hänestä erinomaista huolta. Mutta Bobby Cameronilla on monta sisarusta, vanhemmat ja isovanhemmat… Ruth ei voi esitellä samanlaista idylliä omassa kodissaan, eikä ehkä siksi halua kutsua ystäväänsä käymään.

-Minun mielestäni meidän kotimme on aika idyllinen, Betty sanoi moittivasti.

-Mutta kaikesta huolimatta te ette ole Ruthin vanhemmat, eikä pikkuinen ole hänen sisaruksensa, rouva Wallace sanoi vakavasti.

Betty huoahti ja katseli ulos. Aina välillä hän mietti, osasiko suhtautua Ruthiin kuten piti. Lapsi tarvitsi paljon tukea ja rakkautta — mutta hän ei saisi kiintyä heihin niin, että lähtö Kanadaan isän luo tulisi vaikeaksi. Ja kuitenkin hän niin mielellään olisi ollut se sankarillinen opettajatar, joka pelastaa lahjakkaan lapsen joutumasta turmioon!

-Älkääpä nyt heittäytykö marttyyriksi, rouva Fleming, huomautti rouva Wallace samassa hilpeästi. Hänellä oli hämmästyttävä kyky lukea Bettyn ajatuksia. –Siivotaanko tänä lauantaina vierashuone?

-Vierashuone? Kyllä varmaan. Betty puisti päätään kuin järjestääkseen ajatuksiaan. –Tuskin siellä kukaan majoittuu aikapäiviin, mutta olisi varmaan hyvä tuulettaa vuodevaatteetkin ennen kuin talvi alkaa.

Lähtiessään iltapäivällä naisyhdistyksen kokoukseen Betty oli jo unohtanut aamupäiväisen mielipahansa. Vaikka hänen kaikki sievät pukunsa tuntuivat kutistuneen käyttökelvottomiksi ja hän joutui etsimään päällepantavaa Annan matkalaukusta, ja vaikka aurinko oli piiloutunut pilveen ja armoton syystuuli riipoi nyt koivujen kellastuvia lehtiä, hän oli iloinen hyvästellessään rouva Wallacen ja pujahtaessaan varaston läpi kauppaan.

-Pidä hauskaa, Duncan sanoi ja nyökkäsi hyllyn luota, jossa esitteli asiakkaalle erästä syksyn uutuuskirjaa.

-Muista että Ruth tulee kotiin vasta minun kanssani, Betty sanoi, lähetti lentosuukon kaupan yli, pujahti ulko-ovesta kadulle — ja melkein törmäsi rouva Smithiin.

Hämmennys oli molemminpuolinen, sillä he eivät olleet nähneet toisiaan sen kuuman päivän jälkeen, jolloin Betty oli vienyt lapset uimaan. Jopa puutarhan sato oli onnistuttu korjaamaan Smithien tontilla niin, ettei Betty ollut koskaan ulos tullessaan nähnyt siellä ketään.

-Rouva Fleming, sanoi rouva Smith ja nyökkäsi hermostuneesti. –Hauska nähdä teitä.

-Antakaa anteeksi jos pelästytin teidät, Betty sanoi. –Minulla on paha tapa syöksyä ovista eteeni katsomatta…

-Oh, ei tässä toki käynyt kuinkaan. Miten voitte? Kukoistavasti, näen minä.

Betty yritti karkoittaa epämiellyttävän ajatuksen siitä, että kukoistava merkitsi rouva Smithin suussa samaa kuin massiivinen.

-Kiitos, minä voin hyvin, hän sanoi, eikä saanut hillittyä kieltään vaan jatkoi: -Entä te? Olin jo vähän huolissani, kun en ole nähnyt teitä viikkoihin.

-Niin paljon puuhaa näin syksyisin… ymmärrättehän… Rouva Smith näytti hämilliseltä, mikä ei suinkaan ollut hänelle tavallista. Sitten hän kokosi itsensä. –Niin, meillä kaikillahan ei ole kotiapulaista.

Betty otti piikin vastaan hymyillen. Oli melkein lohdullista, että rouva Smith piikitteli suoraan — ehkäpä hän puhuisi sitten vähemmän pahaa takanapäin.

-Lääkärin määräys, hän sanoi rauhallisesti ja veti hansikkaat käteensä. –Pahoittelen, minun täytyy joutua, aion osallistua naisyhdistyksen kokoukseen.

-Niinkö? Neiti MacGregorin luo minäkin olen menossa.

Niinpä tietysti. Betty huokasi itsekseen, suoristi ryhtinsä ja päätti kestää mitä tuleman piti.

He kulkivat katuja pitkin rupatellen niitä näitä säästä, vuodentulosta, lasten koulunkäynnistä ja syksyn hattumuodista. Rouva Smith sanoi kuulleensa, että Ruth oli luokassaan priimus, ja Betty jätti ihmettelemättä ääneen, miksi Hamilton ja Victoria eivät sitten saaneet olla tämän kanssa tekemisissä.

Neiti MacGregorin viehättävä kahden huoneen asunto harmaan kivitalon yläkerrassa olisi varmaan aina tuntunut kutsuvalta ruusukuvioisine tapetteineen, lämpimästi loistavine lamppuineen ja kukkuraisine leivosvateineen, mutta nyt se näytti Bettystä suorastaan paratiisin esihuoneelta. Kunhan he olisivat perillä, hänen ei tarvitsisi enää viettää silmänräpäystäkään rouva Smithin seurassa. Sitä paitsi oli alkanut sataa, eikä hänellä ollut sateenvarjoa.

-Vanhoillapiioilla on varaa tuhlata konditoriaan, rouva Smith mutisi nähdessään teepöydän. –Mahtaako hän osata leipoa itse edes teeleipää? No mutta päivää, neiti MacGregor, tietenkin minä tulin, teidän tarjoomuksiannehan ei voi vastustaa!

Betty yritti näyttää siltä että ei kuullut. Hän tervehti vuorollaan neiti MacGregoria, vaihtoi pari sanaa koulusta, sai käteensä kupillisen höyryävää teetä ja poimi pöydästä useita herkullisen näköisiä leivonnaisia. Viime aikoina hänen oli tehnyt kovasti mieli makeaa.

Pienessä olohuoneessa istui jo joukko naisia, joista osan Betty tunsi ulkonäöltä. Pastori Morrisonin vaimo nyökkäsi hänelle iloisesti, mutta ei ehtinyt tehdä vielä tilaa viereensä, kun mustakiharainen nainen riensi Bettyä vastaan.

-Rouva Fleming, eikö niin? hän sanoi. –Minä olen Fiona Cameron, Barbaran äiti. Ruth on meillä parhaillaan leikkimässä. Tulkaa toki viereeni istumaan.

Betty otti kutsun mielellään vastaan, sillä rouva Cameron istui pienen pöydän ääressä ja hän sai laskea kuuman kuppinsa ja täyden lautasensa sille.

-Onpa mukava tavata, hän sanoi rouva Cameronille ja huomasi silmänurkastaan, että rouva Smith oli istunut huoneen toiselle laidalle. –Ruth pitää niin Barbarasta. Hän pelkäsi kauheasti, ettei löydä ystäviä uudessa koulussa.

-Bobby saa olla ylpeä Ruthin kaltaisen tytön ystävyydestä. Rouva Cameron hymyili. –Hän ottaa koulunkin nyt paljon vakavammin.

-Ruth puolestaan ahkeroi, ettei jäisi Barbarasta jälkeen, Betty sanoi iloisesti ja leikkasi leivoshaarukallaan ison palan kirsikkaleivoksestaan.

-Olen vain niin järkyttynyt tyttöparan traagisesta tarinasta, jatkoi rouva Cameron. –Lahjakkuutensa hän on varmaan perinyt juuri äidiltään?

Betty nielaisi kirsikkaleivoksen palasen melkein purematta.

-M-mitä? Niin… niin kai, hän sanoi hämmentyneenä. Noloa, ettei hän ollut koskaan ajatellut, että Mary Weilson olisi ollut erityisen lahjakas. Olihan tämän täytynyt olla, koska oli pystynyt viemään pientä perhettään eteenpäin.

-Sellainen surullinen kohtalo naisparalla! Rouva Cameron puisti päätään. 

-Hänellä oli kieltämättä raskas elämä. 

-Raskas? Voihan niinkin sanoa. Eikä lahjakkuus ja varakkuuskaan auta, kun hetki tulee. Onneksi sentään tyttöparan isä voi taata tälle kohta turvatun tulevaisuuden. Minä en tiennytkään, että Kanadassa on tehty kultalöytöjä.

Betty laski leivoshaarukan lautaselle.

-Anteeksi, mitä… hän aloitti.

Samassa rouva Morrison, naisyhdistyksen puheenjohtaja, nousi seisomaan ja taputti käsiään. Oli aika siirtyä kokousasioihin.

Valitettavasti Betty ei pystynyt keskittymään täysin keskusteluun kirkon koristelusta, hyväntekeväisyysmyyjäisistä sairaalan hyväksi ja adventtijuhlasta, jonka tuotto ohjattaisiin varattomille perheille. 

Mitä ihmettä rouva Cameron oli hänelle puhunut varakkuudesta ja kultalöydöstä? Oliko tämä seonnut päästään — vai henkilöstä? Betty oli niin ajatuksissaan, että huomaamattaan lupasi kirjoittaa runon lausuttavaksi adventtijuhlassa ja kertomuksen, jota painettaisiin pieni määrä vihoiksi ja myytäisiin myyjäisissä. 

Kun kokouksen virallinen osuus päättyi, hän kääntyi rouva Cameronia kohti kysyäkseen, mitä tämä oikein oli tarkoittanut. Mutta rouva Cameron nousikin ja meni rahastonhoitajan luo, he puhuivat jotakin jäsenmaksuista. Ja sitten neiti MacGregor kehotti kaikkia hakemaan lisää teetä, eikä Betty päässyt pystyyn kyllin nopeasti, vaan toistakymmentä naista ehti ennen häntä teejonoon. Rouva Smith näkyi seisovan rouva Cameronin takana ja puhuvan tälle.

Betty tunsi äkkiä pahoinvointia ja päätti, ettei halunnut teetä. Hän jäi istumaan pienen pöydän luo ja koetti uskotella, että pahoinvointi johtui vain liiallisesta leivonnaisten syönnistä eikä rouva Smithistä puhumassa rouva Cameronin kanssa. Hänhän alkoi olla yhtä taikauskoinen kuin Duncan!

Mutta kun rouva Cameron yhtäkkiä erkani jonosta ja tuli Bettyä kohti kasvoillaan epäuskoinen ilme, Betty tiesi, että jokin oli nyt todella hullusti.

-Rouva Fleming, mitä minä oikein kuulen! Olen hyvin pettynyt, jos rouva Smith on tiedoissaan oikeassa!

-Anteeksi, minä en ymmärrä, Betty sanoi.

-Oh, mutta täytyyhän teidän tietää kasvattityttönne tausta, sanoi rouva Smith äänellä, jonka takaa kuulsi jokin muu kuin ystävällisyys.

-Ruth ei ole kasvattityttöni, Betty sanoi lujasti. –Hän vain asuu luonamme jonkin aikaa.

-Minä olen kuvitellut, että hän on hyvästä perheestä! rouva Cameron huudahti.

-Ei Ruthin perheessä olekaan mitään vikaa, Betty vastasi yhä hämmentyneempänä, mutta päättäen vaieta viimeiseen asti Jim Weilsonin heikkoudesta. 

-Niin mutta rouva Smith sanoo — rouva Smith sanoo, että hän on kotoisin jostakin pikkukylästä ja täysin varattomasta perheestä ja tullut luoksenne lähes rääsyissä!

Viime kuukausina Betty oli huomannut, että suurten ihmisjoukkojen hälinä kävi hänen hermoilleen. Mutta sillä hetkellä neiti MacGregorin olohuoneessa hän ei mitään niin toivonut kuin sitä, että naisyhdistyksen jäsenet olisivat jatkaneet rupatteluaan, kilistelleet teekuppeja, keskittyneet mihin tahansa muuhun kuin häneen. Sen sijaan huoneessa oli yhtäkkiä aivan hiljaista. Edes pikku keittiöstä ei kuulunut ääniä.

-Rouva Smith on oikeassa, Betty sanoi hitaasti käsittämättä, mikä Ruthin taustassa oli niin kauheaa. Vai oliko rouva Cameron samanlainen hienohelma kuin rouva MacVurich oli ollut?

Rouva Cameron nielaisi muutaman kerran.

-Niin mutta — mutta hänen vanhempansa!

-Hänen äitinsä on kuollut ja hänen isänsä on lähtenyt Kanadaan.

-Kyllä minä sen tiedän! rouva Cameron puuskahti. -Mutta tyttö on kertonut meillä, että hänen äitinsä oli tunnettu näyttelijätär Invernessissä, ja että hänen isällään on Kanadassa kultavaltaus, jonka turvin he tulevat elämään mukavaa elämää!

-Mitä? Betty ei tiennyt, huusiko vai kuiskasiko hän tuon sanan.

-Ruth sanoi, että hänen äitinsä on näytellyt elokuvassakin, ja että hänen isällään on jossakin päin Nova Scotiaa kartano palveluskuntineen! Että hänen sisarensa on jo matkustanut sinne, ja he menevät yhdessä yksityiskouluun joulun jälkeen!

Betty sulki silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi enää avata niitä. Tämä oli pahaa unta, olihan!

-Kas niin, näettekö nyt, lapsi on huijannut häntäkin! Rouva Smithin ääni oli kiihtynyt. –Rouva Fleming on ottanut hänet hyvän hyvyyttään luokseen, kun tyttö on valehdellut hänellekin suut silmät täyteen… Mistä me tiedämme vaikka hän olisi karannut kotoaan ja heittäytynyt ensimmäisen lämminsydämisen vastaantulijan elätettäväksi…

-Olkaa hiljaa

Vielä muutamia viikkoja aiemmin Betty olisi hypähtänyt pystyyn, nyt hän joutui vääntäytymään. Mutta ääni oli niin täynnä koulutetun opettajattaren auktoriteettia, että rouva Smith nikotti ja astui askeleen taaksepäin.

-Kokous taitaa olla ohi, kynnykseltä kuului miehen ääni. 

Kukaan ei ollut rouva Smithin julistukselta kuullut, että oveen oli koputettu ja että se oli avattu. Oviaukossa seisovan leveähartiaisen tumman miehen täytyi olla herra Cameron, sillä hänen takaansa kurkisti Ruth, jonka silmät olivat laajenneet kauhusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti