sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

46. luku: Lasten vuoksi

Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen rouva Morrison koetti pelastaa mitä pelastettavissa oli.

-Kyllä, kokous on päättynyt, hän sanoi niin arkisella äänensävyllä kuin tässä tilanteessa kykeni. –Saimmekin paljon hyviä päätöksiä tehdyksi…

-Miten te oikein puhuttelette minua! Rouva Smith ei edes kuullut, että joku muu oli puhunut. Hän tuijotti Bettyä pistävin silmin. –Kuka te oikein luulette olevanne — muutatte kaupunkiin ja kuvittelette, että teillä on oikeus määräillä jokaisen elämästä!

-Jos pidätte ystävällistä suhtautumista naapureihin määräilynä, se on teidän ongelmanne, Betty tiuskaisi. Hän oli nyt varma, että näki pahaa unta ja heräisi kohta Koivurannan kodikkaassa pikku makuuhuoneessa siihen, että Duncan suutelisi häntä, ja alakerrasta kuuluisi astioiden kalinaa rouva Wallacen laittaessa aamiaista. 

-Te kai kuvittelette olevanne muiden yläpuolella — varjelkoon, pidätte tuollaista valehtelevaa huutolaiskakaraa luonanne ja yritätte houkutella minunkin lapsiani hänen seuraansa!

-Jospa te keskittyisitte enemmän lapsiinne ja vähemmän muiden ihmisten parjaamiseen näiden selän takana, teidän ei ehkä tarvitsisi kadehtia niitä jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä!

Betty olisi tahtonut purra kielensä poikki, mutta se oli myöhäistä. Hän oli puhunut ennen kuin oli ajatellut, ja rouva Smithin kasvot muuttuivat harmaiksi. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään — mikä todennäköisesti olisi joka tapauksessa vain pahentanut tilannetta — neiti MacGregor huudahti:

-Missä Ruth on?

Herra Cameron vilkaisi taakseen portaisiin. Ruthin koulukirjat olivat pudonneet hänen jalkoihinsa, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

-Kas niin, siinä näette, sellainen valehteleva… rouva Smith aloitti.

Mutta nyt pastorska Morrison astui esiin, katsoi häneen tiukasti ja sanoi:

-Rouva Fleming esitti äsken erinomaisen argumentin, jonka minä nyt toistan — ole hiljaa, Mary! Meidän on etsittävä lapsi.

Samassa Betty parahti ja putosi kupeitaan pidellen istumaan. Pistävä kipu sai hänet tajuamaan, ettei tämä ollut painajaista, vaan totisinta totta.

-Mike, sanoi rouva Cameron ja kiersi kätensä Bettyn ympäri, -kanna rouva Fleming heti vaunuihin ja vie hänet kotiin. Josie, sinullahan on täällä puhelin — soita tohtorille ja käske hänet katsomaan rouva Flemingiä. Ja Mary, jos sinulla on pienintäkään aikomusta tehdä tänään jotakin hyödyllistä, mene heti paikalla poliisiasemalle ja sano miehellesi, että pikkutyttö on kadonnut ja hänet on löydettävä!

Betty ei tiennyt, mitä tämän jälkeen tapahtui. Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, hän makasi Koivurannan olohuoneen sohvalla ja näki tohtori MacDonaldin vakavat kasvot yläpuolellaan.

-Kas niin, nyt näyttää jo paremmalta, tohtori sanoi reipasta sävyä ääneensä tavoitellen. –Miltä teistä tuntuu, rouva Fleming?

-Mitä — missä… Betty pyöritti päätään nähdäkseen ympärilleen. –Ruth! Missä Ruth on! Missä Duncan on!

-Rauhoittukaa, tohtori sanoi, otti esiin ruiskun ja pisti sen Bettyn käsivarteen ennen kuin tämä ehti tehdä mitään. –Teidän pitää nyt rauhoittua, itsenne ja pikkuisen tähden. Tämä auttaa, kaikki on kohta hyvin.

-Niin mutta…

Rouva Wallace ilmestyi sohvan selkänojan taakse. Miksi rouva Wallace oli yhä täällä? Oli lauantai, hänen oli pitänyt vain laittaa tee Duncanille ja lähteä kotiin! Missä Duncan oli? Ja Ruth oli kadonnut — Ruth oli valehdellut Cameroneille mielipuolisia asioita…

-Pysykää paikallanne, tohtori sanoi melkein vihaisesti. –Ellette halua menettää lasta!

Betty tarrautui sohvan reunaan ja tuijotti rouva Wallaceen kauhusta laajentuinein silmin.

-Herra Cameron toi teidät kotiin, olitte pyörtynyt neiti MacGregorin luona, muistatteko sen? rouva Wallace kysyi ja silitti hänen tukkaansa. Jostakin syystä hänen kätensä kosketus rauhoitti Bettyä enemmän kuin tohtorin sanat. –Ruth on kadonnut, puoli kaupunkia etsii häntä. Konstaapeli Smith on järjestänyt etsintäketjut ja herra Fleming on muiden mukana.

-Ei ole tarpeen… tohtori aloitti.

-Tietenkin on tarpeen kertoa hänelle mitä on tapahtunut! rouva Wallace melkein tiuskaisi. –Kuvitteletteko, että hän pystyy rauhoittumaan, ellei tiedä mitä on tekeillä!

-Lapsi… Betty kuiskasi äkkiä muistaessaan kivun.

-Jos te vain nyt maltatte pysyä paikallanne, kaikki käy hyvin, tohtori sanoi kärsivällisesti ja mulkaisi rouva Wallacea. –Lapsella ei ole hätää — mutta tänään kokemanne järkytykset eivät tehneet hyvää teille kummallekaan. Pysykää nyt aivan hiljaa ja antakaa lääkkeen vaikuttaa.

-Minä jään tänne yöksi, rouva Wallace sanoi. –Onneksi ajattelin odottaa, kunnes tulette Ruthin kanssa kotiin, en ollut muistanut kysyä, laitetaanko pyykki kiehumaan maanantaina — ja sitten Mike Cameron ajaa katua hevonen valkoisessa vaahdossa ja säikyttää herra Flemingin ja minut henkihieveriin kantamalla teidät sisään kuin räsynuken — ja sitten konstaapeli Smith polkee pyörällään kuin riivattu kertoakseen, että Ruth on kadonnut…

-Hän — hän oli puhunut Cameroneilla…

-No, onneksi Fiona Cameron oli mukana, häneltä sain järjellisen selityksen tapahtumista, rouva Wallace jatkoi, aivan kuin keneltäkään mieheltä olisi ollut turha sellaista odottaa. –Lapsi parka, muuta en tiedä sanoa. Nyt on vain tärkeintä löytää hänet ja saada teidät kuntoon.

-Kiitos, rouva Wallace, tee maistuisikin, tohtori sanoi merkitsevästi.

Rouva Wallace tuhahti kääntyessään kohti keittiötä.

-Verannalla palaa lyhty ja kaupan ikkunassa lamppu, ja molemmat ovet ovat auki lapselle, hän ilmoitti. –Niin että täällä on kyllä tehty kaikki mitä voidaan!

Betty peitti silmänsä, mutta ei saanut kyyneleitä tyrehtymään.

-Kas niin, kas niin, tohtori sanoi lempeästi. –Kaikki kääntyy hyväksi. Ruth pelästyi, mutta tulee kyllä pian kotiin. Ja kuten sanoin, lapsi voi hyvin. Kunhan nyt vain lepäätte, kaikki on kohta taas kuin ennenkin.

Betty käänsi päänsä sohvan selkänojaan ja nyyhkytti. Oliko hän saattanut erehtyä Ruthin suhteen niin täydellisesti? Oliko se lahjakas, kiltti, sisukas tyttö todellisuudessa kylmäverinen juonittelija? Jos Ruth oli höpissyt kultalöydöistä ja elokuvarooleista Cameroneilla, mitä hän oli puhunut muille ystävilleen?

Ja mitä he olivat rouva Smithin kanssa huutaneet toisilleen! Oliko hän todellakin sellainen kaikkitietäjä, joka sekaantui muiden asioihin ja alkoi määräillä näiden elämästä? Mikä hän oli tuomitsemaan Smithien lastenkasvatusta, kun ei saanut omaa tyttöään käyttäytymään ihmisten lailla!

-Kas niin, aivan kohta helpottaa, tohtori MacDonald puheli. –Ottaisin teidät mieluusti sairaalaan, mutta nyt on paras ettei teitä kuljetella enempää… Kunhan nyt pysytte juuri siinä missä olette, ei ole hätää.

Betty tunsi epämääräisen turtumuksen leviävän olemukseensa. Se tuntui toisaalta pelottavalta, toisaalta hyvältä, sillä pahin kauhu alkoi hellittää.

-Löytävätkö ne Ruthin? hän kuiskasi.

-Tietenkin he löytävät, tohtori sanoi. –Tämä ei ole niin iso kaupunki, ja miehiä on etsimässä kohta kymmenittäin, kun sana leviää. Eikä ole talvi eikä pakkasta — ja tyttöhän oli tulossa toverinsa luota, hänellä oli lämpimät vaatteet.

Betty nyyhkäisi muistaessaan, miten Ruth oli aamulla kysynyt, saisiko laittaa puhtaan esiliinan vaikka oli lauantai, hän oli halunnut olla siisti Cameroneilla…

-Tee olisi valmista, rouva Wallace sanoi ovelta hivenen happamasti. –Tuonko sen tohtorille sinne?

-Kiitos, mielellään. Tohtori MacDonald oli tarttunut Bettyn ranteeseen ja ottanut taskukellonsa esiin. 

Turtumus Bettyn olemuksessa lisääntyi, huone tuntui keinuvan ja tohtori istuvan sumupilven keskellä. Hän ei enää nähnyt, kun rouva Wallace ojensi tälle teekupin.

Avatessaan seuraavan kerran silmänsä Betty näki lääkärin sijaan Duncanin, joka lämmitteli käsiään takan ääressä. 

-Duncan..

-Sappho, miten sinä voit? Duncan istuutui sohvan reunalle. Hänen sormensa olivat kylmät ja hiuksensa märät.

-Onko Ruth…

-Me emme vielä löytäneet häntä. Tulin vaihtamaan kuivaa ylleni ja menen uudestaan.

-Sinä olet märkä — et saa vilustuttaa itseäsi!

-Kyllä minä selviän, Duncan melkein kuiskasi. –Kunhan sinä ja pikkuinen… Hänen äänensä sortui.

-Tohtori sanoi, ettei ole hätää. Missä hän on? Mitä kello on?

-Kello on kaksi.

-Kaksi? On pimeää…

-Kaksi yöllä, rakkaani. Tohtori hälytettiin sairaalaan, hän sanoi palaavansa pian. Duncan koetti hymyillä.

-Voinko minä niin huonosti… että hänen on tultava takaisin?

-Äh, hän on vain on vähän hermostunut, kuten lääkärit aina. Nuku nyt, kultaseni. Duncan veti Bettyn päälle paremmin täkkiä, jonka joku — ilmeisesti rouva Wallace — oli hakenut yläkerrasta.

-Heräsikö hän? Rouva Wallace tuli huoneeseen Duncanin paksu villapaita käsissään. –Yrittäkää nukkua uudestaan, rakas rouva Fleming, se tekee hyvää.

-Onko kello jo kaksi, ettekä te ole löytäneet Ruthia! Betty parahti.

-Onko se nyt ihme, tällaisena pimeänä ja sateisena yönä, jolloin mies ei näe omaa kättään. Tyttö on todennäköisesti piiloutunut johonkin karjasuojaan ja nukahtanut sinne. Kiitos, rouva Wallace, juuri tätä minä tarkoitin. Duncan otti villapaidan ja veti sen päänsä yli.

-Keittiössä on ruokaa katettuna, teidän pitää syödä ennen kuin taas menette, rouva Wallace sanoi. –Tahdotteko te jotakin, rouva Fleming? Tohtori sanoi, että teidän pitäisi antaa juoda paljon. Tuonko vettä tai maitoa?

-Vettä, Betty mutisi ja sulki silmänsä. Äkkiä hän toivoi hartaasti, että Fergus MacDonald lääkeruiskuineen olisi ollut paikalla helpottamassa hänen oloaan. Pelästynyt Ruth-parka oli ollut nyt kateissa kohta kellonympäryksen — missään karjasuojassa hän ei voinut olla tyytyväisenä nukkumassa!

Rouva Wallace toi lasillisen raikasta vettä ja kohotti Bettyä hartioista niin, että tämä saattoi juoda. Samalla hän käänsi tyynystä viileän puolen päällepäin ja veti viimeiset hiusneulat irti Bettyn tukasta.

-Kas noin, nyt on varmaan mukavampi, hän sanoi ja istuutui nojatuoliin. –Yrittäkää saada uudestaan unta.

Betty sulki silmänsä, mutta uni ei tullut. Hän kuuli tulen rätinän takasta, Duncanin ruokailuvälineiden kalahdukset keittiöstä, hiljaisen kilinän joka syntyi rouva Wallacen sukkapuikoista tämän valvoessa hänen vierellään. Jos edellisen päivän tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unta, mitä tämä sitten oli? Kello oli kaksi yöllä. Sen epätoivoisempaa kellonaikaa ei ollut.

Hän ennemmin aisti kuin kuuli Duncanin tulleen huoneeseen ja kumartuneen sohvan yli.

-En minä nuku, Betty kuiskasi ja avasi silmänsä. Hän tajusi, että Duncanin tuska oli varmasti pahempi kuin hänen omansa — tämä pelkäsi yhtä lailla sekä Ruthin että hänen ja pikkuisen puolesta. Hänen oli helpotettava asiaa ainakin siltä osin kuin pystyi ja oltava reipas. –Sovitaanko, että minä toivun pian ja sinä löydät Ruthin pian?

-Kuulostaa hyvältä, Duncan mutisi vähän karhealla äänellä ja suuteli häntä. –Minä menen nyt, mutta rouva Wallace on luonasi, ja tohtori tulee pian.

-Kyllä minä selviän. Voi Duncan, miksi emme ostaneet sinulle sitä öljykangastakkia, jota katsoimme kaupan ikkunassa! Nyt kastelet itsesi.

-Mike Cameron meni myös käymään kotonaan ja lupasi tuoda minulle lainaksi takin ja kunnon saappaat, Duncan sanoi. Hän ei kertonut, että heidän aikomuksensa oli kahlata järvessä rantaviivaa pitkin ja tutkia sitä lyhtyjen valossa, sillä naaraajat lähtisivät liikkeelle vasta auringon noustessa. –Tulen taas muutaman tunnin päästä käymään kotona. Sanottakoon Andrew Smithistä mitä tahansa, mutta organisoida hän osaa. Kiitos ruuasta, rouva Wallace, yrittäkää jaksaa.

-Voi, ei tässä ole hätää. Olenhan sanonut, etten tarvitse paljon unta. Rouva Wallace hymyili ja heilautti neulettaan.

Duncanin mentyä Betty jäi tuijottamaan kattoon, johon takkatuli loi satumaisia varjoja. Pikkutyttönä hän oli sairastanut kovan kuumeen ja hänen vuoteensa oli siirretty äidin ja isän makuuhuoneeseen, jotta äidin oli helpompi nousta yöllä antamaan hänelle lääkettä. Sielläkin tulisijasta oli heijastunut ihmeellisiä varjoja kattoon. Äiti oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja etsinyt hänen kanssaan varjoista milloin keijukaisia, milloin ratsastavia sankareita.

Mutta hän ei ollut enää pieni tyttö, jonka kaikki murheet äiti saattoi selvittää. Hän olisi kohta itse äiti — hänen velvollisuutensa oli huolehtia lapsista, jotka hänelle oli annettu, niin Ruthista kuin pikkuisestakin. Hänen oli rauhoituttava pikkuisen tähden ja rukoiltava hartaasti Ruthin tähden. Betty veti syvään henkeä ja risti kätensä, vaikka tunsi, ettei osaisi muotoilla rukousta. 

Samassa hän tunsi pienen jalan tomeran polkaisun. Se oli kuin muistutus elämästä, tulevaisuudesta ja toivosta. Se oli kuin rukous itsessään. Hän huokasi hiljaa ja sulki silmänsä.

2 kommenttia:

  1. Keskivaiheille oli päässyt lipsahtamaan pieni virhe - "tohtori Cameron".

    Ahdistaa jo ajatus siitä, että tarina päättyy kohta :(

    VastaaPoista